"Pysähdyn ja huomaan, tämäkään hetki ei koskaan enää palaa", lukijamme Sari Suomalainen kirjoittaa.

Välillä toivoisi, että voisi painaa kelausnappulaa taaksepäin ja palata lasten varhaisiin hetkiin.

Ensinnäkin ymmärtäisin nauttia pikkulapsiajasta enemmän. Se aika ei todellakaan koskaan enää palaa. Ja se aika meni todella nopeasti ohi. Katsellessani nyt kuvia kaksi- ja nelivuotiaistani, en voi kuin ihmetellä, miten suloisia he olivat. Enhän minä sitä silloin niin selvästi nähnyt, silloin oli niin paljon puuhaa ja todennäköisesti unohdin melko usein tarttua hetkeen.

Toisekseen opettaisin kaiken mahdollisen huoneen siivouksesta vieraiden kättelemiseen kaksivuotiaalle. Uskon, että nyt pääsisin vähemmällä, lapsi olisi varmasti tähän päivään mennessä sisäistänyt tavaroiden paikalleenpanemisen. Ties kuinka kauan joudun nyt ohjeistamaan yhdeksänvuotiasta huoneensiivouksessa. Puhumattakaan eteisen lattialla myttääntyneistä vaatteista, joista huomauttelen päivittäin.

Olen tosin ottanut itseäni niskasta kiinni, eli vaikka lapsi olisi toisessa kerroksessa, niin hänen on tultava laittamaan vaatteet lattialta paikalleen. Ehkä tämä pikkuhiljaa tepsii, mutta tunnen itseni hiukan hölmöksi. Miksi en ymmärtänyt tätä paljon aikaisemmin? Elämä olisi nyt paljon miellyttävämpää.

Aika paljon olen nyt taaksepäin katsoessani onnistunut tekemään oikein, mutta jos voisin vielä kolmannenkin asian valita, niin ottaisin itselleni enemmän aikaa. Se on oikeasti tärkeää. Tiskirätin pudottaminen pöydälle ja lenkille lähteminen, oikeastaan aika harvat asiat ovat tärkeämpiä.

Jos on niin onnellisessa tilanteessa, että lapsia on siunaantunut kaksi tai enemmän, sitten voi tietysti korjailla ensimmäisen lapsen kanssa tehtyjä mokailuja seuraavien lasten kohdalla. Esimerkiksi esikoista tulee helposti kärryyteltyä päiväunille, kuopuksen tietää vain peitellä kärryihin ja toivotella hyviä päiväunia, ja miten ihmeellistä, ei tarvitse lähteä vihmoiseen säähän unta tavoittelemaan.

Tällä hetkellä yritän ottaa opikseni tuosta ensimmäisestä kohdasta, eli nautin tästä hetkestä. Lapsen hiusten harjaamisesta, läksyjen tenttaamisesta, pianonsoiton kuuntelemisesta ja jalkapallomatsin jälkipeleistä. Pysähdyn ja huomaan, tämäkään hetki ei koskaan enää palaa.

Lue lisää lukijoiden kolumneja:

Karoliina Suoniemi: Kutsumattomien vieraiden opetukset

Pauliina Mynttinen: Miten puhumme lapsille?

Heini Varpukari: Yhden vanhemman perheessä