Voi luoja, mikä väsymys. Mikä infernaalinen väsymys. Joku on kaatanut silmiini hiekkaa ja sisälleni betonia. Oksettaa ja joka paikkaa särkee.

Voi luoja, mikä väsymys. Mikä infernaalinen väsymys. Joku on kaatanut silmiini hiekkaa ja sisälleni betonia. Oksettaa ja joka paikkaa särkee. Kärsin jatkuvasta krapulasta sillä erotuksella, etten ole juonut mukitolkulla ihania drinkkejä ja tanssinut aamuun asti. Minä olen hoitanut vauvaa, tuota suloista parasiittia, joka imee minusta maidon lisäksi kaikki mehut.

En myöskään voi parannella krapulaista oloani löhöämällä tv:n ääressä pizza kainalossa. Ehei. Kainalossani on vauva, joka pitää minut liikkeessä. Minä imetän, huvitan, lohdutan, hytkytän, kannan, laulan, höpötän, ilveilen, pesen, puen ja vaihdan vaippaa.

Ihmisen herättämistä yhä uudelleen ja uudelleen on kuulemma käytetty menestyksekkäästi kidutuskeinona. Uskon. Olen nukkunut viimeisen reilun kahden kuukauden aikana yhtäjaksoisesti enimmillään kaksi tuntia, ja olen henkisesti ja fyysisesti aika ajoin ihan finaalissa.

Pari päivää sitten purskahdin itkuun heti herättyäni. Makasin sohvalla tuntitolkulla lapsi sylissäni ja nyyhkytin itsekseni. Olin niin väsynyt, etten jaksanut nostaa lasta sylistäni, saati itseäni tolpilleni. En pystynyt syömään, juomaan, pukemaan tai käymään vessassa. En kyennyt edes soittamaan kenellekään: edellisenä iltana olin niin poikki, etten ollut jaksanut ladata puhelintani.

Vauvojen äitejä neuvotaan lepäämään aina silloin, kun lapsi nukkuu. Poikani nukahtaa puoliltaöin ja herää syömään puolentoista tai kahden tunnin välein, enkä minä osaa nukkua samalla kun hän lussuttaa tissiäni. Pidemmän pätkän (joskus jopa kolme tuntia!) poika nukkuu vain ulkoilmassa, mieluiten liikkuvissa vaunuissa. Parveketta tai pihaa meillä ei ole – ainoa vaihto-ehto on kulkea itse vaunujen kanssa pitkin kyliä. En ole vielä keksinyt, miten pystyisin samalla nukkumaan.

Eräänä päivänä raahustin päiväunikävelyllä kirpputorille. Lapsi heräsi, ja päädyin imettämään kirpparin huonekaluosastolla. Viereeni nuhjuiselle tekonahkasohvalle istahti nuori intialainen nainen, joka ihasteli pikkuista vauvaani ja ihmetteli, miten saatoin olla liikenteessä, jos vauva kerran oli vasta kahden kuukauden ikäinen. Heillä päin on kuulemma tapana, että äiti pysyy kotona vauvan kanssa ainakin ensimmäiset kolme kuukautta. Sekä vauva että äiti keskittyvät syömään ja lepäämään. Muu perhe ja suku huolehtivat siitä, ettei äidin tarvitse tehdä yhtään mitään muuta. Mikä ihana ajatus.

Imeväisten äitejä muistutetaan myös huolehtimaan omasta kunnostaan. Se kuulemma piristää kummasti. Ihan varmaan. Kunhan jaksaisi kuntosalille saakka. Niinä muutamana kertana, kun olen saanut treenikassin pakattua ja puolisoni hoitamaan vauvaa, olen kömpinyt peiton alle ja kiskonut tunnin torkut kahvakuulan sijaan.

Suurin unelmani tällä hetkellä on nukkua kymmenen tuntia putkeen, ilman vauvaa, mieluiten hotellissa. Uskon todella, että se on parasta, mitä minulle voisi tapahtua. Hotelliyö on vielä kaukainen haave, sillä lapsi ei – tietenkään – suostu syömään pullosta. Hänelle kelpaa vain minun armoitettu tissini. Mutta me harjoittelemme asiaa uutterasti. Välillä tuntuu, että minä en muuta teekään kuin pelaan rintapumpun ja erilaisten tuttiosien kanssa. Mutta tässä taistossa en aio lannistua, sillä pulloruokailu on porttini vapauteen.

Äidin ja lapsen välinen symbioosi on ihmeellistä ja ainutlaatuista, mutta myös pirun vaativaa. Kun on tottunut yksinoloon, on vaikeaa tottua siihen, että on ihan koko ajan toisen kanssa. Ja kun on tottunut nukkumaan, on vaikeaa tottua siihen, ettei nuku. Valvomisen sietämismielessä lapset kannattaisi todellakin tehdä kaksikymppisenä. Krapula ei sen ikäisenä tunnu missään.

Haluan teroittaa, ettei tässä ole kyse siitä, että olisin tullut toisiin aatoksiin. Minä rakastan lastani valtavasti, enkä voisi kuvitella, ettei häntä olisi. Sydämeni räjähtää atomeiksi jos edes ajattelen elämää ilman häntä. Äiti nyt on vain vähän väsynyt.

”Aika menee nopeasti, ja jälkikäteen et muista siitä mitään”, lohduttavat isompien lasten vanhemmat. Mikä kamala ajatus. Minä en halua koskaan unohtaa tätä kaikkea: kuinka raskasta elämä juuri nyt on, kuinka suurenmoisen ihanaa. 

Maria Veitola on 39-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluu mies ja huhtikuussa syntynyt vauva. Maria kertoo kolumnissaan, miten hän opettelee äidiksi yrityksen ja erehdyksen kautta.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 08/2012