Mikä ihme sai Kaisa Viitasen hankkimaan oman vauvan?

"En uskaltanut olla rehellinen. Kun ystäväpiirini naiset yksi kerrallaan tulivat raskaaksi, vedin  naamani innostuneeseen hymyyn ja päästin suustani onnittelulitanian:

– Valtavasti onnea, miten olet voinut, koska vauva syntyy, voi miten ihanaa.

Samaan aikaan sisintäni pyyhki pettymyksen aalto. Taas yksi kaveri katoaisi pitkäksi ajaksi luotani äitiyden pimentoon. Olin jo huomannut, ettei mahan kasvattajista enää ollut bileseuraksi ja  kahvitteluhetket pikkulasten äitien kanssa katkeilivat jatkuvasti naperoiden huomiontarpeeseen.

Minua kukaan ei sentään yrittänyt ylipuhua samaan. Olin tiennyt teinistä asti, etten halunnut lisääntyä, eikä vauvakuumetta tullut myöhemminkään. Kuuntelin ihmeissäni, kun lapsettomuudesta kärsinyt ystäväni kuvaili vauvanhimoaan niin vahvaksi, että pelkäsi varastavansa vaunuista vieraan lapsen. Minulle vauvat olivat vapauden vastakohta: pallo jalassa, joka esti oikean elämän.

Minulla oli palo nähdä ja kokea, päästä reissaamaan ja tutustua uusiin ihmisiin. Viikonloppuisin oli ihana kadota elokuvateatterin hämyyn katsomaan parikin leffaa putkeen tai hengailla koko päivä kavereiden kanssa kaupungilla.

Minun silmissäni vanhemmuus oli loputonta rutiinien toistoa.

Joskus, kun omatuntoni soimasi minua tuhlailusta tai liiallisesta ulkona syömisestä, muistutin itseäni kaikista niistä perusperheen kuluista – farmariauton vakuutusmaksuista, päiväkoti- ja kurahousulaskuista – joilta minä säästyin. Se auttoi joka kerta.

Ajatus, että olisin sidottu jonkun pienen ihmisen elintoiminnoista huolehtimiseen, herätti silkkaa ahdistusta. Vauvojen lähellä en täyttynyt ihailusta – ei, pelkäsin aina käärön pärähtävän itkuun. Minun silmissäni vanhemmuus oli loputonta, suoraan sanottuna aivottoman oloista rutiinien toistoa: takamuksen pesemistä, vaipan vaihtamista, sotkuista imetystä ja pahimmillaan jopa oman mielenterveyden vievää nukutussavottaa. Puhumattakaan myöhempien vaiheiden uhmaraivareista karkkihyllyillä ja vanhempien tauottomasta juoksentelusta vasta kävelemään oppineen, itsesuojeluvaistottoman jälkeläisen jäljessä.

En minä lapsia vihannut. Tunsin useammankin upean, alle metrin mittaisen tyypin, joiden seurassa vietin silloin tällöin rattoisia hetkiä. Pysyvästi en sellaista kuitenkaan oman kattoni alle halunnut.

Silloin tällöin perheellistyneet ystäväni tulivat porukalla keskustaan, juomaan viinilasillisen kanssani. Äiti-ihmisten puheenaiheet pyörivät yleensä unettomissa öissä ja korvatulehduskierteissä. Hiljaa mielessäni surkuttelin sitä, että ystäväni joutuivat uhraamaan kaiken aikansa ja voimansa jälkikasvunsa harrastuskuskaamiseen ja lääkäritaksina toimimiseen. Toisensa tavattuaan he vaikuttivat ilahtuneilta kuullessaan, ettei muillakaan järin helppoa ollut. Kerran tällaista keskustelua kuunnellessani minun oli pakko avata suuni.

– Onko siinä äitiydessä mitään hyvää, kysyin.

Ensin naiset vaikenivat. Hetken päästä hyviä puolia alkoi tulla.

– Öinen hetki, kun lapsi tulee viereen ja halaa.

– Näky ikkunasta pihalle, kun katselen puolisoani leikkimässä lastemme kanssa.

– Vauvan nauru.

En vieläkään tiedä, ovatko tuollaiset asiat vanhemmille itsestäänselvyyksiä, vai tuntuuko moisista aiheista puhuminen lapsettoman kuullen repostelulta, mutta ainakin minulle tuo kaikki oli uutta.

Lapsettomat kaverini alkoivat pikkuhiljaa käydä vähiin. Ehkä siksi Marin raskausuutinen tuntui niin radikaalilta. Minun laillani Mari, pitkänlinjan sinkkunainen, oli vuosia vannonut elävänsä  ilman lasta. Kun hän sitten oli löytänyt miehen ja rakastunut, kumppanikin oli heti hyväksynyt ajatuksen lapsettomuudesta.

– Mutta sitten aloin itse miettiä, mahdanko viisikymppisenä katkeroitua, kun en koskaan tehnytkään lasta, Mari selitti.

Sitä riskiä hän ei ollut valmis ottamaan. Nyt hymyilevän naisen vatsa pyöristyi hyvää vauhtia.

Itse olin edelleen sinkku. Kun sopivaa puolisoa ei löytynyt vitsailin toisinaan, että tuleva kumppanini taitaa olla vielä viettämässä perhe-elämää ensimmäisen vaimonsa ja lastensa kanssa. Kun hänen suhteensa aikanaan päättyisi ja mies löytäisi minut, hän olisi jo jälkikasvunsa tehnyt eikä vaatisi minua mukaan vaipparuljanssiin. Mikä olisi kätevämpää?

Kumma kyllä, ihastuin lopulta lapsettomaan mieheen ja muutimme yhteen. Meillä meni mukavasti, mutta lapsiasia hiersi minua. Miehelleni oli päivänselvää, että jonakin päivänä hän haluaisi isäksi. Yritin selittää, että planeetan väestöräjähdykselle tekisi hyvää, jos me jättäisimme jälkikasvun hankkimatta, mutta hänestä selitys oli naurettava. Hän halusi opettaa omaa lastaan, hoivata, nähdä sukunsa jatkuvan.

Ilmoitin miehelle, että hänen kannattaisi lähteä etsimään tuleville lapsilleen äitiä.

Sen keskustelun jälkeen piehtaroin valveilla koko yön. Aamulla ilmoitin miehelle, että olisi parempi erota. Hänen kannattaisi lähteä etsimään tuleville lapsilleen äitiä. Ennen kaikkea halusin suojella itseäni ihastumasta häneen enempää, koska jossain vaiheessa hänen lapsentarpeensa kuitenkin rikkoisi suhteemme.

Mies pudisteli päätään, pyysi etten enää puhuisi aiheesta ja lähti tekemään meille aamiaista.

Koko lähipiirini oli tottunut elämäntapaani. En juuri koskaan joutunut perustelemaan lapsettomuuttani. Mutta kerran uusi pomoni paukautti kesken työnteon, että minusta tulisi hyvä äiti. Jäin toljottamaan häntä miettien, vitsailiko hän. Mutta lempeä nainen jatkoi, että on niin monenlaisia tapoja olla äiti.

Toisen kerran kaverini yllätti minut puhuessaan omasta äitiydestään.

– Oletko sä todella valmis jättämään väliin yhden elämän suurimmista elämyksistä, hän kysyi.

Ja sitten oli vielä se Marin pelkäämä visio katkeroituneesta, lapsettomasta viisikymppisestä. Mitenköhän itselleni kävisi, huomasin miettiväni. Marille olin tokaissut, ettei oma lapsi ole mikään vanhuudenturva – kuka tahansa voi muuttaa toiselle puolelle maailmaa tai ryhtyä vaikka suonensisäisten huumeiden käyttäjäksi. 

Siis: kyllä vai ei? Listasin öisin lisääntymisen plussia ja miinuksia.

Mutta täytettyäni 35 nämä kavereiden lausahdukset alkoivat pyöriä mielessäni yhä häiritsevämmin. Se ei ollut biologisten kellojen kilinää. Vauvat näyttäneet silmissäni yhtään söpömmiltä kuin ennenkään. Se oli puhtaasti järkikysymys. Tiesin, että hedelmällisyyskäyräni laski koko ajan. Pian olisi liian myöhäistä muuttaa mieltä. Jos miesten tapaan naiset voisivat saada jälkeläisiä vielä kuusikymppisenäkin, en taatusti olisi pakottanut itseäni päätöksen eteen.

Siis: kyllä vai ei? Listasin öisin lisääntymisen plussia ja miinuksia. Plus-sarakkeeseen rustasin kaverini sanat: elämän hienoin elämys. Sen perään lisäsin ison kysymysmerkin.

Lokit kirkuvat ja hiekka ratisee jalkojen alla, kun työnnän vaunuissa nukkuvaa lastani puistossa. Hän on kolmen kuukauden ikäinen – nukkuu, syö ja täyttää vaippaansa, jonka olen jo oppinut vaihtamaan.

Yllättävää kyllä, raskaus ei pelästyttänytkään minua. Päinvastoin.

Jokin niistä öisistä pohdinnoista sai minut hetkellisesti kääntämään takkini ja jättämään ehkäisyn. Kokeilemaan. Etten myöhemmin voisi väittää, etten koskaan edes yrittänyt. Niin tämä lapsi sitten sai alkunsa.

Yllättävää kyllä, raskaus ei pelästyttänytkään minua. Päinvastoin. Lapsenhankinnan puntarointi oli vienyt voimia niin valtavasti, että ratkaisun löytäminen oli pelkästään helpotus, eräänlainen antautuminen. Tuntui kiehtovalta, että kroppani otti tehtävän vastaan ja alkoi minun asiaan puuttumatta kasvattaa sikiölle sormia, keskushermostoa ja selkärankaa.

Tuleva elämänmuutos kyllä askarrutti – etenkin, koska olen aina tarvinnut paljon unta. Lopulta päätin pokkana uhrata elämästäni vuoden zombiudelle. Tänne vain, vauva-ajan univaikeudet ja niskat kramppaava, aamuöinen hyssyttely. Miljoonat naiset kautta aikojen ovat siitä selvinneet, miksen siis minäkin, järkeilin.

En ollut lainkaan valmistautunut siihen, että ihastuisin vauvaani näin rajusti. Ymmärrän toki olevani hormonihuuruissa ja biologian vietävänä, kun tuijotan aamukaudet vauvani suloista naamaa. Pian nukahdamme yhdessä pitkille päiväunille. Takamuksen peseminen tuntuu ihmeen luonnolliselta, koska haluan helpottaa pikkuiseni oloa.

Jos nyt voisin lähettää terveisiä kymmenen vuoden takaiselle itselleni, jättäisin vauvauutiset kertomatta. Silloin ei ollut lisääntymisen aika. Jos olisin saanut vauvani silloin, en ehkä olisi osannut nauttia näin.

– Anna palaa ja varaa seuraava reissu, huikkaisin vain.

Ihmisenä en hurjasti ole muuttunut. Pakenen edelleen viikoittain elokuvateatterin hämyyn ja kulutan äitiysrahani kahviloissa. Mutta kun tapaan siellä lapsettomia kavereitani, pidän huolen, etten pui lapseni suoliston toimintaa vaan uppoudumme ihan muihin juttuihin.

Sillä minussa on edelleen monta puolta.  Äitiys on niistä yksi."

Emme halua arkea, jossa pitäisi esittää jotain, mitä ei ole. Meitä varten ei ole se, että kävisimme kaupungilla ottamassa kahviloissa Instagram-kuvia, sanoo amerikkalaista jalkapalloa harrastava Pilvi. Kuva: Milka Alanen
Emme halua arkea, jossa pitäisi esittää jotain, mitä ei ole. Meitä varten ei ole se, että kävisimme kaupungilla ottamassa kahviloissa Instagram-kuvia, sanoo amerikkalaista jalkapalloa harrastava Pilvi. Kuva: Milka Alanen

Pienten kaksosten vanhemmat Pilvi ja Jimi harrastavat amerikkalaista jalkapalloa vuorovedoin yhteensä 20 tuntia viikossa. 

Illalla puoli kahdeksalta Pilvi ja Jimi tekevät eteisessä nopean vaihdon. Pilvi saapuu kotiin uimaopettajan töistään, Jimi lähtee kohti iltatreenejä.

Aikataulu on tarkka. Pari kertaa Pilvi on tullut kotiin kymmenen minuttia aikaisemmin, jolloin yksivuotiaat Peetu ja Iivo olivat vielä hereillä. Se oli vikatikki. Kiukku ja huuto alkoivat heti.

Jimin ja Pilvin perheessä omaa aikaa järjestetään vuoroilloin. Usein se tarkoittaa yhtä asiaa: amerikkalaista jalkapalloa.

Kun toinen lähtee kentälle, toinen jää lasten kanssa kotiin.

Jimi valmentaa koulunkäynninohjaajan työnsä ohella Porvoo Butchersin miesten joukkuetta, Pilvi on ohjissa saman seuran naisten joukkueessa.

Jimin joukkue treenaa kolmesta neljään kertaa viikossa, Pilvillä harjoituksia on kahdet. Kun toinen lähtee kentälle, toinen jää lasten kanssa kotiin.

– Olen harrastanut jenkkifudista 13-vuotiaasta asti, ja se on aina ollut minulle omaa aikaa. Saan siitä edelleen virtaa, Pilvi sanoo.

Vakiotreeniajat Pilvi ja Jimi ovat saaneet sovittua eri päiville. Etenkin kesällä päällekkäisyyksiä kuitenkin tulee. Silloin Jimi ja Pilvi tekstaavat isovanhempien Whatsapp-ryhmään tai soittavat sisaruksille ja kummeille. Jos kukaan ei pääse hoitoapuun, Pilvi jää kotiin. Miesten sarjataso kiilaa naisten ykkösdivarin edelle.

– Ei tämä toimisi, jos emme molemmat olisi lajissa mukana ja ymmärtäisi, miten paljon aikaa laji vaatii. Jos toisella olisi täysin eri harrastukset, arkea olisi vaikeampi sumplia, Jimi sanoo.

”Tajusimme, ettei kaikkea voi tehdä yhdessä. Pitää olla myös täysin omia juttuja.”

Laji on opettanut parille myös sen, miten tärkeää oma aika on. Kun Pilvi ja Jimi muutama vuosi sitten valmensivat samaa joukkuetta, syntyi parisuhteen isoin riita. Ajatukset pelistä erosivat niin paljon, että lusikoiden jako kävi jo mielessä.

– Tajusimme, ettei kaikkea voi tehdä yhdessä. Pitää olla myös täysin omia juttuja, muuten yhdessäolostakaan ei tule yhtään mitään, Pilvi sanoo.

Parilla kuluu lajiin yhteensä vähintään parikymmentä tuntia viikossa. Silti Pilvistä ja Jimistä ei tunnu, etteivät he ehtisi nähdä toisiaan. Aamut ja sunnuntait ovat perheen yhteistä aikaa, ja silloin ollaan kaikki yhdessä ilman tarkkoja aikatauluja.

Meidän Perhe 5/2018

Mietitkö vielä tarjottavaa juhliin, myyjäisiin tai nyyttäreille? Kokosimme helpot ja ihanat reseptit.

1. Pannukakkurulla

Helppo pannukakkurulla täytetään hillolla tai tuoreilla marjoilla sekä kermaisella rahkalla.

Kuva: Niina Behm ja Soile Saarelainen
Kuva: Niina Behm ja Soile Saarelainen

2. Kakkaemojimarengit

Höpsöt kaakaopikkuleivät sopivat synttäreille, nyyttikesteille tai vaikka huumorintajuisen open lahjaksi. Ne syntyvät äkkiä vain muutamasta raaka-aineesta. Kun käsittelet marenkivaahtoa hellästi, se ei lätsähdä.  

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

3. Minecraft-mokkapalat

Perinteisiin mokkapaloihin tulee uutta kierrettä, kun niiden kuorrute värjätään vihreäksi. Bonus: kuorrute voi värjätä huulet!

Kuva: Juha Salminen
Kuva: Juha Salminen

4. Omar-palat

Vaihda mokkapalojen kuorrute toffeiseen, ja tarjoa vaikka tuoreiden marjojen kanssa. Vastustamattoman hyvää!

Kuva: Tuomas Kolehmainen
Kuva: Tuomas Kolehmainen

5. Pinkit donitsit uunissa

Näitä donitseja ei tarvitse uppopaistaa, ja kuorrutteet voi tehdä vaikka kauden marjoista. Pinoa valmiit donitsit vuoreksi, ja juhlakattaus on valmis. Huippuresepti löytyy Soppa365:stä.

Kuva: Pia Inberg
Kuva: Pia Inberg

6. Keksitikkarit

Hätäisen keksitikkarit syntyvät valmiista kekseistä, jotka tarvitsevat vain kuorrutteen. Jos aikaa on, tee keksit alusta asti. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.