Kun Karolin menetti lastensa isän, hän ymmärsi, miksi elämää kannatti elää pikakelauksella.

Sellaisina hetkinä kaipaus iskee yllättäen.

Karolin esikoistytär Sofia tuli ovesta sisään innoissaan. Hän oli juuri oppinut ajamaan pyörällä ilman apupyöriä. Äidin pitää tulla katsomaan, nyt heti, vaati Sofia ja veti Karolinia kädestä.

Karolin meni, seisoi taloyhtiön asfalttipihalla, taputti käsiään ja kehui Sofiaa. Myös pikkusiskot Julia ja Janella tulivat ulos, samoin kultainen noutaja Luna ja ranskanbulldoggi Nasu. Aurinko lämmitti, Sofia katsoi äitiä iloa täynnä, ajoi ympyrän ja jarrutti.

Olisipa Sofian isä nyt tässä, Karolin ajatteli. Kunpa Asmo voisi nähdä tämän hetken.

Teini-ihastuksesta se alkoi. Helsinkiläinen Karolin oli 15-vuotias, kun hän alkoi viestitellä netissä kaveripiiristä tutun, samanikäisen pojan kanssa. Kului vuosi ja toinenkin, ennen kuin lähdettiin ensitreffeille tekojäälle. Sen jälkeen seurustelu eteni nopeammin kuin kumpikaan osasi odottaa.

– Olin 17-vuotias, kun tulin raskaaksi. Se oli kauheaa. En tiennyt, miten kertoa asiasta isälle.

Karolin joutui keskeyttämään lähihoitajan opintonsa ammattikoulussa, Asmolta jäi kesken lukio. He menivät kihloihin.

Ultraäänitutkimus paljasti, että tulossa on tyttö. Pian Asmo jo maalasi äitinsä järjestämän vuokra-asunnon seinää pinkiksi. Karolin kierteli kaupoissa hypistelemässä vauvanvaatteita, niitä pienistä pienimpiä.

– Alkujärkytyksen jälkeen innostuin odotuksesta. Isäni kuittaili aluksi, mutta alkoi pian rohkaista meitä ja osti lastenvaunut, Karolin sanoo.

Helppoa sopeutuminen ei silti ollut. Karolin muistaa vapun 2008, viime hetket ennen laskettua aikaa. Asmo halusi juhlia kavereidensa kanssa, Karolin jäi yksin kotiin suurine vatsoineen, itki ja odotti.

Kahden viikon kuluttua syntyi Sofia, temperamenttinen ja vaativa lapsi. Muistot vauva-ajasta ovat sumuisia. Välillä vauva rauhoittui vain autossa. Silloin Karolin laittoi hänet turvakaukaloon ja hyssytteli takapenkillä, kun Asmo ajoi läpi yön.

Sitten nuori isä joutui armeijaan.

– Olin paljon yksin. Kun ikätoverit bilettivät, minä hytkyttelin kotona itkuista vauvaa.

Pian raskaustesti näytti taas kahta viivaa. Asmo oli yhä armeijassa, joten Karolin meni alkuraskauden ultraan yksin.

– Oli järkytys kuulla, että tulossa on kaksoset. Pian meillä olisi kolme lasta.

Asmo sai tiedon tulevasta tekstiviestillä. Karolin ei unohda hänen vastausviestiään:

Kyllä me pärjätään.

Kolme alle kolmevuotiasta lasta, sellaiseksi 20-vuotias Karolin ei ollut elämäänsä etukäteen kuvitellut. Hän vaihtoi vaippoja, nosti ja kantoi, puki, riisui ja kylvetti kellon ympäri. Öisin Asmokin nousi hoivaamaan kaksosia tai itkuista Sofiaa niin, että Karolin sai välillä nukkua.

Muuten Karolin oli paljon omillaan, sillä Asmo teki pitkää työpäivää kuljetusliikkeessä, jonne oli päässyt töihin armeijan päätyttyä. Toimeentulo huoletti nuorta isää jatkuvasti. Oli niin monta suuta ruokittavana, vuokra maksettavana, kulkupelinä reistaileva Nissan.

– Leikkipuistoissa ihmiset kyselivät minulta, ovatko tytöt hoitolapsiani. Jokin kerhoryhmä? Ehkä kolmoset? Karolin muistaa.

Usein häntä väsytti. Oli päiviä, jolloin ulos lähteminen kolmen eri suuntiin säntäilevän lapsen kanssa tuntui ylivoimaiselta. Niinä päivinä Karolin välillä mietti, miksi kaikki kävi niin äkkiä ja lapsiperhe-elämä alkoi niin aikaisin.

Toisaalta ystäväpiiriin oli alkanut syntyä muillekin vauvoja. Isä ja siskot auttoivat, ja nuorisotalolta Helsingin Kalliosta löytyi kerran viikossa kokoontuva nuorten äitien tukiryhmä.

– Opin pärjäämään yksin tyttöjen kanssa. Siitä taidosta on ollut paljon hyötyä.

Se oli hyvä päivä. Asmon elämän viimeinen.

Elämä helpottui, kun Sofia aloitti osapäiväisenä päiväkodissa. Kun kaksosetkin kasvoivat, Karolin sai kesätöitä vanhainkodista. Hänen töissä ollessaan Asmo hoiti tyttöjään, vei usein heidät luontopolulle, metsän tuoksuja ja ääniä ihmettelemään.

– Asmo oli kätevä käsistään. Hän teki aidan pihalle, korjasi autoa, suunnitteli remonttia mökille. Hän oli myös urheilullinen, pelasi jääkiekkoa.

Karolin sai lähihoitajan paperit keväällä 2013. Hänelle luvattiin työpaikka lastenhoitajana päiväkodissa. Hän aloittaisi siellä syksyllä, vapaan kesän jälkeen.

Sinä kesänä nuorella perheellä oli ensimmäistä kertaa hiukan ylimääräistä rahaa. Karolinin isosisko avioitui Kyproksella, ja Karolin, Asmo ja kolme pientä tyttöä lensivät häihin, viettivät aurinkoisen lomaviikon Ayia Napassa. Suomessa he kävivät vain kääntymässä, lähtivät sitten tervehtimään Karolinin isänpuoleista isoäitiä Viroon.

Yhtenä rentona päivänä perhe lähti retkelle Tallinnan eläintarhaan. Siellä tytöt pääsivät ensimmäistä kertaa ponin selkään. Asmo kulki vierellä ja piti tyttöjä kädestä kiinni. Illalla Karolinin isä ja hänen naisystävänsä hoitivat tyttöjä niin, että Asmo ja Karolin pääsivät kahdestaan Karolinin serkun luokse grillaamaan.

Se oli hyvä päivä. Asmon elämän viimeinen.

Outo ääni herätti Karolinin kuudelta aamulla. Vieressä nukkuva Asmo rohisi kummallisesti. Kolmevuotias Janella nukkui rauhassa äidin ja isän välissä, Julia ja Sofiakin samassa huoneessa.

– Aluksi ajattelin, että Asmo vain nukkuu sikeästi. Yritin herätellä häntä, mutta hän ei herännyt, vaikka tönin.

Karolin nousi sängystä ymmällään. Hän meni viereiseen huoneeseen, jossa pikkusisko ja tämän poikaystävä nukkuivat. Pian he ravistelivat Asmoa kolmisin hereille. Turhaan.

Karolin hätääntyi. Hän kulki edestakaisin, muisti yhtäkkiä, että lapset olivat yhä samassa huoneessa Asmon kanssa. Karolin kantoi Julian ja Janellan toiseen huoneeseen, pian myös meteliin heränneen Sofian.

– Juoksin yläkertaan, herätin isän ja hänen naisystävänsä. Huusin, ettei kukaan saa Asmoa hereille, soittakaa ambulanssi.

Hätäkeskuksesta neuvottiin elvyttämään. Ensin sitä yritti Karolinin siskon poikaystävä, sitten paikalle ehtineen ambulanssin henkilökunta.

– Puolen tunnin kuluttua minulle sanottiin, ettei mitään ole tehtävissä. Asmon sydäntä ei saatu lyömään.

Karolinin päässä humisi ja kädet tärisivät. Vatsassa tuntui jäätävä möykky. Päässä oli yksi ajatus: Mitä minä nyt teen?

Pihaan tuli poliisi, pian myös ruumisauto. Karolin meni vielä kerran katsomaan Asmoa. Hän otti kultaisen kihlasormuksen pois Asmon sormesta, ettei se hukkuisi. Vasta silloin tulivat kyyneleet.

Aamun valjettua Karolin alkoi soittaa kavereille. Omasta suusta tulevat sanat tuntuivat epätodellisilta: Asmo ei tule meidän kanssa Suomeen. Hän on kuollut.

"Mietin, miksi juuri silloin? Ja miksi juuri Asmo?"

Paljon myöhemmin Karolin sai lukea kuolinsyyn virallisista papereista. Äkillinen, sydänpohjainen kuolema, niissä sanottiin. Karolin olisi halunnut enemmän vastauksia.

– Mietin, miksi juuri silloin? Ja miksi juuri Asmo – urheilullinen, elämää täynnä ollut 23-vuotias mies? Kaikkiin asioihin elämässä ei vain ole selitystä. Tytöille kerroin, että iskän sydän oli rikki.

Kotiin tullessa piha oli täynnä Karolinin ja Asmon kavereita. He halasivat ja lohduttivat, tarjoutuivat auttamaan. Joku hoiti lapsia, toinen kävi kaupassa ja laittoi ruokaa. Kolmas muutti joksikin aikaa Karolinin ja lasten luo, nukkui viikkoja parisängyn toisella puolella, koska Karolinia pelotti öisin.

Tärkeitä olivat myös isä ja siskot. Isosisko jätti väliin häämatkansa, lensi apuun Kyprokselta. Pikkusiskon poikaystävä ajoi Nissanin Virosta Suomeen.

– En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman perhettä ja kavereita, Karolin sanoo.

Asmon hautajaiset olivat täynnä nuoria ihmisiä, lapsuudenystäviä ja koulukavereita. Sofia, Janella ja Julia eivät siellä olleet.

– Halusin tyttöjen muistavan isänsä sellaisena kuin tämä eläessään oli.

Arkku pidettiin avoimena. Karolin seisahtui sen viereen ja pujotti kihlasormuksen takaisin Asmon sormeen.

Yhteinen ystävä lauloi kappelissa.

Tuuli tuule sinne missä muruseni on, leiki hetki hänen hiuksillaan.

Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin. Kerro, häntä ootan yhä vaan.

Kaksi vuotta myöhemmin Sofian, Janellan ja Julian huone pursuaa pinkkiä. Komeron kädensijassa riippuvat hileestä kimaltavat keijunsiivet. Karolin istuu sohvaan, rapsuttaa Nasu-koiraa korvan takaa.

Asiat, jotka vetivät takaisin elämään, Karolinin on helppo listata: Omat ihanat tytöt. Ystävät ja läheiset. Ja työ päiväkodissa, siellä Karolin viihtyy valtavan hyvin.

On myös muita tärkeitä asioita. Niin kuin muutto uuteen asuntoon, vain Karolinille ja tytöille sisustettuun. Uudet huonekalut, jotka Karolin opetteli kokoamaan itse. Ja Marko, johon Karolin tutustui vuosi sitten.

Marko on hyvä tyyppi, kiltti ja ymmärtäväinen. Lapset pitävät hänestä ja hänen lapsistaan myös.

– Asmon kuoleman jälkeen asiat ovat kirkastuneet. En luovu ihmisistä helpolla enkä hermostu pienistä. Elämästä pitää olla kiitollinen nyt, sillä huomisesta ei tiedä kukaan, Karolin sanoo.

Tytöilleen Karolin on puhunut menetyksestä avoimesti. Sofian, Janellan ja Julian puheissa isä on enkeli pilven reunalla. Tytöt tekevät hänelle kortteja, jotka viedään isänpäivänä haudalle. Asmon äitiin ja vanhoihin kavereihin pidetään yhteyttä säännöllisesti.

– Lapsillani on isä, vaikka hän on kuollut. Asmo tulee aina olemaan mukana meidän elämässämme.

"Edelleen tuntuu epäreilulta, että jäin yksin."

Nykyään kaipuu iskee arkisissa hetkissä. Karolin muistaa, kuinka hyvää ruokaa Asmo teki, miten kantoi raskaita kauppakasseja, kuinka taitavasti hän korjaili asioita kotona.

– Nyt ymmärrän, miksi elimme nuoresta asti perhe-elämää kuin pikakelauksella. Oli onni, että Asmo ehti kokea monta hienoa hetkeä isänä.

– Edelleen tuntuu epäreilulta, että jäin yksin. Olen 25-vuotiaana kolmen lapsen yksinhuoltaja – ei tämän näin pitänyt mennä. Silti tiedän, että me pärjäämme.

Elämä menee eteenpäin, mutta muistot ovat tallessa. Karolin on koonnut Asmon elämästä muistolippaan. Se odottaa aikaa, jolloin tytöt alkavat kysellä isästään.

Laatikossa ovat asiat, jotka jäivät: Passi ja ajokortti. Lätkäjengin pelipaita. Armeijassa ruutupaperille kirjoitettu kirje. Nippu matkalippuja yhteisiltä reissuilta. Asmon t-paita, johon on painettu kolmet pienet jalanjäljet.

Ja yhdet aurinkolasit. Ne, joissa Asmo näytti komealta kuin filmitähti.

Meidän Perhe 9/2015

Kuva: iStockphoto
Kuva: iStockphoto

Onko normaalia, miettii vanhempi, kun lapsi imee hiuksiaan, syö kynsiään tai ääntelee hassusti. Onko se pakko-oire?

Kynnet on pureskeltu nysiksi. Takinkaulus on järsitty rikki ja tukassa on imeskelyn jäljiltä takkuinen pallo. Ja miksi ihmeessä se rykii jatkuvasti kurkkuaan? Onko tuollainen normaalia?


– Vanhemmat ovat usein huolissaan lapsensa toistuvista tekemisistä ja pelkäävät niiden olevan pakko-oireita, sanoo lastenpsykiatrian erikoislääkäri Janna Rantala.

Useimmiten vanhempien huoli on turha. Aikuisillakin on eleitä, joita toistaa huomaamattaan. Yksi nytkyttelee jalkaansa aina, kun pitää istua paikallaan. Toinen pyörittelee hiuksia lukiessaan. Lapsen tavoissa ei välttämättä ole kyse sen kummemmasta.

Myös tic-oireiksi kutsut tahattomat nykimisliikkeet ja ääntelyt ovat lapsilla hyvin tavallisia. Niitä on jopa neljänneksellä päiväkoti- ja ala-asteikäisistä. Useimmiten oireet häipyvät ajan myötä itsestään.

Ongelmaksi lapsen eleet muodostuvat usein vasta, jos vanhempi murehtii niitä liikaa.

– Jos tapaa alkaa kovasti kytätä ja huomautella siitä, lapsi ahdistuu, Rantala kertoo.

Usein tavat tulevat, kestävät hetken ja katoavat sitten itsestään.

Ethän syyttele

Tyypillisesti toistuvat tavat puskevat pintaan kolmen ja seitsemän ikävuoden kieppeillä, joskus vasta pari vuotta myöhemmin.

Jatkuva nenän kaivelu tai peukalon imeminen saattaa tuntua vanhemmasta turhauttavalta tai nololta. Torumalla aikuinen vapautuu vain omasta häpeän tunteestaan, mutta tulee samalla siirtäneeksi sen lapselle.

Jos tapa haittaa enemmän vanhempaa kuin lasta, kannattaa kääntää katse omiin reaktioihinsa: Mikä minua tavassa nolottaa tai risoo? Voisinko vain antaa olla? Usein tavat tulevat, kestävät hetken ja katoavat sitten itsestään.

Jos tapa yltyy merkittävästi tai siitä koituu lapselle haittaa, siihen voi olla tarpeen puuttua. Pureskelusta tulehtuneet kynsinauhat tai rikki raavittu iho eivät ole kivoja seuralaisia.

Rantala kehottaa ottamaan asian varovasti puheeksi lapsen kanssa.

Syyttelevän miksi aina pureskelet kynsiäsi -kysymyksen sijaan voi olla viisaampaa lähestyä asiaa avoimin mielin: Hei, mitä kuuluu? Vaivaako jokin? Jännittääkö?

Näin pääsee paremmin käsiksi taustalla piileviin syihin. Seuraavaksi voi tiedustella jo suoremminkin: Oletko huomannut, että sinulla on tapana tehdä näin? Mistä se mahtaisi johtua?

Hyviä käytöstapoja voi opettaa lempeästi, syyttelemättä.

Kaikki harmittomatkaan tavat eivät sovi joka tilanteeseen. Hyviä käytöstapoja voi opettaa lempeästi, syyttelemättä. Sen sijaan että kieltäisi lasta kaivamasta nenäänsä, häntä voi ohjata sanomalla, että meillä on täällä tapana pitää sormet pois nenästä.

Aina vanhemman oma ymmärtävä asenne ei riitä. Jos lapsen tavasta nousee iso haloo vaikka päiväkodissa tai koulussa, Rantala kehottaa ottamaan asian reilusti puheeksi.

Jos ymmärrystä ei heru ja hoitaja, kummi tai mummi suhtautuu asiaan yhä turhan aktiivisesti, siitä voi keskustella lapsen kanssa. Se kannattaa tehdä leimaamatta esimerkiksi koko päiväkotia.

– On tärkeä puhua aina ihmisistä, ei yleisellä tasolla. Lapselle voi sanoa, että Riina-hoitajaa tapa näköjään haittaa ja että se on hänen mielipiteensä, mutta että olet itse eri mieltä. Oleellista on vanhemman kyky arvioida tilannetta ja pysytellä rauhallisena, Rantala neuvoo.

Syli rauhoittaa

Tuttu tilanne missä tahansa lapsiperheessä syntymäpäiväjuhlien kynnyksellä: perhoset vatsassa saavat päivänsankarin pomppimaan ja juoksentelemaan edestakaisin.

”Lasta ei saa käskeä lopettamaan. Se on sama kuin sanoisi aikuiselle, että älä naura tai älä hengitä.”

Joskus ylikierrokset purkautuvat eleinä, jotka näyttävät aikuisen silmään oudoilta. Lapsi alkaa keinutella itseään edestakaisin tai räpytellä käsiään kuin lentoon lähdössä oleva lintu. Silloin aikuisen mieleen voi hiipiä huoli siitä, onko lapsen kehityksessä jotain poikkeavaa.

– Lapsille on hyvin tyypillistä purkaa kiihtymystään fyysisesti. Missään tapauksessa lasta ei saa käskeä lopettamaan. Se on sama kuin sanoisi aikuiselle, että älä naura tai älä hengitä, Rantala vertaa.

Tasainen, toistuva liike – aivan kuten asioiden imeskelykin – saattaa olla lapsen luontainen pyrkimys säädellä ylivireystilaa. Lopettamiskäskyn sijaan Rantala kehottaa menemään luokse ja pyytämään syliin.

– Kiihtymys on lapselle kuormittava tila, johon hän tarvitsee apua.

Aikuisen tyynnyttävä läheisyys on kuin pelastusrengas, joka auttaa selviytymään tunnemyrkystä. Aina lapsi ei pysty pukemaan kokemuksiaan sanoiksi.

– Lapsilla tunteiden palo on niin suuri, että se ylittää ilmaisukyvyn, Rantala muistuttaa.

Pelko ja kiukku purkautuvat

Klik-klik, klik-klik. Valokatkaisija naksuu pienen sormen alla päälle-pois, päälle-pois. Älä anna isin ja äidin jäädä auton alle. Klik-klik. Jos painan vielä kerran, ei tapahdu mitään pahaa. Klik-klik.

Haitallisen tavan erottaa harmittomasta se, että haitallisen pontimena on ahdistus.

”Taustalla voi olla pelkoa tai vihaa, jota lapsi ei osaa ilmaista muuten.” 

– Maagiset ajatukset liittyvät usein tärkeisiin ihmissuhteisiin. Taustalla voi olla pelkoa tai jopa vihaa, jota lapsi ei osaa ilmaista muuten. Hän ei ehkä halua sanoa, ettei pärjää. Joku lapsi saa silloin kiukkukohtauksen, toinen kehittää pakkotoiminnon, Rantala sanoo.

Toistamisen tarpeessa ei ole järkeä, ja usein lapsi tietää sen itsekin. Silti hän ei mahda sille mitään, vaikka haluaisi.

– Joskus toistaminen on pelkkiä ajatuksia: pitää laskea sataan takaperin saksaksi, ja jos tulee yksikin virhe, pitää aloittaa alusta.

Stressi pahentaa oireita

Vain muutamalla prosentilla toistamisen tarpeessa on kyse diagnosoitavasta pakko-oireisesta häiriöstä, ja sekin saattaa mennä ohi omia aikojaan. Stressin on todettu pahentavan niin pakko- kuin tic-oireita. Siksi arjen rauhoittamista kannattaa kokeilla joka tapauksessa.

Kaikissa aikuisen silmään oudoissa arjen rituaaleissa ei ole kyse häiriöstä, vaan pyrkimyksestä säädellä kuormitusta. Tarve kulkea aina tiettyä reittiä tai tehdä iltatoimet samassa järjestyksessä on lapsen tapa rakentaa turvaa.

”Tunnollisen lapsen raivarit kannattaa ottaa ilolla vastaan.”

Jos toistamisen pakko alkaa haitata lasta itseään ja arkea tai kovasti vaivata vanhempaa, eikä rauhoittelu vie tilannetta eteenpäin parissa kuukaudessa, kannattaa kysyä apua esimerkiksi neuvola- tai koulupsykologilta.

Janna Rantala kehottaa katsomaan kokonaisuutta rehellisesti: Olenko kartalla siitä, mitä lapsen mielessä liikkuu? Jääkö lapsi arjessa liikaa oman onnensa nojaan? Vaaditaanko lapselta liikaa joko kotona tai koulussa?

– Etenkin tunnollisuuteen ja miellyttämiseen taipuvaisen lapsen kohdalla on tärkeää, ettei syyllistä. Tunnollisen lapsen raivarit kannattaa ottaa ilolla vastaan.

Pikaopas: Toimi näin

1. Älä puutu heti

Joskus paras apu lapselle on se, ettei tee mitään. Pysähdy rauhassa tarkkailemaan häntä ja mieti, mitä tunteita ja ajatuksia havainnot sinussa herättävät. Kirjaa huomioita ylös ja juttele niistä puolison tai toisten vanhempien kanssa.

2. Ole utelias

Sen sijaan että antaisit valmiita vastauksia, ole lempeän utelias, kysy ja kuuntele. Aika pieneltäkin lapselta voi saada hyviä vastauksia. Jos hän itse ei osaa sanoittaa kokemuksiaan, kysy, saatko ehdottaa.

3. Suhteuta

Pohdi onko tavasta todella haittaa vai onko huolesi päässyt paisumaan turhaan? Anna lapselle mahdollisuus kehittyä. Esimerkiksi eskarilaiselle vuosi on pitkä aika kasvaa koululaiseksi – kuudesosa koko siihenastisesta elämästä!

Tältä lapsesta tuntuu

”Eskarissa minun oli pakko räpsyttää silmiä, avata suuta ja jännittää hartiat korviin. Se meni ohi. Nyt välillä minun on haisteltava käsiäni ja hupparin hihoja. Ensin se tuntuu helpottavalta ja sitten vähän tyhmältä. Ei auta, jos niitä kielletään tekemästä. Aikuisen pitää sanoa, että kyllä se menee ohi ja olet ihan tavallinen.”

Otto, 11

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Eläinhahmojen yhdisteleminen on hauskaa puuhaa! Kuva: Juha Salminen
Eläinhahmojen yhdisteleminen on hauskaa puuhaa! Kuva: Juha Salminen

Kivojen eläinhahmojen yhdistely kehittää taaperon silmän ja käden yhteistyötä.

Tarvitset:

Tukevaa kartonkia tai pahvia, valmiiksi tulostetut eläinhahmot, paperiliimaa, kontaktimuovia,sakset tai mattoveitsen.

Tee näin:

  1. Tulosta valmiit eläinhahmot ja liimaa ne tukevalle kartongille tai ohuelle pahville. Eläinhahmoja on kuusi kappaletta: kettu, kissa, norppa, pingviini, pupu, sammakko.
  2. Päällystä kartonki kontaktimuovilla molemmin puolin.
  3. Leikkaa eläimet irti ääriviivoja pitkin joko saksilla tai mattoveitsellä materiaalista riippuen.
  4. Puolita eläimet vielä keskeltä kahteen osaan.

Vinkki! Paloja voi ja saa yhdistellä ennakkoluulottomasti. Pupu, jolla on ketunhäntä, miksipä ei!

Tulosta valmiit eläinhahmot A4-kokoiselle paperille alla olevasta linkistä. Tallenna tiedosto ensin työpöydällesi ja printtaa vasta sen jälkeen, niin se tulostuu oikein.

 

Jaa oma juttu

Millaisia askarteluja tai tuunauksia olet vauvalle tehnyt? Laita hyvät ideat kiertoon Vauvan Instagramissa. Jaa kuva ja tägää se @vauvalehti #teeite.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.