Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

Osaatko kasvaa lapsesi mukana?

Neljä vuotta sitten elokuussa Noora seisoi koulun pihalla ja puristi ekaluokalle menevän esikoisensa kättä. Pojan käsi tuntui tahmealta, mutta äitiä jännitti silti enemmän. Kun hän oli jättänyt seitsemänvuotiaansa luokkaan opettajan hoteisiin ja kävellyt takaisin autolleen, hän purskahti itkuun.

– Vasta tuona aamuna minulle kirkastui, että vanhemmuudessa on pohjimmiltaan kyse luopumisesta. Olin samaan aikaan sekä haikea, peloissani että ylpeä. Olin aina vähän suojellut esikoistani, ja nyt lapsi oli ottamassa lopullisen askeleen kohti itsenäistymistä. En ollut enää leikki-ikäisen vaan koululaisen äiti. Entistä huoletonta pikkulapsiaikaa en saisi enää takaisin.

Psykologi Tuovi Keräsen mukaan juuri tästä vanhemmuudessa kasvamisessa on kyse. Vastakkaiset tunteet myllertävät mieltä. Toisaalta vanhemmat ovat iloisia siitä, että lapsi on saavuttanut kasvussaan jonkun etapin, mutta edellisestä vaiheesta luopuminen surettaa. Juuri kun olet oppinut olemaan vauvan, leikki-ikäisen tai koululaisen vanhempi, lapsi ottaakin seuraavan askelen ja sinun on kömmittävä perässä. Aloitettava tavallaan alusta. Vanhemmuus muuttuu lapsen kasvaessa ja kehittyessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Onneksi. Olisi raskasta pysyä samanlaisena. Ei kukaan lapsikaan haluaisi valmiiksi kasvaneita, täydellisiä vanhempia. Vanhemmuus ei ole suorittamista tai projekti vaan olotila, joka muuttuu koko ajan. Tämän hyväksyminen helpottaa elämää ja kasvatustyötä jatkossa melkoisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Koskaan et muuttua saa

Jotkut vanhemmat sopeutuvat muutokseen paremmin kuin toiset. Kolmen lapsen isä Mika, 44, on alusta saakka suhtautunut kannustavasti lastensa itsenäistymisyrityksiin. Kun tytär seitsemänvuotiaana halusi mennä parin yön partioleirille mutta alkoi viime hetkessä jänistää, isä kertoi hänelle tarinoita omista sudenpentuajoistaan ja osti kivan makuupussin. Muutama pikku partiolainen haettiin illan tullen metsästä kotiin, mutta Mikan tytär yöpyi teltassa ja tuli kasvot loistaen takaisin leiriltä.

Kaikki vanhemmat eivät osaa luontevasti rohkaista lasta vaan pitäisivät tämän mieluiten mahdollisimman pitkään pienenä ja paapottavana. Tuovi Keränen on törmännyt äiteihin ja isiin, jotka eivät tunnu hoksaavan lapsensa uutta kehitysvaihetta vaan junnaavat paikoillaan. Takertujat haluavat pitkittää pikkulapsivaihetta tai suorastaan pysäyttää kehityksen, joka syystä tai toisesta pelottaa heitä: pian en enää olekaan lapselleni korvaamaton.

Suurimmat vaikeudet takertumisesta koituvat lapsen tullessa murrosikään. Teini-ikäistä ei voi kohdella kuin pikkulasta, psykologi muistuttaa. Vanhemman pitää pystyä hyväksymään loukkaantumatta se, että teini iskee huoneensa oven kiinni.

Jo aiemmin vanhempien on hyvä totutella siihen, etteivät he tunge nokkaansa kaikkiin lapsen asioihin. Lapsellakin on oikeus omiin juttuihinsa ja salaisuuksiinsa. Vanhemmat eivät niihin kaikkiin liity.

– Irtiotto tulee kuitenkin jossakin vaiheessa. Lapsen on saatava kasvaa ja mennä eteenpäin. Vanhemman vallankäytön tavan on muututtava lapsen ikätason mukaisesti, Keränen muistuttaa.

Kehitysvaiheiden perässä kömpiminen on kuitenkin parempi kuin liiallinen kiirehtiminen. On niitäkin vanhempia, jotka tyrkkivät malttamattomina lastaan kohti seuraavaa kehitysvaihetta, vaikka tämä ei olisi itse siihen vielä valmis. Tämä on kuitenkin paljon harvinaisempaa kuin se, ettei lapsuudesta tahdota päästää irti.

Omaa aikaa, vihdoinkin

Se, että joutuu tarkistamaan vanhemmuutensa tapaa ja laatua, on Keräsen mukaan mahtava mahdollisuus ja etuoikeus kehittyä vielä aikuisiällä.

Lasten kasvuun liittyy ihan konkreettinenkin etu: oman ajan lisääntyminen. Kiireisien pikkulapsivuosien jälkeen voi olla helpotus, että vaipanvaihdolta ja iltanukuttamisilta vapautuvan ajan voi käyttää miten haluaa. Joku saattaa havahtua siihen, että elämässä on muutakin kuin lapset ja vanhemmuus.

Suhde puolisonkin kanssa voi piristyä. Viikonloppuaamuisin saa nukkua pitkään, eikä lapsenvahtia tarvita leffaanmenon ajaksi. Matkoillekin voi lähteä joskus ihan kahdestaan.

Mika aloitti lasten vartuttua opinnot, jotka olivat jääneet perhettä perustaessa haaveeksi. Ja kun teini-ikäisiä lapsia ei tarvinnut enää kuskata jatkuvasti harrastuksiinsa, Mikan vaimo Kaisu, 43, alkoi itse harrastaa. Jääkiekkokaukalon laidalla vuosikausia palellut äiti hankki kuntosalikortin ja käy nyt virkistämässä lihaskuntonsa ohella mieltään monta kertaa viikossa.

– On silti ollut välillä vaikea tajuta sitä, ettei helmoissa pyöri ketään jatkuvasti syliä kaipaavaa. Joskus Mikan kanssa äimistellään tyhjää taloa, kun kaikki lapset ovat omilla menoillaan, Kaisu sanoo.

Se, että lapset saa kasvatettua teini-ikäisiksi, ei tarkoita sitä, etteivät he tarvitsisi enää vanhempiensa läsnäoloa. Vaikka murkku istuisi suurimman osan aikaa yksin huoneessaan, vanhemmuus ei ole ohitse. Säännöllisin väliajoin teini tarvitsee tunteilleen ja ajatuksilleen äitiä tai isää nyrkkeilysäkiksi.

Mielipiteiden vaihtaminen teinin kanssa on antoisaa sekin, Kaisu sanoo.

– Keskusteluista tulee tasavertaisempia. Usein oikein yllätyn, kuinka fiksuja kommentteja lapseni suusta tulee. Ihana, kriittinen nuoruus.

Minun lapseni osaa!

Kun vanhempi kulkee luontevasti lapsensa kehityksen rinnalla, hän saa usein tuntea onnistumisen iloa ja ylpeyttä.

Sarin, 37, ilonaihe on se, että hänen yhdeksänvuotias poikansa rohkeni alkuhankaluuksien jälkeen käyttämään julkisia kulkuneuvoja.

Erityisesti Sari arvostaa sitä, että poika osaa käyttäytyä muiden lasten seurassa huomaavaisesti.

– Tuntui mielettömän hienolta, kun koulussa kiusatun oppilaan äiti otti yhteyttä ja kertoi, että poikamme oli suhtautunut reilusti hänen poikaansa.

Mikalle tyydytystä tuo ennen kaikkea se, että lapset ovat kasvaneet selviämään itse, eivätkä lannistu pienistä vastoinkäymisistä.

– Lapsen itsenäistyminen on merkki siitä, että jotakin on tullut tehtyä oikein. Siitähän siinä vanhempana olossa on kyse, että raataa ja rakastaa vuosikausia, ja vain siksi, että tekisi itsensä lopulta tarpeettomaksi, Mika miettii.

Jos lapsen irti päästäminen edellisestä kehitysvaiheesta tuntuu vaikealta, aihe kannattaa ottaa Tuovi Keräsen mukaan puheeksi muiden, samaa vaihetta elävien vanhempien kanssa. Sillä on yleensä suora positiivinen vaikutus sekä vanhempaan että lapseen. Nettikin on hyvä väline ajatusten vaihtoon.

Esikoisensa kyynelin kouluun saattanut Noora osasi lähettää nuoremman lapsensa, tyttären, paljon rennommin opintien alkuun.

– Tiesin jo, että lapsen taidot selvitä kodin ulkopuolella kasvavat hurjasti, kun siihen antaa tilaisuuksia.

Silti hänen kurkussaan tuntui karhealta, kun ekaluokkalainen lähti ensimmäistä kertaa itsenäisesti kävelemään koulua kohti. Saparot ojennuksessa, pinkki takki isojen tyttöjen mallia. Valtava reppu hennoilla hartioilla keikkuen.

– Jäin ovelle katsomaan. Sinne se paineli. Kääntyi kerran, vilkutti iloisesti ja jatkoi sitten kevein askelin kulkuaan.

Lue lisää

Outi Saarenpää-Heikkiä: ”Anna teinin nukkua pitkään lomalla”

Miten pitää nuori erossa alkoholista? – ”Kaveriporukassa kasvatustyön tulos punnitaan”

Vierailija

" "Ei kukaan lapsikaan haluaisi valmiiksi kasvaneita, täydellisiä vanhempia."

Ja miksi ei ?"

Vastaisin tällei maallikkona, et täydellinen vanhempi opettaisi lapselle, et täytyy olla täydellinen. Mallioppinen ja esikuvana oleminen on kasvatuksen suurimpia juttuja. Paljon tärkeämpää kuin olla täydellinen vanhempi, on olla itseään kohtaan hyväksyvä ja jatkuvasti pyrittävä kehittymään, eikä vaatia itseltään täydellisyyttä. Tällöin myöskään lapsi ei opi vaatimaan itseltään täydellisyyttä ja onnellinen elämä on paljon helpompaa.

Jos täydellisellä vanhemmalla tarkoitetaan sopivasti virheitä tekevää vanhempaa, niin sittenhän malli on oikeanlainen. 😊

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla