Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

Kolme äitiä kertoo, miksi omat harrastukset ovat heille niin tärkeitä.

Ilman omaa aikaani en olisi minä, sanoo Katja, 37. Hänellä on kaksi kouluikäistä lasta, päivätyö – ja hän käy vähintään kerran viikossa uimahyppäämässä.

Vaikka viikko olisi ollut kuinka raskas, hyppytreenien jälkeen Katja tuntee uudistuneensa. Pää on tyhjä, ja maailma näyttää taas ihan kivalta paikalta olla.

– Tunnin aikana en ajattele mitään muuta kuin hyppäämistä, vaikka yleensä mielessä pyörii tuhat asiaa. Hyppääminen on oma juttuni, jolloin en muista olevani äiti tai puoliso.  

Huonoina päivinä Katja ajattelee, että onneksi hän pääsee pian hyppimään. Ajan löytäminen ei ole ongelma: harrastus on tiettynä iltana viikossa eikä siitä keskustella, vaikka lapset olisivat kipeitä tai puolisolla olisi kiire töissä.

Samoin ajattelee 28-vuotias Minttu: mieluisalle harrastukselle löytyy kyllä aikaa. Hänellä on kaksi päiväkoti-ikäistä lasta ja rakkaimpana harrastuksena bloginsa Mamigogo. Minttu haluaa oman hetkensä päivittäin, ja hän on valmis nipistämään sen tarvit­taessa vaikka yöunista.    

– Tarvitsen juttujani, jotta mieleni pysyy virkeänä. Niin on kaikille parempi, Minttu sanoo.

Katja ja Minttu ovat löytäneet arjen keskeltä omat intohimonsa. Mutta miten? Miksi toisten kaikki aika tuntuu valuvan töihin, kauppajonoon, kotihommiin ja lasten nukuttamiseen? 

Kaikkea ei ehdi

Mitään ei pidä alkaa harrastaa vain siksi, että muutkin tekevät niin. 

– Kyse on jokaisen omista arvoista, sanoo valmennustaitojen opettaja Viivi Pentikäinen Elämän­taidon valmennusakatemiasta.

Pentikäisen mielestä jokaisen pitäisi ajatella, mikä on tärkeää juuri itselle. Muihin ei kannata vertailla, siitä saa vain turhia paineita. Varsinkin, kun netti on täynnä ihanuusblogeja, joissa äidit ja isät leipovat itse leipänsä, juoksevat illat pitkät maratoneja ja virkkaavat lapsilleen myssyjä. Fakta on kuitenkin se, etteivät kaikki ehdi tehdä kaikkea.     

Pentikäinen itse on kolmen lapsen äiti ja sanoo esimerkiksi lopettaneensa ruokablogien lukemisen, sillä hän ei ehdi viettää tuntikaupalla aikaa keittiössä. Tarkemmin sanottuna: ruoanlaitto ei ole hänen arvolistansa top viidessä.

Pentikäinen neuvoo, että intohimo löytyy miettimällä omia arvojaan. Miettimisen voi aloittaa listaamalla ensin kymmenen itselle tärkeintä asiaa paperille. Niitä voivat olla perhe, parisuhde, työ, kirjojen lukeminen, leipominen, askartelu, kuntosalilla käyminen, koirien kanssa lenkkeily – mikä tahansa merkityksellinen asia.

Seuraavaksi kymmenestä asiasta pitää valita ­viisi, ja kirjoittaa ne tärkeysjärjestykseen. Järjestys voi muuttua elämäntilanteen mukaan. Kaksivuotias lapsi­ ­­vie enemmän vanhempiensa aikaa kuin kymmenvuotias lapsi, jolloin aikaa on taas enemmän omille harrastuksille.

Kun omat tärkeät asiat ja arvot ovat selvillä, on aika katsoa, käyttääkö aikaansa niihin vai johonkin aivan muuhun. Toisten listalta löytyy lasten kanssa askartelu tai puolison kanssa leffojen katselu, toisten listalta uimahyppääminen tai bloggaaminen.        

Äiti lähtee nyt lenkille

On koko perheen etu, että vanhemmat voivat hyvin. Siksi vanhempien pitäisi löytää aikaa sille, mikä on heille tärkeää. Se ei onnistu ilman suunnittelua ja puhumista. Ei siis auta, jos yksin mielessään jurnuttaa, ettei ikinä kuitenkaan ehdi lukea niitä kirjoja.

Jos perheen äidille on tärkeää saada lukea uutuusromaani kuukaudessa, hän voi sopia muun perheen kanssa, että hänellä on joka ilta tai viikonloppuisin tunti lukuaikaa.

– Kun tekee sitä, mistä tykkää, sille on intoa raivata tilaa, Pentikäinen sanoo.

Hänen arvolistallaan heti perheen ja parisuhteen jälkeen, ja jopa ennen työtä, on urheilu. ­Siksi sille löytyy myös aikaa, toisin kuin tuntikaupalla keittiössä hääräämiselle. Pentikäinen harrastaa triathlonia ja urheilee neljästä kuuteen tuntia viikossa. Joskus kiireisenä viikkona se saattaa tarkoittaa kuntopyöräilemistä kotona, mutta omaa aikaa sekin on.

Usein Pentikäinen tekee ruoan valmiiksi ­edellisenä päivänä, jotta ehtii liikkumaan. Viikonloppuisin hän sopii miehensä kanssa treeniajoista, sillä mies harrastaa samaa lajia.   

– Tämä on meidän arvovalintamme. Ehkä se on joskus pois perheen yhteisestä ajasta, mutta sopii meille.

Pentikäinen sanoo, että jokaisen perheen pitää luoda omat kuvionsa. Ja vanhemman pitää yrittää olla ajattelematta, miten muut tekevät. Usein muiden tekemiset vain näyttävät joltain, eikä ulkopuolinen voi tietää, miten asiat todellisuudessa ovat. Vanhemmat luovat kodin tunnelman. Kun he voivat hyvin, myös lapsilla on kotona parempi olla.

Nipistä pyykinpesusta

Esikoisensa vauva-aikana Minttu ei ollut vielä löytänyt bloggaamista tai muuta harrastusta.

– Huomasin laiskistuvani ja mielialani laskevan. En voisi kuvitella enää sellaista elämää. Omat jutut tekevät hyvän ja rentoutuneen olon, ne ovat vastapainoa arjelle.  

Bloggaamisen lisäksi Minttu käy lenkillä, tanssimassa ja ulkona kavereidensa kanssa. Aikaa löytyy, kun sen käyttää tehokkaasti: Minttu käy usein lenkillä­ samalla, kun vie lapset päiväkotiin. Myös kalenteri on tärkeä, siihen Minttu merkkaa etukäteen urheilumenonsa. Blogin kirjoittaminen on spontaanimpaa, mutta siitä Minttu ei tingi. Ajan hän nipistää vaikka pyykinpesusta. 

Nykyään aikaa on myös enemmän kuin aiemmin, sillä Minttu on eronnut ja lapset ovat isällään viikoittain kahdesta neljään yötä.

Uimahyppäävällä Katjalla ja hänen miehellään on molemmilla omat urheiluharrastuksensa. Katja on huomannut, että elämä on rennompaa silloin, kun molemmat ovat saaneet käydä kaksi kertaa viikossa tekemässä, mitä haluavat.

– Jos mieheni näyttää vähän kireältä, yritän saada hänet lähtemään salille. Hoidan mielelläni lasten iltapuuhat yksin.

Myös Viivi Pentikäinen on iloisempi ja rennompi äiti, kun pääsee harrastamaan. Ja toisinpäin: jos hän ei pääse, hän voi jo viikon jälkeen paljon huonommin ja on kireä kotona.

– Kukaan ei tule onnelliseksi, jos yksi perheessä jättää itsensä huomioimatta. Jokaisen on otettava vastuuta siitä, että pitää huolta tarpeistaan.

Pentikäinen sanoo, että ihmisen oman ajan kaipuussa on suuria eroja. Toiselle riittää päivittäinen kahvihetki, toinen tarvitsee välillä ihan kokonaisen viikonlopun. 

Löydä omat pienet hetkesi

Omien juttujen ei tarvitse olla mitään maratoneja tai täydellisiä macaron-leivoksia. Viivi Pentikäinen muistuttaa, ettei elämämme välttämättä edes ole niin tylsää ja rutinoitunutta kuin ajattelemme. 

Me vain turrumme niin helposti hyviin asioihin, että ne jäävät huomaamatta. Kun lapset ovat pieniä, haaveilemme lounashetkestä työpaikalla. Kun sitten olemme palanneet työelämään, hotkaisemme ruoan nopeasti ja jatkamme hommia.

– Pitäisi osata pysähtyä näkemään, mitä meillä jo on.

Voi siis olla myös silkka harha, että elämä pyörii vain töiden ja kotitöiden välillä. Ehkä arjen keskeltä jo löytyykin omia hetkiä, kun pysähtyy miettimään.

Ja jos ei löydy, on aika kirjoittaa arvolista ja alkaa kehitellä niitä

Kuvitus: Satu Kettunen

Meri Nykänen, Äidin vuoro, Meidän Perhe 3/2014

Lue lisää

Älä usko näitä vanhemmuuden myyttejä

Huono äiti -fiilis? Ei hätää

Mistä aikaa seksille? Tässä yksi toimiva vinkki

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni. Kuva: Satu Kemppainen.

Miksi taaperoimetys aiheuttaa hämmennystä ja hävettää?

Olen imettänyt kolmesti. Kaikki kolme lasta ovat saaneet maitoa myös muualta kuin rinnoistani. En suunnitellut imetysteni pituutta tai tapaa. Jokaisen lapsen imetyksestä olen oppinut jotakin.

Ensimmäisen lapsen kanssa, voi taivas, yli kymmenen vuotta sitten, imetys oli kamalaa. Suihkin suihkutisseillä maitoa kahvilassa vieraisiin pöytiin. Lapseni oli tukehtua maitotykkieni laukauksiin. Rinnat paisuivat liiasta pumppauksesta äärirajoille. Kyllä, liivikaupasta loppuivat koot kesken. Myönnän, että sulkeuduin vauva-aikana kotiin, koska en halunnut yleisöä maitosodalleni. Sota kesti lähes vuoden, ja olin onnellinen, kun se loppui.

Lapseni oli tukehtua maitotykkieni laukauksiin. Kyllä, liivikaupasta loppuivat koot kesken.

Toisen lapsen kanssa osasin laittaa tissini kuriin ajoissa. Kun imetys ei ollut jatkuvaa taistelua, se todella oli käsittämättömän vaivatonta. Yhtäkkiä imettäminen puistonpenkillä, appiukon vieressä tai vaikka lätkämatsissa tuntui helpolta. Silti imetin tätä lasta lyhyemmän ajan kuin esikoista, vain kahdeksan kuukautta, koska lapsi itse halusi niin. Ja minäkin halusin.

Kolmas lapseni ryömi heti synnytyksen jälkeen rinnalleni. Hän rakasti olla rinnalla, ja minä rakastin vain katsella häntä. Yhtäkkiä minulla ei ollut kiire minnekään. En huomannut mitään rasittavia tiheän imun kausia, vaan antauduin imetykselle. Olin valmis tasaamaan hengitykseni, rentoutumaan. Kuin huomaamatta lapseni täytti vuoden, ja hups, olinkin taaperoimettäjä.

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ tässä nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni.

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ tässä nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni. Olenko se todella minä?

En ollut koskaan ajatellut imetyksen maksimipituutta, mutta en nähnyt itseäni taaperoimettäjänä. Lapsi oli täyttänyt maagisen yhden vuoden, ja yhtäkkiä leppoisa imetyshetki vaihtui salakähmäiseen pälyilyyn. Päässäni takoi: Miten tähän tultiin? Lapsi varmaan roikkuu rinnalla vielä kouluikäisenäkin! Rajoittaako tämä vapauttani? Miksi en osaa lopettaa?

Kun joku kysyi, että imetinkö vielä, vastasin kaarrellen, että juu, mutta lopettelemassa ollaan, on tuo lapsi vain vähän tissin perään. Oikeasti me molemmat olimme tissin perään. Olimme koukussa hetkeen, jossa saatoimme unohtaa päiväkodin, työt ja vanhempien sisarusten käninän, ja vain tuijottaa toisiamme, olla lähellä. Toki poika saattoi olla koukussa itse tuotteeseenkin.

Päässäni takoi: Miten tähän tultiin? Lapsi varmaan roikkuu rinnalla vielä kouluikäisenäkin! Miksi en osaa lopettaa?

Minusta oli tullut kaappi-imettäjä. Niin syvään minussa oli kirjoitettu, että taaperoimetys on jotenkin outoa. Tunnen edelleen sitä kohtaan ristiriitaa. Mikä saa minut ajattelemaan niin? THL:n imetyssuositus on vuosi ja WHO:n kaksi vuotta. Kukaan ei kauhistellut tai pilkannut, vaikka imetin taaperoa.

Jokaisella meillä on omanlaisensa äiti-identiteetti. Lapsen kasvatus ja siihen liittyvät valinnat ovat jatkuvaa identiteetin vahvistamista. Taaperoimetys ei kuulunut minun identiteettihorisonttiini, ja oli siksi kipukohta.

Tiedän, etten ole ainoa kaapissa imettänyt. Tiedän äitejä, jotka kipuilevat pitkäksi venyneen imetyksen kanssa kuukausia, koska omat ja ulkopuolen odotukset ovat ristiriidassa. Ja sitten tiedän äitejä, jotka pystypäin imettävät tai ovat imettämättä juuri niin kauan tai vähän aikaa kuin itseä ja lasta huvittaa. Te olette esikuviani!

Mutta meille epävarmoille äideille sanoisin: Imetystaipaleesi pituus on sinun oma, yksityinen asiasi. Siinä ei ole mitään hävettävää.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Malli ja tosi-tv-tähti Kourtney Kardashianin tyttären Penelopen vaatekaapista löytyy niin nahkahousua kuin pikkumustaa. Käytännöllistä tai ei! Kuva: wenn.com

Tyttöjen vanhemmat ottavat aikuisten katumuotia jäljittelevät lastenvaatteet innokkaammin vastaan kuin poikien. 

Pitääkö suomalaisen miehen pukeutua kehdosta hautaan harmaaseen, mustaan ja tummansiniseen?

Tätä ihmettelee 4-kuukautisen poikavauvan äiti Vauva-lehden tuoreessa verkkokyselyssä. Itse hän haluaisi pukea lapsensa sukupuolineutraalisti vauva-aikana.

Vauva kertoi viime viikolla, että unisex- ja retrovaatteet ovat jäämässä vauvamuodissa ”pikkuaikuis-tyylin” jalkoihin. Lastenvaatemallistot jäljittelevät yhä enemmän aikuisten katumuotia, ja värit ja kuosit ovat varsin hillittyjä.

Vauva-lehden viimeviikkoisen verkkokyselyn perusteella pienten lasten vanhemmat ottavat värimaailman muuttumisen avosylin vastaan. 65 prosenttia vastaajista pitää hillityistä väreistä ja murretuista sävyistä ja haluaa niitä lastensa ylle. Vastaajien mielestä poikien vaatteiden värimaailma ei kuitenkaan ole uudistunut yhtä monipuolisesti kuin tyttöjen. 

"Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?"

Jaottelu tyttö- ja poikaväreihin saisi jo loppua

Poikien vanhemmat ovat tyttöjen vanhempia tyytymättömiä lastenvaatetarjontaan.

Poikien vaatteiden väriskaalan suppeus ärsyttää! Pehmeistä väreissä voisi olla keltaista ja punaista, mutta tarjonta on usein sinistä ja ruskeaa.

Ketjuliikkeissä huomaa helposti, että tyttöjen versiossa on käytetty enemmän mielikuvitusta. Poikien vaatteista tulee välillä fiilis, etteikö muuta keksitty kuin se sama auto taas siihen. Tai muu piirroshahmo.

Kuosit on aina jotain karhuja yms., kun taas tytöillä on vastaavasti kukkia.

Vauvan kyselyn perusteella vauva on jopa vaikea pukea korostamatta sukupuolta.

Inhoan sukupuolittuneisuutta ja sitä, että tytöille on pelkkää pinkkiä ja hörhelöitä ja pojille sinistä avaruusolioiden kuvilla.

Eniten ärsyttää ihmiset, jotka puhuvat tyttö-ja poikaväreistä. Yritä siinä sitten opettaa lapselle, että ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä.

Tyttöjen vaatetarjonta taas saa kiitosta etenkin siitä, että ärhäkkä pinkki on saanut rinnalleen esimerkiksi korallin ja persikan sävyjä.

Pastellisävyt ovat tulleet myös käytännöllisiin vaatteisiin. Kestävien ulkovaatteiden tai collegevaatteiden ei tarvitse enää olla räikeän värisiä, pelkkää pinkkiä tai lapsellisia.

Minne katosivat potkuhousut?

Melkein puolet, 44 prosenttia, Vauva-lehden kyselyyn vastanneista ei pukisi lastaan miniaikuiseksi.

Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää.

"Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin."

Haluan nimenomaan, että lapsi saa näyttää lapselta. Se tarkoittaa iloisia värejä ja lapsekkaita kuoseja. Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin (niitähän ei enää edes myydä kaupoissa). Potkuhousuissa masua ei purista, nilkkoja ei purista, "sukat" pysyy jalassa ja kaikki on kätevästi samassa paketissa.

Typerän näköistä ja antaa vanhemmasta sellaisen kuvan että lapsi on vain asuste.

Ärsyttää nykymuodissa liian aikuismainen tai raskas tyyli. Epämukavat joustamattomat ja epäkäytännölliset vaatteet, kuten farkut ja takit.

Lapsen kuuluu näyttää lapselta eikä muistuttaa millään tavalla aikuista, aikuinen kerkeää olemaan sitten joskus myöhemminkin.

"En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi."

Vain harva myöntää jäävänsä kaipaamaan varsinaista retroa. Värejä moititaan liian kirkkaiksi, ja ruskeaa on liikaa. Toki retrollakin on yhä kannattajansa.

Retrokuosit tuovat hyvää mieltä ja tietyllä tapaa turvallisuuden tunnetta.

Lapset pitävät kirkkaista väreistä ja kuvioista leluissa, niin mikseivät vaatteissakin. Kuvioistakin saa hauskoja tarinoita vaatteita puettaessa.

Kaikissa vaatteissa ei mennä leikkipuistoon

Kolmannes Vauvan verkkokyselyn vastaajista pukee lapsensa aikuismaisiin vaatteisiin hyvillä mielin. Heistä on vain luonnollista, että lasten muoti seuraa aikaa. Katutyylissä korostuvat kauneus ja käytännöllisyys.

Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä. Pian 12-vuotiaan esikoiseni ollessa vauva oli ihan samoin aikuisten muotia seuraava lastenvaatetyyli, näkeehän sen jo valokuvista. Farkut olivat leveämmät, nyt ovat kelvanneet vuosia vain kapeat, niin tytölle kuin äidille.

En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi. Tykkään pukea heidät kauniisti mutta en mielestäni tingi myöskään käytännöllisyydestä. Toki lapsilla on ne ”kaupunkivaatteet”, mutta ei ne päällä ole tarkoituskaan mennä leikkipuistoon möyrimään, vaan ne ovat nimensä mukaisesti sitä siistimpää käyttöä varten.

Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?

"Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä."

Aikuisten muodin jäljittelyä pidetään kivana ideana, kunhan vaatteet eivät leikki-iässäkään ole liian paljastavia tai epämukavia.

Esimerkiksi napapaidat, korkokengät ja epämukavat vaatteet eivät missään nimessä kuulu lasten päälle.

 

Kursivoidut sitaatit ovat otteita Vauvan verkkokyselystä. Kyselyyn vastasi 55 henkilöä.

Lue juttu vauvanvaatemuodin murroksesta lokakuun Vauva-lehdestä!

Vierailija

Vauvamuotikysely: ”Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää”

Minusta on jokaisen oma asia millä tyylillä pukee lapsensa. Aika pian kuitenkin tulee se aika, että lapsi haluaa itsekin vaikuttaa eikä sitten vanhempi voi enää päättää pukeutumisesta yksin. Kuinka monella vanhemmalla edes on aikaa paneutua lapsensa vaatteisiin niin paljon, että ehtisi muodostaa lapselle jonkun harkitun tyylin? Minua ihmetyttää ainoastaan ne vanhemmat, jotka kulkevat itse viimeisen päälle kalliissa vaatteissa, mutta lapsilla on liian pientä, nuhjuista ja jopa rikkinäistä...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.