"Vaikka lapsi kuhisisi saivareita, niin sitä tahtoo silti halia ja pusia", lukijamme Karoliina Suoniemi kirjoittaa.

"Meillä on niitä taas." Tämän lymyilevän, hiljaa ja vähän häveten sanotun kuiskauksen voi kuulla vanhempien kesken tarhan pihalla tai työpaikan kahvihuoneessa. Joka talven riesa, pikkulapsiperheen peruspäiväkotituliainen täi tai kihomato on siis vallannut lapsen ja sitä myötä hermoraunion vanhemman ajatuksetkin.

Onhan se onneksi toki helpottavaa tietää, että nämä ihmisen riesat ovat melko harmittomia. Mutta mikään ei poista sitä tosiasiaa, että ne ovat myös kiusalllisia, ällöttäviä ja siivousurakan vuoksi lisäksi varsin työllistäviä.

Koska kuitenkin ikuisena optimistina haluan kääntää asiasta kuin asiasta esiin sen positiivisen puolen, olen onnistunut löytämään myös loisista ainakin kolme luonnetta kasvattavaa ja ihmistä jalostavaa puolta, jotka haluan kanssanne jakaa, lohduksi kanssataistelijoilleni.

Ensinnäkin siivous. Koskaan ei tule siivottua niin huikealla tehokkuudella ja niin perusteellisesti kuin loisepidemian jälkimainingeissa. Vihdoinkin tulee pestyä peitot ja tyynyt ja pakastettua pehmolelut! Ja jos ei muuta hyötyä suursiivosta ole, niin ainakin siistissä kodissa on helpompi kestää uudet tartunnat ja niiden hermopainetta lisäävä vaikutus.

Ja toinen juttu: täit, kirput ja kihomadot muistuttavat  meille yhden tärkeän seikan, joka modernissa maailmassa helposti unohtuu. Ihminen, tuo luomakunnan mukakruunu, onkin edelleen oikeasti eläin. Eläin joka saa loisia siinä kuin kaikki kaltaisensa. Emme me urbaanissa, kliinisessä kuplassammekaan ole vapaita eläimellisyydestämme, salamatkustajia myöten.

Ja sitten vielä kolmas ja se suurin havainto. Vaikka nuorempana ja perheettömämpänä olisit ajatellut, että täit ja madot ja muut nilviäiset ovat ehdottomasti inhottavin asia maailmassa, saati toisessa ihmisessä, huomaat yhtäkkiä oman lapsen ollessa kyseessä, että vaikka se toinen kuhisisi saivareita, niin tahtoo sitä silti halia ja pusia. Ja  yhä se on niin suloinenkin! Oma laps on laps ja silkkaa rakkautta, vaikka sitten loisiakin täynnä.

Kirjoittaja on 31-vuotias kahden lapsen äiti ja museolehtori.

Haluatko sinä olla seuraava lukijakolumnistimme? Lähetä kirjoituksesi osoitteeseen meidanperhe@sanoma.com. Tekstin pituus on enintään 2 000 merkkiä. Toimitus voi lyhentää ja muokata tekstejä.

Pauliina Mynttinen: Miten puhumme lapsille?

Heini Varpukari: Yhden vanhemman perheessä

Sari Suomalainen: Ensin sinä