"Pysähdyn ja huomaan, tämäkään hetki ei koskaan enää palaa", lukijamme Sari Suomalainen kirjoittaa.

Välillä toivoisi, että voisi painaa kelausnappulaa taaksepäin ja palata lasten varhaisiin hetkiin.

Ensinnäkin ymmärtäisin nauttia pikkulapsiajasta enemmän. Se aika ei todellakaan koskaan enää palaa. Ja se aika meni todella nopeasti ohi. Katsellessani nyt kuvia kaksi- ja nelivuotiaistani, en voi kuin ihmetellä, miten suloisia he olivat. Enhän minä sitä silloin niin selvästi nähnyt, silloin oli niin paljon puuhaa ja todennäköisesti unohdin melko usein tarttua hetkeen.

Toisekseen opettaisin kaiken mahdollisen huoneen siivouksesta vieraiden kättelemiseen kaksivuotiaalle. Uskon, että nyt pääsisin vähemmällä, lapsi olisi varmasti tähän päivään mennessä sisäistänyt tavaroiden paikalleenpanemisen. Ties kuinka kauan joudun nyt ohjeistamaan yhdeksänvuotiasta huoneensiivouksessa. Puhumattakaan eteisen lattialla myttääntyneistä vaatteista, joista huomauttelen päivittäin.

Olen tosin ottanut itseäni niskasta kiinni, eli vaikka lapsi olisi toisessa kerroksessa, niin hänen on tultava laittamaan vaatteet lattialta paikalleen. Ehkä tämä pikkuhiljaa tepsii, mutta tunnen itseni hiukan hölmöksi. Miksi en ymmärtänyt tätä paljon aikaisemmin? Elämä olisi nyt paljon miellyttävämpää.

Aika paljon olen nyt taaksepäin katsoessani onnistunut tekemään oikein, mutta jos voisin vielä kolmannenkin asian valita, niin ottaisin itselleni enemmän aikaa. Se on oikeasti tärkeää. Tiskirätin pudottaminen pöydälle ja lenkille lähteminen, oikeastaan aika harvat asiat ovat tärkeämpiä.

Jos on niin onnellisessa tilanteessa, että lapsia on siunaantunut kaksi tai enemmän, sitten voi tietysti korjailla ensimmäisen lapsen kanssa tehtyjä mokailuja seuraavien lasten kohdalla. Esimerkiksi esikoista tulee helposti kärryyteltyä päiväunille, kuopuksen tietää vain peitellä kärryihin ja toivotella hyviä päiväunia, ja miten ihmeellistä, ei tarvitse lähteä vihmoiseen säähän unta tavoittelemaan.

Tällä hetkellä yritän ottaa opikseni tuosta ensimmäisestä kohdasta, eli nautin tästä hetkestä. Lapsen hiusten harjaamisesta, läksyjen tenttaamisesta, pianonsoiton kuuntelemisesta ja jalkapallomatsin jälkipeleistä. Pysähdyn ja huomaan, tämäkään hetki ei koskaan enää palaa.

Lue lisää lukijoiden kolumneja:

Karoliina Suoniemi: Kutsumattomien vieraiden opetukset

Pauliina Mynttinen: Miten puhumme lapsille?

Heini Varpukari: Yhden vanhemman perheessä

Kairi oli tyttärensä vauva-aikana yksinäinen ja vailla äitikaveria. Hän sai uuden ystävän äitimentori Laurasta. 

Väsymys alkoi vasta, kun imetys päättyi. Puolisen vuotta Kairi, 37, heräili puolentoista tai kahden tunnin välein syöttämään tytärtään Emiliaa. Kiitos hormonien, energiaa tuntui kuitenkin riittävän.

Nykyään vuoden vanha Emilia on Kairin ja hänen puolisonsa esikoinen. Kairi ei ollut etukäteen arvannut, että imetyksen lopettaminen tuntuisi niin suurelta muutokselta. Yhtäkkiä piti keksiä uudet keinot lapsen lohduttamiseen ja nukuttamiseen. Samaan syssyyn alkoi oma väsymys. Valvomishormonien cocktail oli ilmeisesti nautittu loppuun.

– Mietin, mistä voisin saada tukea uuteen tilanteeseen, Kairi kertoo.

Virossa kasvanut Kairi muutti Suomeen kahdeksan vuotta sitten. Sairaanhoitajana työskentelevällä Kairilla on töissä työkaverit ja kotona puoliso. Tukiverkko tuntui kuitenkin kaipaavan vielä yhtä lenkkiä.

Tärkein toive oli, että mentorilla olisi saman ikäinen lapsi kuin omassa perheessä.

Facebookissa silmiin osui HelsinkiMission, sosiaalialan järjestön, mainos mentoritoiminnasta. Äiti- tai isämentori on järjestön kouluttama vapaaehtoinen, joka toimii toisen vanhemman henkisenä tukea. Kairi soitti järjestöön ja pyysi mentoria.

Tärkein toive oli, että mentorilla olisi saman ikäinen lapsi kuin omassa perheessä.

Parin viikon päästä Kairin puhelin soi. Mentori oli löytynyt: helsinkiläisestä Laurasta, 27, tuli Kairin tukihenkilö. Toive ikäerosta täyttyi juuri eikä melkein: Lauran Ainalla ja Kairin Emilialla on ikäeroa neljä päivää.

Kun Kairi ja Laura tapasivat ensi kerran, Kairi ei ollut koskaan käynyt lapsen kanssa leikkipuistossa.

– Minä tavallaan tutustutin Kairin ja Emilian puistojen maailmaan, Laura sanoo ja naurahtaa.

Vauva-arjen rytmi oli saanut Kairin vetäytymään omaan kuplaansa. Moneen muuhun pikkuiseen verrattuna Emilia heräsi aamuisin myöhään, kahdeksalta tai puoli yhdeksältä. Kun aamutoimet oli saatu hoidettua, aamupäivän vauvakerhot ja puistokokoontumiset alkoivat jo olla ohi.

– Kyllä, olin niihin aikoihin yksinäinen, Kairi sanoo.

Kun ympärillä on muita, toisiin on mahdollisuus tukeutua ja kysyä mielipiteitä.

Vanhemmuus on laumajuttu, vahvistaa psykoterapeutti ja perhetutkimuksen dosentti Mirjam Kalland. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, ei etenkään silloin, kun perheessä on pieni vauva.

Eräässä seminaarissa Kalland johdatteli yleisön ajatusleikin äärelle. Hän kysyi, kumpi on ahdistavampi mielikuva: yksi itkevä vauva ja vanhempi – vai samassa tilassa kymmenen itkevää vauvaa ja kymmenen vanhempaa?

Ajatus kymmenestä parkuvasta pienokaisesta herätti lähinnä hilpeyttä, Kalland kertoo.

– Kun ympärillä on muita, toisiin on mahdollista tukeutua ja kysyä mielipiteitä siitäkin, mikähän omaa lasta mahtaa vaivata. Vanhemmuus on laumajuttu.

Lue koko juttu 16. elokuuta ilmestyvästä Vauva-lehdestä!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tutkimuksessa oli mukana yli 240 000 suomalaistyttöä. HPV-rokotteen haitoista esitetyt huolet eivät tutkimuksen valossa pidä paikkaansa.

Tällä viikolla julkistettu laaja suomalaistutkimus osoittaa, että väitteet HPV-rokotteen vaarallisuudesta eivät pidä paikkaansa.

HPV-rokote ehkäisee papilloomaviruksen aiheuttamia syöpiä, kuten kohdunkaulan syöpää. Se otettiin mukaan kansalliseen rokotusohjelmaan viisi vuotta sitten, ja se annetaan ilmaiseksi 11–12-vuotiaille tytöille.

Jotkut suomalaisvanhemmat ovat kertoneet julkisuudessa tapauksista, joissa lapsi on sairastunut hankalaan oireyhtymään rokotuksen saamisen jälkeen. Ajallinen yhteys ei kuitenkaan vielä tarkoita, että asioilla olisi syy-yhteys. 

Tutkimuksessa verrattiin rokotettujen tyttöjen sairaustilannetta rokottamattomiin. Aineisto oli erittäin laaja: mukana oli 240 605 suomalaistyttöä, joista yli puolet otti rokotteen. Tutkimuksessa etsittiin rokottamisen yhteyttä 38 erilaiseen sairauteen, esimerkiksi krooniseen väsymysoireyhtymään ja monimuotoiseen paikalliseen kipuoireyhtymään.

”Mukaan valikoitiin sairauksia, joiden kohdalla on esitetty epäilyjä, että rokottaminen saattaisi lisätä niiden esiintymistä”, kertoo yksi tutkimuksen tekijöistä, THL:n ylilääkäri Hanna Nohynek Helsingin Sanomien haastattelussa.

Tulos oli, että rokotuksen saaneilla ei ollut merkitsevästi suurempaa riskiä sairastua näihin sairauksiin kuin samanikäisillä rokottamattomilla tytöillä.

Pojillekin rokotus?

Parhaillaan pohditaan, pitäisikö myös poikien HPV-rokotukset ottaa mukaan kansalliseen rokotusohjelmaan. Papilloomavirusinfektio on yhteydessä paitsi kohdunkaulan syöpään myös erilaisiin suun ja kurkun, peräaukon ja peniksen alueen syöpiin.

Tampereen yliopiston tuore tutkimus osoittaa, että sekä tyttöjä että poikia rokottamalla saataisiin nopeasti aikaan laumasuoja, joka auttaisi ehkäisemään papilloomaviruksen aiheuttamia syöpiä koko väestön tasolla.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.