Ensimmäisen lapsen kaipuu oli polttava kipu, ammottava aukko sylissä, kirjoittaa Sanna Sommers. Sitten halusimme hänelle sisaruksen. Mutta kolmas?

Ensimmäiseksi soitan siskolle. Suoraan kadulta, sateenvarjo toisessa kädessä. Olemme juuri olleet mieheni kanssa varhaisultrassa, ja haluan kertoa uutisen heti. Meille tulee kolmas lapsi!

Puhumme siskon kanssa innoissamme toistemme päälle muutaman minuutin. Sitten linjalle hiipii epäröivä hiljaisuus.

– Mutta... jaksatteko te?

Sama toistuu, kun soitan äidille. Liikutus, ilo – ja outo kommentti:

– Ehdin jo ajatella, että ette te varmaan halua lisää lapsia. Kun teillä on ollut niin rankkaa.

Suljen puhelimen hämilläni. Mistä he puhuvat? Meillä on kaksi ihanaa tytärtä, jotka nukkuvat yönsä hyvin ja leikkivät useimmiten sovussa. Meillä on kiva koti ja ympärillä ystäviä. Työ ja vapaa-aika tasapainossa. Elämämme ei ole rankkaa nähnytkään.

Vasta seuraavana päivänä muistan. Tosiaan.

Vuosi 2007 meni esikoisen ruoka-aineallergioita selvitellessä. Oli ihottumainen, itkevä vauva, yöunet puolen tunnin pätkissä. Lähinnä riisistä ja poronlihasta koostuva imetysdieetti. Vuosi 2008: Kirurginen operaatio Lastenklinikalla. Meitä vanhempia ei päästetty mukaan heräämöön, minkä seurauksena puolitoistavuotias järkyttyi niin, ettei nukkunut kahteen kuukauteen. 2009: Toinen lapsemme sai kuukauden iässä RS-viruksen ja joutui sairaalaan. Esikoiselle puhkesi astma. 2010 ja 2011: Kaikki ne tavalliset flunssat, kurkunpääntulehdukset, enterorokot ja vatsataudit, jotka tulevat päiväkotiarjen mukana, sekä jatkuva stressi siitä, missä välissä kumpikin aikuinen ehtii tehdä työnsä edes suunnilleen.

Niin että olihan siinä kaikenlaista.

Perheestä ei varsinaisesti enää puutu ketään. Menetettävää sen sijaan on paljon.

Myönnän. Kolmannen lapsen ha­luamisessa ei ole mitään järkeä.

Ensimmäisen lapsen kaipuu oli polttava kipu, ammottava aukko sylissä – sen muistan kyllä. Ensimmäinen lapsi ratkaisi elämän suunnan. Saanko olla äiti kenellekään? Ja kun vihdoin saimme yhden, oli itsestään selvää, että halusimme hänelle sisaruksen.

Mutta kolmas. Ei järjen häivää. Perheestä ei varsinaisesti enää puutu ketään. Menetettävää sen sijaan on paljon. Yöunet. Realistinen mahdollisuus jättää lapset kavereille yökylään ja lähteä itse juhliin. Rauhalliset viikonloppuaamut, kun lapset lojuvat sohvalla lukemassa sarjakuvia ja antavat meidän nukkua.

Työläs vauva-aika ei kestä ikuisesti, mutta moni asia on viisihenkiselle perheelle pysyvästi hankalaa. Hotellihuoneet ja laivojen perhehytit on mitoitettu neljälle. Tulee entistäkin kalliimmaksi käydä huvipuistossa ja ulkona syömässä. Haalarit ja toppakengät kestävät ehkä kahden lapsen kiipeilyt ja syöksyt, mutta kestävätkö kolmannen? Kaverisynttärit pitää järjestää kolme kertaa vuodessa. Pidemmälle tulevaisuuteen ei uskalla edes ajatella: kolmen lapsen harrastukset, teinien merkkifarkut, kännykkälaskut.

Silti meitä, jotka tähän ehdoin tahdoin ryhdymme, on yllättävän paljon. Melkein joka viidennessä lapsiperheessä on perillisiä kolme tai enemmän.

Muistan lukeneeni jostain, että käsitys ihanteellisesta perhekoosta tarttuu tuttavapiiristä. Mekin asumme alueella, jossa monilla on paljon lapsia, vaikka asunnot ovat pieniä. Kun mielessä orastaa vauvakuume, ympäristön esimerkki rohkaisee. Jos nuo selviävät tuosta, miksemme mekin?

Mutta lopulta kolmannen lapsen hankkimiseen ei ole kuin yksi syy: itsekäs, ahnas halu. 37-vuotiaana minulla on jo jonkinlainen käsitys elämän rajallisuudesta. Lasteni saaminen on ihmeellisintä, mitä elämä on tähän mennessä antanut, ja haluan kokea sen kaiken vielä kerran. Vauvan muljahtelevat liikkeet vatsanahan läpi, ensimmäisten päivien sekopäiset hormonihuurut, uuden elämän ihmettelyn. Kuka sinä olet, millainen olet, mistä meille tulet?

Se halu on vahvempi kuin pelko.

Sillä tietenkin me pelkäämme, minä ja mieheni. Entä jos lapsella on jokin vaikea vamma, jonka hoitaminen suistaa perhe-elämän raiteiltaan? Kun on jo kaksi kertaa käynyt niin ihmeellinen mäihä, että on saanut terveen lapsen, tuntuu kohtalon härnäämiseltä toivoa samaa vielä kerran. Tai mitä jos kolmonen onkin luonteeltaan hirveä riidankylväjä, joka myrkyttää nyt niin sopuisten sisarusten välit?

Keskenmenoakin pelkään. Kun sen on joskus kokenut, ei enää ikinä uskalla täysin luottaa, että kaikki sujuu hyvin.

Pahoinvointi ja tainnuttava väsymys ovat nyt pahemmat kuin aiemmilla kerroilla, ja ne jatkuvat ja jatkuvat, vaikka raskauden ensimmäinen kolmannes on ohi. Eräänä heinäkuun päivänä seison leikkipuiston laidalla ja tunnustan naapurin äitikollegalle, mitä ajattelen. Jos tämä menee kesken, en ehkä jaksa yrittää enää uudestaan.

Hän katsoo pitkään, sanoo tietävänsä, mistä puhun.

– Kyllä sinä sitten kuitenkin jaksaisit.

Hänellä on sylissä ihana vauvanpallero, hänen kolmantensa.

Kun kriittisimmät viikot ovat ohi, kerromme lapsille. He sekoavat täysin, esikoinen varsinkin. Hän halaa vatsaani vartin välein ja höpöttää vauvasta tauotta. Olin niin toivonut tätä! Saanko sitten työntää vaunuja? Onkohan se poika vai tyttö?

Nelivuotias pikkusisko ailahtelee, ja sen ymmärtää. Hänellä on tässä enemmän menetettävää. Mitä jos vauva onkin pienempi ja söpömpi kuin minä?

Tytöt kehittävät itselleen uudet kunnianimet: heistä tulee Ylisisko ja Keskisisko. Tulevaa sisarustaan he kutsuvat ylpeästi Meidän Vauvaksi.

Sen jälkeen uutinen leviää salamannopeasti naapurustossa. Tytöt taputtelevat vatsaani ja kertovat jokaiselle vastaantulijalle, joka vain suostuu kuuntelemaan, että meidän äidillä on vauva mahassa. Melkein ehdin jo manata, että tästä tulee pitkä loppuraskaus. Mutta sitten tulen järkiini.

Nyt tiedän sen, mitä kukaan esikoisensa juuri saanut ei voi ymmärtää. Silmänräpäys, ja hän astelee reppu selässä kouluun.

Elokuussa, viikkoa ennen rakenneultraa, esikoiseni aloittaa koulun. Saatan hänet luokkaan, otan valokuvia ja itken vasta, kun luokan ovi sulkeutuu ja minä jään sen ulkopuolelle.

Nyt tiedän sen, mitä kaikille pikkuvauvojen äideille hoetaan ja mitä kukaan esikoisensa juuri saanut ei voi ymmärtää. Yhtenä hetkenä vauva on verisenä rinnoillani, napanuora vielä kiinni. Ohikiitävä silmänräpäys, ja hän astelee reppu selässä kouluun.

Vauva muksaisee vatsassani ja ajattelen: toinen samanlainen silmänräpäys, ja sinäkin olet koululainen. Jos siinä välissä onkin koliikkia ja mahatauteja, uhmakohtauksia ja kuolettavan tylsiä iltapäiviä räntäisessä leikkipuistossa, se kaikki on äkkiä ohi.

Seitsemän vuotta sitten esikoisen ristiäisissä pohdin ääneen, pitäisikö minun ”morsiamen äitinä” johdattaa väki kahvipöytään. Nauroin virheelleni, mutta anoppi, viiden lapsen äiti, sanoi:

– Se päivä tulee pikemmin kuin arvaat.

Samasta syystä päätämme olla kysymättä vauvan sukupuolta ultratutkimuksessa. Neljättä vauvaa meille ei tule, joten miksi emme ottaisi odotuksen salaperäisyydestä kaikkea iloa irti. Sukupuolen selvittäminen olisi kuin kurkistaisi joulupakettiin etukäteen. Sitä paitsi, enää neljä ja puoli kuukautta.

Olen edelleen tolkuttoman väsynyt, ja kasvava vatsa kipeyttää selkää. Töiden jälkeen jaksan usein vain maata sohvalla ja torkkua. En jaksa kantaa kaupasta kuin pienen kassin ruokaa kerrallaan. Silti pysyn ihmeen hyvällä tuulella. Olen kiitollinen miehestä, joka hoitaa mukisematta leijonanosan kotitöistä, ja lapsista, jotka antavat minun pötköttää. Koko ajan muistan: tämä on viimeinen kerta ja pian tämäkin on ohi.

Äkkiä tuntuu valtavan hyvältä. Meitä on täällä neljä, jotka odotamme sinua joka päivä.

Kun meillä oli yksi lapsi, pyysin hoitoapua sukulaisilta ja ystäviltä usein ja hanakasti. Nyt huomaan, että kynnys on noussut, vaikka kukaan ei ole edes puolella sanalla arvostellut valintojamme. Jotenkin vain tuntuu, että mitä enemmän lapsia on mennyt haluamaan, sitä vähemmän niiden hoidolla viitsii vaivata muita. Valittaa ei ainakaan kehtaa.

Suurin ero edellisiin raskauksiin on kuitenkin tämä: nyt kanssani odottavat miehen lisäksi kaksi niin isoa lasta, että he ymmärtävät mistä on kyse. Kun menemme kauppaan ostamaan tyttärille syysvaatteita, he eivät malta etsiä mitään itselleen vaan jumittuvat vauvaosastolle. Katso, pieni body! Tämä sopisi Meidän Vauvalle!

Hankimme pörröisen haalarin kokoa 56. Sen hupussa on nallen korvat. Kotona katselen, kun tytär halaa haalaria kaihoisa ilme kasvoillaan, ja muistan elävästi, miltä tuntui olla lapsi ja odottaa pikkusisarusta. Istuin huoneeni lattialla ja kalisuttelin kahta puuvärikynää, kuvittelin kutovani vauvalle nuttua. Olin innoissani, malttamaton, ikionnellinen. Yksi elämäni kohokohtia oli ja on edelleen se, kun sain oman siskon.

Esikoinen on aloittanut nokkahuiluopinnot, ja kerran hänen harjoitellessaan totean, että vauva kuulee. En tiedä, onko vauva innoissaan vai kauhuissaan, mutta ainakin huilun ääni saa hänet liikkeelle.

Tyttäretkin haluavat tuntea vauvan potkut, joten mies valjastetaan pillipiiparoimaan, jotta tytöt voivat pidellä käsiään vatsallani. Äkkiä tuntuu valtavan hyvältä uuden ihmisen puolesta.

Meitä on täällä neljä, jotka odotamme sinua joka päivä, valmiina rakastamaan sinua täysillä.

Vauva 12/2013

"Halusin vielä yhden"

Vierailija 22.01.2015 klo 09:04 Mitä hienoa on vaarantaa koko perheen hyvinvointi tekemällä enemmän lapsia, kuin varmasti jaksaa hoitaa? Itse en tule kolmanteen suostumaan vaikka mies miten sitä haluaisi, kun enemmän minun hoidettavaksi se tulisi. Eiköhän moni osaa näitä asioita pohdiskella ihan itsekin, montako lasta jaksaa hoitaa. Sitäpaitsi jos on selvinnyt kahden vaippaikäisen rumbasta ja nyt isommat lapset ovat jo tosiaan isompia, niin yksi vauva nyt tuskin enää venettä kaataa...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tilaajille
Kurssi vanhemmille – näin luot hyvän suhteen vauvaan alusta asti, osa 4
Kukkuu! Leikkisään yhdessäoloon kuuluu vauvalle turvallisia yllätyksiä. Kuva: Colourbox.com
Kukkuu! Leikkisään yhdessäoloon kuuluu vauvalle turvallisia yllätyksiä. Kuva: Colourbox.com

Yhteinen hassuttelu on vauvalle olennaisen tärkeä peruskokemus, jolle kannattaa antaa aikaa. Kokeile kolmea kivaa leikkiä!

Voimakkaiden myönteisten tunteiden jakaminen läheisten ja rakkaiden ihmisten kanssa lujittaa ihmissuhteita merkittävällä, perustavanlaatuisella tavalla. Elävimmät ja tärkeimmät elämän muistot ovat lähes aina sellaisia, joihin on liittynyt intensiivisiä tunteita.

Leikki ja...

Toisen lapsen tulisi olla ensisijaisesti toivottu lapsi vanhemmilleen, ei sisarukseksi sisarukselleen, lapsi- ja perhepsykologi Leea Mattila sanoo. 

Saimme ensimmäisen lapsen monien hankaluuksien jälkeen viime vuonna, ja ajatus toisesta lapsesta mietityttää päivittäin. Olemme jo 35-vuotiaita, ja lähipiirin kokemukset pelottavat. Riski saada kehityshäiriötä tai perinnöllistä sairautta poteva lapsi on iän myötä koko ajan suurempi.

Onko ok jäädä vain yhden lapsen perheeksi, vai jääkö lapsemme paitsi jostain merkityksellisestä? Harkitsemme jopa adoptiota, koska toinen raskaus pelottaa niin paljon.

Huolestunut äiti

Vaikeudet lapsen saamiseen liittyen voivat jäädä kaihertamaan mieltä ja aktivoitua siinä vaiheessa, kun perheeseen toivotaan toista lasta. Jos kokemukset ovat olleet suunnattoman negatiivisia, niitä voi mahdollisesti arvella traumoiksi. Tällöin ne vaikuttavat jokapäiväiseen elämään pelkoina ja pahoinvointina, ja tilanteeseen on hyvä harkita keskusteluapua.

On hyvä muistaa, ettei lasten lukumäärä ole aina oma valinta.

Lapsiluku on aina henkilökohtainen päätös, jonka tekeminen suuntaan tai toiseen saattaa aiheuttaa vanhemmassa syyllisyyttä. On hyvä muistaa, ettei lasten lukumäärä aina ole oma valinta. Elämä on aina epävarmaa. ”Amerikkalainen unelma” eli ajatus siitä, että onneen johdattaa ydinperhe, jossa on lapsia ja omakotitalo, on illuusio.

Synnyttäjien keski-ikä on noussut, ja vaikeat raskaudet saavat miettimään muita vaihtoehtoja. Adoptio on niistä yksi. Se täyttää vuosittain ison kolon monen lasta toivovan sydämestä. Tärkeää olisi, että toinen lapsi, hankintatavasta riippumatta, olisi ensisijaisesti toivottu lapseksi vanhemmilleen eikä sisarukseksi sisarukselleen.

Sisarus tuo lapsen elämään mahdollisesti elämänmittaisen kontaktin, mutta mikään ei takaa, että näin käy.

Kumpuaako ahdistuksesi mielestäsi enemmän koetusta vaikeasta raskaudesta vai toisen lapsen valinnasta ylipäänsä? Kenen takia olet valitsemassa ja mitä? Kirkasta itsellesi nämä ajatukset. Esikoislapsen kannalta tilanteessa ei ole oikeaa tai väärää valintaa. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa.

Sisarus tuo lapsen elämään mahdollisesti elämänmittaisen kontaktin, mikä on suuri rikkaus. Mikään ei kuitenkaan takaa, että näin käy. Monet sisarukset pysyvät toisilleen etäisinä. Sisarussuhteen ajatellaan olevan myös erityisen antoisa lasten sosiaalisten taitojen harjaannuttamisen kannalta, mutta sitä tapahtuu myös muissa ihmissuhteissa.

Ainoana lapsena eläminen ei jätä lasta paitsi merkityksellisistä asioista. Lapsen kehitykseen vaikuttaa sisarusten olemassaoloa tai puuttumista enemmän se, millainen suhde ja vuorovaikutus hänellä on vanhempiinsa. Se on asia, johon voit varmasti vaikuttaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.