Elina Hirvosella oli rankka lapsuus. Äidiksi tultuaan hän ymmärsi anteeksiannon merkityksen.

"Inhoan hokemaa, että meiltä nykyisiltä pienten lasten isiltä ja äideiltä on 'vanhemmuus hukassa'. Saan noista sanoista suorastaan raivarit. Miksi meitä lyödään?

Uskon, että nykyvanhemmat ovat kasvattajina tasapainoisempia kuin yksikään aikaisempi sukupolvi Suomessa. Ajatellaanpa vaikkapa meidän isovanhempiamme, joihin sota jätti jälkensä – tai omia 1940–50-luvuilla syntyneitä vanhempiamme, joista moni kasvoi köyhyyden, väkivallan tai päihteidenkäytön varjostamassa kodissa. 

On selvää, ettei kukaan selviä vanhemmuudesta ilman virheitä. Äitinä olen tehnyt varmasti miljoona kertaa väärin. Joka päivä tulee hetkiä, jolloin joudun pettymään itseeni. Miksi hermostun kaksivuotiaan kiukutteluun? Miksi mietin keskeneräisiä töitäni, kun leikin lasten kanssa?

Toivon, että pystyn kestämään sen, että lapseni jonakin päivänä haluavat jutella kanssani näistä ja monista muista erheistä, joita tulen tekemään ennen kuin he ovat aikuisia. Lapsen tunteet, jopa kritiikki, pitää kuulla, vaikka itse olisi asioista eri mieltä. Omien vanhempieni kanssa olen onneksi pystynyt puhumaan vaikeistakin asioista.

Kasvuvuoteni olivat raskaat. Vanhempieni voimat menivät isosisarukseni ongelmien kanssa. Koin, että minun odotettiin olevan kiltti ja näkymätön lapsi. Se tunne heijastui murrosikääni ja seurasi aikuistumiseen asti.

Myöhemmin olen tajunnut, miten tärkeää on uskaltaa nähdä vanhempien virheet ja niiden vaikutus siihen, millainen lapsuus oli. Yhtä tärkeää on osata antaa menneet anteeksi, olla armollinen. Syyttely tai katkeruus on turhaa. Kukin meistä joutuu elämään oman rikkinäisyytensä kanssa. Epätäydellisyys ja kipu ovat osa jokaisen perheen rakennetta. Kyse on siitä, miten niiden kanssa pärjää. Kun itse tulee äidiksi, saa tähän uuden näkökulman.

Uskon, että tietty kitka vanhempien ja lasten välillä on väistämätöntä. Yksi iso ristiriita on siinä, ettei ihminen voi täysin luopua omista tarpeistaan – esimerkiksi ammatillisesta identiteetistään – siksi, että on jonkun isä tai äiti. Ihminen on vanhemmuudessaankin kokonainen.

Elämä ei ole eikä sen pidä olla vain seuraavan sukupolven luomista tähän maailmaan. Tästä ristivedosta aiheutuu väistämättä hankauksia sukupolvien välille. Olennaista on se, miten rehellisesti hiertävät asiat ja vaikeat tunteet käsitellään."

Kirjailija Elina Hirvonen, 40, asuu Helsingissä puolisonsa ja kahden päiväkoti-ikäisen lapsensa kanssa.

Lue lisää

Näyttelijä Lotta Lehtikari: "Lapselle on turha esittää parempaa kuin on"

Pipsa Hurmerinta: "Onneksi en kasvata tyttöä"

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuva: Satu Kemppainen

Eikös silloin ole asiat aika hyvin, jos on mahdollista käydä ruokakaupassa rakkaimpiensa kanssa?

Nuoret aikuiset lykkäävät perheen perustamista, sillä he pelkäävät ajautuvansa "prismaperheeksi". Näin uutisoi Helsingin Sanomat tuoreita tuloksia Väestöliiton perhebarometrista.

Mikä ihmeen prismaperhe?

No se, joka suhaa hypermarkettiin ruokaostoksille ja kantaa kotiinsa viikon tarpeisiin riittävästi maitoa ja jauhelihaa.

Wau, kyllä ovat ihmisten pelot muuttuneet vuosien varrella. Joskus muinoin kun on vielä pelätty sitä, riittääkö lapsille ruokaa.

Okei, sen verran täytyy myöntää, että ennen lasta ahdistuin itsekin ajatuksesta, että kuuluisin prismaperheeseen.

Miksikö? He edustivat minulle tiettyjen sääntöjen ja standardien mukaan elämistä. Tuntui, että ympärillä velloi “kun saat lapsen, asiat pitää tehdä näin” -mentaliteetti. Kannetaan sitä vessapaperia kotiin vuodeksi. Asutaan omistusasunnossa. Urakin on jo luotu ja koulut käyty. 

En ole ikinä ymmärtänyt sitä. Oma lapseni syntyi omaan puolivalmiiseen elämääni: en ollut vielä löytänyt omaa alaani ja asuin pienessä vuokra-asunnossa.

Milloin elämä sitten lasketaan valmiiksi lapselle? Eikö valmius tule enemmänkin oman pään sisältä kuin ulkoisista puitteista?

Perhe-arjesta puhutaan muutenkin usein kovin negatiiviseen sävyyn. Kauhea kiire koko ajan, uhmakohtaus keskellä kauppaa, aika ja raha eivät riitä.

Itse kyllä muistelen, että ei se elämä kovin suurta ilotulitusta aina ollut lapsettomanakaan. Mutta ilmeisesti silloin, kun huolehtii vain itsestään, elämän on pakko olla automaattisesti tosi kivaa. 

Entäs sitten se prismaperhe, vieläkö minua ahdistaa? No ei!

Aika kiva juttu, että voin viettää aikaa puolison ja lapsen kanssa, oli se sitten ruokakaupan hyllyjen välissä tai iltapalalla ravintolassa.

Niille, jotka pelkäävät muuttuvansa prismaperheeksi ja lykkäävät sen takia lasten hankintaa, voisin antaa vinkin: voit olla ihan juuri sellainen vanhempi, kuin itse haluat. Prismassa, Citymarketissa, tai vaikka Lidlissä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.

Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”


Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017