"Vanhemmista on aina ollut kiva, että oma lapsi pärjää. Tämän ajan henki on, että lisäksi pitäisi olla parempi kuin muut", professori Kari Uusikylä sanoo.

"Samaa vertailua on kaikkialla, koulussa ja harrastuksissa ja työpaikoilla. Se on vahingollista joka paikassa.

Kun lapset tuovat kokeita kotiin, monet vanhemmat kysyvät ensimmäiseksi, mitä sait. Seuraava kysymys on, mitä muut saivat kokeesta. Lapsesta voi syystä tuntua, että oma ponnistelu ja menestys ei kelpaa vanhemmille, jos joku muu on ollut parempi.

Lasten niskaan kasataan nyt liikaa paineita. Tulevaisuusosaaja on koulutuspolitiikan päivän sana. Poliitikkojen suuri visio on, että Suomi nousee 2030-luvulla osaamisen huipuille – ja vastuu siitä on tämän päivän lapsilla. Ollenkaan ei ajatella, että lapset elävät tätä päivää. Lasten ei tarvitse miettiä kestävyysvajetta vuonna 2045.

Turvallisuus on kaiken lähtökohta. Lapset tarvitsevat turvallisuuden tunnetta ja hyväksyntää koulussa ja kotona. Tähän liittyy se, että lapset saavat kehittyä omaan tahtiinsa.

Poikien huonommasta koulumenestyksestä on tehty iso ongelma. Minusta se ei ole iso ongelma, kunhan kotona ja koulussa vain käsitetään, että pojat kehittyvät tyttöjä hitaammin ja saavat kehittyä. Silti pojille ei pidä antaa erivapauksia. Läksyt on tehtävä.

Kaikkein tärkeintä on, että lapsilla on koulussa hyvä olla. Koulu ei saa ahdistaa eikä masentaa eikä pelottaa. Vain siltä pohjalta lahjakkuuskin voi kehittyä.

Kaikki lapset eivät ole superlapsia. Toisaalta kaikilla lapsilla on varmasti lahjoja. Vanhempien ja opettajien pitäisi yhdessä löytää ne lahjat ja auttaa lasta niiden kehittämisessä.

Hyvät koenumerot eivät tarkoita samaa kuin lahjakkuus. Suomessa koulu ja vanhemmatkin arvostavat eniten tietynlaista lahjakkuutta: teknistä, luonnontieteellistä ja kielellistä. Minne unohtuivat kaikki muut? Mitenkäs taiteelliset lahjakkuudet ja käden taidot ja sosiaalinen lahjakkuus? Jostakin lapsesta voi tulla loistava runoilija tai soitinrakentaja tai esiintyjä tai luontokuvaaja.

On tärkeää, että lapsi saa itse löytää oman juttunsa. Vain niin elämästä voi tulla onnellista.

En kannata sitä, että lapsia palkitaan koenumeroiden perusteella ”saat kympistä kympin” -tyylisesti. Mieluummin voisi vaikka kouluvuoden päätteeksi palkita työnteosta ylipäätään. Lisäksi ahkeruudesta voi palkita, vaikka koe olisi mennyt huonosti.

Lapsensa menestyksestä saa iloita, mutta koskaan sitä ei saa pitää rakkauden ja hyväksymisen edellytyksenä.

Koenumeroita paljon tärkeämpää on, miltä lapsesta itsestään tuntuu. Jos on tasapainoinen kympin oppilas, siinä ei ole mitään pahaa. Mutta jotkut vanhemmat ovat valmiita pistämään lapsensa painekattilaan, jotta niitä kymppejä tulisi. Se on väärin ja vahingollista.

Myös lapsen, joka saa koulussa seiskoja, pitää kelvata kaikille, vanhemmille ja koululle ja yhteiskunnalle. Vanhempien pitää ehdottomasti ymmärtää, että seiskan koulutodistus ei tarkoita seiskan lasta.

Lapsensa menestyksestä saa iloita, mutta koskaan sitä ei saa pitää rakkauden ja hyväksymisen edellytyksenä."

Kari Uusikylä on kasvatustieteen emeritusprofessori, joka meinasi itse aikoinaan jättää koulun kesken.

Vierailija

Kari Uusikylä: "Seiskan todistus ei tarkoita seiskan lasta"

Itse olen miettinyt sitä, että moni aikuinen ei kestäisi montaakaan päivää samaa elämää mitä lapsen pitää kestää. Kiusaamista, suorittamista, pitkien päivien jälkeen treenikassien raahaamista harrastuksiin, yksin olemista ja selviytymistä jo pienestä lähtien. Kodin vaihtamista joka toinen viikko, omien tarpeiden ohittamista äidin ja isän tarpeiden tieltä. Aina pitäisi jaksaa, olla hirveän iso ja reipas vaikka oikeasti haluaisi välillä vaan olla pieni ja leikkiä. Aikuisten elämä on lapsen...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Joni, 30, kävi töissä toisella paikkakunnalla ja näki perhettään vain kahtena päivänä viikossa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Sain yt-neuvotteluissa joululahjaksi potkut kolme vuotta sitten. Jo kuuden viikon työttömyyden jälkeen pää meinasi räjähtää turhautumiseen. Kun sitten löysin työpaikan 330 kilometrin päästä, en harkinnut kahta kertaa.

Oli se oma arki poissa kotoa hyvin erilaista kuin Seijalla, varsinkin, kun esikoinen syntyi. Eron huomasi, kun tulin viikonlopuksi kotiin ja yhtäkkiä pitikin ottaa kaikessa lapsi huomioon. Kotitöiden päävastuu oli viikonloppuisin minulla. Siivosin ja vaihdoin vaippoja. Seija teki ruuat. Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin.

Jos on raskasta hoitaa lapset yksin, niin raskasta on myös istua usean sadan kilometrin päässä sängyn laidalla voimatta tehdä mitään puolison ja lapsen hyväksi. Seijalla oli kädet täynnä hommia ja minulla taas aivan liikaa vapaa-aikaa, jonka yritin täyttää urheilulla. Juoksulenkit olivat henkireikäni.

"Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin."

Seija ymmärsi, ettei minullakaan ollut helppoa. Koetin lyhyessä viikonlopussa olla isä, aviomies ja hoitaa kaikki sellaiset kodin työt, jotka olivat minun hommiani. Autoa piti laittaa, pyörä korjata, ulko-oven reistaileva lukko saada pelaamaan. Se oli yhtälön haastavin ja ärsyttävin puoli, että viikolla oli älyttömästi vapaa-aikaa, jota ei voinut hyödyntää kotona odottaviin hommiin.

Töissä en ehtinyt liiemmälti ajatella kotipuolen asioita, mitä nyt varaosatiskillä oli välillä aikaa miettiä. Tuli pohdittua, että tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa. Ei ollut juuri kohtalotovereita, joiden kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani. Ystävillä ei ollut lapsia tai jos oli, he asuivat viikot yhdessä.

"Tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa."

En kokenut Seijan viestitulvaa koskaan rasittavaksi. Kuvien ja videoiden kautta sain olla edes jotenkin mukana, enkä tuntenut itseäni täysin ulkopuoliseksi. Vastailin, minkä työn lomassa pystyin. Se auttoi jaksamaan, kun näki koko ajan, mitä kaikkea uutta tyttö oppi ja touhusi.

Viime vuodenvaiheessa sain uuden työn reilun tunnin ajomatkan päästä kotoa. Se on ollut valtava muutos. Nyt voin ajaa kotiin joka ilta. Perheen kanssa eläminen ollut myös opettelua, varsinkin kahden lapsen kanssa. Aluksi olin hämmennyksissä kuin ö aapisen laidalla. Mutta tekemällä oppii. Nyt näen eri tavalla lasten elämää.

Välimatkan kesti, kun tiesi, että se on väliaikaista. Tärkeää oli, ettemme missään vaiheessa unohtaneet toisiamme. Se auttoi, että olemme tunteneet yläasteelta asti. Tiedämme sanomatta, mitä toinen ajattelee.”

Vauva 11/17

Perhe:

Isä Joni, 30 ja äiti Seija, 29. Lapset 1,5 v ja 3 kk.

Seija, 29, pyöritti perhearkea yksin, kun kumppani Joni, 30, oli töissä kaukana perheestään. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun odotin esikoistamme, tunsin itseni usein yksinhuoltajaksi, koska Joni ei päässyt mukaan neuvolaan. ’On minulla tälle lapselle isä, joka osallistuu tähän niin paljon kuin pystyy’, teki mieleni sanoa ihmisille. Kun raskausvatsani kasvoi, tunsin itseni lihavaksi ja yksinäiseksi. Mietin Jonia Seinäjoella, jossa hän asui pääasiassa opiskelijoille tarkoitetussa asuntolassa. Koetin kuvitella, millaista hänen elämänsä oli siellä hoikkien opiskelijatyttöjen keskellä.

Tyttö syntyi tammikuussa. Viikot kaksin vauvan kanssa olivat hirveän pitkiä. Puolet ajasta melkein asuin äitini luona.


Illalla olin puhki ja valmis luovuttamaan. Lapsi oli niin sanottu varhainen kehittyjä ja käveli kymmenkuisena. Tytön kanssa ei voinut mennä mihinkään. Kaupassakin meinasin kadottaa hänet hyllyjen väliin, ellen ollut jatkuvasti valppaana. Jaksoin, koska muistutin itseäni, että tämä on vain väliaikaista. Se väliaikainen kesti kaksi ja puoli vuotta.

Kuinka mielelläni olisin monesti antanut lapsen Jonin syliin. Mutta mies oli kaukana, eikä hänellä ollut minkäännäköistä haisua siitä, millaista perhearkea me vietimme. Joskus kun soitin Jonille, hän kuulosti ihmiseltä, jolla ei ole omia lapsia, vaikka puhuimme hänen omasta tyttärestään. Puhelut olivat kuitenkin todella tärkeitä. Minulla sentään oli joku, jolle kertoa miten päivä oli mennyt. Joni ei voinut tietää mitään hammas­itkuista tai puurolakoista. Lähetin Jonille tuhansittain kuvia ja videoita. Mutta ei toinen voi kokea vanhemmuutta samalla tavalla, jos hän on läsnä vain kaksi päivää viikosta.

"Joni oli vanhempana epävarmempi."

Perjantaina siivosin kodin suurin piirtein, niin että kotiin oli mukavaa tulla. Jonilla oli kova halu tarttua vaipanvaihtoon, vaikka minä tietysti vaihdoin vaipat nopeammin. Joni oli muutenkin vanhempana epävarmempi. Tyttäremme oli varmasti viisi kuukautta, kun mies vielä kysyi minulta, mikä on oikea kylvetysasento? Minä taas olin tarkka, että lastamme hoidetaan juuri minun tavallani, koska en ollut saanut jakaa vanhemmuutta.

Lomamatkamme olivat reissuja Jonin luo toiselle paikkakunnalle kymmenen neliön soluyksiöön. Siellä nukuimme lusikka-asennossa kahdeksankymmentäsenttisessä vuoteessa, ja vauva nukkui rattaissa käytävällä.

Vihdoin tämän vuoden alussa Joni sai uuden työn, josta hän ehtii illaksi ja yöksi kotiin. Arki yhdessä on ollut opettelua. Jopa vierekkäin nukkuminen vaati aluksi hiukan harjoittelua. Äitinä olen oppinut rennommaksi enkä enää vaadi, että kaikkien täytyy hoitaa lapset minun tavallani.”

Vauva 11/17

Perhe:

Äiti Seija, 29 ja isä Joni, 30. Lapset 1,5 v ja 3 kk.