"Eivät he tahallaan kiskoneet minua hiuksista, mutta miten epämiellyttävältä hiuskiristykset tuntuivat", kirjoittaa lukijamme Virpi Myllyniemi.


Ensimmäisellä kerralla taisin itse ehdottaa tytöilleni kampaamoleikkiä. Yleensä en ole mikään leikittäjä, vaan enemmänkin virikkeiden antaja. Nyt ajattelin kampaamoleikin olevan helppoa, jossa saisin vain olla ja lapset nauttisivat. Se ensimmäinenkin kerta oli aika rankka, mutta nyt kerron tämänpäiväisestä.

Olin ajatellut viettää lasten kanssa mukavaa ystävänpäivää. Ystäväni pitkä puhelu muutti suunnitelmiani ja lapset leikkivät hyvin keskenäänkin.

Päivästä jäi pieni pistos ja iltaruoan aikoihin suostuin tyttöjen ehdottamaan kampaamoleikkiin. Tytöt söivät nopeasti ja leikin välineet olivat heillä pian käsissään. Jouduin toppuuttelemaan, sillä en ollut itse ehtinyt vielä syödä. Vauva oli herännyt perheen yhteiselle aterialle, ja mieheni oli lähtenyt viemään esikoista soittotunneille.

Söin hätäisesti ja siirryin lattialle jumppaamaan vauvalta ilmoja mahasta pois. Vatsani pyysi lisää ruokaa ja tein voileivän, jota haukkasin vauvajumpan välissä. Silloin kolmihenkinen hiusvälinein varustettu partio huomasi tilaisuutensa ja tarttui hiuspehkooni. Heidän varustuksensa oli huomattava: loputon määrä pinnejä ja pompuloita.

En tiedä, onko päänahkani erityisen arka, mutta kolmen käsiparin intensiivinen työskentely tuntui siltä, että päänahkani irtoaa. Siihen sain lohduttavan vastauksen, että ei päänahka voi irrota ja työskentely jatkui. Seuraavaksi yritin pelotella lapsia, että kaikki hiukseni irtoavat. Siihen kolmevuotias totesi, että ei varmasti irtoa, sillä minulla on aivan hirveän paljon hiuksia.

Lopulta päätin kärsiä istuntoni hiljaa loppuun. "Sinullahan on täällä takkuja, minä haen harjan", sai minut melkein parahtamaan.

Lopputulos oli hieno. Pinnirivistö oli runsas ja useampia nutturoita ja poninhäntiä koristi päätäni. Tyttöjen työskentelyjälki näytti erittäin taidokkaalta, sillä yksi pompula oli saatu niin kireälle päähäni, että jouduin turvautumaan saksiin myöhemmin kampausta avatessani.

Lattialla istuessani minun ja lasteni roolit vaihtuivat hetkeksi. Eivät he tahallaan kiskoneet minua hiuksista, mutta miten epämiellyttävältä hiuskiristykset päässäni tuntuivatkaan. Lopuksi he tyynesti totesivat, että nyt sinä tiedät, miltä meistä tuntuu, kun sinä harjaat meidän hiuksia.

En enää yhtään ihmettele, miksi kolmevuotias juoksee pakoon jo pelkän hiusharjan nähdessään, ja minä lupaan yrittää entistä hellävaraisemmin selvitellä heidän pehkojaan.

Kirjoittaja on luokanopettaja Virpi Myllyniemi, joka tällä hetkellä pyörittää kuuden lapsen pienluokkaa kotiäitinä. Pyörityksessä aktiivisesti mukana myös aviopuoliso Jukka.

Haluatko sinä olla seuraava lukijakolumnistimme? Lähetä kirjoituksesi osoitteeseen meidanperhe@sanoma.com. Tekstin pituus on 2 000 merkkiä. Toimitus voi lyhentää ja muokata tekstejä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.