Kuva: Anna Huovinen
Kuva: Anna Huovinen

Voimistelukisoista ei tule kotiin mitaleja, mutta tulee onnellinen tytär, tuottaja Ulla Ahvenniemi kirjoittaa.

Kun esikoiseni meni kouluun, hän aloitti kaksi liikuntaharrastusta. Toisessa hän oli oikein hyvä, toisessa ei yhtä taitava. Toisesta hän piti todella paljon, toisesta vähemmän.

Oli vain niin, että taitavuus ja tykkääminen menivät ristiin. Siitä, missä tytär oli erityisen hyvä, hän ei juurikaan innostunut. Lapsi pitää väärästä lajista, minä ajattelin.

 

Yleisurheilukoulussa lapsi juoksi ja hyppäsi ja heitti hienosti. Jos hän ei olisi kieltäytynyt menemästä koulujen välisiin kilpailuihin, hän olisi voinut päästä siellä mitaleille – tiedän, koska katsoin jälkeenpäin muiden tuloksia netistä.

Joukkuevoimistelussa kolmen kärki taas oli tyttären joukkueelta kaukana. Lapsi sai voimistelussakin kiitosta hypyistään (”Mieti nyt vielä sitä pituushyppyä!” sanoin silloin), mutta nilkat ja selkä olivat turhan jäykät. Kisakatsomossa istuessani katsoin joukkueita ja ymmärsin, että lapsestani ei ikinä tulisi niin notkeaa kuin parhaiden joukkueiden voimistelijat olivat.

"Ainoa, joka oli ollut väärässä, olin minä.  Lapsi oli valinnut täsmälleen oikean harrastuksen. Ei sitä, missä hän oli paras vaan sen, mikä oli hänestä paras."

Onneksi näin ja tajusin muutakin. Sen, miten valtavan paljon lapseni voimistelusta piti ja esiintymistä rakasti.

Ainoa, joka oli ollut väärässä, olin minä. Lapsi oli valinnut täsmälleen oikean harrastuksen. Ei sitä, missä hän oli paras vaan sen, mikä oli hänestä paras.

Nyt esikoinen on kasvanut teiniksi. Niinäkin päivinä, jolloin saan muuten vastaukseksi lähinnä ”kohta” tai ”hmmm”, teini on aina valmis puhumaan voimisteluohjelmien teemoista ja kisapukujen paljeteista. Niinäkin päivinä, jolloin tytär ei jaksa tiskikoneen tyhjentämistä, ruotsin sanoja eikä minua, hän jaksaa pyöräillä voimisteluvanne olkapäällä jumppaharkkoihin.

Kisoista ei tule kotiin mitaleja, mutta tulee onnellinen tytär.

Meidän Perhe 11/2016

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

”Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen”, Essi Pöysti kertoo.

Missinä tutuksi tullut Essi Pöysti, 30, ja hänen miehensä, ex-koripalloillija Ville Mäkäläinen, 32, ovat saaneet kolmannen lapsen. Ville Mäkäläinen kertoi vauvan syntymästä Facebookissa lauantaina, jonka perään Essi Pöysti julkaisi tulokkaasta suloisen Instagram-kuvan.

”Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään”, postauksessa lukee.

Essillä ja Villellä on ennestään kaksi lasta, Armi, 2, ja kaksi vuotta vanhempi Aaro. Helmikuussa 2015 syntyneen Armin synnytys eteni niin vauhdilla, että tyttö syntyi yllättäen eteiseen.

Essi kertoi kotisynnytyksestään Meidän Perheen jutussa keväällä 2015.

Essi oli vanhempiensa luona, kun synnytys käynnistyi, ja joutui pyytämään isäänsä soittamaan hätäkeskukseen.

– Hätäkeskuksesta neuvottiin, ettei saa ponnistaa. Koeta nyt siinä olla ponnistamatta.

”Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin.”

Kun ambulanssi saapui kahdeksan minuuttia myöhemmin neljältä yöllä, vauvan pää näkyi jo. Syntyi terve tyttö – 3670 g ja 51 cm.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi kertoo.

Pariskunta ehti toivoa kolmatta lasta pitkään. Odotusta varjosti pelko keskenmenosta.

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa, Essi kirjoitti Instagramissa aiemmin syksyllä. Asiasta kertoi Me Naiset.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Essi ja Armi-vauva vuonna 2015. Kuva: Anna Huovinen
Essi ja Armi-vauva vuonna 2015. Kuva: Anna Huovinen

– En toivo tällaista synnytystä kenellekään, Essi kertoi Meidän Perheen haastattelussa 2015.

Talviyön rauha Helsingin Jollaksessa katkeaa, kun Essi Pöysti herää kipakkaan supistukseen.

Hän vilkaisee kelloa – kaksi yöllä. Seuraavaksi hän katsoo esikoistaan Aaroa, 1 v 10 kk. Poika tuhisee rauhallisesti pikku sängyssään. Hyvä.

Essi yrittää ensin jatkaa unia, turhaan. Sattuu liikaa. Hän kömpii ylös valoa sytyttämättä. Essi tuntee vanhempiensa omakotitalon vierashuoneen niin hyvin, ettei tarvitse sitä.

Hän hiipii läheiseen olohuoneeseen avojaloin, pelkässä yöpaidassa, käsi pinkeän vatsankummun päällä. Ession tiennyt, että tämä hetki koittaisi pian. Menossa on raskausviikko 40+1, on lasketun päivän yö.

– Aluksi ajattelin, että tämä saattaa olla väärä hälytys, pikku nippailua vain, Essi kertoo.

Pian hän vaeltaa kivuissaan olkkarissa. Toisesta päästä toiseen, tv:n ohi, pulleiksi topattujen nahkanojatuolien vierestä. Essi koettaa kellottaa supistuksia, ei saa niistä tolkkua. Katuvalot kajastavat olohuoneen kattoon.

Tuntia myöhemmin Essi päättää herättää äitinsä. Tämä nukkuu toisessa kerroksessa Essin isän vieressä, havahtuu tyttären kuiskaukseen: Kuule äiti, herää. Nyt taitaa tulla lähtö.

Äiti nousee. Pian olohuonetta kiertää kaksi naista, toinen tuskissaan, toinen hiukan hermoillen. Essin äiti ehdottaa, että soitetaan Villelle. Tytär nyökkää. Soitetaan.

Avomies Ville Mäkäläinen herää puheluun Loimaalla, jossa pelaa koripalloa ammattilaisena. Ville lähtee tulemaan heti, lykkää perheen bordercollien Lulun auton takapenkille, kurvaa kotipihalta tiheään lumisateeseen. Nokka kohti Helsinkiä.

Essi soittaa toisenkin puhelun, Helsingin Kätilöopistolle. Kertoo, että nyt supistelee noin viiden minuutin välein, taidan olla tulossa sinne. Ota ensin lämmin suihku kotona, ehdottaa kätilö. Essi lopettaa puhelun, sanoo äidilleen, että kohta mennään. Vielä ennen suihkua hän päättää käydä ulko-oven lähellä olevassa pikkuvessassa.

”Auta äiti, tää syntyy nyt!”

Siellä iskee ponnistamisen tarve, hurja ja alkuvoimainen. Essi huohottaa, nojaa kaksinkerroin lavuaariin. On pakko huutaa ääneen.

– Auta äiti, tää syntyy nyt!

Essi tuli vanhempiensa luo Helsinkiin muutama päivä aiemmin tietäen, että synnytys saattaisi käynnistyä hetkenä minä hyvänsä. Lapsuudenkodissa olisi seuraa ja auttavia käsiä, plussana vielä lyhyt matka synnytyssairaalaan. Pallomahan, koiran ja taaperon kanssa odottelu Loimaalla ei tuntunut houkuttelevalta, kun Villekin oli pelimatkalla. Lähin synnytyssairaala olisi Turussa, yli tunnin ajomatkan päässä. Matka hirvitti Essiä. Ystäväperheen lapsi syntyi ABC:n huoltoasemalle juuri tuolla samaisella matkalla marraskuussa. Ystävä vannotti Essiä lähtemään sairaalaan ajoissa, ettei hänelle kävisi samoin.

– Normaali raskaus ei vaadi erityistä seurantaa, synnyttää voi missä vain. Ajattelin, että jos lapsi syntyy Helsingissä, olkoon niin, Essi kertoo.

Ihan tätä hän ei kuitenkaan ollut ajatellut.

”Hätäkeskuksesta neuvottiin, ettei saa ponnistaa. Koeta nyt siinä olla ponnistamatta.”

Pian hereillä helmikuun yössä on Essin isäkin. Aaro onneksi nukkuu, sen Essi ehti varmistaa pahenevien supistusten välissä. Essi pyytää isää soittamaan hätäkeskukseen.

– Äiti ei aluksi ollut ihan kartalla, hoputti yhä vain, että pistä kengät jalkaan niin lähdetään sairaalaan.

Mutta kenkien laittaminen on jo mahdotonta. Essi ei pysty taivuttamaan kehoaan, ei enää ajattelemaan muuta kuin kasvavaa tarvettaan ponnistaa. Hän päätyy eteisen harmaalle laattalattialle kontalleen, hengittää ja puhaltelee. Äiti juoksuttaa paikalle pinon pyyhkeitä ja huopia.

– Hätäkeskuksesta neuvottiin, ettei saa ponnistaa. Koeta nyt siinä olla ponnistamatta, Essi muistelee.

Ambulanssin tulo vie kahdeksan minuuttia. Ne tuntuvat loputtoman pitkiltä.

Ensin tulee tavallinen ambulanssi kahden ensihoitajan kera, pari minuuttia myöhemmin perässä seuraa lääkäriambulanssi. Autot tulevat hiljaa, vilkut sammutettuina, ettei koko uinuva omakotialue heräisi. Kello on neljä yöllä.
Kun kaksi reipasta ensihoitajaa astuu sisään ulko-ovesta, vauvan pää näkyy jo.

Lääkäriambulanssi ei ole vielä ehtinyt pihaan asti, kun talossa alkaa uusi elämä. Syntyy tyttö – 3 670 g ja 51 cm – pieni ruusunpunainen pötkylä, joka aloittaa elinvoimaisen huudon heti.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi sanoo.

Kivuistakaan hänelle ei jäänyt selvää muistikuvaa. Sattui se, varmasti, mutta oikeastaan kipua ei ehtinyt ajatella.

”Kumpi tuli? Tyttö vai poika?”

Hämmennystä, naurua, vähän höhliä lausahduksia. Sellaisia ne ovat, syöksysynnytyksen jälkeiset ensimmäiset hetket.

Helsingissä matkasynnytyksiä sattuu niin harvoin, että neljästä paikalle saapuneesta ensihoitajasta vain yksi on ollut mukana sellaisessa aiemmin. Tilanne on odottamaton hätätilanteiden ammattilaisillekin. Pitää laskea sormet ja varpaat, hoksaa yksi heistä. Vauvan väri on hyvä, napanuoran voi leikata nyt, huomaa tuore mummi, kokenut sairaanhoitaja. Ville, tyttäresi syntyi juuri, kuulet varmaan sinne saakka kun se huutaa täällä, tiedottaa onnellinen vaari Villelle, joka saa uutisen öiselle Turuntielle keskelle lumisadetta.

– Kumpi tuli? Tyttö vai poika? Essi muistaa tivanneensa kaikilta.

Isoveli Aaro nukkuu yhä rauhallisesti vierashuoneessa. Pieni poika ei aavistakaan, että mummolan piha on parhaillaan täynnä hänen suuria suosikkejaan, pii-paa -autoja.

Ylivireä, vähän höpsähtänyt olo. Oudon hyvä fiilis. Siltä Essistä tuntuu vielä tunteja myöhemminkin Kätilöopistolla, jonne hänet tuotiin ambulanssilla ja kärrättiin paareilla pieni nyytti tiiviisti rinnallaan. Kotoa lähdettiin niin sutjakasti, että sinne unohtuivat niin valmiiksi pakattu sairaalakassi kuin päällystakkikin.

Vauva katselee nyt ympärilleen rauhallisesti. Luomulapset ovat usein tosi virkeitä ja hyvävoimaisia, kertoo huoneessa käväisevä kätilö ohimennen Essille.

Kuva: Anna Huovinen
Kuva: Anna Huovinen

Aaron syntyessä samassa paikassa pari vuotta aiemmin Essi sai sekä ilokaasua että epiduraalin. Sillä kertaa niin äiti kuin vauvakin olivat tokkurassa.

Kätilöitäkin tilanne vähän hymyilyttää. Harva äiti tulee taloon vauva valmiiksi vierellään.

Osastolle pääsyä odottaessaan Essi saa syötävää ja juotavaa sekä onnittelupusun Villeltä, joka on viimein ehtinytpaikalle ja ihmettelee uutta perheenjäsentä. Kuinka pieni hän onkaan, miten hauras ja täydellinen.

– Siinä vaiheessa tuli nauru. Voiko tämä olla tottakaan?

Teksti- ja kuvaviestejä tapahtuneesta lähtee kavereille, erityisesti sille yhdelle, joka synnytti vauvansa ABC:llä. Siihen viestiin Essi naputtaa monta hymiötä. Nyt kävi näin, usko tai älä.

”Meillä oli paljon onnea matkassa. Totta kai turvallisinta lapselle on syntyä sairaalassa.”

Kierroksellaan Kätilöopiston lääkäri onnittelee ja tahtoo tietää, oliko kotisynnytys suunniteltu juttu.

– Vastasin, ettei todellakaan! Meillä oli paljon onnea matkassa. Totta kai turvallisinta lapselle on syntyä sairaalassa, ei tällaista voi kenellekään suositella, Essi sanoo.

– Ihme kyllä, en mennyt paniikkiin missään vaiheessa. Jotenkin tuntui, että kaikesta huolimatta hallitsin tilannetta.

Ikimuistoinen yö on päättymässä. Taivas vaalenee vähitellen Helsingin kattojen yllä.

– Minua ei oikeastaan väsyttänyt vielä aamullakaan. Maltoin nukkua vasta seuraavana yönä, Essi kertoo.

Vastasyntynyt nukahtaa pian. Ville katsoo häntä, hymyilee, päättää jäädä osastolle Essin seuraksi. Myöhemmin päivällä isovanhemmat tuovat Aaron katsomaan siskoaan ensi kertaa.

Elämässä sattuu aina myös sellaista, mitä ei voi ennakoida.

Hyvin suunniteltua. Päämäärätietoista. Selkeää. Sellaista on Essi Pöystin elämä ollut pienestä pitäen. Hän on aina asettanut itselleen tavoitteita. Valkolakki, jatko-opinnot ja valmistuminen sairaanhoitajaksi, työpaikka yksityisellä lääkäriasemalla. Voitto Miss Suomi -kilvassa. Parisuhde ja perhe – tottakai.

Kesäkuussa on seuraavan etapin, isojen kirkkohäiden vuoro.

– Olen aina ajatellut, että haluan nuorena äidiksi ja lapsilleni pienen ikäeron. Ja että olen heidän kanssaan pitkään kotona, kuten äitini aikanaan oli meidän kanssamme, Essi kertoo.

Tyttären syntymästä hänen mieleensä jäi päällimmäiseksi kaksi tärkeää asiaa. Että elämässä sattuu aina myös sellaista, mitä ei voi ennakoida. Että naisen kroppa on ihmeellinen, joustava ja vahva, kunnioitusta herättävän pystyvä.

Salamasynnytyksestään Essi toipui nopeasti.

– Minulle ei jäänyt pelkoa tai kammoa kokemuksesta.

Imetys sujuu, Aaro tykkää siskostaan. Apujoukkoja piisaa, sillä Essi viettää edelleen leijonanosan ajastaan vanhempiensa kodissa Jollaksessa. Hän antaa kiitosta niin omalle perheelleen kuin anopilleenkin. Sekä hänen että Villen suvuissa tykätään lapsista, apua nuorelle perheelle annetaan mielellään.

Vain unenpuute rassaa, sitä Essi koettaa olla miettimättä liikaa.

– Yritän ajatella, että tämä on ainutlaatuista aikaa. Yöherätyksiä en silti jää kaipaamaan.

Pian juhlitaan häitä. Aaro pääsee sulhaspojaksi, hänen siskonsa kiertää sylistä syliin vierasjoukossa, kerää ihailevia katseita pikku pitsimekossaan. Essi vilkaisee käsivarrellaan tuhisevaa tytärtä. Vauvan silmät ovat kiinni, pehmeä ylähuuli on hieman töröllään, siro käsi nyrkissä.

Kertomuksen eräästä hurjasta talvisesta yöstä hän saa kuulla sitten joskus.

Juttu on julkaistu Meidän Perhe -lehdessä 5/2015.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.