Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

Osaatko kasvaa lapsesi mukana?

Neljä vuotta sitten elokuussa Noora seisoi koulun pihalla ja puristi ekaluokalle menevän esikoisensa kättä. Pojan käsi tuntui tahmealta, mutta äitiä jännitti silti enemmän. Kun hän oli jättänyt seitsemänvuotiaansa luokkaan opettajan hoteisiin ja kävellyt takaisin autolleen, hän purskahti itkuun.

– Vasta tuona aamuna minulle kirkastui, että vanhemmuudessa on pohjimmiltaan kyse luopumisesta. Olin samaan aikaan sekä haikea, peloissani että ylpeä. Olin aina vähän suojellut esikoistani, ja nyt lapsi oli ottamassa lopullisen askeleen kohti itsenäistymistä. En ollut enää leikki-ikäisen vaan koululaisen äiti. Entistä huoletonta pikkulapsiaikaa en saisi enää takaisin.

Psykologi Tuovi Keräsen mukaan juuri tästä vanhemmuudessa kasvamisessa on kyse. Vastakkaiset tunteet myllertävät mieltä. Toisaalta vanhemmat ovat iloisia siitä, että lapsi on saavuttanut kasvussaan jonkun etapin, mutta edellisestä vaiheesta luopuminen surettaa. Juuri kun olet oppinut olemaan vauvan, leikki-ikäisen tai koululaisen vanhempi, lapsi ottaakin seuraavan askelen ja sinun on kömmittävä perässä. Aloitettava tavallaan alusta. Vanhemmuus muuttuu lapsen kasvaessa ja kehittyessä.

– Onneksi. Olisi raskasta pysyä samanlaisena. Ei kukaan lapsikaan haluaisi valmiiksi kasvaneita, täydellisiä vanhempia. Vanhemmuus ei ole suorittamista tai projekti vaan olotila, joka muuttuu koko ajan. Tämän hyväksyminen helpottaa elämää ja kasvatustyötä jatkossa melkoisesti.

Koskaan et muuttua saa

Jotkut vanhemmat sopeutuvat muutokseen paremmin kuin toiset. Kolmen lapsen isä Mika, 44, on alusta saakka suhtautunut kannustavasti lastensa itsenäistymisyrityksiin. Kun tytär seitsemänvuotiaana halusi mennä parin yön partioleirille mutta alkoi viime hetkessä jänistää, isä kertoi hänelle tarinoita omista sudenpentuajoistaan ja osti kivan makuupussin. Muutama pikku partiolainen haettiin illan tullen metsästä kotiin, mutta Mikan tytär yöpyi teltassa ja tuli kasvot loistaen takaisin leiriltä.

Kaikki vanhemmat eivät osaa luontevasti rohkaista lasta vaan pitäisivät tämän mieluiten mahdollisimman pitkään pienenä ja paapottavana. Tuovi Keränen on törmännyt äiteihin ja isiin, jotka eivät tunnu hoksaavan lapsensa uutta kehitysvaihetta vaan junnaavat paikoillaan. Takertujat haluavat pitkittää pikkulapsivaihetta tai suorastaan pysäyttää kehityksen, joka syystä tai toisesta pelottaa heitä: pian en enää olekaan lapselleni korvaamaton.

Suurimmat vaikeudet takertumisesta koituvat lapsen tullessa murrosikään. Teini-ikäistä ei voi kohdella kuin pikkulasta, psykologi muistuttaa. Vanhemman pitää pystyä hyväksymään loukkaantumatta se, että teini iskee huoneensa oven kiinni.

Jo aiemmin vanhempien on hyvä totutella siihen, etteivät he tunge nokkaansa kaikkiin lapsen asioihin. Lapsellakin on oikeus omiin juttuihinsa ja salaisuuksiinsa. Vanhemmat eivät niihin kaikkiin liity.

– Irtiotto tulee kuitenkin jossakin vaiheessa. Lapsen on saatava kasvaa ja mennä eteenpäin. Vanhemman vallankäytön tavan on muututtava lapsen ikätason mukaisesti, Keränen muistuttaa.

Kehitysvaiheiden perässä kömpiminen on kuitenkin parempi kuin liiallinen kiirehtiminen. On niitäkin vanhempia, jotka tyrkkivät malttamattomina lastaan kohti seuraavaa kehitysvaihetta, vaikka tämä ei olisi itse siihen vielä valmis. Tämä on kuitenkin paljon harvinaisempaa kuin se, ettei lapsuudesta tahdota päästää irti.

Omaa aikaa, vihdoinkin

Se, että joutuu tarkistamaan vanhemmuutensa tapaa ja laatua, on Keräsen mukaan mahtava mahdollisuus ja etuoikeus kehittyä vielä aikuisiällä.

Lasten kasvuun liittyy ihan konkreettinenkin etu: oman ajan lisääntyminen. Kiireisien pikkulapsivuosien jälkeen voi olla helpotus, että vaipanvaihdolta ja iltanukuttamisilta vapautuvan ajan voi käyttää miten haluaa. Joku saattaa havahtua siihen, että elämässä on muutakin kuin lapset ja vanhemmuus.

Suhde puolisonkin kanssa voi piristyä. Viikonloppuaamuisin saa nukkua pitkään, eikä lapsenvahtia tarvita leffaanmenon ajaksi. Matkoillekin voi lähteä joskus ihan kahdestaan.

Mika aloitti lasten vartuttua opinnot, jotka olivat jääneet perhettä perustaessa haaveeksi. Ja kun teini-ikäisiä lapsia ei tarvinnut enää kuskata jatkuvasti harrastuksiinsa, Mikan vaimo Kaisu, 43, alkoi itse harrastaa. Jääkiekkokaukalon laidalla vuosikausia palellut äiti hankki kuntosalikortin ja käy nyt virkistämässä lihaskuntonsa ohella mieltään monta kertaa viikossa.

– On silti ollut välillä vaikea tajuta sitä, ettei helmoissa pyöri ketään jatkuvasti syliä kaipaavaa. Joskus Mikan kanssa äimistellään tyhjää taloa, kun kaikki lapset ovat omilla menoillaan, Kaisu sanoo.

Se, että lapset saa kasvatettua teini-ikäisiksi, ei tarkoita sitä, etteivät he tarvitsisi enää vanhempiensa läsnäoloa. Vaikka murkku istuisi suurimman osan aikaa yksin huoneessaan, vanhemmuus ei ole ohitse. Säännöllisin väliajoin teini tarvitsee tunteilleen ja ajatuksilleen äitiä tai isää nyrkkeilysäkiksi.

Mielipiteiden vaihtaminen teinin kanssa on antoisaa sekin, Kaisu sanoo.

– Keskusteluista tulee tasavertaisempia. Usein oikein yllätyn, kuinka fiksuja kommentteja lapseni suusta tulee. Ihana, kriittinen nuoruus.

Minun lapseni osaa!

Kun vanhempi kulkee luontevasti lapsensa kehityksen rinnalla, hän saa usein tuntea onnistumisen iloa ja ylpeyttä.

Sarin, 37, ilonaihe on se, että hänen yhdeksänvuotias poikansa rohkeni alkuhankaluuksien jälkeen käyttämään julkisia kulkuneuvoja.

Erityisesti Sari arvostaa sitä, että poika osaa käyttäytyä muiden lasten seurassa huomaavaisesti.

– Tuntui mielettömän hienolta, kun koulussa kiusatun oppilaan äiti otti yhteyttä ja kertoi, että poikamme oli suhtautunut reilusti hänen poikaansa.

Mikalle tyydytystä tuo ennen kaikkea se, että lapset ovat kasvaneet selviämään itse, eivätkä lannistu pienistä vastoinkäymisistä.

– Lapsen itsenäistyminen on merkki siitä, että jotakin on tullut tehtyä oikein. Siitähän siinä vanhempana olossa on kyse, että raataa ja rakastaa vuosikausia, ja vain siksi, että tekisi itsensä lopulta tarpeettomaksi, Mika miettii.

Jos lapsen irti päästäminen edellisestä kehitysvaiheesta tuntuu vaikealta, aihe kannattaa ottaa Tuovi Keräsen mukaan puheeksi muiden, samaa vaihetta elävien vanhempien kanssa. Sillä on yleensä suora positiivinen vaikutus sekä vanhempaan että lapseen. Nettikin on hyvä väline ajatusten vaihtoon.

Esikoisensa kyynelin kouluun saattanut Noora osasi lähettää nuoremman lapsensa, tyttären, paljon rennommin opintien alkuun.

– Tiesin jo, että lapsen taidot selvitä kodin ulkopuolella kasvavat hurjasti, kun siihen antaa tilaisuuksia.

Silti hänen kurkussaan tuntui karhealta, kun ekaluokkalainen lähti ensimmäistä kertaa itsenäisesti kävelemään koulua kohti. Saparot ojennuksessa, pinkki takki isojen tyttöjen mallia. Valtava reppu hennoilla hartioilla keikkuen.

– Jäin ovelle katsomaan. Sinne se paineli. Kääntyi kerran, vilkutti iloisesti ja jatkoi sitten kevein askelin kulkuaan.

Lue lisää

Outi Saarenpää-Heikkiä: ”Anna teinin nukkua pitkään lomalla”

Miten pitää nuori erossa alkoholista? – ”Kaveriporukassa kasvatustyön tulos punnitaan”

Vierailija

Kun lapsi varttuu, vanhemmuus muuttuu

" "Ei kukaan lapsikaan haluaisi valmiiksi kasvaneita, täydellisiä vanhempia." Ja miksi ei ?" Vastaisin tällei maallikkona, et täydellinen vanhempi opettaisi lapselle, et täytyy olla täydellinen. Mallioppinen ja esikuvana oleminen on kasvatuksen suurimpia juttuja. Paljon tärkeämpää kuin olla täydellinen vanhempi, on olla itseään kohtaan hyväksyvä ja jatkuvasti pyrittävä kehittymään, eikä vaatia itseltään täydellisyyttä. Tällöin myöskään lapsi ei opi vaatimaan itseltään täydellisyyttä ja...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.


Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”

Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017

Vierailija

Pelaamista harrastava isä: ”En näe syytä rajoittaa lapsen ruutuaikaa”

Vierailija kirjoitti: Saa pelata niin paljon kuin haluaa, kunhan muut asiat toteutuvat (sos.suhteet, ulkoilu...) mutta ulkonakin ollaan luuri kädessä? Silloinkin kun ollaan perheen kesken?? Paljonkohan sitä ruudutonta aikaa lopulta lapselle tuleekaan? Ei hyvää päivää. Niinno, meillä ei koskaan ole ollut ruutuaikaa mutta kummasti 8 vuotias tyttö on osaa käyttää järkevästi laitteita. Toisinaan on päiviä jolloin ei niihin koske ollenkaan, ihan omasta tahdostaan. Kaikki kun ei automaattisesti ole...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.