"Pysähdyn ja huomaan, tämäkään hetki ei koskaan enää palaa", lukijamme Sari Suomalainen kirjoittaa.

Välillä toivoisi, että voisi painaa kelausnappulaa taaksepäin ja palata lasten varhaisiin hetkiin.

Ensinnäkin ymmärtäisin nauttia pikkulapsiajasta enemmän. Se aika ei todellakaan koskaan enää palaa. Ja se aika meni todella nopeasti ohi. Katsellessani nyt kuvia kaksi- ja nelivuotiaistani, en voi kuin ihmetellä, miten suloisia he olivat. Enhän minä sitä silloin niin selvästi nähnyt, silloin oli niin paljon puuhaa ja todennäköisesti unohdin melko usein tarttua hetkeen.

Toisekseen opettaisin kaiken mahdollisen huoneen siivouksesta vieraiden kättelemiseen kaksivuotiaalle. Uskon, että nyt pääsisin vähemmällä, lapsi olisi varmasti tähän päivään mennessä sisäistänyt tavaroiden paikalleenpanemisen. Ties kuinka kauan joudun nyt ohjeistamaan yhdeksänvuotiasta huoneensiivouksessa. Puhumattakaan eteisen lattialla myttääntyneistä vaatteista, joista huomauttelen päivittäin.

Olen tosin ottanut itseäni niskasta kiinni, eli vaikka lapsi olisi toisessa kerroksessa, niin hänen on tultava laittamaan vaatteet lattialta paikalleen. Ehkä tämä pikkuhiljaa tepsii, mutta tunnen itseni hiukan hölmöksi. Miksi en ymmärtänyt tätä paljon aikaisemmin? Elämä olisi nyt paljon miellyttävämpää.

Aika paljon olen nyt taaksepäin katsoessani onnistunut tekemään oikein, mutta jos voisin vielä kolmannenkin asian valita, niin ottaisin itselleni enemmän aikaa. Se on oikeasti tärkeää. Tiskirätin pudottaminen pöydälle ja lenkille lähteminen, oikeastaan aika harvat asiat ovat tärkeämpiä.

Jos on niin onnellisessa tilanteessa, että lapsia on siunaantunut kaksi tai enemmän, sitten voi tietysti korjailla ensimmäisen lapsen kanssa tehtyjä mokailuja seuraavien lasten kohdalla. Esimerkiksi esikoista tulee helposti kärryyteltyä päiväunille, kuopuksen tietää vain peitellä kärryihin ja toivotella hyviä päiväunia, ja miten ihmeellistä, ei tarvitse lähteä vihmoiseen säähän unta tavoittelemaan.

Tällä hetkellä yritän ottaa opikseni tuosta ensimmäisestä kohdasta, eli nautin tästä hetkestä. Lapsen hiusten harjaamisesta, läksyjen tenttaamisesta, pianonsoiton kuuntelemisesta ja jalkapallomatsin jälkipeleistä. Pysähdyn ja huomaan, tämäkään hetki ei koskaan enää palaa.

Lue lisää lukijoiden kolumneja:

Karoliina Suoniemi: Kutsumattomien vieraiden opetukset

Pauliina Mynttinen: Miten puhumme lapsille?

Heini Varpukari: Yhden vanhemman perheessä

Kuva: Satu Kemppainen

Eikös silloin ole asiat aika hyvin, jos on mahdollista käydä ruokakaupassa rakkaimpiensa kanssa?

Nuoret aikuiset lykkäävät perheen perustamista, sillä he pelkäävät ajautuvansa "prismaperheeksi". Näin uutisoi Helsingin Sanomat tuoreita tuloksia Väestöliiton perhebarometrista.

Mikä ihmeen prismaperhe?

No se, joka suhaa hypermarkettiin ruokaostoksille ja kantaa kotiinsa viikon tarpeisiin riittävästi maitoa ja jauhelihaa.

Wau, kyllä ovat ihmisten pelot muuttuneet vuosien varrella. Joskus muinoin kun on vielä pelätty sitä, riittääkö lapsille ruokaa.

Okei, sen verran täytyy myöntää, että ennen lasta ahdistuin itsekin ajatuksesta, että kuuluisin prismaperheeseen.

Miksikö? He edustivat minulle tiettyjen sääntöjen ja standardien mukaan elämistä. Tuntui, että ympärillä velloi “kun saat lapsen, asiat pitää tehdä näin” -mentaliteetti. Kannetaan sitä vessapaperia kotiin vuodeksi. Asutaan omistusasunnossa. Urakin on jo luotu ja koulut käyty. 

En ole ikinä ymmärtänyt sitä. Oma lapseni syntyi omaan puolivalmiiseen elämääni: en ollut vielä löytänyt omaa alaani ja asuin pienessä vuokra-asunnossa.

Milloin elämä sitten lasketaan valmiiksi lapselle? Eikö valmius tule enemmänkin oman pään sisältä kuin ulkoisista puitteista?

Perhe-arjesta puhutaan muutenkin usein kovin negatiiviseen sävyyn. Kauhea kiire koko ajan, uhmakohtaus keskellä kauppaa, aika ja raha eivät riitä.

Itse kyllä muistelen, että ei se elämä kovin suurta ilotulitusta aina ollut lapsettomanakaan. Mutta ilmeisesti silloin, kun huolehtii vain itsestään, elämän on pakko olla automaattisesti tosi kivaa. 

Entäs sitten se prismaperhe, vieläkö minua ahdistaa? No ei!

Aika kiva juttu, että voin viettää aikaa puolison ja lapsen kanssa, oli se sitten ruokakaupan hyllyjen välissä tai iltapalalla ravintolassa.

Niille, jotka pelkäävät muuttuvansa prismaperheeksi ja lykkäävät sen takia lasten hankintaa, voisin antaa vinkin: voit olla ihan juuri sellainen vanhempi, kuin itse haluat. Prismassa, Citymarketissa, tai vaikka Lidlissä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.

Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”


Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017