Kuvat: Piia Arnould
Kuvat: Piia Arnould

Jasmin ja Mikko ovat teinivanhempia. Mutta se ei ole oleellista. Oleellista on se, että he haluavat olla hyviä vanhempia.

Mikko istuu risti-istunnassa lattialla, ja viisikuukautinen Leo pötköttää isän reidellä. Jasmin nojaa Mikkoon ja sipaisee välillä hellästi Leon poskea.

Perhe on viltin päällä keskellä olohuoneen lattiaa. Siitä on helppo singahtaa keittiöön tai pesuhuoneeseen. Kaikki tärkeä on kätten ulottuvilla: myös Leon lempilelu, pinkki pehmoperhonen.

– Kyllä olet isäsi näköinen, Jasmin sanoo ja nauraa pojalleen.

Hän nostaa Leon syliinsä. Leo kikattaa. Miten poika voikin olla niin täydellinen?

Aurinko paistaa ikkunasta ja paljastaa pölyn ja epäjärjestyksen. Mutta se ei haittaa, se ei ole tärkeää. Tärkeää on Leo. Mikko ja Jasmin ovat tulleet teineinä vanhemmiksi, mutta sekään ei ole oleellista. Se on, että he haluavat olla hyviä vanhempia.

Alussa tuore äiti ei uskaltanut antaa Leoa edes Mikon syliin. Nyt isä tekee kaikkea mitä äitikin, paitsi imettää ja leikkaa Leon kynnet.

Mikko katsoo Leon perään esimerkiksi silloin, kun Jasmin lähtee kuntosalille. Vahtiessaan hän pelaa koneella Runescape-roolipeliä. Se on ehkä ainoa asia, josta Jasminin tulee Mikolle välillä nalkutettua.

Mutta se on pieni juttu sen rinnalla, että isä hoitaa lastaan hyvin, käy kaupassakin ja tekee kotitöitä.

Mikolla oli huoneessaan kapea nuorisovuode. Sen päällä 17-vuotias Mikko ja 16-vuotias Jasmin juttelivat yhtenä joulukuun iltana puolitoista vuotta sitten.

Vasta myöhään illalla, kun Mikon pikkusisko oli nukahtanut seinän takana, Jasmin uskalsi kuiskata, että oli unohtanut ottaa minipillerin. Mitä jos hän olisi raskaana? Mikko ei osannut sanoa oikein mitään. Paitsi, että olisihan se nyt aika pelottavaa.

Kun raskaustesti näytti negatiivista, Jasmin tunsi helpotusta – mutta myös pettymystä.

Kuukauden kuluttua tehty raskaustesti näytti kuitenkin negatiivista.

– Olimme kummatkin helpottuneita, mutta samalla tunsin myös pettymystä. Olin ehtinyt pyöritellä raskauden mahdollisuutta mielessäni jo kuukauden ja alkanut salaa vähän toivoakin, Jasmin sanoo.

Jasminin vauvakuume vain vahvistui ajan kuluessa. Sopisiko, että vauvaa ei yritetä, mutta ei estelläkään, Jasmin ehdotti. Mikosta ajatus oli hyvä. Välillä Jasmin otti pillerin, välillä ei.

Jasminille oli jo pienenä selvää, että hänestä tulee joskus äiti. Lapsuuden valokuvassa hän istuu nakuna vauvanukke kainalossaan. Hän nukkui nukkiensa kanssa, syötti niitä tuttipullolla ja sovitteli niille vaippoja. Hän hoivasi naapurin pientä Hannaa ja halusi välttämättä siivota tämän huoneen. Jasmin toivoi kovasti pikkusisarusta, mutta sitä ei koskaan tullut.

Kun hän oli 9-vuotias, vanhemmat erosivat. Ero oli shokki.

– Kuvittelin, että kaikki oli minun syytäni. Äiti ja sisarpuoleni muuttivat pois. Minä päätin jäädä asumaan isäni kanssa, koska en halunnut jättää häntä yksin.

Isä ja tytär asuivat kahdestaan kaukana maalla, eikä isä oikein osannut tukea naiseksi kasvavaa tytärtään. Koulussa Jasminia kiusattiin. Kaikki kävi lopulta niin raskaaksi, että Jasmin alkoi viillellä itseään.

Koulussa kukaan ei huomannut Jasminin pahoinvointia. Äiti oli kuitenkin pistänyt merkille tyttönsä muuttuneen olemuksen ja järjesti Jasminin asumaan luokseen.

Uudessa koulussa 13-vuotias Jasmin sai kavereita ja alkoi ensikertaa seurustella. Silti hän ei ollut tyytyväinen itseensä tai elämäänsä.

Nuoresta poikaystävästäkään ei ollut tukea: poika sanoi Jasminin olevan liian lihava. Jasmin laihdutti 20 kiloa ja sairastui bulimiaan. Hän oli nuori, mutta hänestä tuntui, että elämä oli ohi. Juuri sillä hetkellä vauvahaaveet olivat hyvin, hyvin kaukana.

Keväällä kaksi vuotta sitten Jasmin uskaltautui siskonsa tupaantuliaisiin, vaikka oli juuri laittanut poikaystävän kanssa välit poikki eikä ollut lainkaan juhlatuulella.

Juhlissa oli poika, joka vilkuili Jasminia koko ajan.

– Jasmin oli minusta nätti. Ja vaikutti jotenkin kaukaisesti tutulta, Mikko sanoo.

Parin viikon kuluttua Jasmin rohkaistui pyytämään Mikkoa leffaseuraksi.

Kesällä he alkoivat seurustella, ja syksyllä Jasmin aloitti lähihoitajaopinnot Espoossa. Mikko jatkoi lukiossa.

Joulun alla Jasminilla tuli riitaa äitinsä kanssa. Syytä ei kukaan enää muista, ja vaikka riita sovittiin heti, Jasmin alkoi hiljalleen muuttaa tavaroitaan Mikon kotiin.

Jasmin laittoi Mikolle viestin: "Olen raskaana". Mikko vastasi: "Me niin kuollaan."

Vuosi ensitapaamisen jälkeen Jasmin istui Mikon huoneessa ja tuijotti raskaustestiä. Varmuuden vuoksi hän testasi kahdella tikulla ennen kuin laittoi Mikolle tekstiviestin: Olen raskaana.

Pian kännykkään kilahti vastaus: Me niin kuollaan.

Nuorten äidit suhtautuivat uutiseen hyvin, mutta kun Mikon isä kuuli raskaudesta yhdeksännellä raskausviikolla, hän raivostui niin, että roskapussit lensivät käsistä lattialle. Myöhemmin isä pyysi suuttumistaan anteeksi ja selitti olevansa vain huolissaan.

Osa kavereista haukkui Mikkoa tyhmäksi. Heidän mielestään vauva pilaisi Mikon elämän.

Ensimmäinen ultraäänitutkimus konkretisoi raskauden nuorelle isälle. Mikko rakastui päätäpahkaa pieneen tulokkaaseen ja silitteli iltaisin Jasminin mahaa. Oli yhtä aikaa outoa ja mahtavaa ajatella, että siellä kasvoi heidän yhteinen lapsensa.

Neuvolasta luvattiin, että nuori perhe saisi soittaa ja kysyä neuvoa milloin vain. Terveydenhoitaja suositteli Tyttöjen talon nuorten äitien ryhmää. Siitä tulikin Jasminille tärkeä tuki. Synnytysvalmennusryhmään he eivät sen sijaan halunneet mennä ikänsä takia ihmeteltäviksi.

Jasmin kävi terveydenhuolto-oppilaitosta kahdeksannen raskauskuukauden loppuun. Koulussa hänen nimilapussaan luki #mutsi.

Jasmin oli odotuksesta niin ylpeä ja onnellinen, että vain hymyili ihmettelijöille.

Loppuaikoina Jasminin päälle mahtuivat enää Mikon isot, mustat Iron Maiden -paidat. Kaduilla ja kaupoissa Jasminin mustiin verhottua suurta vatsaa tuijotettiin. Se ei haitannut. Jasmin oli odotuksesta niin ylpeä ja onnellinen, että vain hymyili ihmettelijöille.

Kun Jasmin oli 28. raskausviikolla, pari muutti vuokrakaksioon kilometrin päähän Mikon vanhemmista. Aikaisin yhtenä joulukuun aamuna Jasmin heräsi pissahätään ja raahusti vessaan. Kuului vaimea poksahdus, ja lapsivedet hulahtivat pönttöön.

Synnytys eteni hyvin, ja jo puolenpäivän jälkeen Leo päästi ensiparkaisunsa.

Kun he pääsivät synnytyksen jälkeen asettumaan perhehuoneeseen ja hoitaja jätti heidät kolmisin, aika tuntui pysähtyvän.

– Puhelin piippasi onnitteluita. Muuten olimme hiljaa ja ihastelimme vauvaa.

Jasmin ja Mikko olivat äärettömän onnellisia, mutta samalla olo oli epätodellinen. Oliko vauva todella heidän? Miten joku voi olla niin pieni, mutta niin valmis?

– Olin hirveän kiitollinen siitä, että Mikko oli vierelläni. Tunsin, että olemme tässä hommassa selkeästi yhdessä.

Vanhemmat ja sisarukset kävivät kerran ihastelemassa vauvaa. Muuten päivät menivät levätessä ja imetystä opetellessa. Kotiin siirtyminen jännitti kumpaakin.

He tiesivät, että vauvat tapaavat itkeä ja valvoa. Silti alun raskaus tuli yllätyksenä. Leo kärsi koliikista, ja itki kolme kuukautta yöt ja päivät.

Jasmin ja vauva nukkuivat sängyssä, Mikko vieressä lattialla. Leoa hytkytettiin sylissä ja koliikkikeinussa. Ja taas sylissä ja keinussa.

Ensimmäisinä kuukausina Jasmin ei jaksanut ajatellakaan tekevänsä ruokaa, ja hän eli käytännössä ateriankorvikkeilla. Pikimusta huumori auttoi pahimman yli.

– Kun soitin äidille, saatoin sanoa, että teen kohta lapsesta vauvapataa. Onneksi äidilläkin on hyvä huumorintaju, ja hän ymmärsi tunteeni.

Mikko kävi lukiota vielä joulu- ja tammikuun, mutta jäi sitten isyysvapaalle.

Ajan kuluessa Leon koliikki helpotti, ja Jasminkin alkoi taas syödä kunnolla. Hän pumppasi maitoa pulloon ja antoi Mikon ruokkia vauvaa, jotta sai välillä levättyä. Imetystä hän ei kuitenkaan jättänyt.

– Aion imettää Leoa vähintään puoli vuotta, hän sanoo.

Jasmin istuu vuoteella ja syöttää Leoa. Mikko kiikuttaa imetystyynyn. Kun Leo on kylläinen, hän osallistuu keskusteluun jokeltamalla.

– Tissichatti! Nyt tämä menee vähän leikiksi. Jäähylle hetkeksi, Jasmin juttelee ja nostaa Leon rinnalta.

Jasmin sanoo tuntevansa itsensä täysin valmiiksi äidiksi. Hänestä tuntuu, että on ollut valmis jo pitkään.

– Kun teen jotain oikein, se vaikuttaa vauvaankin oikein. Kun syön tai liikun, se tekee hyvää meille molemmille. Itsestä huolta pitäminen on nyt automaattista.

Perhe vierailee Mikon vanhemmilla aina torstaisin ja lauantaisin. Vauva-arjen pieniä iloja on päästä saunaan kahdestaan.

Jasminin äiti käy tyttärensä apuna, ja isä soittelee ja kyselee kuulumisia. Isästä on tullut Leon suurin fani. Nuorena ne lapset pitääkin tehdä, hän sanoo. Isä on tyytyväinen myös siihen, että Mikolla on mahdollisuus viettää aikaa perheensä kanssa. Sitä mahdollisuutta ei jokaisella miehellä ole aina ollut.

Pari vuotta. Ainakin niin kauan Jasmin aikoo olla kotona. Hän miettii, jatkaako sitten lähihoitajaopintoja vai alkaako opiskella merkonomiksi. Mikko vaihtaa aikuislukioon, jotta hän voi viettää päivät perheensä kanssa. Taloudellisesti he tulevat toimeen ihan hyvin, sillä rahaa ei mene mihinkään turhaan.

Jasminia ärsyttää perinteinen käsitys teinivanhemmista: vauva on vahinko ja joka viikonloppu juodaan pää täyteen.

Nuoruuden tupakka- ja alkoholikokeilut eivät Mikkoa ja Jasminia kiinnosta. Mikko ei ole koskaan edes maistanut alkoholia. Jasminia ärsyttääkin perinteinen käsitys teinivanhemmista, joiden vauva on vahinko ja jotka juovat joka viikonloppu päänsä täyteen.

– Leo ei välitä minkä ikäisiä me olemme. Riittää, että pidämme hänestä huolta.

Osa kavereista jäi vanhemmuuden myötä. Muutamat ovat vierailleet Leoa katsomassa.

– Leo on heidän mielestään söpö. Mutta en tiedä, kuinka paljon heitä Leon kuulumiset kiinnostavat, Jasmin miettii.

Pian juhlitaan Leon puolivuotispäiviä.

– Juuri nyt haluan keskittyä lapseeni ja perheeseeni. Itseeni keskittymisen aika on sitten myöhemmin, Jasmin sanoo.

Mikko on samaa mieltä.

Vauva 6–7/16

Perhe

Lähihoitajaopiskelija Jasmin Vahtera, 17, lukiolainen Mikko Heikura, 18, ja Leo, 5 kk, asuvat Espoossa.

Yksi vauvan vilpittömimmistä ihailijoista saattaa olla hänen isosisaruksensa.

Yhtä vauvakuvaa en koskaan väsy katselemaan: Muutaman viikon ikäinen kuopuksemme pötköttää piirua vaille kolmevuotiaan esikoisemme sylissä. Vauva pitää isosiskoa tiukasti pikkusormesta kiinni. Siinä on hyvä.

Kun itse vielä ihmettelin, kuka tämä pieni ja uusi oikein on, esikoinen otti vauvan saman tien omakseen. Hänestä kuoriutui isosisko ennen kuin minusta kahden äiti. Hän kylvetti, hoivasi ja lohdutti, esitteli vauvaa polleana tutuille ja tuntemattomille.

Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Itsehän unohdin kirjoittaa vauvan nimen onnittelukorttiin, kun lähdimme koko perhe syntymäpäiväjuhliin. Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Sydämeeni oli ryöpsähtänyt kertaheitolla hurjasti lisää rakkautta, mutta samalla sydän hieman nyrjähti. Esikoisen puolesta kirpaisi, sillä syliin ei joka hetki mahtunut yhtä paljon kuin sydämeen.

Onneksi oli myös isän ja isovanhempien syli. Isompikin sai vielä olla pieni.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle. Ehkä niinkin. Kieltämättä toivoin, että lapsillani olisi kasvussaan kaveri. Se rakkain ja raivostuttavin, jonka kanssa otetaan yhteen mutta jonka edestä ei ikinä paiskaisi ovea kiinni iäksi.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle.

Pikku hiljaa kädet alkavat riittää kahdenkin äitinä. Sitä huomaa kasvavansa lahjomattomaksi erotuomariksi, muistaa tuoda reissusta kaksi täsmälleen samanlaista tuliaista. Mittaa automaattisesti jälkkärit grammalleen yhtä suuriksi. Sylissäkin pysyy kaksi yhtä aikaa.

Kun siskokset kikattavat omille jutuilleen ja pusuttelevat toisilleen hyvän yön halit, sydämessä ei voisi enempää lämpöä tunteakaan.

Vauva-lehden pääkirjoitus 12/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen
Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.