"Vaikka lapsi kuhisisi saivareita, niin sitä tahtoo silti halia ja pusia", lukijamme Karoliina Suoniemi kirjoittaa.

"Meillä on niitä taas." Tämän lymyilevän, hiljaa ja vähän häveten sanotun kuiskauksen voi kuulla vanhempien kesken tarhan pihalla tai työpaikan kahvihuoneessa. Joka talven riesa, pikkulapsiperheen peruspäiväkotituliainen täi tai kihomato on siis vallannut lapsen ja sitä myötä hermoraunion vanhemman ajatuksetkin.

Onhan se onneksi toki helpottavaa tietää, että nämä ihmisen riesat ovat melko harmittomia. Mutta mikään ei poista sitä tosiasiaa, että ne ovat myös kiusalllisia, ällöttäviä ja siivousurakan vuoksi lisäksi varsin työllistäviä.

Koska kuitenkin ikuisena optimistina haluan kääntää asiasta kuin asiasta esiin sen positiivisen puolen, olen onnistunut löytämään myös loisista ainakin kolme luonnetta kasvattavaa ja ihmistä jalostavaa puolta, jotka haluan kanssanne jakaa, lohduksi kanssataistelijoilleni.

Ensinnäkin siivous. Koskaan ei tule siivottua niin huikealla tehokkuudella ja niin perusteellisesti kuin loisepidemian jälkimainingeissa. Vihdoinkin tulee pestyä peitot ja tyynyt ja pakastettua pehmolelut! Ja jos ei muuta hyötyä suursiivosta ole, niin ainakin siistissä kodissa on helpompi kestää uudet tartunnat ja niiden hermopainetta lisäävä vaikutus.

Ja toinen juttu: täit, kirput ja kihomadot muistuttavat  meille yhden tärkeän seikan, joka modernissa maailmassa helposti unohtuu. Ihminen, tuo luomakunnan mukakruunu, onkin edelleen oikeasti eläin. Eläin joka saa loisia siinä kuin kaikki kaltaisensa. Emme me urbaanissa, kliinisessä kuplassammekaan ole vapaita eläimellisyydestämme, salamatkustajia myöten.

Ja sitten vielä kolmas ja se suurin havainto. Vaikka nuorempana ja perheettömämpänä olisit ajatellut, että täit ja madot ja muut nilviäiset ovat ehdottomasti inhottavin asia maailmassa, saati toisessa ihmisessä, huomaat yhtäkkiä oman lapsen ollessa kyseessä, että vaikka se toinen kuhisisi saivareita, niin tahtoo sitä silti halia ja pusia. Ja  yhä se on niin suloinenkin! Oma laps on laps ja silkkaa rakkautta, vaikka sitten loisiakin täynnä.

Kirjoittaja on 31-vuotias kahden lapsen äiti ja museolehtori.

Haluatko sinä olla seuraava lukijakolumnistimme? Lähetä kirjoituksesi osoitteeseen meidanperhe@sanoma.com. Tekstin pituus on enintään 2 000 merkkiä. Toimitus voi lyhentää ja muokata tekstejä.

Pauliina Mynttinen: Miten puhumme lapsille?

Heini Varpukari: Yhden vanhemman perheessä

Sari Suomalainen: Ensin sinä

Kuva: Heli Blåfield
Kuva: Heli Blåfield

Puremisen tarvetta ei kannata kieltää, mutta pureskelun voi ohjata johonkin vähemmän vahingolliseen, sanoo lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Miten saisin nelivuotiaan lopettamaan lelujen, vaatteiden ja muiden tavaroiden pureskelun? Hän on ollut aina kova pureskelemaan ja imemään kaikkea. Alle kolmevuotiaana se meni vielä iän piikkiin, mutta nyt ikää on jo neljä ja puoli, eikä järsimiselle näy loppua. Hän puree rikki ulkovaatteiden kaulukset ja hihat, talvirukkaset, sisähousujen polvet, omat pehmolelunsa, lyijykynien päät.

Minua huolettaa, mitä myrkkyjä pieneen kehoon joutuu esimerkiksi ulkovaatteiden pinnoitteista. Miten tilanteen saisi ratkaistua? Hän itse ei tunnu oikein voivan asialle mitään, järsiminen tapahtuu jotenkin puolihuomaamatta. Asia selvästi nolottaa häntä. En se minä ollut, se oli Nakertaja, hän sanoo. Olen sanonut, että hänen pitää kieltää napakasti Nakertajaa, ja hän lupaa aina yrittää parhaansa, mutta jotenkin sitten taas lipsahtaa.”

Turhautunut äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa

”Imemisen ja puremisen tarpeet ovat yksilöllisiä, vauvasta asti. Joskus ne voivat liittyä hampaiden tuloon, kutinaan tai janoon. Usein se on vain tapa, jollaisia meillä kaikilla on, kuten hiusten pyörittely tai kaulakorun koskettelu. Niillä pyritään säätelemään esimerkiksi jännittyneisyyttä. Purukumin pureskelu voi auttaa, mutta eihän lapsi voi sitäkään määrättömästi jäystää.

Onneksi teillä on apuna Nakertaja.

Sanotkin viisaasti, ettei lapsi itse voi asialle mitään. Silloin lapsen kokema nolous – ja ehkä syyllisyys – on turhaa. Näiden pattitilanteiden helpottamiseen sopii menetelmä nimeltä Muksuoppi. Siinä lapsen ongelma käännetään taidoksi, jota hän alkaa harjoitella. Lapsenne voisi harjoitella esimerkiksi sopivan tavaran jyrsimistä tai kolmesti puraisemista. Puremisen tarvetta ei kielletä (koska se ei tule onnistumaan) mutta toiminta ohjataan johonkin vähemmän vahingolliseen. Aikuinen kannustaa, auttaa muistamaan tavoitteen.

Onneksi teillä on apuna Nakertaja. Muksuopissa neuvotaan keksimään hankalan tavan karsimiseksi ulkoistettu hahmo, joka on vastuussa teoista. Nokkela lapsesi on jo hoitanut tämän!

Nakertajaakaan ei kannata vain komentaa, vaan hänelle pitää opettaa uusia taitoja. Ensin tutustutaan tuohon katalaan jäystäjään paremmin. Lapsi piirtää kuvan, aikuinen haastattelee: Onko Nakertaja lapsi, aikuinen, eläin vai mikä? Millaiset sen hampaat ovat? Mistä se puikahtaa paikalle? Onko se aina nakertanut vai tuliko sille yhtäkkiä jokin? Tykkääkö se tehdä muutakin? Saisiko sen lisäämään muuta puuhaa, jotta nakertelu vähenisi? Voisiko lapsi auttaa siinä?

Otin myös itselleni opeteltavan taidon ja harjoittelin tyynesti muistuttamista.

Löydät tarkempia ohjeita hakusanoilla Muksuoppi tai Kids’ Skills. Menetelmä vaatii aikuiseltakin kieltämisen ja hermostumisen kierteen katkaisemista, mikä ei aina tunnu helpolta. Kokemusta on! Itse otin vastaavassa tilanteessa myös itselleni opeteltavan taidon ja harjoittelin tyynesti muistuttamista.”

Kysy Jannalta

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com . Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Vierailija

Lapsi puree lelut ja vaatteet rikki – miten sen saa loppumaan?

- pese kaikki lapsen vaatteet hyvin ennen käyttöä niin kemikaalikuorma pienenee. Samoin lelut ym lapsen kaluamat tavarat kannattaa pestä ennen kaluamista. -ompele puuvillaisia kaulahuiveja tai rannehuiveja joita saa luvalla nakerrella. Helppoja pestä, halpoja ja ei niin vaarallisia kemikaalien suhteen mitä ulkovaatteet. Meillä näitä ommeltiin joskus vanhoista paidoistakin niin varmasti enimmät kemikaalit häipyneet jo aikaisemmissa pesussa. Meillä kaksi lapsista pureskeli pienenä ainakin kun...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kalapuikoista tulee minulle vieläkin mieleen äitiysvapaa. Niiden äärellä käytiin monta tärkeää keskustelua.

Pian siellä. Tuon kalapuikkoja!

Ystävän viesti pelastaa päivän. Minä ja vauva saamme seuraa.

Äitiysvapaalla on päiviä, jolloin kaikki tuntuu kepeältä. Vaunukoppaan mahtuu tämä kaikki uusi ja ihana, ja päiväkahvi maistuu poikkeukselliselta vapaudelta. Sitten on niitä päiviä, jolloin väsymys harmauttaa mielen, ja koko maailma kutistuu kahvikuppiakin pienemmäksi.

Äitiystävälle voi avata oven yöpuvussa, ilman että on siivonnut tai laittanut ripsiväriä.

On helppo sanoa, mikä äitiystävässä on kullan­arvoista: hän tietää tunteen. Hänelle voi avata oven yöpuvussa, ilman että on siivonnut tai laittanut ripsiväriä. Hän selättää ihan samaa sekamelskaa ja valvottuja öitä.

Toisilla on hätäkahvit, minulla ja ystävälläni oli kalapuikot. Hänen pakastimestaan niitä löytyi aina, minä puolestani taioin lautasille lisukkeet. Keittiönpöydässä jaoimme vauvojen vaiheet, puimme parisuhteen senhetkistä tolaa ja pohdimme, mitä töihin paluu toisi tullessaan.

Näinä iltapäivinä kello ei pysähtynyt kuten niin usein kaksin vauvan kanssa.

Samanlaista mahdollisuutta istahtaa alas, kysyä ja kuunnella, löytää harvoin, kun koko kaveripiiri tempoilee ruuhkavuosissaan.

Kotona ollessa moni asia tuntuu arkisemmalta kuin onkaan. Jälkeenpäin kaipaan montaa asiaa, kuten sitä, että oli aikaa pitää yhteyttä ystäviin. Tiesin tarkalleen, mitä heille kuului.

Samanlaista mahdollisuutta istahtaa alas, kysyä ja kuunnella, löytää harvoin, kun koko kaveripiiri tempoilee ruuhkavuosissaan. Käyttöä olisi jopa niille hitaasti kuluville tunneille.

Kirjoitus on Vauva-lehden 8/2018 pääkirjoitus.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.