Blondi tuli taloon

Tuijotan yhdeksänkuukautista tyttöäni, jonka katse on tarkkaavaisempi kuin itäsaksalaisella rajavartijalla. Lapseni silmissä on älykkyyttä, jota en ole muiden vauvojen tyhjässä tuijotuksessa huomannut.

Tuijotan yhdeksänkuukautista tyttöäni, jonka katse on tarkkaavaisempi kuin itäsaksalaisella rajavartijalla. Lapseni silmissä on älykkyyttä, jota en ole muiden vauvojen tyhjässä tuijotuksessa huomannut. Lapseni on selkeästi keskivertoa fiksumpi. Odotan innolla kyselyikää, sitä että saan vastata hänen fiksuihin uteluihinsa. Oma kyselyikäni oli kuulemma niin paha, että se sai lapsenhoitajamme irtisanoutumaan. ”On niin isotöinen poika, kun ei ole koskaan hiljaa.”

Onko tyttäreni siis oikeasti nerokkaampi kuin muut? Ei tietenkään. Vanhemmuus on täynnä toiveajattelua ja totuuden kieltämistä. Jos oma lapsi on hyvä koulussa, se on osoitus älykkyydestä. Jos kullannuppu taas ei menesty koulussa, se on osoitus vielä suuremmasta älykkyydestä. "Meidän Jani-Petterimme on niin luova ja erikoinen, ettei se kangistu lannistavan peruskoulujärjestelmän kaavoihin."
Ikävä tilastollinen totuus on että keskivertolapsi on keskivertainen. Ennen lapset puhuivat vain silloin kun kysyttiin, ja ne piiskattiin kerran viikossa kaiken varalta, kunnes lopultakin 80-luvulla keksittiin ulkomailta tulleiden esimerkkien mukaan taikasana ”itsetunto”. Kaikki myöhemmän elämän vastoinkäymiset johtuivat yhtäkkiä mystisestä ”huonosta itsetunnosta”, lasta tuli kannustaa.
Käytännössä itsetunto-mantra johti siihen että, jos (ja kun) lapsen ensimmäinen piirustus oli epäselvä töherrys, lapselle piti valehdella että piirustus on mahtava ja osoitus erityislaatuisesta luovuudesta. Nyt näitä pienestä saakka kannustettuja maailman keskipisteitä itketetään Idols-kilpailuissa. Järkytys on suuri kun Idols-tuomari on ensimmäinen, joka sanoo suoraan ettei lapsi osaakaan laulaa. Vanhemmat ovat halunneet tukea lapsen itsetuntoa, eli ovat antaneet lapselle kohtuuttoman luoton omiin kykyihinsä.

Uusi kirja NurtureShock (Po Bronson ja Ashley Merryman, Grand Central Publishing 2009) kumoaa lukuisin tutkimustuloksin modernit kasvatusmallit. Kirjan ydinajatus on, että lapsen rumaa piirustusta ei saa kehua hienoksi. Ei sitä tarvitse rumaksikaan haukkua, mutta kaikenlainen liika kehuminen aiheuttaa vain isompaa ristiriitaa tulevan todellisuuden ja lapsen omien odotusten välille. Lapsista tulee kirjan mukaan ”kehunarkkareita”.
Suhtaudun epäilevästi kasvatusoppaisiin, mutta tätä neuvoa minun on helppo uskoa. Olen tosissani sitä mieltä, että huono itsetunto on syy omaan menestykseeni. En muista vanhempieni kertaakaan kehuneen mitään tekemääni ja olen siitä nykyään kiitollinen. Tämä johti siihen, että kun parikymppisenä menin uuteen työpaikkaan, en luullut itsestäni liikoja. Sen sijaan kuuntelin itseäni fiksumpia ja opin myös tekemään jotain.
Voin vain kauhulla kuvitella, mitä olisi tapahtunut jos olisin oikeasti luullut osaavani jotakin. Nykypäivän työelämä on täynnä alle kolmekymppisiä, joiden piirustuksia ja laulusuorituksia on aina kehuttu. Nämä kehunarkkarit luulevat osaavansa kaiken paremmin kuin vuosikymmeniä työskennelleet veteraanit ja järkyttyvät, kun oma idea kohtaakin vastustusta. Maailma ei olekaan sellainen mitä äiti lupasi.

Koska yritän puhua niin totta kuin osaan toisille aikuisillekin, miksi en tekisi niin myös ihmiselle, jota rakastan eniten maailmassa; omalle tyttärelleni. Tarkoittaako tämä nyt ainaista lannistamista ja mitätöintiä? Ei tietenkään. Kehuttaessa kannattaa puhua jostain konkreettisesta, jostain mitä lapsi on oikeasti tehnyt.
Otetaan esimerkki; jos lapsi saa hyvän numeron kokeesta, ei pidä sanoa että ”oletpa sinä älykäs”. Se johtaa siihen että lapsella on kovia paineita käyttäytyä älykkäästi. ”Oletpa sinä tehnyt kovasti töitä” on parempi kehun aihe. Omaa työmääräänsä voi kontrolloida, siihen voi vaikuttaa, toisin kuin älykkyyteensä.
Itsetunto-usko on kuin maagista manaususkontoa, aivan kuin kyvyt nousisivat esiin sillä, että niitä hoetaan. Kyllä kehuakin saa; nyt kun edelleen tuijotan poikkeuksellisen fiksua lastani, tiedän ettei kehujen aiheistakaan ole tulevaisuudessakaan pulaa.

Tuomas Enbuske on 31-vuotias helsinkiläinen toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat avovaimo ja tammikuussa syntynyt Elaisa-tytär.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 12/2009.

Eläinhahmojen yhdisteleminen on hauskaa puuhaa! Kuva: Juha Salminen
Eläinhahmojen yhdisteleminen on hauskaa puuhaa! Kuva: Juha Salminen

Kivojen eläinhahmojen yhdistely kehittää taaperon silmän ja käden yhteistyötä.

Tarvitset:

Tukevaa kartonkia tai pahvia, valmiiksi tulostetut eläinhahmot, paperiliimaa, kontaktimuovia,sakset tai mattoveitsen.

Tee näin:

  1. Tulosta valmiit eläinhahmot ja liimaa ne tukevalle kartongille tai ohuelle pahville. Eläinhahmoja on kuusi kappaletta: kettu, kissa, norppa, pingviini, pupu, sammakko.
  2. Päällystä kartonki kontaktimuovilla molemmin puolin.
  3. Leikkaa eläimet irti ääriviivoja pitkin joko saksilla tai mattoveitsellä materiaalista riippuen.
  4. Puolita eläimet vielä keskeltä kahteen osaan.

Vinkki! Paloja voi ja saa yhdistellä ennakkoluulottomasti. Pupu, jolla on ketunhäntä, miksipä ei!

Tulosta valmiit eläinhahmot A4-kokoiselle paperille alla olevasta linkistä. Tallenna tiedosto ensin työpöydällesi ja printtaa vasta sen jälkeen, niin se tulostuu oikein.

 

Jaa oma juttu

Millaisia askarteluja tai tuunauksia olet vauvalle tehnyt? Laita hyvät ideat kiertoon Vauvan Instagramissa. Jaa kuva ja tägää se @vauvalehti #teeite.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yksi vauvan vilpittömimmistä ihailijoista saattaa olla hänen isosisaruksensa.

Yhtä vauvakuvaa en koskaan väsy katselemaan: Muutaman viikon ikäinen kuopuksemme pötköttää piirua vaille kolmevuotiaan esikoisemme sylissä. Vauva pitää isosiskoa tiukasti pikkusormesta kiinni. Siinä on hyvä.

Kun itse vielä ihmettelin, kuka tämä pieni ja uusi oikein on, esikoinen otti vauvan saman tien omakseen. Hänestä kuoriutui isosisko ennen kuin minusta kahden äiti. Hän kylvetti, hoivasi ja lohdutti, esitteli vauvaa polleana tutuille ja tuntemattomille.

Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Itsehän unohdin kirjoittaa vauvan nimen onnittelukorttiin, kun lähdimme koko perhe syntymäpäiväjuhliin. Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Sydämeeni oli ryöpsähtänyt kertaheitolla hurjasti lisää rakkautta, mutta samalla sydän hieman nyrjähti. Esikoisen puolesta kirpaisi, sillä syliin ei joka hetki mahtunut yhtä paljon kuin sydämeen.

Onneksi oli myös isän ja isovanhempien syli. Isompikin sai vielä olla pieni.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle. Ehkä niinkin. Kieltämättä toivoin, että lapsillani olisi kasvussaan kaveri. Se rakkain ja raivostuttavin, jonka kanssa otetaan yhteen mutta jonka edestä ei ikinä paiskaisi ovea kiinni iäksi.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle.

Pikku hiljaa kädet alkavat riittää kahdenkin äitinä. Sitä huomaa kasvavansa lahjomattomaksi erotuomariksi, muistaa tuoda reissusta kaksi täsmälleen samanlaista tuliaista. Mittaa automaattisesti jälkkärit grammalleen yhtä suuriksi. Sylissäkin pysyy kaksi yhtä aikaa.

Kun siskokset kikattavat omille jutuilleen ja pusuttelevat toisilleen hyvän yön halit, sydämessä ei voisi enempää lämpöä tunteakaan.

Vauva-lehden pääkirjoitus 12/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.