Mikä ihme sai Kaisa Viitasen hankkimaan oman vauvan?

"En uskaltanut olla rehellinen. Kun ystäväpiirini naiset yksi kerrallaan tulivat raskaaksi, vedin  naamani innostuneeseen hymyyn ja päästin suustani onnittelulitanian:

– Valtavasti onnea, miten olet voinut, koska vauva syntyy, voi miten ihanaa.

Samaan aikaan sisintäni pyyhki pettymyksen aalto. Taas yksi kaveri katoaisi pitkäksi ajaksi luotani äitiyden pimentoon. Olin jo huomannut, ettei mahan kasvattajista enää ollut bileseuraksi ja  kahvitteluhetket pikkulasten äitien kanssa katkeilivat jatkuvasti naperoiden huomiontarpeeseen.

Minua kukaan ei sentään yrittänyt ylipuhua samaan. Olin tiennyt teinistä asti, etten halunnut lisääntyä, eikä vauvakuumetta tullut myöhemminkään. Kuuntelin ihmeissäni, kun lapsettomuudesta kärsinyt ystäväni kuvaili vauvanhimoaan niin vahvaksi, että pelkäsi varastavansa vaunuista vieraan lapsen. Minulle vauvat olivat vapauden vastakohta: pallo jalassa, joka esti oikean elämän.

Minulla oli palo nähdä ja kokea, päästä reissaamaan ja tutustua uusiin ihmisiin. Viikonloppuisin oli ihana kadota elokuvateatterin hämyyn katsomaan parikin leffaa putkeen tai hengailla koko päivä kavereiden kanssa kaupungilla.

Minun silmissäni vanhemmuus oli loputonta rutiinien toistoa.

Joskus, kun omatuntoni soimasi minua tuhlailusta tai liiallisesta ulkona syömisestä, muistutin itseäni kaikista niistä perusperheen kuluista – farmariauton vakuutusmaksuista, päiväkoti- ja kurahousulaskuista – joilta minä säästyin. Se auttoi joka kerta.

Ajatus, että olisin sidottu jonkun pienen ihmisen elintoiminnoista huolehtimiseen, herätti silkkaa ahdistusta. Vauvojen lähellä en täyttynyt ihailusta – ei, pelkäsin aina käärön pärähtävän itkuun. Minun silmissäni vanhemmuus oli loputonta, suoraan sanottuna aivottoman oloista rutiinien toistoa: takamuksen pesemistä, vaipan vaihtamista, sotkuista imetystä ja pahimmillaan jopa oman mielenterveyden vievää nukutussavottaa. Puhumattakaan myöhempien vaiheiden uhmaraivareista karkkihyllyillä ja vanhempien tauottomasta juoksentelusta vasta kävelemään oppineen, itsesuojeluvaistottoman jälkeläisen jäljessä.

En minä lapsia vihannut. Tunsin useammankin upean, alle metrin mittaisen tyypin, joiden seurassa vietin silloin tällöin rattoisia hetkiä. Pysyvästi en sellaista kuitenkaan oman kattoni alle halunnut.

Silloin tällöin perheellistyneet ystäväni tulivat porukalla keskustaan, juomaan viinilasillisen kanssani. Äiti-ihmisten puheenaiheet pyörivät yleensä unettomissa öissä ja korvatulehduskierteissä. Hiljaa mielessäni surkuttelin sitä, että ystäväni joutuivat uhraamaan kaiken aikansa ja voimansa jälkikasvunsa harrastuskuskaamiseen ja lääkäritaksina toimimiseen. Toisensa tavattuaan he vaikuttivat ilahtuneilta kuullessaan, ettei muillakaan järin helppoa ollut. Kerran tällaista keskustelua kuunnellessani minun oli pakko avata suuni.

– Onko siinä äitiydessä mitään hyvää, kysyin.

Ensin naiset vaikenivat. Hetken päästä hyviä puolia alkoi tulla.

– Öinen hetki, kun lapsi tulee viereen ja halaa.

– Näky ikkunasta pihalle, kun katselen puolisoani leikkimässä lastemme kanssa.

– Vauvan nauru.

En vieläkään tiedä, ovatko tuollaiset asiat vanhemmille itsestäänselvyyksiä, vai tuntuuko moisista aiheista puhuminen lapsettoman kuullen repostelulta, mutta ainakin minulle tuo kaikki oli uutta.

Lapsettomat kaverini alkoivat pikkuhiljaa käydä vähiin. Ehkä siksi Marin raskausuutinen tuntui niin radikaalilta. Minun laillani Mari, pitkänlinjan sinkkunainen, oli vuosia vannonut elävänsä  ilman lasta. Kun hän sitten oli löytänyt miehen ja rakastunut, kumppanikin oli heti hyväksynyt ajatuksen lapsettomuudesta.

– Mutta sitten aloin itse miettiä, mahdanko viisikymppisenä katkeroitua, kun en koskaan tehnytkään lasta, Mari selitti.

Sitä riskiä hän ei ollut valmis ottamaan. Nyt hymyilevän naisen vatsa pyöristyi hyvää vauhtia.

Itse olin edelleen sinkku. Kun sopivaa puolisoa ei löytynyt vitsailin toisinaan, että tuleva kumppanini taitaa olla vielä viettämässä perhe-elämää ensimmäisen vaimonsa ja lastensa kanssa. Kun hänen suhteensa aikanaan päättyisi ja mies löytäisi minut, hän olisi jo jälkikasvunsa tehnyt eikä vaatisi minua mukaan vaipparuljanssiin. Mikä olisi kätevämpää?

Kumma kyllä, ihastuin lopulta lapsettomaan mieheen ja muutimme yhteen. Meillä meni mukavasti, mutta lapsiasia hiersi minua. Miehelleni oli päivänselvää, että jonakin päivänä hän haluaisi isäksi. Yritin selittää, että planeetan väestöräjähdykselle tekisi hyvää, jos me jättäisimme jälkikasvun hankkimatta, mutta hänestä selitys oli naurettava. Hän halusi opettaa omaa lastaan, hoivata, nähdä sukunsa jatkuvan.

Ilmoitin miehelle, että hänen kannattaisi lähteä etsimään tuleville lapsilleen äitiä.

Sen keskustelun jälkeen piehtaroin valveilla koko yön. Aamulla ilmoitin miehelle, että olisi parempi erota. Hänen kannattaisi lähteä etsimään tuleville lapsilleen äitiä. Ennen kaikkea halusin suojella itseäni ihastumasta häneen enempää, koska jossain vaiheessa hänen lapsentarpeensa kuitenkin rikkoisi suhteemme.

Mies pudisteli päätään, pyysi etten enää puhuisi aiheesta ja lähti tekemään meille aamiaista.

Koko lähipiirini oli tottunut elämäntapaani. En juuri koskaan joutunut perustelemaan lapsettomuuttani. Mutta kerran uusi pomoni paukautti kesken työnteon, että minusta tulisi hyvä äiti. Jäin toljottamaan häntä miettien, vitsailiko hän. Mutta lempeä nainen jatkoi, että on niin monenlaisia tapoja olla äiti.

Toisen kerran kaverini yllätti minut puhuessaan omasta äitiydestään.

– Oletko sä todella valmis jättämään väliin yhden elämän suurimmista elämyksistä, hän kysyi.

Ja sitten oli vielä se Marin pelkäämä visio katkeroituneesta, lapsettomasta viisikymppisestä. Mitenköhän itselleni kävisi, huomasin miettiväni. Marille olin tokaissut, ettei oma lapsi ole mikään vanhuudenturva – kuka tahansa voi muuttaa toiselle puolelle maailmaa tai ryhtyä vaikka suonensisäisten huumeiden käyttäjäksi. 

Siis: kyllä vai ei? Listasin öisin lisääntymisen plussia ja miinuksia.

Mutta täytettyäni 35 nämä kavereiden lausahdukset alkoivat pyöriä mielessäni yhä häiritsevämmin. Se ei ollut biologisten kellojen kilinää. Vauvat näyttäneet silmissäni yhtään söpömmiltä kuin ennenkään. Se oli puhtaasti järkikysymys. Tiesin, että hedelmällisyyskäyräni laski koko ajan. Pian olisi liian myöhäistä muuttaa mieltä. Jos miesten tapaan naiset voisivat saada jälkeläisiä vielä kuusikymppisenäkin, en taatusti olisi pakottanut itseäni päätöksen eteen.

Siis: kyllä vai ei? Listasin öisin lisääntymisen plussia ja miinuksia. Plus-sarakkeeseen rustasin kaverini sanat: elämän hienoin elämys. Sen perään lisäsin ison kysymysmerkin.

Lokit kirkuvat ja hiekka ratisee jalkojen alla, kun työnnän vaunuissa nukkuvaa lastani puistossa. Hän on kolmen kuukauden ikäinen – nukkuu, syö ja täyttää vaippaansa, jonka olen jo oppinut vaihtamaan.

Yllättävää kyllä, raskaus ei pelästyttänytkään minua. Päinvastoin.

Jokin niistä öisistä pohdinnoista sai minut hetkellisesti kääntämään takkini ja jättämään ehkäisyn. Kokeilemaan. Etten myöhemmin voisi väittää, etten koskaan edes yrittänyt. Niin tämä lapsi sitten sai alkunsa.

Yllättävää kyllä, raskaus ei pelästyttänytkään minua. Päinvastoin. Lapsenhankinnan puntarointi oli vienyt voimia niin valtavasti, että ratkaisun löytäminen oli pelkästään helpotus, eräänlainen antautuminen. Tuntui kiehtovalta, että kroppani otti tehtävän vastaan ja alkoi minun asiaan puuttumatta kasvattaa sikiölle sormia, keskushermostoa ja selkärankaa.

Tuleva elämänmuutos kyllä askarrutti – etenkin, koska olen aina tarvinnut paljon unta. Lopulta päätin pokkana uhrata elämästäni vuoden zombiudelle. Tänne vain, vauva-ajan univaikeudet ja niskat kramppaava, aamuöinen hyssyttely. Miljoonat naiset kautta aikojen ovat siitä selvinneet, miksen siis minäkin, järkeilin.

En ollut lainkaan valmistautunut siihen, että ihastuisin vauvaani näin rajusti. Ymmärrän toki olevani hormonihuuruissa ja biologian vietävänä, kun tuijotan aamukaudet vauvani suloista naamaa. Pian nukahdamme yhdessä pitkille päiväunille. Takamuksen peseminen tuntuu ihmeen luonnolliselta, koska haluan helpottaa pikkuiseni oloa.

Jos nyt voisin lähettää terveisiä kymmenen vuoden takaiselle itselleni, jättäisin vauvauutiset kertomatta. Silloin ei ollut lisääntymisen aika. Jos olisin saanut vauvani silloin, en ehkä olisi osannut nauttia näin.

– Anna palaa ja varaa seuraava reissu, huikkaisin vain.

Ihmisenä en hurjasti ole muuttunut. Pakenen edelleen viikoittain elokuvateatterin hämyyn ja kulutan äitiysrahani kahviloissa. Mutta kun tapaan siellä lapsettomia kavereitani, pidän huolen, etten pui lapseni suoliston toimintaa vaan uppoudumme ihan muihin juttuihin.

Sillä minussa on edelleen monta puolta.  Äitiys on niistä yksi."

Nina päätti, ettei jää vauvan kanssa vain kotiin istumaan. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun Seppo alkoi puhua perheen perustamisesta, suostuin sillä ehdolla, ettei vauvahoito jää yksin minun harteilleni. Halusin olla varma, että hän hoitaa oman osuutensa, jotta minun ei tarvitse luopua kaikista harrastuksistani. Tiesin, että tuskastuisin nopeasti vain kotona olemiseen.

Ennen harrastin paljon liikuntaa ja ulkoilua. Opiskelu yliopistolla oli minulle tärkeää, ja viihdyin joka ilta erilaisissa työryhmissä. Opintojen keskeyttäminen oli vaikeinta. Mietin surullisena, kuinka kaverit etenevät ja minä hoidan kotona vauvaa enkä pääse enää mihinkään.

Seppo rauhoitteli minua sanomalla, että vauva-aika kuluu nopeasti. Hän vakuutti, että pystymme tekemään vauvan kanssa samoja asioita kuin ennen raskauttakin. Kaikesta ei tarvitsisi luopua – ainakaan lopullisesti.

Eeli syntyi viime syksynä. Ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, sillä vauva ehti kakkaamaan lapsiveteen ja hengittämään sitä. Infektion takia hänelle annettiin voimakkaita antibiootteja, jotka aiheuttivat mahavaivoja. Eeli oli itkuinen ja nukkui huonosti.

Ensimmäisillä kerroilla oli aika kova kiire kuntosalilta takaisin vauvan luo.

Kun Eeli oli noin kahden viikon ikäinen, sanoin Sepolle, että minun on päästävä hetkeksi kuntosalille. Seppo oli todella kannustava ja osti minulle kuntosalikortin. Oli ihanaa päästä pois kotoa, vaikka ensimmäisillä kerroilla minulla oli aika kova kiire takaisin Eelin luo.

Seppo piti isyyslomaa muutaman viikon ja palasi sitten töihin. Yhtäkkiä olin Eelin kanssa kahdestaan. Olin niin tottunut viilettämään tukka putkella kokouksesta toiseen, etten tiennyt, mitä olisin kaikella ajalla tehnyt.

Päätin, etten jää vauvan kanssa kotiin istumaan. Ensimmäinen bussimatkamme ystävän luo jännitti hirveästi. Matka meni kuitenkin hyvin, ja sen jälkeen tunsin valtavaa helpotusta. Kyllä tämä onnistuu!

Jos nyt annan Sepolle siimaa, saan sitä itsekin sitten kun en enää imetä.

Sopimus kotitöiden ja vapaa-ajan tasapuolisesta jakamisesta on toiminut hyvin. Kun Seppo tulee illalla kotiin, olemme hetken kolmistaan ja sitten on jomman kumman vuoro lähteä omiin menoihin. En odota, että Seppo heti töistä tultuaan alkaisi tehdä kotitöitä. Yritän olla reilu ja muistaa, että Seppo on töistä väsynyt ja hänkin ansaitsee lepoa.

Annan Sepon nauttia harrastuksistaan, koska tiedän kuinka tärkeitä ne hänelle ovat. Jos nyt annan Sepolle siimaa, saan sitä itsekin sitten kun en enää imetä Eeliä. Minulle on tärkeää, etten tunne olevani pelkkä äiti. Nyt olen Eelin kanssa kotona, mutta suunnittelen tulevaisuutta ja odotan sitä, kun pääsen takaisin yliopistolle.”

Lapsen hoito ei ole yksin äidin velvollisuus, sanoo esikoisvauvan isä Seppo. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Ninan raskausaikana kaverit ja keskustelupalstat pelottelivat, kuinka elämä päättyy vauvan tuloon. Istuisimme seuraavat vuodet Ninan kanssa neljän seinän sisällä ja pyhittäisimme elämämme vauvalle. Vähemmästäkin alkaa pelottaa.

Koska kumpikaan meistä ei halunnut kauhukuvien käyvän toteen, puhuimme Ninan kanssa paljon siitä, miten järjestelemme vauva-arjen.

Arvostan sitä, kuinka Nina huomioi työssäkäymiseni. Hän ei ole koskaan kassi valmiina odottamassa kotiintuloani. Saan levähtää hetken ennen kuin otan vastuun Eelin iltapuuhista. Joskus työpäiväni venyvät, mutten muista, että Nina olisi koskaan valittanut, vaikka vauvan kanssa on välillä tietysti rankkaakin.

Omista menoista täytyy sopia etukäteen. Lukujärjestystä ei kuitenkaan voi noudattaa orjallisesti, sillä joskus Ninalla on saattanut olla niin rankka päivä Eelin kanssa, ettei hän jaksa enää illalla jäädä lapsen kanssa kahden.

Kummallakin on oikeus sanoa, ettei jaksa, ja silloin perhe menee harrastusten edelle. Toisaalta olen joskus patistanut Ninaa lähtemään omiin juttuihinsa väsymyksestä huolimatta, ettei hän vain jämähdä kotiin. Se saattaisi myöhemmin harmittaa.

Eelin ansiosta teemme nyt enemmän asioita yhdessä.

Eelin ansiosta teemme nyt enemmän asioita yhdessä kuin aikaisemmin. Saatamme esimerkiksi lähteä parin tunnin vaunulenkille, kun Eeli nukkuu päiväunia. Vauvan tultua harrastamisesta on tullut myös yhteistä parisuhdeaikaa.

Metsästys ja kalastus ovat tärkeimpiä harrastuksiani, ja myös Nina metsästää. Luonnossa liikkuminen on meille molemmille tärkeää, ja ensi syksyksi on jo katsottu valmiiksi isäni vanha kantorinkka, jossa Eeli pääsee mukaan metsään. Muistan itse lapsuudesta, kuinka parivuotiaana torkuin isän selässä metsällä. Haluan jakaa kokemuksen nyt poikani kanssa.

En harmittele omien menojeni vähentymistä, sillä Ninahan tässä on suuremman uhrauksen tehnyt. Ymmärrän, että nykyinen tilanne on Ninasta epäreilu, sillä hän on joutunut luopumaan opinnoistaan.

Arki pojan kanssa kahdestaan ei hirvitä, sillä eihän lapsen hoito ole yksin Ninan velvollisuus.

Ensi syksynä tilanne todennäköisesti muuttuu, kun Eeli aloittaa päivähoidossa ja Nina palaa opiskelemaan. Mietimme vielä, miten asian järjestämme: jäämmekö Eelin kanssa nykyiseen kotiin vai muutammeko koko perhe Ninan opiskelupaikkakunnalle.

Arki pojan kanssa kahdestaan ei hirvitä, sillä eihän lapsen hoito ole yksin Ninan velvollisuus. Minun tehtäväni on myös tukea Ninaa hänen tavoitteissaan. En halua, että suhteeseemme syntyy kinaa tai katkeruutta sen takia, että Nina joutuisi jämään kotiin vastoin tahtoaan.”