Satu Ferreira palasi opiskelemaan, kun kuopus oli 10 päivän ikäinen. Hoitoavuksi lensi lasten brasilialainen isoisä.

Ei saa niin lujasti, komentaa viisivuotias punatukkainen Ryan.

Kaksi- ja puolivuotias Rio katsoo isoveljeä ja näyttää kiukkuiselta. Mutta hän tottelee ja päästää irti puolivuotiaan Shanti-vauvan kädestä.

Veljekset pinkaisevat yhdessä juoksuun. Huuto kiirii pitkin kangasalalaisen omakotitalon seiniä. Shanti hymyilee sitterissään veljiensä touhuille. Shanti tarkoittaa rauhaa, ja tyttö on nimensä veroinen.

Kello on seitsemän tavallisena arkiaamuna. Keittiössä perheen isä, Thiago Ferreira, 33, paistaa pojille aamupalaksi lättyjä ja kehottaa englanniksi poikia rauhoittumaan.

Perheen äidin, Satu Ferreiran, 28, aamu on alkanut jo kahta tuntia aikaisemmin. Hän on pumpannut rintamaitoa Shantille ja lähtenyt kuudeksi työharjoitteluun terveyskeskussairaalaan.

Satu jatkoi lähihoitajan opintojaan kun Shanti oli kymmenen päivän ikäinen. Satu on tottunut tekemään asioita eri tavalla kuin muut. Tavallisesta poikkeavasti alkoi myös hänen ja Thiagon rakkaus.

Se oli salamarakkautta

Satu oli kahdeksantoistavuotias, kun hän pakkasi laukkunsa ja lähti Intiaan vapaaehtoistyöhön hyväntekeväisyysjärjestö Family care foundationin palvelukseen viideksi vuodeksi. Samaan aikaan Thiago teki samassa organisaatiossa töitä kotimaassaan Brasiliassa.

Eräänä päivänä Thiagon katse pysähtyi Facebookissa. Ystävän julkaisemassa kuvassa hymyili kaunis vaalea tyttö.

Thiago otti tyttöön yhteyttä. Siitä alkoi tiivis nettikeskustelu. Vuoden jälkeen Thiago alkoi olla varma siitä, että Intiassa odotti hänen tuleva vaimonsa.

Thiago päätti myydä koko pienen omaisuutensa ja lähteä Intiaan. Taskussaan 400 euroa ja menolippu hän asteli lentokentälle.

Samaan aikaan Intiassa Satu ei saanut unta. Mielessä risteili tuhat kysymystä. Mitä jos Thiago ei tunnukaan oikealta? Entä jos hän ei pidäkään minusta? Sydän pamppaillen Satu astui hiostavan kuumaan ja kosteaan huhtikuiseen aamuun.

Lentokentällä hän näki heti Thiagon: tumma, komea ja pitkä. Thiago kaappasi Sadun syliinsä ja suuteli pitkään. Miten sopimatonta! Ihmiset haukkoivat henkeään ja käänsivät katseensa. Sariin pukeutuneet äidit peittivät lastensa silmät.

Maailma pysähtyi hetkeksi.

Satu ja Thiago kihlautuivat kuukausi tapaamisen jälkeen ja ostivat lennot Suomeen. Paluulippua ei käytetty koskaan, sillä Ryan ilmoitti tulostaan.

Raju esikoisen synnytys

Aluksi Suomi hurmasi Thiagon, kaikkialla oli siistiä ja turvallista. Mutta ensimmäinen talvi oli vaikea. Kylmyys ja pimeys lamaannuttivat miehen.

– Saavuin kauniiseen kesään ja ajattelin, että eihän tällainen paikka voi millään jäätyä talveksi. Voi pojat, miten väärässä olin. Se talvi oli kylmin talvisodan jälkeen, Thiago sanoo ja puistelee päätään.

Satu tutustui raskauden edetessä luonnollisen synnytyksen saloihin ja toivoi saavansa synnyttää ilman kivunlievitystä. Pariskunta halusi lapsensa syntymän olevan yhtä taianomainen kuin Thiagon esikoispojan

syntymä yhdeksän vuotta sitten. Reilly oli syntynyt kotona Meksikossa suoraan isänsä syliin.

Raskaus meni kuitenkin yliaikaiseksi ja synnytys jouduttiin käynnistämään. Sairaalassa vastassa oli iäkäs kätilö, joka ei kuunnellut Sadun toiveita.

– Hän tutki minua kysymättä lupaa, leikkasi episiotomian ilman varoitusta ja jyräsi kaikki ajatukseni.

Synnytys oli raju. Supistukset iskivät voimalla ja tiheästi, mutta avautumisvaihe kesti pitkään. Sadun voimat loppuivat. Aprillipäivän yönä Ryan kuitenkin viimein nostettiin väsymyksestä vapisevan Sadun syliin.

Edes kyyneliä ei tullut. Tuore äiti vain piti lastaan sylissä ja imetti. Voimia ei ollut mihinkään muuhun.

Rankka vauva-aika

Ryan oli itkuinen vauva. Satu käveli ympyrää ja yritti tyynnytellä lastaan yötä päivää. Thiago yritti sopeutua Suomeen ja Satu ikävöi Intiaa.

– Se aika meni sumussa. Muistan kuitenkin olleeni aivan ihmeissäni Ryanista, Satu sanoo.

Vaikeuksista huolimatta Satu ja Thiago alkoivat heti haaveilla toisesta lapsesta. Kuukausi toisensa jälkeen kuukautiset tulivat kuitenkin ajallaan. Samalla tulivat kyyneleet.

Yhden alkuraskauden keskenmenon ja parin vuoden yrittämisen jälkeen raskaustesti näytti viimein plussaa. Satu teki töitä perhepäivähoitajana ja odotti lähestyvää synnytystä. Tällä kertaa Satu ja Thiago halusivat hoitaa sen toisin kuin ensimmäisellä kerralla. Pari hankki itselleen doulan.

Rio syntyi syyskuisena päivänä. Synnytys oli kaunis.

– Ainoa ajatukseni oli, että vau. Synnyttäminen on mahtavaa, Satu muistelee ja hymyilee.

Kotona Ryan otti pikkuveljen vastaan hellästi hoitaen ja suojellen. Thiagon vanhemmat Apollos ja Delza riensivät Brasiliasta avuksi. He asuivat perheen luona kolme kuukautta.

Kolmannen lapsen aika

Haluaisitko opiskella, heitti Sadun äiti tyttärelleen, kun Ryan oli kolmen ja Rio vuoden ikäinen. Isoäiti oli valmis jäämään lähihoitajan työstään vuorotteluvapaalle hoitamaan lapsia. Satu tarttui mahdollisuuteen ja päätti alkaa opiskella äitinsä tavoin lähihoitajaksi.

Samaan aikaan pari päätti, että kolmas lapsi olisi tervetullut. Satu ja Thiago uskoivat yritysajan venyvän jälleen pitkäksi. Yllätys oli suuri, kun raskaus alkoikin heti.

Raskaudesta huolimatta Satu jatkoi opiskelua normaaliin tapaan. Raskauden ollessa aivan lopuillaan hän oli harjoittelussa vaikeasti muistisairaiden osastolla. Töitä oli kolmessa vuorossa, kotona hoidettavina oli kaksi vilkasta lasta.

Vaikka selkää särki ja vatsaa supisti, Satu oli poissa vain muutaman päivän.

– Sellainen hän on. Menee härkämäisesti läpi hankalistakin asioista, Thiago sanoo ylpeyttä katseessaan.

Nopealiikkeinen Satu

Minulla on likaiset hiukset! Täytyy vielä meikata! Satu hätääntyi, kun supistukset vyöryivät päälle. Onneksi Sadun äiti Maija pakotti tyttärensä lähtemään sairaalaan, muuten Shanti olisi syntynyt autoon.

Satu, Thiago ja edellisestä synnytyksestä tuttu doula ehtivät olla synnytyssalissa vain viitisen minuuttia, kun pieni ja kaunis Shanti syntyi.

Satu tuijotti tytärtään pölmistyneenä. Nytkö sinä olet jo tässä?

Hetki oli kaunis. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista. Kiire oli ohitse.

Nopea liikkeissään oli myös Satu. Kymmenen päivää synnytyksen jälkeen hän palasi koulunpenkille. Thiagon isä Apollos saapui Brasiliasta hoitamaan vastasyntynyttä Shantia. Isoäiti Delza ei saanut tällä kertaa töistä vapaata.

Ristiriitaiset tunteet

Ensimmäistä koulupäivää edeltävänä yönä Satu ei nukkunut. Hän katseli pikkuruista yhdeksän päivän ikäistä Shantia vieressään. Sydäntä repi. Ympärillä oli hiljaista. Satu kuunteli vauvansa hengitystä ja katsoi unessa mutristuvia huulia. Kuinka ikinä voin poistua hänen vierestään?

Aamulla Satu pakkasi autoon kylmälaukun ja rintapumpun.

Luennoilla oli hankala keskittyä. Rinnat täyttyivät maidosta ja syli tuntui oudon tyhjältä. Tuntien välissä Satu kiirehti vessaan pumppaamaan. Kylmälaukkuun sujahti pulloittain maitoa Shantille seuraavaa päivää varten. Satu tiesi Shantin pärjäävän kotona isoisänsä kanssa. Silti katse hakeutui kelloon. Enää kaksi tuntia, yksi. Pian pääsen vauvani luokse.

Samaan aikaan Thiago paiski töitä kokkina ostoskeskuksen ravintolassa.

Kotona Thiagon isä hoiti pikkuruista pojantytärtään hellästi. Vauvan ja isoisän välisestä siteestä tuli vahva. Jos Shanti itki, isoisän syli lohdutti hetkessä.

Shantin hoitamisen lisäksi Apollos siivosi, haki puita, teki ruokaa ja leipoi. Tuoreen leivän tuoksu tervehti kotiin kiirehtivää Satua joka päivä.

Apollos oli Suomessa lopulta kolme kuukautta.

– Edelleen isäni kyselee Shantin kuulumisia joka päivä ja kertoo ikävöivänsä tätä, Thiago kertoo.

Minuutilleen aikataulutetut päivät

Isoisän lähdön jälkeen Ferreiran perhe siirtyi vuoroihin. Satu tekee ainoastaan aamuvuoroja, hakee pojat päiväkodista ja saapuu kotiin kolmelta. Shanti siirtyy lennosta Sadun syliin kun Thiago lähtee iltavuoroon. Thiago on yleensä töissä myös viikonloput, ja vähäiset vapaa-aikansa hän käyttää tietotekniikan opiskeluun.

Jokainen päivä on aikataulutettu lähes minuutilleen.

– En sano, että tämä on ollut helppoa. Meille on kuitenkin tärkeää, että lapsemme eivät ole kärsineet, Satu sanoo.

Onneksi Sadun vanhemmat asuvat aivan naapurissa. Heidän apunsa on ollut korvaamatonta.

Kesää kohti perheen aikataulu väljenee, ja toukokuussa päästään juhlimaan Sadun valmistumista lähihoitajaksi.

Räiskyvien tunteiden perhe

Ferreiran perheessä tunteet saavat näkyä. Välillä riidellään, sitten pyydetään anteeksi ja halataan.

– Olemme eläneet niin monikulttuurisissa yhteisöissä ja monissa maissa, että se ei ole voinut olla vaikuttamatta meihin. Thiago ja minä yhdessä olemme enemmän kuin kaksi kulttuuria, Satu sanoo.

Thiago kutittaa keittiön pöydällä pötköttelevää Shantia, joka kikattaa riemastuneena.

Satu katselee kaksikkoa Rio sylissään ja Ryan vierellään.

– Perheeni on vauhdikas ja äänekäs – ja juuri tällaisena täydellinen, hän sanoo hymyillen.

Lähihoitajaopiskelija Satu Ferreira, 28, kokki Thiago Ferreira, 33, ja lapset Ryan, 5, Rio, 2, ja Shanti, 6 kk, asuvat Kangasalla. Thiagon esikoispoika Reilly, 9, asuu Kanadassa.

Vauva 5/2015

Lue lisää:

Jaana oli valmis äidiksi vasta eron ja työuupumuksen jälkeen

Miehen sairastuminen masennukseen oli Heinille järkytys: ”Vaikka näkee toisen joka päivä, ei silti näe”

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni. Kuva: Satu Kemppainen.

Miksi taaperoimetys aiheuttaa hämmennystä ja hävettää?

Olen imettänyt kolmesti. Kaikki kolme lasta ovat saaneet maitoa myös muualta kuin rinnoistani. En suunnitellut imetysteni pituutta tai tapaa. Jokaisen lapsen imetyksestä olen oppinut jotakin.

Ensimmäisen lapsen kanssa, voi taivas, yli kymmenen vuotta sitten, imetys oli kamalaa. Suihkin suihkutisseillä maitoa kahvilassa vieraisiin pöytiin. Lapseni oli tukehtua maitotykkieni laukauksiin. Rinnat paisuivat liiasta pumppauksesta äärirajoille. Kyllä, liivikaupasta loppuivat koot kesken. Myönnän, että sulkeuduin vauva-aikana kotiin, koska en halunnut yleisöä maitosodalleni. Sota kesti lähes vuoden, ja olin onnellinen, kun se loppui.

Lapseni oli tukehtua maitotykkieni laukauksiin. Kyllä, liivikaupasta loppuivat koot kesken.

Toisen lapsen kanssa osasin laittaa tissini kuriin ajoissa. Kun imetys ei ollut jatkuvaa taistelua, se todella oli käsittämättömän vaivatonta. Yhtäkkiä imettäminen puistonpenkillä, appiukon vieressä tai vaikka lätkämatsissa tuntui helpolta. Silti imetin tätä lasta lyhyemmän ajan kuin esikoista, vain kahdeksan kuukautta, koska lapsi itse halusi niin. Ja minäkin halusin.

Kolmas lapseni ryömi heti synnytyksen jälkeen rinnalleni. Hän rakasti olla rinnalla, ja minä rakastin vain katsella häntä. Yhtäkkiä minulla ei ollut kiire minnekään. En huomannut mitään rasittavia tiheän imun kausia, vaan antauduin imetykselle. Olin valmis tasaamaan hengitykseni, rentoutumaan. Kuin huomaamatta lapseni täytti vuoden, ja hups, olinkin taaperoimettäjä.

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ tässä nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni.

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ tässä nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni. Olenko se todella minä?

En ollut koskaan ajatellut imetyksen maksimipituutta, mutta en nähnyt itseäni taaperoimettäjänä. Lapsi oli täyttänyt maagisen yhden vuoden, ja yhtäkkiä leppoisa imetyshetki vaihtui salakähmäiseen pälyilyyn. Päässäni takoi: Miten tähän tultiin? Lapsi varmaan roikkuu rinnalla vielä kouluikäisenäkin! Rajoittaako tämä vapauttani? Miksi en osaa lopettaa?

Kun joku kysyi, että imetinkö vielä, vastasin kaarrellen, että juu, mutta lopettelemassa ollaan, on tuo lapsi vain vähän tissin perään. Oikeasti me molemmat olimme tissin perään. Olimme koukussa hetkeen, jossa saatoimme unohtaa päiväkodin, työt ja vanhempien sisarusten käninän, ja vain tuijottaa toisiamme, olla lähellä. Toki poika saattoi olla koukussa itse tuotteeseenkin.

Päässäni takoi: Miten tähän tultiin? Lapsi varmaan roikkuu rinnalla vielä kouluikäisenäkin! Miksi en osaa lopettaa?

Minusta oli tullut kaappi-imettäjä. Niin syvään minussa oli kirjoitettu, että taaperoimetys on jotenkin outoa. Tunnen edelleen sitä kohtaan ristiriitaa. Mikä saa minut ajattelemaan niin? THL:n imetyssuositus on vuosi ja WHO:n kaksi vuotta. Kukaan ei kauhistellut tai pilkannut, vaikka imetin taaperoa.

Jokaisella meillä on omanlaisensa äiti-identiteetti. Lapsen kasvatus ja siihen liittyvät valinnat ovat jatkuvaa identiteetin vahvistamista. Taaperoimetys ei kuulunut minun identiteettihorisonttiini, ja oli siksi kipukohta.

Tiedän, etten ole ainoa kaapissa imettänyt. Tiedän äitejä, jotka kipuilevat pitkäksi venyneen imetyksen kanssa kuukausia, koska omat ja ulkopuolen odotukset ovat ristiriidassa. Ja sitten tiedän äitejä, jotka pystypäin imettävät tai ovat imettämättä juuri niin kauan tai vähän aikaa kuin itseä ja lasta huvittaa. Te olette esikuviani!

Mutta meille epävarmoille äideille sanoisin: Imetystaipaleesi pituus on sinun oma, yksityinen asiasi. Siinä ei ole mitään hävettävää.

Malli ja tosi-tv-tähti Kourtney Kardashianin tyttären Penelopen vaatekaapista löytyy niin nahkahousua kuin pikkumustaa. Käytännöllistä tai ei! Kuva: wenn.com

Tyttöjen vanhemmat ottavat aikuisten katumuotia jäljittelevät lastenvaatteet innokkaammin vastaan kuin poikien. 

Pitääkö suomalaisen miehen pukeutua kehdosta hautaan harmaaseen, mustaan ja tummansiniseen?

Tätä ihmettelee 4-kuukautisen poikavauvan äiti Vauva-lehden tuoreessa verkkokyselyssä. Itse hän haluaisi pukea lapsensa sukupuolineutraalisti vauva-aikana.

Vauva kertoi viime viikolla, että unisex- ja retrovaatteet ovat jäämässä vauvamuodissa ”pikkuaikuis-tyylin” jalkoihin. Lastenvaatemallistot jäljittelevät yhä enemmän aikuisten katumuotia, ja värit ja kuosit ovat varsin hillittyjä.

Vauva-lehden viimeviikkoisen verkkokyselyn perusteella pienten lasten vanhemmat ottavat värimaailman muuttumisen avosylin vastaan. 65 prosenttia vastaajista pitää hillityistä väreistä ja murretuista sävyistä ja haluaa niitä lastensa ylle. Vastaajien mielestä poikien vaatteiden värimaailma ei kuitenkaan ole uudistunut yhtä monipuolisesti kuin tyttöjen. 

"Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?"

Jaottelu tyttö- ja poikaväreihin saisi jo loppua

Poikien vanhemmat ovat tyttöjen vanhempia tyytymättömiä lastenvaatetarjontaan.

Poikien vaatteiden väriskaalan suppeus ärsyttää! Pehmeistä väreissä voisi olla keltaista ja punaista, mutta tarjonta on usein sinistä ja ruskeaa.

Ketjuliikkeissä huomaa helposti, että tyttöjen versiossa on käytetty enemmän mielikuvitusta. Poikien vaatteista tulee välillä fiilis, etteikö muuta keksitty kuin se sama auto taas siihen. Tai muu piirroshahmo.

Kuosit on aina jotain karhuja yms., kun taas tytöillä on vastaavasti kukkia.

Vauvan kyselyn perusteella vauva on jopa vaikea pukea korostamatta sukupuolta.

Inhoan sukupuolittuneisuutta ja sitä, että tytöille on pelkkää pinkkiä ja hörhelöitä ja pojille sinistä avaruusolioiden kuvilla.

Eniten ärsyttää ihmiset, jotka puhuvat tyttö-ja poikaväreistä. Yritä siinä sitten opettaa lapselle, että ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä.

Tyttöjen vaatetarjonta taas saa kiitosta etenkin siitä, että ärhäkkä pinkki on saanut rinnalleen esimerkiksi korallin ja persikan sävyjä.

Pastellisävyt ovat tulleet myös käytännöllisiin vaatteisiin. Kestävien ulkovaatteiden tai collegevaatteiden ei tarvitse enää olla räikeän värisiä, pelkkää pinkkiä tai lapsellisia.

Minne katosivat potkuhousut?

Melkein puolet, 44 prosenttia, Vauva-lehden kyselyyn vastanneista ei pukisi lastaan miniaikuiseksi.

Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää.

"Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin."

Haluan nimenomaan, että lapsi saa näyttää lapselta. Se tarkoittaa iloisia värejä ja lapsekkaita kuoseja. Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin (niitähän ei enää edes myydä kaupoissa). Potkuhousuissa masua ei purista, nilkkoja ei purista, "sukat" pysyy jalassa ja kaikki on kätevästi samassa paketissa.

Typerän näköistä ja antaa vanhemmasta sellaisen kuvan että lapsi on vain asuste.

Ärsyttää nykymuodissa liian aikuismainen tai raskas tyyli. Epämukavat joustamattomat ja epäkäytännölliset vaatteet, kuten farkut ja takit.

Lapsen kuuluu näyttää lapselta eikä muistuttaa millään tavalla aikuista, aikuinen kerkeää olemaan sitten joskus myöhemminkin.

"En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi."

Vain harva myöntää jäävänsä kaipaamaan varsinaista retroa. Värejä moititaan liian kirkkaiksi, ja ruskeaa on liikaa. Toki retrollakin on yhä kannattajansa.

Retrokuosit tuovat hyvää mieltä ja tietyllä tapaa turvallisuuden tunnetta.

Lapset pitävät kirkkaista väreistä ja kuvioista leluissa, niin mikseivät vaatteissakin. Kuvioistakin saa hauskoja tarinoita vaatteita puettaessa.

Kaikissa vaatteissa ei mennä leikkipuistoon

Kolmannes Vauvan verkkokyselyn vastaajista pukee lapsensa aikuismaisiin vaatteisiin hyvillä mielin. Heistä on vain luonnollista, että lasten muoti seuraa aikaa. Katutyylissä korostuvat kauneus ja käytännöllisyys.

Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä. Pian 12-vuotiaan esikoiseni ollessa vauva oli ihan samoin aikuisten muotia seuraava lastenvaatetyyli, näkeehän sen jo valokuvista. Farkut olivat leveämmät, nyt ovat kelvanneet vuosia vain kapeat, niin tytölle kuin äidille.

En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi. Tykkään pukea heidät kauniisti mutta en mielestäni tingi myöskään käytännöllisyydestä. Toki lapsilla on ne ”kaupunkivaatteet”, mutta ei ne päällä ole tarkoituskaan mennä leikkipuistoon möyrimään, vaan ne ovat nimensä mukaisesti sitä siistimpää käyttöä varten.

Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?

"Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä."

Aikuisten muodin jäljittelyä pidetään kivana ideana, kunhan vaatteet eivät leikki-iässäkään ole liian paljastavia tai epämukavia.

Esimerkiksi napapaidat, korkokengät ja epämukavat vaatteet eivät missään nimessä kuulu lasten päälle.

 

Kursivoidut sitaatit ovat otteita Vauvan verkkokyselystä. Kyselyyn vastasi 55 henkilöä.

Lue juttu vauvanvaatemuodin murroksesta lokakuun Vauva-lehdestä!

Vierailija

Vauvamuotikysely: ”Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää”

Minusta on jokaisen oma asia millä tyylillä pukee lapsensa. Aika pian kuitenkin tulee se aika, että lapsi haluaa itsekin vaikuttaa eikä sitten vanhempi voi enää päättää pukeutumisesta yksin. Kuinka monella vanhemmalla edes on aikaa paneutua lapsensa vaatteisiin niin paljon, että ehtisi muodostaa lapselle jonkun harkitun tyylin? Minua ihmetyttää ainoastaan ne vanhemmat, jotka kulkevat itse viimeisen päälle kalliissa vaatteissa, mutta lapsilla on liian pientä, nuhjuista ja jopa rikkinäistä...
Lue kommentti