Ensimmäisen lapsen kaipuu oli polttava kipu, ammottava aukko sylissä, kirjoittaa Sanna Sommers. Sitten halusimme hänelle sisaruksen. Mutta kolmas?

Ensimmäiseksi soitan siskolle. Suoraan kadulta, sateenvarjo toisessa kädessä. Olemme juuri olleet mieheni kanssa varhaisultrassa, ja haluan kertoa uutisen heti. Meille tulee kolmas lapsi!

Puhumme siskon kanssa innoissamme toistemme päälle muutaman minuutin. Sitten linjalle hiipii epäröivä hiljaisuus.

– Mutta... jaksatteko te?

Sama toistuu, kun soitan äidille. Liikutus, ilo – ja outo kommentti:

– Ehdin jo ajatella, että ette te varmaan halua lisää lapsia. Kun teillä on ollut niin rankkaa.

Suljen puhelimen hämilläni. Mistä he puhuvat? Meillä on kaksi ihanaa tytärtä, jotka nukkuvat yönsä hyvin ja leikkivät useimmiten sovussa. Meillä on kiva koti ja ympärillä ystäviä. Työ ja vapaa-aika tasapainossa. Elämämme ei ole rankkaa nähnytkään.

Vasta seuraavana päivänä muistan. Tosiaan.

Vuosi 2007 meni esikoisen ruoka-aineallergioita selvitellessä. Oli ihottumainen, itkevä vauva, yöunet puolen tunnin pätkissä. Lähinnä riisistä ja poronlihasta koostuva imetysdieetti. Vuosi 2008: Kirurginen operaatio Lastenklinikalla. Meitä vanhempia ei päästetty mukaan heräämöön, minkä seurauksena puolitoistavuotias järkyttyi niin, ettei nukkunut kahteen kuukauteen. 2009: Toinen lapsemme sai kuukauden iässä RS-viruksen ja joutui sairaalaan. Esikoiselle puhkesi astma. 2010 ja 2011: Kaikki ne tavalliset flunssat, kurkunpääntulehdukset, enterorokot ja vatsataudit, jotka tulevat päiväkotiarjen mukana, sekä jatkuva stressi siitä, missä välissä kumpikin aikuinen ehtii tehdä työnsä edes suunnilleen.

Niin että olihan siinä kaikenlaista.

Perheestä ei varsinaisesti enää puutu ketään. Menetettävää sen sijaan on paljon.

Myönnän. Kolmannen lapsen ha­luamisessa ei ole mitään järkeä.

Ensimmäisen lapsen kaipuu oli polttava kipu, ammottava aukko sylissä – sen muistan kyllä. Ensimmäinen lapsi ratkaisi elämän suunnan. Saanko olla äiti kenellekään? Ja kun vihdoin saimme yhden, oli itsestään selvää, että halusimme hänelle sisaruksen.

Mutta kolmas. Ei järjen häivää. Perheestä ei varsinaisesti enää puutu ketään. Menetettävää sen sijaan on paljon. Yöunet. Realistinen mahdollisuus jättää lapset kavereille yökylään ja lähteä itse juhliin. Rauhalliset viikonloppuaamut, kun lapset lojuvat sohvalla lukemassa sarjakuvia ja antavat meidän nukkua.

Työläs vauva-aika ei kestä ikuisesti, mutta moni asia on viisihenkiselle perheelle pysyvästi hankalaa. Hotellihuoneet ja laivojen perhehytit on mitoitettu neljälle. Tulee entistäkin kalliimmaksi käydä huvipuistossa ja ulkona syömässä. Haalarit ja toppakengät kestävät ehkä kahden lapsen kiipeilyt ja syöksyt, mutta kestävätkö kolmannen? Kaverisynttärit pitää järjestää kolme kertaa vuodessa. Pidemmälle tulevaisuuteen ei uskalla edes ajatella: kolmen lapsen harrastukset, teinien merkkifarkut, kännykkälaskut.

Silti meitä, jotka tähän ehdoin tahdoin ryhdymme, on yllättävän paljon. Melkein joka viidennessä lapsiperheessä on perillisiä kolme tai enemmän.

Muistan lukeneeni jostain, että käsitys ihanteellisesta perhekoosta tarttuu tuttavapiiristä. Mekin asumme alueella, jossa monilla on paljon lapsia, vaikka asunnot ovat pieniä. Kun mielessä orastaa vauvakuume, ympäristön esimerkki rohkaisee. Jos nuo selviävät tuosta, miksemme mekin?

Mutta lopulta kolmannen lapsen hankkimiseen ei ole kuin yksi syy: itsekäs, ahnas halu. 37-vuotiaana minulla on jo jonkinlainen käsitys elämän rajallisuudesta. Lasteni saaminen on ihmeellisintä, mitä elämä on tähän mennessä antanut, ja haluan kokea sen kaiken vielä kerran. Vauvan muljahtelevat liikkeet vatsanahan läpi, ensimmäisten päivien sekopäiset hormonihuurut, uuden elämän ihmettelyn. Kuka sinä olet, millainen olet, mistä meille tulet?

Se halu on vahvempi kuin pelko.

Sillä tietenkin me pelkäämme, minä ja mieheni. Entä jos lapsella on jokin vaikea vamma, jonka hoitaminen suistaa perhe-elämän raiteiltaan? Kun on jo kaksi kertaa käynyt niin ihmeellinen mäihä, että on saanut terveen lapsen, tuntuu kohtalon härnäämiseltä toivoa samaa vielä kerran. Tai mitä jos kolmonen onkin luonteeltaan hirveä riidankylväjä, joka myrkyttää nyt niin sopuisten sisarusten välit?

Keskenmenoakin pelkään. Kun sen on joskus kokenut, ei enää ikinä uskalla täysin luottaa, että kaikki sujuu hyvin.

Pahoinvointi ja tainnuttava väsymys ovat nyt pahemmat kuin aiemmilla kerroilla, ja ne jatkuvat ja jatkuvat, vaikka raskauden ensimmäinen kolmannes on ohi. Eräänä heinäkuun päivänä seison leikkipuiston laidalla ja tunnustan naapurin äitikollegalle, mitä ajattelen. Jos tämä menee kesken, en ehkä jaksa yrittää enää uudestaan.

Hän katsoo pitkään, sanoo tietävänsä, mistä puhun.

– Kyllä sinä sitten kuitenkin jaksaisit.

Hänellä on sylissä ihana vauvanpallero, hänen kolmantensa.

Kun kriittisimmät viikot ovat ohi, kerromme lapsille. He sekoavat täysin, esikoinen varsinkin. Hän halaa vatsaani vartin välein ja höpöttää vauvasta tauotta. Olin niin toivonut tätä! Saanko sitten työntää vaunuja? Onkohan se poika vai tyttö?

Nelivuotias pikkusisko ailahtelee, ja sen ymmärtää. Hänellä on tässä enemmän menetettävää. Mitä jos vauva onkin pienempi ja söpömpi kuin minä?

Tytöt kehittävät itselleen uudet kunnianimet: heistä tulee Ylisisko ja Keskisisko. Tulevaa sisarustaan he kutsuvat ylpeästi Meidän Vauvaksi.

Sen jälkeen uutinen leviää salamannopeasti naapurustossa. Tytöt taputtelevat vatsaani ja kertovat jokaiselle vastaantulijalle, joka vain suostuu kuuntelemaan, että meidän äidillä on vauva mahassa. Melkein ehdin jo manata, että tästä tulee pitkä loppuraskaus. Mutta sitten tulen järkiini.

Nyt tiedän sen, mitä kukaan esikoisensa juuri saanut ei voi ymmärtää. Silmänräpäys, ja hän astelee reppu selässä kouluun.

Elokuussa, viikkoa ennen rakenneultraa, esikoiseni aloittaa koulun. Saatan hänet luokkaan, otan valokuvia ja itken vasta, kun luokan ovi sulkeutuu ja minä jään sen ulkopuolelle.

Nyt tiedän sen, mitä kaikille pikkuvauvojen äideille hoetaan ja mitä kukaan esikoisensa juuri saanut ei voi ymmärtää. Yhtenä hetkenä vauva on verisenä rinnoillani, napanuora vielä kiinni. Ohikiitävä silmänräpäys, ja hän astelee reppu selässä kouluun.

Vauva muksaisee vatsassani ja ajattelen: toinen samanlainen silmänräpäys, ja sinäkin olet koululainen. Jos siinä välissä onkin koliikkia ja mahatauteja, uhmakohtauksia ja kuolettavan tylsiä iltapäiviä räntäisessä leikkipuistossa, se kaikki on äkkiä ohi.

Seitsemän vuotta sitten esikoisen ristiäisissä pohdin ääneen, pitäisikö minun ”morsiamen äitinä” johdattaa väki kahvipöytään. Nauroin virheelleni, mutta anoppi, viiden lapsen äiti, sanoi:

– Se päivä tulee pikemmin kuin arvaat.

Samasta syystä päätämme olla kysymättä vauvan sukupuolta ultratutkimuksessa. Neljättä vauvaa meille ei tule, joten miksi emme ottaisi odotuksen salaperäisyydestä kaikkea iloa irti. Sukupuolen selvittäminen olisi kuin kurkistaisi joulupakettiin etukäteen. Sitä paitsi, enää neljä ja puoli kuukautta.

Olen edelleen tolkuttoman väsynyt, ja kasvava vatsa kipeyttää selkää. Töiden jälkeen jaksan usein vain maata sohvalla ja torkkua. En jaksa kantaa kaupasta kuin pienen kassin ruokaa kerrallaan. Silti pysyn ihmeen hyvällä tuulella. Olen kiitollinen miehestä, joka hoitaa mukisematta leijonanosan kotitöistä, ja lapsista, jotka antavat minun pötköttää. Koko ajan muistan: tämä on viimeinen kerta ja pian tämäkin on ohi.

Äkkiä tuntuu valtavan hyvältä. Meitä on täällä neljä, jotka odotamme sinua joka päivä.

Kun meillä oli yksi lapsi, pyysin hoitoapua sukulaisilta ja ystäviltä usein ja hanakasti. Nyt huomaan, että kynnys on noussut, vaikka kukaan ei ole edes puolella sanalla arvostellut valintojamme. Jotenkin vain tuntuu, että mitä enemmän lapsia on mennyt haluamaan, sitä vähemmän niiden hoidolla viitsii vaivata muita. Valittaa ei ainakaan kehtaa.

Suurin ero edellisiin raskauksiin on kuitenkin tämä: nyt kanssani odottavat miehen lisäksi kaksi niin isoa lasta, että he ymmärtävät mistä on kyse. Kun menemme kauppaan ostamaan tyttärille syysvaatteita, he eivät malta etsiä mitään itselleen vaan jumittuvat vauvaosastolle. Katso, pieni body! Tämä sopisi Meidän Vauvalle!

Hankimme pörröisen haalarin kokoa 56. Sen hupussa on nallen korvat. Kotona katselen, kun tytär haalaa haalaria kaihoisa ilme kasvoillaan, ja muistan elävästi, miltä tuntui olla lapsi ja odottaa pikkusisarusta. Istuin huoneeni lattialla ja kalisuttelin kahta puuvärikynää, kuvittelin kutovani vauvalle nuttua. Olin innoissani, malttamaton, ikionnellinen. Yksi elämäni kohokohtia oli ja on edelleen se, kun sain oman siskon.

Esikoinen on aloittanut nokkahuiluopinnot, ja kerran hänen harjoitellessaan totean, että vauva kuulee. En tiedä, onko vauva innoissaan vai kauhuissaan, mutta ainakin huilun ääni saa hänet liikkeelle.

Tyttäretkin haluavat tuntea vauvan potkut, joten mies valjastetaan pillipiiparoimaan, jotta tytöt voivat pidellä käsiään vatsallani. Äkkiä tuntuu valtavan hyvältä uuden ihmisen puolesta.

Meitä on täällä neljä, jotka odotamme sinua joka päivä, valmiina rakastamaan sinua täysillä.

Vauva 12/2013

Vierailija

"Halusin vielä yhden"

Vierailija 22.01.2015 klo 09:04 Mitä hienoa on vaarantaa koko perheen hyvinvointi tekemällä enemmän lapsia, kuin varmasti jaksaa hoitaa? Itse en tule kolmanteen suostumaan vaikka mies miten sitä haluaisi, kun enemmän minun hoidettavaksi se tulisi. Eiköhän moni osaa näitä asioita pohdiskella ihan itsekin, montako lasta jaksaa hoitaa. Sitäpaitsi jos on selvinnyt kahden vaippaikäisen rumbasta ja nyt isommat lapset ovat jo tosiaan isompia, niin yksi vauva nyt tuskin enää venettä kaataa...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten toimia yhdessä vanhempina eron jälkeen? Tarvitaan sopivasti etäisyyttä ja joustoa, neuvoo Päivi Hietanen Ensi- ja turvakotien liitosta.

Tuore ero on vaikea paikka. Olette päätyneet siihen tilanteeseen, että parisuhde ei enää toimi. Samalla pitäisi pelata yhteen lapsen parhaaksi.

– Eron jälkeen kamppailee omankin selviytymisensä, surun ja pettymyksen kanssa, kuvaa Ensi- ja turvakotien liiton Ero lapsiperheessä -tiimin suunnittelija Päivi Hietanen.

Hietanen kertoo, että monille tulee vähän yllätyksenä se, mistä kaikesta joutuu sopimaan. Mihin lapsi menee päivähoitoon? Tuli lasku harrastuksesta, miten se jaetaan? Jos äiti on aina ratkonut sisarusten väliset riidat, saako lapsi soittaa niistä äidille myös isän viikolla?

– Perhe-elämän sivussa on voinut soljua paljonkin asioita, joista eron jälkeen täytyy erikseen neuvotella.

Ja toisaalta: toinen on saattanut päättää monista asioista yhdessäoloaikana yksin. Eronnut ei voi määrätä, miten toisen vanhemman luona eletään, miten syödään tai pukeudutaan, saako sohvalla pomppia.

Lapsen ei kuulu toimia viestinviejänä

Lapsen kannalta on paras, jos puheyhteys perheiden välillä toimii. Jos mikään toisen luona tapahtunut ei kuulu toiselle, lapsi joutuu kurjaan viestinviejän rooliin. Lapsen ei kuulu raportoida vaikka sitä, onko toisen luona sairastettu tai käyty lääkärissä. Se on vanhemman tehtävä.

Lapsen pitää saada olla lapsi myös eron jälkeen. Siihen kuuluu se, että toista vanhempaa saa ikävöidä. Yhdessä voi sopia, että toisenkin viikolla saa soittaa tai kyläillä.

”Lapsi kantaa yhä mielessään kolmiota, jossa on hän itse ja molemmat vanhemmat.”

– Kumpikin vanhempi on lapselle tärkeä. Lapsi kantaa myös eron jälkeen mielessään kolmiota, jossa on hän itse ja molemmat vanhemmat.

Hietanen neuvoo suhtautumaan toiseen vanhempaan tiimin jäsenenä. Sopikaa, millaisissa asioissa toiseen on lupa tukeutua. Kaikilla on oikeus vaatia asiallista käytöstä.

Yhteistyötä kannattaa sitä paitsi harjoitella kaikkien, oltiin yhdessä tai ei.

– Paljon puhutaan parisuhdetaidoista tai siitä, millainen vanhemman suhde lapseen on. Pitäisi puhua myös siitä, miten perheen aikuiset toimivat yhdessä vanhempina. Vanhempien välinen hyvä tiimityö koituu myös lapsen parhaaksi.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuvitus: Satu Kettunen

Mitä lapsille pitäisi opettaa parisuhteesta? Seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen sai huomata, ettei virheitä tarvitse pelätä.

Viisivuotias tulee kotiin hyvällä tuulella. Hän on sopinut menevänsä naimisiin eskarikaverinsa kanssa. Heidän yhteiseen kotiinsa on tulossa musta sohva, samanvärinen kuin meilläkin kotona on.

– No mutta onnea! Ihanaa, että olet mennyt kihloihin, sanon.

Jatkamme leikkiä hetken aikaa. Kyselen nuoren parin tulevaisuudensuunnitelmista ja kommentoin kannustavasti.

Samalla tavalla toimin toivon mukaan tulevaisuudessakin, kun lapseni löytää itselleen kumppanin.

Jo työni ansiosta tiedän, että on paljon tutkittua tietoa siitä, miten ihminen oppii rakastamaan. Vanhemmilla on siinä iso rooli. Aikuiset tulevat opettaneeksi lapselle paljon asioita: Miten toisten kanssa ollaan? Voiko ihmisiin luottaa ja kannattaako heihin kiintyä? Miten hyvä tai paha paikka maailma on?

En voi olla miettimättä sitä, millaisen mallin ihmissuhteista minä heille annan.

Muiden vanhempien tavoin haluaisin vain, että lapseni olisivat onnellisia ja tasapainoisia. Ajatus siitä, että joku joskus rikkoisi pahasti lapseni sydämen tai että he joutuisivat kipuilemaan syvää yksinäisyyttä, saa minut tuntemaan fyysistä tuskaa.

Vaikka lapseni tekevät aikanaan omat yrityksensä ja erehdyksensä, en voi olla miettimättä sitä, millaisen mallin ihmissuhteista minä heille annan.

Mitä osaan opettaa rakkaudesta?

Ethän toista äidin mokia

Tiedän, millaisilta kokemuksilta haluaisin lapseni säästää.

Menin itse kihloihin 16-vuotiaana silloisen poikaystäväni kanssa, muistaakseni jonkin riidan päätteeksi. Hankimme sormukset ja lehti-ilmoituksen, mutta minua alkoi pian ahdistaa. Muutaman epäkypsän liikkeeni jälkeen erosimme. Sitten palasimme yhteen, eikä kihloissa olemisesta enää puhuttu.

Jos minulla olisi mahdollisuus puhua järkeä nuorelle itselleni, sanottavaa olisi paljon.

Ihmissuhdehistoriassani on muutama muukin kohta, joiden muisteleminen saa minut kiemurtelemaan. Lapseni ovat vasta viisi- ja seitsenvuotiaita, mutta harras toiveeni on, etteivät he tekisi samanlaisia virheitä rakkaudessa kuin minä: Sietäisi huonoa kohtelua. Luulisi, että suhteessa täytyy edetä valmiin kaavan mukaan. Olisi jonkun kanssa sen takia, että ajatus yksin jäämisestä kammoksuttaa.

Vai olivatko ne virheitä minunkaan kohdallani?

Lastenpsykiatri, pari- ja perhepsykoterapeutti Janna Rantala stoppaa ajatukseni alkuunsa. Omaa näkökulmaa ei kannata pitää ainoana oikeana rakkaudessakaan.

– Mitä jos jokin, mikä sinusta on ollut virhe, on lapsesi kohdalla jotain muuta? Rantala kysyy.

– Jos olet näyttänyt jossain huonoa esimerkkiä, puhu siitä lapselle ja kerro, että tiedät nyt paremmin.

Tämän allekirjoitan. Olen kokenut suhteissani asioita, joita en haluaisi omille lapsilleni. Toisaalta iso osa noista kokemuksia on vaikuttanut ratkaisevasti siihen, millainen minusta on tullut. Mahdollisia virheitä ei siis kannata panikoida etukäteen, mutta omaa ajatteluaan on hyvä kyseenalaistaa.

– Vanhemmat saattavat hyvää tarkoittaen uskotella lapsilleen kaikenlaista. Lapsi voi omaksua vanhemman uskomuksen vaikkapa siitä, että miehet ovat sikoja tai että lyhyisiin ihmisiin ei kannata luottaa, Rantala jatkaa.

”Prinsessavaiheessa kerroin, että minulla oli harjoitusprinssejä ennen heidän isäänsä.”

Minua helpottaa ajatus siitä, ettei mikään rakkauden perintö ole kohtalonomainen. Huomasin sen itse, kun tapasin mieheni. Kolmekymppiseksi saakka olin ollut varovainen ja varautunut suhteissani. Mieheni tavattuani minussa käynnistyi aivan uusi prosessi. Tuntui siltä, kuin sydämeni olisi joutunut etäohjauksen valtaan enkä olisi voinut muuta kuin luottaa ja hypätä – sitä en ollut koskaan aiemmin tehnyt.

– Lapselle voi puhua ikätason mukaisesti omista vaiheistaan. Olen itse kertonut jonkin verran lapsilleni elämästäni ennen kuin tapasin mieheni: prinsessavaiheessa kerroin, että minulla oli ollut harjoitusprinssejä ennen heidän isäänsä, Janna Rantala kertoo.

Miten hyvä idea! Meillä on uusperhe, joten lapset saavat sitäkin kautta moninaisen käsityksen rakkaudesta ja ihmissuhteista. Puhun heille ihmisten ja perheiden moninaisuudesta mielelläni muutenkin.

Tarvitsemme ihmissuhdeajokortin

Lasten varsinaisen hoitamisen tarve vähenee ikävuosien myötä, mutta opeteltavien taitojen määrä vain kasvaa. Mitä enemmän maailma lapselle avartuu, sen tärkeämpiä ihmissuhdetaidoista tulee.

Janna Rantala muistuttaa, kuinka tärkeää on kasvattaa lasta sellaisena kuin hän on. Siihen, miten ihminen on vuorovaikutuksessa ja miten turvalliseksi hän olonsa tuntee, vaikuttavat monet tekijät. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, sillä temperamenttiin vaikuttavat jo kohdunsisäinen elämä ja perimä.

Ajatus ihmissuhdeajokortista alkaa tuntua harkitsemisen arvoiselta.

Minä uskon, että muiden kanssa pärjää, kun osaa olla ihmisiksi, mutta oma juttunsa on, miten ihmisiksi olemista opetetaan. Lapseni tietävät jo, mistä vauvat tulevat, ja jokusen vuoden kuluttua kerron siitä, miten sitä ehkäistään. Mutta miten he oppivat hyviksi kumppaneiksi? Uskaltavatko he aikanaan luottaa rakkauteen?

Olen ennen pitänyt ajatusta ihmissuhdeajokortista hassuna, mutta idea alkaa yhtäkkiä tuntua harkitsemisen arvoiselta. Kuuntelen sivukorvalla lapsiani, jotka laulavat mukana Nikke Ankaran kappaletta En tiiä sun nimee. ”Hulluu et mä kelailen tällasii vaikken tunne”, Ankara räppää kuvaillessaan vahvoja tuntemuksiaan – eikä biisi suinkaan ole ainoa, joka vetää hupsuudessaan vertoja vanhan ajan prinsessasaduille.

Janna Rantala vertaa ajatusta rakkausvalistuksesta esikoistaan odottavien perhevalmennukseen.

– Kaikenlaisista ilmiöistä voi kertoa, mutta ihminen ei voi koskaan tajuta etukäteen, miten ihanaa ja rankkaa on, kun vauva syntyy. Sitä paitsi lapset tarkkailevat väistämättä sitä, miten heidän perheensä aikuiset kohtelevat toisiaan. Koko elämä on yhtä ihmissuhdeajokoulua. Lapsi kerryttää valtavasti tietoa liikenteestä jo kauan ennen kuin hän itse tarttuu rattiin, Rantala toteaa.

Se yksi ja ainoa... vai kuinka?

Minusta on ihanaa keskustella lasteni kanssa, mutta rakkaudesta on yllättävän vaikea puhua lapsentasoisesti. Yksinkertaistukset eivät tee oikeutta aiheelle, josta filosofit ovat vääntäneet tuhansia vuosia. Muistutan itseäni siitä, että esimerkkini kertoo enemmän kuin sanat.

– Haluan, että isi vie minut huomenna. Isi on niin kiva, lapsi ilmoittaa, kun pesemme illalla hampaita.

– Isi on minustakin kiva, totean.

– Tykkäätkö sinä isistä? lapsi kysyy.

– Ihan äärettömästi, vastaan.

– Enemmän kuin meistä? lapsi jatkaa.

– Ei sitä voi verrata. Mutta se on sellaista erilaista rakkautta.

Seuraavana iltana keskustelumme jatkuu: Äidillä on hyvä olo olla isin kanssa. Isi tykkää äidistä sellaisena kuin äiti on, äiti voi luottaa isiin ja äidin mielestä isin kanssa on hauskaa.

Toivon lasteni ymmärtävän, että molemmat osapuolet ovat vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista.

Silti selityksistäni jää puuttumaan paljon. Haluaisin lisätä muitakin tärkeitä asioita: että isi ei voi eikä hänen tarvitse täyttää äidin kaikkia odotuksia. Isin eikä äidin velvollisuus ei ole tehdä tosiaan onnelliseksi, eikä isi ole äidille se ainoa oikea.

Toivon lasteni ymmärtävän sitten isompina, että molemmat osapuolet ovat vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Pelkkä yhteensopivuus ei riitä, tarvitaan tekoja.


Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen


Välillä pitää olla vaikeaa

Kotona kehun vuolaasti, kun jompikumpi lapsista tekee jotain vähänkin jaloa sisarustaan kohtaan: on antelias, kannustaa, ymmärtää, auttaa tai sanoo jotain kivaa – samoja asioita, joita yritän mahdollisimman usein tehdä itse miehelleni. Uskon, että niillä taidoilla pärjää pitkälle aikuisenakin.

Lapsilleni tarjoutuu lukuisia mahdollisuuksia ihmissuhdetreeniin joka ikinen päivä. Välillä kunnioittava vastavuoroisuus on kuitenkin harjoitteluhetkistä kaukana.

”Kriisit ovat normaaleja, ja riidoista rakkaiden ihmisten kanssa selviää.”

Lapsi käyttäytyy tylysti seuraa kaipaavaa kaveriaan kohtaan. Sisarukset tappelevat raivokkaasti, koska toinen on vilkaissut toista. Seitsenvuotiasta huijataan nettipelissä pahan kerran. Isompi lapsi pakottaa viisivuotiaan leikissä sivustakatsojan rooliin.

Minusta tuntuu pahalta. Mitä vääntäminen ja pettymykset opettavat lapsilleni ihmissuhteista?

Sitä, että ne kuuluvat elämään, Janna Rantala sanoo.

– Lapsen on hyvä tietää, ettei aina ole ihanaa. Kriisit ovat normaaleja, jopa toivottavia, ja riidoista rakkaiden ihmisten kanssa selviää.

Eroperheen vanhempienkaan ei tarvitse ahdistua siitä, millaista mallia ihmissuhteista lapsilleen antaa.

– Ihmissuhde voi päättyä ja eroja tulee hyvistä syistä. Harvoin tapahtuu sellaista, mistä ei voisi selvitä. Hirveitä asioita kokenut ihminen voi jopa kukoistaa.

Säilytä taito rakastaa

– Äiti, äiti, olen saanut uuden ystävän!

Olemme vasta saapuneet puolityhjään leikkipuistoon, kun lapseni jo juoksee luokseni kertomaan iloista uutista. Hänen uusi ystävänsä on puolta nuorempi eikä oikein ymmärrä kaikkia leikkiehdotuksia, mutta se ei haittaa.

Olen samaan aikaan ylpeä ja iloinen lapseni maailmaa syleilevästä asenteesta. Samalla mietin, olisiko puistoilun jälkeen hyvä hetki vaihtaa pari sanaa siitä, mitä ystävyys oikein on. Eihän jokaista satunnaista vastaantulijaa voi laskea läheisekseen?

Katsellessani lapseni touhuja minusta alkaa kuitenkin tuntua siltä, että lapseni tietävät rakkaudesta enemmän kuin minä. En osaa sanoa, mitä peruja heidän luottavainen avosydämisyytensä on. Havainto siitä, että polvi on minusta parantunut, tuntuu ihanan helpottavalta.

”Jos lapsesi suhtautuu rakastavasti ympäristöönsä, olet todennäköisesti näyttänyt hänelle maailman, joka vaikuttaa rakastavalta.”

Ehkä tehtäväni onkin pitää huolta siitä, että he kasvaessaan eivät unohda taitoaan rakastaa.

– Jos lapsesi suhtautuu rakastavasti ympäristöönsä, sinä olet todennäköisesti näyttänyt hänelle maailman, joka vaikuttaa rakastavalta ja rakastettavalta, Rantala toteaa.

Ajatus koskettaa minua syvältä. Jos olen pystynyt vaikuttamaan siihen, miten kauniina lapseni näkevät maailman, voin kenties luottaa siihen, että pystyn olemaan heidän tukemaan vastaisuudessakin.

Myötä- ja vastoinkäymisissä.

Jutun kirjoittaja Elina Tanskanen on seksuaaliterapeutti ja kirjailija, joka kuuluu Ensitreffit alttarilla -ohjelman asiantuntijakolmikkoon.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.