"Eivät he tahallaan kiskoneet minua hiuksista, mutta miten epämiellyttävältä hiuskiristykset tuntuivat", kirjoittaa lukijamme Virpi Myllyniemi.


Ensimmäisellä kerralla taisin itse ehdottaa tytöilleni kampaamoleikkiä. Yleensä en ole mikään leikittäjä, vaan enemmänkin virikkeiden antaja. Nyt ajattelin kampaamoleikin olevan helppoa, jossa saisin vain olla ja lapset nauttisivat. Se ensimmäinenkin kerta oli aika rankka, mutta nyt kerron tämänpäiväisestä.

Olin ajatellut viettää lasten kanssa mukavaa ystävänpäivää. Ystäväni pitkä puhelu muutti suunnitelmiani ja lapset leikkivät hyvin keskenäänkin.

Päivästä jäi pieni pistos ja iltaruoan aikoihin suostuin tyttöjen ehdottamaan kampaamoleikkiin. Tytöt söivät nopeasti ja leikin välineet olivat heillä pian käsissään. Jouduin toppuuttelemaan, sillä en ollut itse ehtinyt vielä syödä. Vauva oli herännyt perheen yhteiselle aterialle, ja mieheni oli lähtenyt viemään esikoista soittotunneille.

Söin hätäisesti ja siirryin lattialle jumppaamaan vauvalta ilmoja mahasta pois. Vatsani pyysi lisää ruokaa ja tein voileivän, jota haukkasin vauvajumpan välissä. Silloin kolmihenkinen hiusvälinein varustettu partio huomasi tilaisuutensa ja tarttui hiuspehkooni. Heidän varustuksensa oli huomattava: loputon määrä pinnejä ja pompuloita.

En tiedä, onko päänahkani erityisen arka, mutta kolmen käsiparin intensiivinen työskentely tuntui siltä, että päänahkani irtoaa. Siihen sain lohduttavan vastauksen, että ei päänahka voi irrota ja työskentely jatkui. Seuraavaksi yritin pelotella lapsia, että kaikki hiukseni irtoavat. Siihen kolmevuotias totesi, että ei varmasti irtoa, sillä minulla on aivan hirveän paljon hiuksia.

Lopulta päätin kärsiä istuntoni hiljaa loppuun. "Sinullahan on täällä takkuja, minä haen harjan", sai minut melkein parahtamaan.

Lopputulos oli hieno. Pinnirivistö oli runsas ja useampia nutturoita ja poninhäntiä koristi päätäni. Tyttöjen työskentelyjälki näytti erittäin taidokkaalta, sillä yksi pompula oli saatu niin kireälle päähäni, että jouduin turvautumaan saksiin myöhemmin kampausta avatessani.

Lattialla istuessani minun ja lasteni roolit vaihtuivat hetkeksi. Eivät he tahallaan kiskoneet minua hiuksista, mutta miten epämiellyttävältä hiuskiristykset päässäni tuntuivatkaan. Lopuksi he tyynesti totesivat, että nyt sinä tiedät, miltä meistä tuntuu, kun sinä harjaat meidän hiuksia.

En enää yhtään ihmettele, miksi kolmevuotias juoksee pakoon jo pelkän hiusharjan nähdessään, ja minä lupaan yrittää entistä hellävaraisemmin selvitellä heidän pehkojaan.

Kirjoittaja on luokanopettaja Virpi Myllyniemi, joka tällä hetkellä pyörittää kuuden lapsen pienluokkaa kotiäitinä. Pyörityksessä aktiivisesti mukana myös aviopuoliso Jukka.

Haluatko sinä olla seuraava lukijakolumnistimme? Lähetä kirjoituksesi osoitteeseen meidanperhe@sanoma.com. Tekstin pituus on 2 000 merkkiä. Toimitus voi lyhentää ja muokata tekstejä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tilaajille
Kun kavereille syntyy lapsia, Ilellä on yksi sääntö: älä pelottele tulevasta. ”Inhoan eniten sitä, kun joku sanoo, että odotapa vain, kun tulee se vaihe. Miksi pilaisin toisen iloa?”  Kuva: Milka Alanen
Kun kavereille syntyy lapsia, Ilellä on yksi sääntö: älä pelottele tulevasta. ”Inhoan eniten sitä, kun joku sanoo, että odotapa vain, kun tulee se vaihe. Miksi pilaisin toisen iloa?” Kuva: Milka Alanen

Ile Uusivuoren resepti pikkulapsiajan vaaran vuosiin on tämä: pitkä isyysvapaa, oma jumppatauko ja megaleveä sänky. – Tiedämme, että elämme nyt vaikeinta aikaa.

Kolme pientä lasta, isä ja eteinen. Ile Uusivuori on viemässä lapsia puistoon. Esikoispojalla, 4, on sukka huonosti, keskimmäisellä haalari ja kolmen vuoden uhma, ja kaikilla pinnassa hiki.

Kun pojat ovat valmiita, Ile laittaa heidät rappukäytävään, koska...

On melko tavallista, että lapsi käyttäytyy eri tavoin eri vanhemman seurassa, lapsi- ja perhepsykologi Leea Mattila kertoo.

Olen kohta kaksivuotiaan lapsen äiti ja ihmeissäni hänen käytöksestään – tai pikemminkin sen eroista riippuen siitä, onko lapsi minun vai isänsä seurassa.

Esimerkiksi lähdöt päiväkotiin ovat minun kanssani mahdotonta rimpuilua. Isän kanssa siirtymätilanteet sujuvat paljon helpommin.

Samoin lapsi saattaa olla isänsä kanssa kaksin rauhallinen ja hyväntuulinen, mutta minun saapuessani paikalle ääni kellossa muuttuu välittömästi: lapsi heittäytyy lattialle, haluaa syliin ja siitä pois, eikä mikään tunnu olevan hyvin.

Olemme mieheni kanssa aika samoilla linjoilla kasvatuksessa ja sanoitamme tilanteita mielestäni samalla tavalla, mutta nyt olen alkanut miettiä, onko syy lapsen kiukutteluun todella minussa. Mitä voisimme tehdä?

Hämmentynyt

Ei ole tavatonta, että lapsi toimii eri tavalla eri vanhemman kanssa. On hienoa, että katsot tilannetta kokonaisuutena. Niin helposti voisi tulla ajatelleeksi yksiviivaisesti vaikka niin, että lapsi on vain tahallaan hankala.

Voisiko kyse olla siitä, että lapsi liioittelee tunteitaan sinun kanssasi, jotta varmasti huomaat hänen tarpeensa?

Ensimmäisen ikävuoden aikana lapselle muodostuu vuorovaikutuksesta niin sanottuja oletusmalleja. Stressaavissa tilanteissa lapsella herää tarve saada vanhemmalta lohtua ja turvaa. Hän reagoi tällöin itselleen tyypillisellä strategialla, jolla varmistaa saavansa huomiota ja hoivaa. Siten hän pyrkii turvaamaan eloonjäämismahdollisuutensa.

Voisiko kyse olla siitä, että lapsi ikään kuin liioittelee tunteitaan sinun kanssasi, jotta varmasti huomaat hänen tarpeensa? Tällainen ristiriitainen kiintymysmalli voi muodostua, jos vanhempi vastaa lapsen kiintymystarpeisiin epäjohdonmukaisesti: toisinaan lempeää ymmärrystä tarjoten, toisinaan välinpitämättömyyttä tai rajoja ilmaisten.

Kuvaat erityisesti ero- ja kohtaamistilanteita. Nämä ovat tyypillisesti tunnelatautuneita hetkiä, jotka aktivoivat lapsen kiintymyssuhdestrategioita. Lapsi kaipaa silloin stressilleen turvallista säätelijää.

Kun vanhempi kestää kiukkua rauhallisesti ja myötätuntoisesti, lapsen oma tunnesäätely kehittyy. 

Taaperoikäinen voi myös pyrkiä hallitsemaan vuorovaikutusta tunteillaan. Uhmaikää lähestyvä kaksivuotias testaa rajojaan. Kun vanhempi kestää kiukkua rauhallisesti ja myötätuntoisesti, lapsen oma tunnesäätelykapasiteetti kehittyy. Vanhemman epäjohdonmukaisuus taas lisää vettä valtataisteluiden myllyyn.

Kokeile erotilanteiden ennakointia. Valmistaudu etukäteen ja päätä pysyä itse rauhallisena ja turvallisena. Kiinnitä huomiota siihen, että elekielesi viestii empatiaa ja että sanasi vahvistavat tätä. Asennoidu lempeän leikillisesti: ”Hei, höpönassu, otetaanko tänään aikaa pukemisessa? Saadaanko meille enkat?”

Jos joskus on mahdollista, voit huomiota herättämättä videoida lähtötilanteitanne ja katsoa niitä jälkikäteen. Pyri silloin miettimään, miltä kyseinen tilanne lapsesta tuntuu. Mitä tunteita ja ajatuksia omassa mielessäsi on? Miten mielentilanne näkyvät käyttäytymisessänne?

Vierailija

Miksi lapsi raivoaa vain äidille?

Minulla on kaksi lasta, 5-vuotias ja vauva. Kirjoittajan tilanne kuulostaa melko samalta kuin meillä on ollut esikoisen kanssa enemmän tai vähemmän aina. Enemmän nuorempana, vähemmän nykyään. Lapsi on saanut kovimmat raivokohtaukset minulle, kiukuttelee esim. päiväkotiaamuina ihan eri tavalla minulle, isänsä kanssa on hyvin reipas. Nyt hän testailee rajojaan minuun, esimerkiksi uhmaa minua ihan eri tavalla kuin isäänsä. Toisaalta hän kertoo minulle vaikeista ja ristiriitaisista asioista...
Lue kommentti
Äiti -68

Miksi lapsi raivoaa vain äidille?

Kuulostaa tutulta ja varmaan tämä on aika normaalia. Minusta se kertoo lapsen henkisen vahvuuden ja minuuden kehittymisestä. Usein äiti hoivaa ja on vauvasta muutamaan vuoteen asti enemmän lapsen kanssa. Isän osuus lisääntyy usein iän myötä. Jokaisen täytyy saadaa purkaa tunneskaalaansa ja äitihän se tutuin ja turvallisin on, jolle sen voi tehdä pelkäämättä mitään.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.