Raisa Mattila suunnitteli jättävänsä vauvan huoletta hoitoon pienestä pitäen. Äitiyden mukana tuli yllätys: jatkuva hälytystila.

Istun ystäväni kanssa aurinkoisella terassilla. Hänen edessään on viinilasi, minä olen tilannut vettä, sillä olen kuudennella kuulla raskaana.

Luettelen ystävälleni haaveita, joita minulla on vauvavuodelle. Haluan olla sellainen äiti, joka:

Jakaa vastuun lapsesta viivoittimella tasan toisen vanhemman kanssa.

Harrastaa säännöllisesti omia juttuja kodin ulkopuolella.

Jättää lapsensa hoitoon pienestä pitäen mummoille ja kummeille.

Olen rento ihminen, joten minusta tulee rento äiti.

Niin minä sanon ystävälleni, enkä hetkeäkään epäile, ettenkö onnistuisi tavoitteessani. Olen rento ihminen, joten minusta tulee rento äiti. Kilistämme lasejamme päätökseni kunniaksi.

Sydämeni lähtee kunnon laukkaan, ja korvistani tuntuu katoavan kuulo. Niin kovasti pelästyn.

Yksiömme parisängyllä torkahtelee viikon ikäinen ihminen. Joukko minun ja puolisoni ystäviä on saapunut katsomaan vauvaa.

Äkkiä yksi ystävä saa päähänsä, että vauvan kunniaksi pitää soittaa Spotifysta tietty nuoruudesta kertova kappale. ”Jotta vauva tietää, mikä tulevaisuudessa odottaa”, ystävä perustelee.

Kappale lähtee soimaan, ja kaikkia naurattaa. Kaikkia paitsi minua. Luultavasti huitaisisin puhelimen ystävän kädestä, jos ahdistus ei olisi vetänyt mieltäni ja kroppaani kipsiin.

Vauvalle ei saa soittaa puhelimella musiikkia. Oikeastaan en tiedä miksi ei, mutta siltä minusta vahvasti tuntuu. Ainakin vauvan kuulo voi vaurioitua. Sitä paitsi pieni voi pelästyä ja alkaa itkeä, koska musiikki on hänelle vieras asia. Epävarmat perustelut hakkaavat päässäni järkevämpien syiden puuttuessa.

En tiedä sitä vielä, mutta ylimääräisiä sydämenlyöntejä on lähitulevaisuudessa luvassa paljon lisää.

Painan ulko-oven perässäni kiinni, ja pääni läpi syöksyy vapauden huumaava tunne.

Olen lähdössä ensi kertaa jumppaan synnytykseni jälkeen. Olen kaivannut vanhaa tuntia ja tuttua ohjaajaa siitä lähtien, kun jumppatunnit kävivät raskauden puolivälissä ylivoimaisiksi. Lähtöäni helpottaa tieto siitä, että lapsi syö ruokansa yhtä mieluusti isänsä tarjoilemana tuttipullosta kuin minun rinnoistani.

Bussissa mieleeni hiipii kuitenkin epäilys.

Muut matkustajat ovat selvästi tulossa töistä. Tuskin kenelläkään täydellisesti meikatuista naisista tai levänneiltä näyttävistä miehistä on kotonaan alle kaksikuista vauvaa, uumoilen.

Samalla hetkellä raskas katumus jysähtää tajuntaani. Minulla on kotona pieni vauva. Miksi siis istun bussissa, joka vie minua kilometri kilometriltä kauemmas hänestä?

Juuri sillä hetkellä en muista koskaan kuulleeni yhdestäkään äidistä, joka olisi lähtenyt vapaaehtoisesti vauvansa luota mihinkään ennen tämän yksivuotissynttäreitä.

Entäs jos vauva huomaa poissaoloni ja kuormittuu erostamme?

Eikö minunkin pitäisi olla kotona imettämässä tai vähintään tuijottelemassa torkkuvaa vauvaa lähietäisyydeltä? Entäs jos vauva huomaa kahden tunnin poissaoloni ja kuormittuu erostamme peruuttamattomalla tavalla?

Ikään kuin hyvittääkseni vauvalle poissaoloni alan selata hänen kuviaan puhelimestani pakonomaisesti.

Järki kuiskailee, että jumppa on minulle hyväksi, mutta sydän käskee kovalla äänellä minua palaamaan kotiin. Pystyn taistelemaan itseni kanssa sen verran, että en jää pois kesken matkan ja palaa juoksujalkaa takaisin – tällä kerralla.

Muistakaa, että huolen määrä on vakio.

Niin meitä ohjeisti vauvan synnyttyä vanha tuttu, viisilapsisen perheen isä. Epäilemättä hän tiesi, mistä puhui. Totta onkin, että kohtuullinen määrä huolia kuuluu itsestään selvänä osana vastuulliseen vanhemmuuteen.

Mutta joskus vanhemman aivot reagoivat huoliin kuin palovaroitin höyryävään uuniruokaan. Väärä hälytys.

– Elämässä täytyy olla muutakin kuin huoli vauvasta. Se ei saa täyttää omaa maailmaa kokonaan, vahvistaa Väestöliiton psykologi, psykoterapeutti Suvi Laru.

Larun mukaan tavanomainen huolehtiminen voi luiskahtaa ylihuolestuneisuuden puolelle esimerkiksi silloin, jos raskaudenaikaiset mielikuvat elämästä vauvan kanssa eivät syntymän jälkeen pidäkään tavalla tai toisella paikkaansa. Niin saattaa käydä myös silloin, jos vanhemman omassa lapsuudessa on jotakin sellaista, mikä kaipaa käsittelyä.

Ympäristön asettamia vanhemmuuden ihanteita on monesti vaikea täyttää. Nykyvanhemmat ovat valveutuneita ja etsivät aktiivisesti tietoa. Sellainen voi lisätä paineita, Laru sanoo.

– Pääsääntöisesti vanhemmat haluavat lapsilleen vain parasta. Joskus se voi mennä yli ja terve maalaisjärki kadota. Vaikka vauva on alussa symbioottisessa suhteessa hoitajaan, lapsi on vanhemmistaan erillinen yksilö, josta kasvaa pikkuhiljaa oma ihana ihmisensä.

Juuri se minulta tuntuu unohtuneen.

Olemme puolisoni kanssa onnekkaassa asemassa sikäli, että kummit, mummot ja ystävät suorastaan kilpailevat siitä, kuka saa tulla hoitamaan vauvaa, vaikka vain puoleksi tunniksi kerrallaan.

Minun ja puolisoni äidit järjestävät jopa yhteisen mummopäivän, jolloin pölähtävät ovemme taa valmiina antamaan minulle omaa aikaa. Minun pitää vain pakata tavarani ja painella ulos ovesta.

Mutta minun on vaikea lähteä. Viivyttelen eteisessä ja annan turhia ohjeita siitä, miten tuttipullo lämmitetään vesihauteessa. Mummoilla on yhteensä viisi lasta, joten tokihan he pullon osaavat lämmittää. Pullo ei siis ole varsinainen ongelma.

Olen saanut jostain päähäni, että vauva ei saisi itkeä sekuntiakaan.

Ongelma on tämä: pohjimmiltani haluaisin olla joka hetki paikalla varmistamassa, että vauva ei varmasti itke.

Tosiaan, olen saanut jostain päähäni, että vauva ei saisi itkeä sekuntiakaan, vaikka esimerkiksi lääkäriseura Duodecimin ylläpitämän Terveyskirjaston mukaan parikuiset vauvat itkevät keskimäärin kaksi tuntia päivässä.

Lisäksi olen vakuuttunut siitä, että jos vauva joskus itkeekin, juuri minun on oltava paikalla lohduttamassa. Minun, ei kenenkään muun.

Vinoutunut kuvitelmani johtaa hermoillen suoritettuihin jumppatunteihin ja vauhdilla hotkittuihin aterioihin lähiravintolassa. Vaikka lopulta aina saankin itseni ulos ovesta, pidän mieleni jatkuvasti hälytystilassa, jopa silloin, kun vauvan kanssa on tämän isä.

Mieltäni ei rauhoita edes tieto siitä, että puolisoni itse asiassa suorittaa monet vauvan hoitoon liittyvät rutiinit minua neuvokkaammin. Jumpassa katson kaksikymmentä kertaa tunnin aikana, onko puolisoni hälyttänyt minut kesken kaiken takaisin kotiin. Koskaan ei ole, mutta jatkan tarkistelua kuukausitolkulla.

Ei ihme, että vapaahetkeni ennemmin kuormittavat kuin virkistävät oloani.

Kun palaan jumpasta ja menen vahingossa väärään bussiin, pakotan kuskin jättämään minut pois pysäkkien välillä. Juoksen parin kilometrin matkan kotiin, jotta en vain myöhästyisi minuuttiakaan paluuajasta, jonka lähtiessäni ilmoitin. Jos ajatus itkevästä vauvasta on minulle vaikea, ajatus nälkäänsä itkevästä vauvasta on sietämätön.

Kotona kauhukuvistani ei ole tietoakaan. Puoliso heijaa torkkuvaa vauvaa olkapäällään ja lämmittää vapaalla kädellään tuttipulloa.

Mutta vauva olisi voinut itkeä, muistutan itseäni. Seuraavana päivänä juoksen varmuuden vuoksi ruokakaupasta kotiin.

Sitten pahin pelkoni toteutuu. Palaan kotiin, ja käy ilmi, että vauva kitissyt välillä itkuksi yltynyttä käninää jo hyvän tovin, enkä minä ole ollut paikalla.

Seuraavat viikot googlailen eri hakusanoilla sitä, mitä sellainen tekee lapselle.

Kun tajuan mitä olen tekemässä, tulen lopulta järkiini. Jos vauva menisi pilalle itkemällä vaikkapa kaksikymmentäviisi minuuttia, omassakin lähipiirissäni pitäisi olla monta esimerkkiä pilalle menneistä ihmisistä. Kaikkihan me olemme joskus itkeneet, emmekä suinkaan jokaista itkuamme äidin sylissä.

Tajuan, ettei isoin ongelma ole vauvan itku vaan oma hermoiluni.

Samalla ymmärrän myös sen, ettei isoin ongelma ole vauvan itku vaan minun hermoiluni.

Psykologi Suvi Larun mukaan ulkopuolista apua pitää hakea silloin, jos arki täyttyy pelkästään vauvaan liittyvistä huolista.

Minäkin menen neuvolapsykologille. Ankeassa vastaanottohuoneessa saan sarjan oivalluksia.

Raskausaikana en juurikaan kuvitellut sitä, millaista perheeni elämästä tulisi vauvan syntymän jälkeen. Keskityin siihen, että sain raskauden suoritettua esimerkillisesti.

Olin koko ajan äärimmäisen tietoinen siitä, että kaikki mitä tein, vaikutti kohdussani kasvavaan vauvaan. Silloin se olikin totta.

Kun vauva sitten syntyi, en ymmärtänyt sitä, että tilanne oli olennaisesti muuttunut. Nyt en enää ollut vauvasta vastuussa yksin. En, vaikka imetinkin.

Ravinto ja syli ovat nimittäin eri asioita, vaikka ne imettävän äidin tapauksessa sattuvatkin tulemaan samassa paketissa. Senkin tajuan kirkkaasti vasta neuvolapsykologin juttusilla.

Imettäminen ei tarkoita sitä, että minun sylini pitäisi olla ylivertainen toisen vanhemman syliin verrattuna.

Eikä se todellakaan tarkoita sitä, että en voisi koskaan mennä mihinkään ilman vauvaa.

Psykologi Suvi Larun mukaan jokaisen vanhemman pitäisi pystyä säilyttämään itsellään oma harrastus, vaikka perheeseen syntyisikin vauva.

– Silloin ei voi hyvin, jos on vain ja ainoastaan vauvan käytettävissä päivästä toiseen. Harrastuksen ei tarvitse olla monen tunnin golf-kierros, vaan se voi olla vaikka kirjastossa käyminen yksin, Laru sanoo.

Vauva on viisi kuukautta vanha, kun tajuan ylittäneeni merkittävän etapin. Oloni on pitkän joogatunnin jälkeen erityisen levollinen. Vasta pukuhuoneessa tajuan, miksi.

Olin unohtanut puhelimen pukuhuoneen kaappiin tunnin ajaksi. Ja ei, tälläkään kertaa kukaan ei ollut soittanut minulle.

Vauva on yhdeksän kuukautta, kun palaan töihin. Vilkutan lapselle, joka vilkuttaa takaisin isänsä sylistä.

Vauva on yhdeksän kuukautta, kun palaan töihin. Nyt lapsen isä jää vuorostaan kotiin.

Ensimmäisenä työpäivänäni totuus selviää kello kuusi aamulla: lapsella on ensimmäistä kertaa elämässään korkea kuume.

Uskomatonta tuuria, tuskailen. Etsin puhelimen käteeni peruakseni aamupäivälle sovitun työtapaamisen. Kun näppäilen numeroa, hätkähdän kuin heräisin horroksesta. Mitä ihmettä olen tekemässä?

Kun puoliso on perhevapaalla, toisella vanhemmalla ei ole oikeutta jäädä kotiin lapsen sairastuessa. Siispä puen kengät jalkaani ja vilkutan lapselle, joka vilkuttaa isänsä sylistä minulle takaisin.

Rapussa jään kuulostelemaan, pillahtaako lapsi itkuun, mutta oven takana on täysin hiljaista.

Kadulla aurinko paistaa, ja minulla on kortteli korttelilta kevyempi olo.

Viimeisen vuoden aikana lähteminen ovesta ulos ei ole aina ollut helppoa. Ilmeisesti se on kuitenkin kannattanut. Niin voi päätellä siitä, että lapselle kelpaavat minun sylini lisäksi muutkin sylit.

Vanhempana olen paljon mieluummin yhtä hyvä kuin paras.

Vauva 11/16

Vierailija

”Kuvittelin olevani rento äiti – toisin kävi”

Minusta ei kyllä ole tarpeen, että äidin jotenkin täytyisi voida jättää pieni vauva hoitoon. Vauva ei ole vauva ikuisesti. Jos äidistä ero vauvasta tuntuu pahalta, niin en näe mitään syytä, miksi äidin pitäisi tsempata itsensä irti vauvasta. Ihan hyvällä omalla tunnolla voi nauttia vauvasta ja jatkaa niitä harrastuksia myöhemmin. Ja voihan vaikka sen vauvankin kanssa harrastaa eri liikuntamuotoja. Ei tarvitse jäädä yksin vauvan kanssa kotiin hajoamaan. On siis ok, jos äiti haluaa ja se tuntuu...
Lue kommentti
Vierailija

”Kuvittelin olevani rento äiti – toisin kävi”

Onhan siinä iso ero että tuntuuko ero vauvasta pahalta vai onko valmis mottaamaan vauvaa tervehtivää kaveria nekkuun. Jos tunteet menevät yli niin että niistä on haittaa omalle terveydelle ja koko perheen arjen sujumiselle, niin lienee parasta hakea apua, kuten tässä jutussa kerrottiin. Minulla raskaudet ovat vaikeita, enkä pysty synnytyksen jälkeen huolehtimaan omatoimisesti vauvasta. On ollut pakko opetella rauhallisuutta ja luottaa alusta asti siihen, että elämässäni mukana olevat ihmiset...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.