Raisa Mattila suunnitteli jättävänsä vauvan huoletta hoitoon pienestä pitäen. Äitiyden mukana tuli yllätys: jatkuva hälytystila.

Istun ystäväni kanssa aurinkoisella terassilla. Hänen edessään on viinilasi, minä olen tilannut vettä, sillä olen kuudennella kuulla raskaana.

Luettelen ystävälleni haaveita, joita minulla on vauvavuodelle. Haluan olla sellainen äiti, joka:

Jakaa vastuun lapsesta viivoittimella tasan toisen vanhemman kanssa.

Harrastaa säännöllisesti omia juttuja kodin ulkopuolella.

Jättää lapsensa hoitoon pienestä pitäen mummoille ja kummeille.

Olen rento ihminen, joten minusta tulee rento äiti.

Niin minä sanon ystävälleni, enkä hetkeäkään epäile, ettenkö onnistuisi tavoitteessani. Olen rento ihminen, joten minusta tulee rento äiti. Kilistämme lasejamme päätökseni kunniaksi.

Sydämeni lähtee kunnon laukkaan, ja korvistani tuntuu katoavan kuulo. Niin kovasti pelästyn.

Yksiömme parisängyllä torkahtelee viikon ikäinen ihminen. Joukko minun ja puolisoni ystäviä on saapunut katsomaan vauvaa.

Äkkiä yksi ystävä saa päähänsä, että vauvan kunniaksi pitää soittaa Spotifysta tietty nuoruudesta kertova kappale. ”Jotta vauva tietää, mikä tulevaisuudessa odottaa”, ystävä perustelee.

Kappale lähtee soimaan, ja kaikkia naurattaa. Kaikkia paitsi minua. Luultavasti huitaisisin puhelimen ystävän kädestä, jos ahdistus ei olisi vetänyt mieltäni ja kroppaani kipsiin.

Vauvalle ei saa soittaa puhelimella musiikkia. Oikeastaan en tiedä miksi ei, mutta siltä minusta vahvasti tuntuu. Ainakin vauvan kuulo voi vaurioitua. Sitä paitsi pieni voi pelästyä ja alkaa itkeä, koska musiikki on hänelle vieras asia. Epävarmat perustelut hakkaavat päässäni järkevämpien syiden puuttuessa.

En tiedä sitä vielä, mutta ylimääräisiä sydämenlyöntejä on lähitulevaisuudessa luvassa paljon lisää.

Painan ulko-oven perässäni kiinni, ja pääni läpi syöksyy vapauden huumaava tunne.

Olen lähdössä ensi kertaa jumppaan synnytykseni jälkeen. Olen kaivannut vanhaa tuntia ja tuttua ohjaajaa siitä lähtien, kun jumppatunnit kävivät raskauden puolivälissä ylivoimaisiksi. Lähtöäni helpottaa tieto siitä, että lapsi syö ruokansa yhtä mieluusti isänsä tarjoilemana tuttipullosta kuin minun rinnoistani.

Bussissa mieleeni hiipii kuitenkin epäilys.

Muut matkustajat ovat selvästi tulossa töistä. Tuskin kenelläkään täydellisesti meikatuista naisista tai levänneiltä näyttävistä miehistä on kotonaan alle kaksikuista vauvaa, uumoilen.

Samalla hetkellä raskas katumus jysähtää tajuntaani. Minulla on kotona pieni vauva. Miksi siis istun bussissa, joka vie minua kilometri kilometriltä kauemmas hänestä?

Juuri sillä hetkellä en muista koskaan kuulleeni yhdestäkään äidistä, joka olisi lähtenyt vapaaehtoisesti vauvansa luota mihinkään ennen tämän yksivuotissynttäreitä.

Entäs jos vauva huomaa poissaoloni ja kuormittuu erostamme?

Eikö minunkin pitäisi olla kotona imettämässä tai vähintään tuijottelemassa torkkuvaa vauvaa lähietäisyydeltä? Entäs jos vauva huomaa kahden tunnin poissaoloni ja kuormittuu erostamme peruuttamattomalla tavalla?

Ikään kuin hyvittääkseni vauvalle poissaoloni alan selata hänen kuviaan puhelimestani pakonomaisesti.

Järki kuiskailee, että jumppa on minulle hyväksi, mutta sydän käskee kovalla äänellä minua palaamaan kotiin. Pystyn taistelemaan itseni kanssa sen verran, että en jää pois kesken matkan ja palaa juoksujalkaa takaisin – tällä kerralla.

Muistakaa, että huolen määrä on vakio.

Niin meitä ohjeisti vauvan synnyttyä vanha tuttu, viisilapsisen perheen isä. Epäilemättä hän tiesi, mistä puhui. Totta onkin, että kohtuullinen määrä huolia kuuluu itsestään selvänä osana vastuulliseen vanhemmuuteen.

Mutta joskus vanhemman aivot reagoivat huoliin kuin palovaroitin höyryävään uuniruokaan. Väärä hälytys.

– Elämässä täytyy olla muutakin kuin huoli vauvasta. Se ei saa täyttää omaa maailmaa kokonaan, vahvistaa Väestöliiton psykologi, psykoterapeutti Suvi Laru.

Larun mukaan tavanomainen huolehtiminen voi luiskahtaa ylihuolestuneisuuden puolelle esimerkiksi silloin, jos raskaudenaikaiset mielikuvat elämästä vauvan kanssa eivät syntymän jälkeen pidäkään tavalla tai toisella paikkaansa. Niin saattaa käydä myös silloin, jos vanhemman omassa lapsuudessa on jotakin sellaista, mikä kaipaa käsittelyä.

Ympäristön asettamia vanhemmuuden ihanteita on monesti vaikea täyttää. Nykyvanhemmat ovat valveutuneita ja etsivät aktiivisesti tietoa. Sellainen voi lisätä paineita, Laru sanoo.

– Pääsääntöisesti vanhemmat haluavat lapsilleen vain parasta. Joskus se voi mennä yli ja terve maalaisjärki kadota. Vaikka vauva on alussa symbioottisessa suhteessa hoitajaan, lapsi on vanhemmistaan erillinen yksilö, josta kasvaa pikkuhiljaa oma ihana ihmisensä.

Juuri se minulta tuntuu unohtuneen.

Olemme puolisoni kanssa onnekkaassa asemassa sikäli, että kummit, mummot ja ystävät suorastaan kilpailevat siitä, kuka saa tulla hoitamaan vauvaa, vaikka vain puoleksi tunniksi kerrallaan.

Minun ja puolisoni äidit järjestävät jopa yhteisen mummopäivän, jolloin pölähtävät ovemme taa valmiina antamaan minulle omaa aikaa. Minun pitää vain pakata tavarani ja painella ulos ovesta.

Mutta minun on vaikea lähteä. Viivyttelen eteisessä ja annan turhia ohjeita siitä, miten tuttipullo lämmitetään vesihauteessa. Mummoilla on yhteensä viisi lasta, joten tokihan he pullon osaavat lämmittää. Pullo ei siis ole varsinainen ongelma.

Olen saanut jostain päähäni, että vauva ei saisi itkeä sekuntiakaan.

Ongelma on tämä: pohjimmiltani haluaisin olla joka hetki paikalla varmistamassa, että vauva ei varmasti itke.

Tosiaan, olen saanut jostain päähäni, että vauva ei saisi itkeä sekuntiakaan, vaikka esimerkiksi lääkäriseura Duodecimin ylläpitämän Terveyskirjaston mukaan parikuiset vauvat itkevät keskimäärin kaksi tuntia päivässä.

Lisäksi olen vakuuttunut siitä, että jos vauva joskus itkeekin, juuri minun on oltava paikalla lohduttamassa. Minun, ei kenenkään muun.

Vinoutunut kuvitelmani johtaa hermoillen suoritettuihin jumppatunteihin ja vauhdilla hotkittuihin aterioihin lähiravintolassa. Vaikka lopulta aina saankin itseni ulos ovesta, pidän mieleni jatkuvasti hälytystilassa, jopa silloin, kun vauvan kanssa on tämän isä.

Mieltäni ei rauhoita edes tieto siitä, että puolisoni itse asiassa suorittaa monet vauvan hoitoon liittyvät rutiinit minua neuvokkaammin. Jumpassa katson kaksikymmentä kertaa tunnin aikana, onko puolisoni hälyttänyt minut kesken kaiken takaisin kotiin. Koskaan ei ole, mutta jatkan tarkistelua kuukausitolkulla.

Ei ihme, että vapaahetkeni ennemmin kuormittavat kuin virkistävät oloani.

Kun palaan jumpasta ja menen vahingossa väärään bussiin, pakotan kuskin jättämään minut pois pysäkkien välillä. Juoksen parin kilometrin matkan kotiin, jotta en vain myöhästyisi minuuttiakaan paluuajasta, jonka lähtiessäni ilmoitin. Jos ajatus itkevästä vauvasta on minulle vaikea, ajatus nälkäänsä itkevästä vauvasta on sietämätön.

Kotona kauhukuvistani ei ole tietoakaan. Puoliso heijaa torkkuvaa vauvaa olkapäällään ja lämmittää vapaalla kädellään tuttipulloa.

Mutta vauva olisi voinut itkeä, muistutan itseäni. Seuraavana päivänä juoksen varmuuden vuoksi ruokakaupasta kotiin.

Sitten pahin pelkoni toteutuu. Palaan kotiin, ja käy ilmi, että vauva kitissyt välillä itkuksi yltynyttä käninää jo hyvän tovin, enkä minä ole ollut paikalla.

Seuraavat viikot googlailen eri hakusanoilla sitä, mitä sellainen tekee lapselle.

Kun tajuan mitä olen tekemässä, tulen lopulta järkiini. Jos vauva menisi pilalle itkemällä vaikkapa kaksikymmentäviisi minuuttia, omassakin lähipiirissäni pitäisi olla monta esimerkkiä pilalle menneistä ihmisistä. Kaikkihan me olemme joskus itkeneet, emmekä suinkaan jokaista itkuamme äidin sylissä.

Tajuan, ettei isoin ongelma ole vauvan itku vaan oma hermoiluni.

Samalla ymmärrän myös sen, ettei isoin ongelma ole vauvan itku vaan minun hermoiluni.

Psykologi Suvi Larun mukaan ulkopuolista apua pitää hakea silloin, jos arki täyttyy pelkästään vauvaan liittyvistä huolista.

Minäkin menen neuvolapsykologille. Ankeassa vastaanottohuoneessa saan sarjan oivalluksia.

Raskausaikana en juurikaan kuvitellut sitä, millaista perheeni elämästä tulisi vauvan syntymän jälkeen. Keskityin siihen, että sain raskauden suoritettua esimerkillisesti.

Olin koko ajan äärimmäisen tietoinen siitä, että kaikki mitä tein, vaikutti kohdussani kasvavaan vauvaan. Silloin se olikin totta.

Kun vauva sitten syntyi, en ymmärtänyt sitä, että tilanne oli olennaisesti muuttunut. Nyt en enää ollut vauvasta vastuussa yksin. En, vaikka imetinkin.

Ravinto ja syli ovat nimittäin eri asioita, vaikka ne imettävän äidin tapauksessa sattuvatkin tulemaan samassa paketissa. Senkin tajuan kirkkaasti vasta neuvolapsykologin juttusilla.

Imettäminen ei tarkoita sitä, että minun sylini pitäisi olla ylivertainen toisen vanhemman syliin verrattuna.

Eikä se todellakaan tarkoita sitä, että en voisi koskaan mennä mihinkään ilman vauvaa.

Psykologi Suvi Larun mukaan jokaisen vanhemman pitäisi pystyä säilyttämään itsellään oma harrastus, vaikka perheeseen syntyisikin vauva.

– Silloin ei voi hyvin, jos on vain ja ainoastaan vauvan käytettävissä päivästä toiseen. Harrastuksen ei tarvitse olla monen tunnin golf-kierros, vaan se voi olla vaikka kirjastossa käyminen yksin, Laru sanoo.

Vauva on viisi kuukautta vanha, kun tajuan ylittäneeni merkittävän etapin. Oloni on pitkän joogatunnin jälkeen erityisen levollinen. Vasta pukuhuoneessa tajuan, miksi.

Olin unohtanut puhelimen pukuhuoneen kaappiin tunnin ajaksi. Ja ei, tälläkään kertaa kukaan ei ollut soittanut minulle.

Vauva on yhdeksän kuukautta, kun palaan töihin. Vilkutan lapselle, joka vilkuttaa takaisin isänsä sylistä.

Vauva on yhdeksän kuukautta, kun palaan töihin. Nyt lapsen isä jää vuorostaan kotiin.

Ensimmäisenä työpäivänäni totuus selviää kello kuusi aamulla: lapsella on ensimmäistä kertaa elämässään korkea kuume.

Uskomatonta tuuria, tuskailen. Etsin puhelimen käteeni peruakseni aamupäivälle sovitun työtapaamisen. Kun näppäilen numeroa, hätkähdän kuin heräisin horroksesta. Mitä ihmettä olen tekemässä?

Kun puoliso on perhevapaalla, toisella vanhemmalla ei ole oikeutta jäädä kotiin lapsen sairastuessa. Siispä puen kengät jalkaani ja vilkutan lapselle, joka vilkuttaa isänsä sylistä minulle takaisin.

Rapussa jään kuulostelemaan, pillahtaako lapsi itkuun, mutta oven takana on täysin hiljaista.

Kadulla aurinko paistaa, ja minulla on kortteli korttelilta kevyempi olo.

Viimeisen vuoden aikana lähteminen ovesta ulos ei ole aina ollut helppoa. Ilmeisesti se on kuitenkin kannattanut. Niin voi päätellä siitä, että lapselle kelpaavat minun sylini lisäksi muutkin sylit.

Vanhempana olen paljon mieluummin yhtä hyvä kuin paras.

Vauva 11/16

Vierailija

”Kuvittelin olevani rento äiti – toisin kävi”

Minusta ei kyllä ole tarpeen, että äidin jotenkin täytyisi voida jättää pieni vauva hoitoon. Vauva ei ole vauva ikuisesti. Jos äidistä ero vauvasta tuntuu pahalta, niin en näe mitään syytä, miksi äidin pitäisi tsempata itsensä irti vauvasta. Ihan hyvällä omalla tunnolla voi nauttia vauvasta ja jatkaa niitä harrastuksia myöhemmin. Ja voihan vaikka sen vauvankin kanssa harrastaa eri liikuntamuotoja. Ei tarvitse jäädä yksin vauvan kanssa kotiin hajoamaan. On siis ok, jos äiti haluaa ja se tuntuu...
Lue kommentti
Vierailija

”Kuvittelin olevani rento äiti – toisin kävi”

Onhan siinä iso ero että tuntuuko ero vauvasta pahalta vai onko valmis mottaamaan vauvaa tervehtivää kaveria nekkuun. Jos tunteet menevät yli niin että niistä on haittaa omalle terveydelle ja koko perheen arjen sujumiselle, niin lienee parasta hakea apua, kuten tässä jutussa kerrottiin. Minulla raskaudet ovat vaikeita, enkä pysty synnytyksen jälkeen huolehtimaan omatoimisesti vauvasta. On ollut pakko opetella rauhallisuutta ja luottaa alusta asti siihen, että elämässäni mukana olevat ihmiset...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield
Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield

4-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias esikoinen, opinnot, monta pätkätyötä. Olkoon vain kalenterissa ahdasta, pannaan sopimaan, näyttelijäpariskunta kertoo arjestaan.

Päiväkodista on tullut viesti, että nelivuotiaan kumpparit koossa 26 ovat hukassa.

Näyttelijä Johanna Kokko availee eteiskaappeja perheen paritalokodissa Espoossa. Vaatepussukoista löytyy kolmet saappaat kokoa 25 sekä kahdet kokoa 28. Kaikki ovat jääneet aikaa sitten pieniksi perheen 10-vuotiaalta esikoiselta, jonka kamppeita Johanna on säästänyt pikkuveljille, nelivuotiaille kaksosille.

Tänäänkään Johannalla ei ole aikaa käydä tavaroita läpi enempää, vaan hän survoo pussukat takaisin kaappeihin. Näyttelijäpuoliso Kristo Salminen on lähtenyt aamulla bussilla kuvauksiin, josta hän jatkaa suoraan Kansallisteatterin iltanäytökseen.

Johannan on ehdittävä päivän aikana harjoitella Mamma Mia! -musikaalin vuorosanoja ja tehdä tuottajaopintojen lopputyötään. Illaksi hänkin lähtee teatterille, mutta sitä ennen on annettavaa välipalaa koulusta tulevalle esikoiselle, haettava kaksoset päivähoidosta ja ruokittava koko kolmikko ennen kuin hoitaja tulee päästämään äidinkin töihin. Sähköinen kalenteri piippaa tiheään.

”Näyttelijällä raskaus ei sovi mihinkään työtilanteeseen.”

Tavallista työpäivää tässä perheessä on vaikea määritellä. Teatterin työpäivän ensimmäinen osa on keskellä päivää. Toinen alkaa illalla puoli seitsemältä, ja joskus aikataulut selviävät vasta edellisenä iltana. Jos molemmat vanhemmat ovat kiinni teatteriesityksissä, työaikojen välissä ehtii juuri hakea lapset ja laittaa ruuan. Sitten on lähdettävä takaisin.

Johannasta hoitajien ja työaikojen järjestely on vain positiivinen ongelma, sillä se tarkoittaa, että töitä riittää. Freelancerina perhevapaiden sovittaminen ei ole ollut hänellekään helppoa.

– Ensimmäisen lapsen jälkeen jouduin vakuuttelemaan, että olen valmis töihin. Kaksosten jälkeen tilanne oli vielä vaikeampi. Moni ajatteli, että sillähän on ne kaksoset, palaako se kotoa enää koskaan mihinkään. Osa toppuutteli, että ole vain vielä kotona, vaikka olin valmis palaamaan töihin. Se turhautti.

Johanna on ollut lasten kanssa niin paljon, että ei tunne huonoa omatuntoa työmenoista.

– Uskon, että olen paljon parempi äiti, kun saan toteuttaa omaa intohimoani ja työtäni. Vaikka kyllä tasaisin ajoin mielessä käy, että monessa työssä pääsisi helpommalla. Tämä on kuitenkin meidän elämäntapamme.

”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield
”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield

Säätämiseen pariskunta tottui jo seurusteluaikana.

Johanna ja Kristo tapasivat vuonna 2003 yhteisen ystävän huvilalla. Johanna asui ja näytteli tuolloin Tampereella, Kristo Helsingissä. Mun tyyppi, ajatteli Johanna heti.

Kun Johanna alkoi odottaa vuonna 2007 syntynyttä esikoispoikaa, pari vuokrasi yhteisen kodin Helsingistä. Johannalle muutto tarkoitti luopumista varmasta työstä, kiinnityksestä Tampereen Työväen Teatterissa.

Kun esikoinen oli kuuden, kaksoset ilmoittivat tulostaan. Se oli Johannalle sokki. Tuttavaperheen kaksosten ansiosta se arki oli tullut tutuksi.

”Johannan ansiosta kaikki pyörii meillä kotona.”

Johanna tiesi kaksosraskauden riskit, mutta talouskin huoletti: Auto täytyisi vaihtaa isompaan. Kaksi pinnasänkyä ei mahtuisi vanhempien makuuhuoneeseen, joten koti pitäisi laittaa myyntiin viimeistään, kun kaksoset eivät mahtuisi enää nukkumaan äitiyspakkauksen laatikoissa.

Totta oli sekin, että näyttelijällä raskaus ei sovi oikein mihinkään työtilanteeseen.

– Sitten se vain pannaan sopimaan, Johanna sanoo.

– Odotusaikana vierailin Armi-näytelmässä, jonka yhdessä kohdassa näyttelin Diorin mallinukkea, ja esitys esitykseltä nappeja piti avata useampia. Jossain esityksessä yleisöstä kuului huuto: hirveä maha!

Kaksoset syntyivät neljä viikkoa etuajassa. Samassa rytäkässä esikoisella alkoi ensimmäinen luokka, ja Kriston piti palata kahden viikon isyyslomaan jälkeen töihin.

– En muista ensimmäisestä vuodesta juuri muuta kuin että syötin vauvoja koko ajan. Kun Kristo oli kotona, jaoimme vauvat, molemmille omat, mutta yksin ollessa kädet eivät aina tahtoneet riittää. Kun toinen oli vaarassa kierähtää hoitopöydältä maahan ja toinen järsi lattialla johtoa, piti järkeillä, että kumman nappaan ensin.

Tuplavauva-arki on nyt vaihtunut tuplauhmaikään. Se tarkoittaa sitä, että kotona riittää ääntä. Tänä aamuna kaksosten autoleikki on kuitenkin alkanut mukavasti sovussa.

– Huomaan, että kun molemmat ovat tyytyväisiä leluihinsa ja kokevat olevansa sillä tavoin tasa-arvoisia, homma toimii, Johanna sanoo.

– Korotan ääntä, kun tuntuu, että leikki menee tappeluksi ja yleiseksi huudoksi. Välillä kyllä tuntuu, että koko ajan joku lapsista itkee.

Kaksosten synnyttyä Johanna kantoi huolta esikoisesta, joka jäi helposti pikkuveljiä vähemmälle huomiolle. Siksi molemmat vanhemmat ovat tietoisesti yrittäneet järjestää hänelle kahdenkeskisiä hetkiä. Usein Kristo ottaa isoveljen vierelleen sohvalle, ja kaksikko pelaa yhdessä Fifaa.

Sellaiset hetket ovat molemmille tärkeitä.

4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield
4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield

Kun arjessa on paljon liikkuvia osia, tarvitaan järjestelmällisyyttä. Johannalla perheen projektipäällikkyys on hyvin hanskassa. Sen tietää puoliso Kristokin.

– Kyllä meillä kaikki pyörii Johannan kautta, hän sanoo.

– Tässä elämäntilanteessa minusta tuntuu usein siltä, että vaikka tekisin kotona mitä, ei ikinä tule valmista. Saan kyllä tarvittaessa raavittua lasten tavarat kasaan, mutta välillä minulla on hukassa roinaa omiltakin jäljiltä.

Kristo asui koko nuoruutensa Kruunuhaassa Helsingin ytimessä ja on kuuluisan Salmisen taiteilijasuvun poika. Isä Esko Salminen ja äiti Heidi Krohn ovat näyttelijöitä. Myös isän nykyinen vaimo Aino Seppo sekä Kriston siskot Kreeta ja Sonja ovat ammattinäyttelijöitä.

Johanna taas on kotoisin Nakkilasta, Porin läheltä. Äiti työskenteli kätilönä, eikä suvussa ole Johannan lisäksi yhtään näyttelijää.

Erilaisista lähtökohdista huolimatta parilla ei ole ollut isoja näkemyseroja kasvatuksesta.

– Vaikkapa peliajoista juttelemme illalla aina ensin kahdestaan ennen kuin kerromme niistä lapselle. Kristo sopii usein työjuttuja boheemimmin ja ilmoittaa sitten minulle, että ai niin, hänellä onkin ylihuomenna kuvaukset. Minä sovin juttuja enemmän lasten ehdoilla, Johanna kertoo.

– Vaikka arkemme kuulostaa kaaottiselta, olen hyvä aikatauluttaja ja perillä siitä, mitä meillä tapahtuu. Olen meistä hitusen järjestelmällisempi.

Kristolla on ollut arkeen yksi toive. Koska hän joutui olemaan nuorena paljon yksin vanhempien työn takia, hän on toivonut, että heillä työt järjestetään niin, etteivät molemmat vanhemmat ole poissa samaan aikaan.

– Huono puoli on se, että sitten kun toinen vanhemmista on kotona, ei ole rahaa tehdä asioita. Kun molemmat ovat töissä, ei ole aikaa. Se on ikuinen paradoksi. Myös rutiineita lasten kanssa on vaikea luoda, kun työpäivät ovat eri pituisia, Kristo kertoo.

– Vaikka Kristo on aina kotona ollessa hoitanut vaipanvaihdot ja kauppareissut, olen ollut lasten kanssa enemmän, ja he purkavat minuun myös enemmän kiukkua, Johanna sanoo.

”Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista. Ei mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta.”

Sunnuntai on harvinainen päivä, sillä koko perhe on vapaalla. Silloin ulkoillaan yhdessä lähipuistoissa ja Suvisaaristossa, pyykätään ja kyläillään isovanhempien tai kavereiden luona. Myös lasten harrastukset täytyy ajoittaa sunnuntaille. Muina päivinä
niihin ei ole aikaa kuskata.

Vaikka koko lähipiiri on täynnä näyttelijöitä, Kristo ja Johanna eivät ole mainostaneet tätä pojilleen, päinvastoin. Esikoinen sai tietää työstä vasta hiljattain.

– Hän on kiinnostunut näyttelijäntyöstä, mutta me emme ole siitä kovin innoissamme. Ainakaan lapsitähteydessä ei ole mitään kovin tavoittelemisen arvoista. Toivomme pojille ihan normaalia, turvallista lapsuutta.

Yksi konsti tavalliseen arkeen on se, että vanhempien työajoista huolimatta poikien rytmi on sama kuin kavereillakin. Se onnistuu kolmen vakituisen hoitajan ansiosta, ja on siksi hintansa arvoista.

Poikia käy hoitamassa myös Johannan äiti, joka muutti äskettäin lähelle perhettä.

– Äidistä on ollut suuri apu. Emme kuitenkaan halua kuormittaa samoja ihmisiä liikaa. Kriston äiti on jo esimerkiksi sen verran iäkäs, että hänen luonaan käymme kylässä muuten, Johanna sanoo.

Parisuhdeaikaa Johannalla ja Kristolla on käytännössä öisin. Näytösiltoina he ehtivät kotiin puoli yksitoista. Hoitaja lähtee kotiin, ja Johanna laittelee pojille seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Kristo paistaa pihvit. Sillä aikaa Johanna lösähtää sohvalle ja nauttii hiljaisuudesta.

Yhdessä käydään läpi perusjuttuja: mitä koulussa ja päiväkodissa on tapahtunut, mitä huomenna pitäisi muistaa.

Esikoisen syntymän jälkeen Johanna ja Kristo matkustivat kerran vuodessa Lontooseen katsomaan teatteria. Kaksosten syntymän jälkeen tapa on ollut tauolla.

– Ei yhteisen ajan puute ole aiheuttanut meillä mitään kriisejä, Johanna sanoo.

– En usko, että mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta. Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista ja heidän suhteestaan.

Nyt Johanna ja Kristo haaveilevat esikoisen kanssa koko perheen lomamatkasta lämpimään. Johanna odottaa aikaa, jolloin melutaso talossa laskisi ja hän ehtisi koko köörin kanssa yhtä aikaa uimahalliin.

Ja se vaaterumbakin olisi hyvä saada järjestykseen. Pussukat odottavat edelleen eteisen kaapissa.

–Olympialaisten aikaan pojat halusivat hiihtää, ja muistin, että olin hankkinut rivin eri kokoisia suksia. Silloin kaikki lapset pääsivät ladulle, Johanna kertoo.

Siellä kaksoset heittäytyivät vatsalleen lumeen. "Missä meidän pussut ovat?" he huusivat.

Aa, siis ampumahiihtäjiä, Johannaa nauratti.

Perhe:

Näyttelijäpariskunta Johanna Kokko, 41 ja Kristo Salminen, 45, asuu Espoossa 10-vuotiaan esikoispoikansa sekä 4-vuotiaiden kaksospoikien kanssa.

Tuottajaksi opiskeleva Johanna nähdään Mamma Mia! -musikaalin yhdessä pääosassa. Kristo on mukana Kansallisteatterin Julia ja Romeo -näytelmässä ja jää kesällä virkavapaalle.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Erityisesti EU:n ulkopuolisiin verkkokauppoihin voi olla vaikea saada yhteys, jos lelu osoittautuu vialliseksi tai vaaralliseksi. 

Jos jokin lelu verkkokaupan valikoimassa näyttää epäilyttävältä, Anja Merenkivi, klikkaa sen taatusti ostoskoriinsa. Myös ruokaostoksilla marketissa kassalle saattaa päätyä lelu, jota hän haluaa tarkastella lähemmin.

– Vapaa-ajalla tosin yritän kiertää leluosastot kaukaa, Tukesin ylitarkastajana työskentelevä Merenkivi naurahtaa.

Hän valvoo työssään sitä, että Suomessa myytävät lastentarvikkeet ja lelut täyttävät niille asetetut turvallisuusvaatimukset.

– Olen se, joka synttärivieraanakin huomauttaa, ettei 1–2-vuotiaan kuulu saada lahjaksi lelua, joka on kielletty alle 3-vuotiaalta. Ikärajoitus perustuu tuotteen turvalliseen käyttöön. Lelussa voi olla esimerkiksi irtoavia osia, joihin pieni, suullaan maailmaan vielä tutustuva lapsi saattaa tukehtua.

Leluja ja lastenhoitotarvikkeita myydään yhä enemmän verkossa. Ostopäätöstä puntaroivalle vanhemmalle Merenkivi antaa kaksi neuvoa: selvitä, voiko valmistaja tai myyjä todentaa tuotteen turvallisuuden, ja saatko verkkokauppaan tarvittaessa yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi.

– On hyvä huomata, ettei fi-pääte osoitteessa automaattisesti tarkoita, että verkkokauppa on suomalainen.

Erityisen harkitseva kannattaa Merenkiven mukaan olla silloin, kun tilaa EU:n ulkopuolisista verkkokaupoista. Myyjään voi olla hankala saada jälkikäteen yhteyttä, vaikka tuote olisi virheellinen tai jopa vaarallinen.

Tukes on mukana usean eri viraston ja muun tahon kanssa syksyllä lanseerattavassa verkkokauppakampanjassa, jossa testataan halpaverkkokaupoista tilattuja leluja ja lastenhoitotarvikeita. 

Kun ostat lelun verkosta, tarkista että

  • lelusta löytyy CE-merkintä. Se kertoo, että valmistaja vakuuttaa lelun täyttävän sitä koskevat EU:n lelusäännösten vaatimukset.
  • mukana on käyttöohjeet ja turvallisen käytön kannalta tarpeelliset varoitukset suomeksi ja ruotsiksi. Näiden puuttuminen voi viitata siihen, ettei myyjä ole muutoinkaan huolehtinut velvoitteistaan ja tuotteen turvallisuudesta.
  • tuote soveltuu tarkoitukseensa. Esimerkiksi pehmolelun olisi hyvä  tulee olla vähintään pintapestävä.
  • hinta on kohtuullinen. Jos hinta on epäilyttävän halpa muihin vastaaviin leluihin verrattuna, valmistuksessa on saatettu tinkiä turvallisuudesta.
  • verkkokaupalla on asiakaspalvelu, johon saat yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi. Varsinkin jos verkkokauppa on itsellesi uusi, kannattaa tutustua muiden asiakkaiden kokemuksiin palvelusta ja tuotteista.

Anja Merenkivi tiedottaa lelujen ja lastentarvikkeiden turvallisuuteen liittyvistä asioista Facebookissa: Anja Merenkivi Tukes Lastenturvallisuus

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.