Seuraamalla lasten esimerkkiä vanhemmatkin oppivat suhtautumaan elämään vähemmän vakavasti.

”Lapsen kanssa leikkiminen tuntuu aikuisista joskus vaikealta, jopa tylsältä. Siitä voi tulla huono omatunto. Suotta, sillä lapsi ei tarvitse aikuista leikkiseuraksi. Lapselle usein riittää, että hän tulee nähdyksi. Katso, tässä minä olen lähellä ja leikin.

Mutta aikuisen kannattaisi leikkiä – itsensä takia. Lapset ovat leikin parhaita asiantuntijoita. Seuraamalla heidän esimerkkiään vanhemmatkin oppivat suhtautumaan elämään vähemmän vakavasti. Kepeys tekee ihan kaikille hyvää.

Oikeastaan vastustan koko leikkiä-sanaa, sen sijasta voitaisiin puhua uteliaisuudesta ja kokeilemisesta. Asenteesta, joka lapsilla on. Ihminen voisi säilyttää sen koko elämänsä ja keksiä, kokeilla sekä kiinnostua. Antautua uudelle kyseenalaistamatta.

Aikuiset osaavat leikkiä, mutta tarvitsevat siihen vähän kannustusta. Muistele ensin, miten leikitään. Katso miten kotonasi asuva lapsimentori toimii ja ota mallia.

Opettele nauttimaan siitä, mitä leikissä tulee vastaan määrittelemättä sitä, onko se hyvää vai huonoa. Aikuisten toiminta on usein liian suunnitelmallista ja tähtää vain päämäärään. Silloin itse matka voi jäädä elämättä. Jos lasten lailla malttaisimme olla miettimättä mitä tästä tulee, voisi syntyä uutta, vaikkakaan ei jotain tiettyä. Ja sehän riittää.

Harjoittele leikkimistä tekemällä jotain toisin kuin ennen. Anna sattuman johdattaa ja vapauttaa. Kokeile noppa-metodia. Heitä noppaa siitä, käännytkö tienristeyksessä oikeaan vai vasempaan tai toteutatko suunnitelman A vai B.

Kun teet jotain odottamatonta ja eri lailla kuin ennen, myös lapset huomaavat sen ja valpastuvat: Aikuinen ja toimii tuolla tavalla! Syntyy keskustelua, mikä ei todennäköisesti ole kummankaan mielestä tylsää.

Uutta ja odottamatonta on esimerkiksi seurata kaupungilla jotain tiettyä väriä tai tuoksua ja katsoa, minne löytöretki sinut vie. Tai tutustua kaikkeen, mikä alkaa C-kirjaimella. Tai vaihtaa kotia viikoksi kaveriperheen kanssa.

Anna lapsen joskus leikata otsatukkasi tai päättää mitä puet päällesi. Riko rajoja. Saat elämään väljyyttä. Silloin leikkimään ja kokeilemaan mahtuu paljon paremmin.

Valmiita leluja ei leikkimiseen tarvita. Kun odottelet bussia, älä uppoudu kännykkääsi vaan katsele ympärillesi ja jättäydy juttusille tuntemattomien kanssa. Leikkiminen on pohjimmiltaan sitä, että uskaltaa heittäytyä vuorovaikutukseen ympäristönsä kanssa.

Mieti, mitä voi tapahtua, jos antaudut leikkiin. Mitkä rajat ovat tarpeellisia ja mitkä eivät.

Tunnista myös se, mitä puuhaat luontaisimmillasi arjessa. Sisustuksen suunnittelu, uuden neulontamallin kokeilu tai reseptin tuunaus omannäköiseksi – se kaikki on aikuisten leikkiä. Antaudu samaan tunnelmaan, kun leikit lapsen kanssa.

Itse aloin teini-ikäisenä piirtää ja suunnitella huonekaluja, jotka isäni sitten rakensi valmiiksi. Jatkamme samaa edelleen.

Parhaimmillaan leikki jatkuu läpi koko elämän.”

Meiju Niskala on Helsingissä asuva esitystaiteilija ja kirjailija. Hän on yksi Leikki Vieköön! -leikkikirjan tekijöistä. Kirja ilmestyi Tammen julkaisemana 2014.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.

Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”

Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017

Vierailija

Pelaamista harrastava isä: ”En näe syytä rajoittaa lapsen ruutuaikaa”

Vierailija kirjoitti: Saa pelata niin paljon kuin haluaa, kunhan muut asiat toteutuvat (sos.suhteet, ulkoilu...) mutta ulkonakin ollaan luuri kädessä? Silloinkin kun ollaan perheen kesken?? Paljonkohan sitä ruudutonta aikaa lopulta lapselle tuleekaan? Ei hyvää päivää. Niinno, meillä ei koskaan ole ollut ruutuaikaa mutta kummasti 8 vuotias tyttö on osaa käyttää järkevästi laitteita. Toisinaan on päiviä jolloin ei niihin koske ollenkaan, ihan omasta tahdostaan. Kaikki kun ei automaattisesti ole...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.