Kuvat: Piia Arnould
Kuvat: Piia Arnould

Jasmin ja Mikko ovat teinivanhempia. Mutta se ei ole oleellista. Oleellista on se, että he haluavat olla hyviä vanhempia.

Mikko istuu risti-istunnassa lattialla, ja viisikuukautinen Leo pötköttää isän reidellä. Jasmin nojaa Mikkoon ja sipaisee välillä hellästi Leon poskea.

Perhe on viltin päällä keskellä olohuoneen lattiaa. Siitä on helppo singahtaa keittiöön tai pesuhuoneeseen. Kaikki tärkeä on kätten ulottuvilla: myös Leon lempilelu, pinkki pehmoperhonen.

– Kyllä olet isäsi näköinen, Jasmin sanoo ja nauraa pojalleen.

Hän nostaa Leon syliinsä. Leo kikattaa. Miten poika voikin olla niin täydellinen?

Aurinko paistaa ikkunasta ja paljastaa pölyn ja epäjärjestyksen. Mutta se ei haittaa, se ei ole tärkeää. Tärkeää on Leo. Mikko ja Jasmin ovat tulleet teineinä vanhemmiksi, mutta sekään ei ole oleellista. Se on, että he haluavat olla hyviä vanhempia.

Alussa tuore äiti ei uskaltanut antaa Leoa edes Mikon syliin. Nyt isä tekee kaikkea mitä äitikin, paitsi imettää ja leikkaa Leon kynnet.

Mikko katsoo Leon perään esimerkiksi silloin, kun Jasmin lähtee kuntosalille. Vahtiessaan hän pelaa koneella Runescape-roolipeliä. Se on ehkä ainoa asia, josta Jasminin tulee Mikolle välillä nalkutettua.

Mutta se on pieni juttu sen rinnalla, että isä hoitaa lastaan hyvin, käy kaupassakin ja tekee kotitöitä.

Mikolla oli huoneessaan kapea nuorisovuode. Sen päällä 17-vuotias Mikko ja 16-vuotias Jasmin juttelivat yhtenä joulukuun iltana puolitoista vuotta sitten.

Vasta myöhään illalla, kun Mikon pikkusisko oli nukahtanut seinän takana, Jasmin uskalsi kuiskata, että oli unohtanut ottaa minipillerin. Mitä jos hän olisi raskaana? Mikko ei osannut sanoa oikein mitään. Paitsi, että olisihan se nyt aika pelottavaa.

Kun raskaustesti näytti negatiivista, Jasmin tunsi helpotusta – mutta myös pettymystä.

Kuukauden kuluttua tehty raskaustesti näytti kuitenkin negatiivista.

– Olimme kummatkin helpottuneita, mutta samalla tunsin myös pettymystä. Olin ehtinyt pyöritellä raskauden mahdollisuutta mielessäni jo kuukauden ja alkanut salaa vähän toivoakin, Jasmin sanoo.

Jasminin vauvakuume vain vahvistui ajan kuluessa. Sopisiko, että vauvaa ei yritetä, mutta ei estelläkään, Jasmin ehdotti. Mikosta ajatus oli hyvä. Välillä Jasmin otti pillerin, välillä ei.

Jasminille oli jo pienenä selvää, että hänestä tulee joskus äiti. Lapsuuden valokuvassa hän istuu nakuna vauvanukke kainalossaan. Hän nukkui nukkiensa kanssa, syötti niitä tuttipullolla ja sovitteli niille vaippoja. Hän hoivasi naapurin pientä Hannaa ja halusi välttämättä siivota tämän huoneen. Jasmin toivoi kovasti pikkusisarusta, mutta sitä ei koskaan tullut.

Kun hän oli 9-vuotias, vanhemmat erosivat. Ero oli shokki.

– Kuvittelin, että kaikki oli minun syytäni. Äiti ja sisarpuoleni muuttivat pois. Minä päätin jäädä asumaan isäni kanssa, koska en halunnut jättää häntä yksin.

Isä ja tytär asuivat kahdestaan kaukana maalla, eikä isä oikein osannut tukea naiseksi kasvavaa tytärtään. Koulussa Jasminia kiusattiin. Kaikki kävi lopulta niin raskaaksi, että Jasmin alkoi viillellä itseään.

Koulussa kukaan ei huomannut Jasminin pahoinvointia. Äiti oli kuitenkin pistänyt merkille tyttönsä muuttuneen olemuksen ja järjesti Jasminin asumaan luokseen.

Uudessa koulussa 13-vuotias Jasmin sai kavereita ja alkoi ensikertaa seurustella. Silti hän ei ollut tyytyväinen itseensä tai elämäänsä.

Nuoresta poikaystävästäkään ei ollut tukea: poika sanoi Jasminin olevan liian lihava. Jasmin laihdutti 20 kiloa ja sairastui bulimiaan. Hän oli nuori, mutta hänestä tuntui, että elämä oli ohi. Juuri sillä hetkellä vauvahaaveet olivat hyvin, hyvin kaukana.

Keväällä kaksi vuotta sitten Jasmin uskaltautui siskonsa tupaantuliaisiin, vaikka oli juuri laittanut poikaystävän kanssa välit poikki eikä ollut lainkaan juhlatuulella.

Juhlissa oli poika, joka vilkuili Jasminia koko ajan.

– Jasmin oli minusta nätti. Ja vaikutti jotenkin kaukaisesti tutulta, Mikko sanoo.

Parin viikon kuluttua Jasmin rohkaistui pyytämään Mikkoa leffaseuraksi.

Kesällä he alkoivat seurustella, ja syksyllä Jasmin aloitti lähihoitajaopinnot Espoossa. Mikko jatkoi lukiossa.

Joulun alla Jasminilla tuli riitaa äitinsä kanssa. Syytä ei kukaan enää muista, ja vaikka riita sovittiin heti, Jasmin alkoi hiljalleen muuttaa tavaroitaan Mikon kotiin.

Jasmin laittoi Mikolle viestin: "Olen raskaana". Mikko vastasi: "Me niin kuollaan."

Vuosi ensitapaamisen jälkeen Jasmin istui Mikon huoneessa ja tuijotti raskaustestiä. Varmuuden vuoksi hän testasi kahdella tikulla ennen kuin laittoi Mikolle tekstiviestin: Olen raskaana.

Pian kännykkään kilahti vastaus: Me niin kuollaan.

Nuorten äidit suhtautuivat uutiseen hyvin, mutta kun Mikon isä kuuli raskaudesta yhdeksännellä raskausviikolla, hän raivostui niin, että roskapussit lensivät käsistä lattialle. Myöhemmin isä pyysi suuttumistaan anteeksi ja selitti olevansa vain huolissaan.

Osa kavereista haukkui Mikkoa tyhmäksi. Heidän mielestään vauva pilaisi Mikon elämän.

Ensimmäinen ultraäänitutkimus konkretisoi raskauden nuorelle isälle. Mikko rakastui päätäpahkaa pieneen tulokkaaseen ja silitteli iltaisin Jasminin mahaa. Oli yhtä aikaa outoa ja mahtavaa ajatella, että siellä kasvoi heidän yhteinen lapsensa.

Neuvolasta luvattiin, että nuori perhe saisi soittaa ja kysyä neuvoa milloin vain. Terveydenhoitaja suositteli Tyttöjen talon nuorten äitien ryhmää. Siitä tulikin Jasminille tärkeä tuki. Synnytysvalmennusryhmään he eivät sen sijaan halunneet mennä ikänsä takia ihmeteltäviksi.

Jasmin kävi terveydenhuolto-oppilaitosta kahdeksannen raskauskuukauden loppuun. Koulussa hänen nimilapussaan luki #mutsi.

Jasmin oli odotuksesta niin ylpeä ja onnellinen, että vain hymyili ihmettelijöille.

Loppuaikoina Jasminin päälle mahtuivat enää Mikon isot, mustat Iron Maiden -paidat. Kaduilla ja kaupoissa Jasminin mustiin verhottua suurta vatsaa tuijotettiin. Se ei haitannut. Jasmin oli odotuksesta niin ylpeä ja onnellinen, että vain hymyili ihmettelijöille.

Kun Jasmin oli 28. raskausviikolla, pari muutti vuokrakaksioon kilometrin päähän Mikon vanhemmista. Aikaisin yhtenä joulukuun aamuna Jasmin heräsi pissahätään ja raahusti vessaan. Kuului vaimea poksahdus, ja lapsivedet hulahtivat pönttöön.

Synnytys eteni hyvin, ja jo puolenpäivän jälkeen Leo päästi ensiparkaisunsa.

Kun he pääsivät synnytyksen jälkeen asettumaan perhehuoneeseen ja hoitaja jätti heidät kolmisin, aika tuntui pysähtyvän.

– Puhelin piippasi onnitteluita. Muuten olimme hiljaa ja ihastelimme vauvaa.

Jasmin ja Mikko olivat äärettömän onnellisia, mutta samalla olo oli epätodellinen. Oliko vauva todella heidän? Miten joku voi olla niin pieni, mutta niin valmis?

– Olin hirveän kiitollinen siitä, että Mikko oli vierelläni. Tunsin, että olemme tässä hommassa selkeästi yhdessä.

Vanhemmat ja sisarukset kävivät kerran ihastelemassa vauvaa. Muuten päivät menivät levätessä ja imetystä opetellessa. Kotiin siirtyminen jännitti kumpaakin.

He tiesivät, että vauvat tapaavat itkeä ja valvoa. Silti alun raskaus tuli yllätyksenä. Leo kärsi koliikista, ja itki kolme kuukautta yöt ja päivät.

Jasmin ja vauva nukkuivat sängyssä, Mikko vieressä lattialla. Leoa hytkytettiin sylissä ja koliikkikeinussa. Ja taas sylissä ja keinussa.

Ensimmäisinä kuukausina Jasmin ei jaksanut ajatellakaan tekevänsä ruokaa, ja hän eli käytännössä ateriankorvikkeilla. Pikimusta huumori auttoi pahimman yli.

– Kun soitin äidille, saatoin sanoa, että teen kohta lapsesta vauvapataa. Onneksi äidilläkin on hyvä huumorintaju, ja hän ymmärsi tunteeni.

Mikko kävi lukiota vielä joulu- ja tammikuun, mutta jäi sitten isyysvapaalle.

Ajan kuluessa Leon koliikki helpotti, ja Jasminkin alkoi taas syödä kunnolla. Hän pumppasi maitoa pulloon ja antoi Mikon ruokkia vauvaa, jotta sai välillä levättyä. Imetystä hän ei kuitenkaan jättänyt.

– Aion imettää Leoa vähintään puoli vuotta, hän sanoo.

Jasmin istuu vuoteella ja syöttää Leoa. Mikko kiikuttaa imetystyynyn. Kun Leo on kylläinen, hän osallistuu keskusteluun jokeltamalla.

– Tissichatti! Nyt tämä menee vähän leikiksi. Jäähylle hetkeksi, Jasmin juttelee ja nostaa Leon rinnalta.

Jasmin sanoo tuntevansa itsensä täysin valmiiksi äidiksi. Hänestä tuntuu, että on ollut valmis jo pitkään.

– Kun teen jotain oikein, se vaikuttaa vauvaankin oikein. Kun syön tai liikun, se tekee hyvää meille molemmille. Itsestä huolta pitäminen on nyt automaattista.

Perhe vierailee Mikon vanhemmilla aina torstaisin ja lauantaisin. Vauva-arjen pieniä iloja on päästä saunaan kahdestaan.

Jasminin äiti käy tyttärensä apuna, ja isä soittelee ja kyselee kuulumisia. Isästä on tullut Leon suurin fani. Nuorena ne lapset pitääkin tehdä, hän sanoo. Isä on tyytyväinen myös siihen, että Mikolla on mahdollisuus viettää aikaa perheensä kanssa. Sitä mahdollisuutta ei jokaisella miehellä ole aina ollut.

Pari vuotta. Ainakin niin kauan Jasmin aikoo olla kotona. Hän miettii, jatkaako sitten lähihoitajaopintoja vai alkaako opiskella merkonomiksi. Mikko vaihtaa aikuislukioon, jotta hän voi viettää päivät perheensä kanssa. Taloudellisesti he tulevat toimeen ihan hyvin, sillä rahaa ei mene mihinkään turhaan.

Jasminia ärsyttää perinteinen käsitys teinivanhemmista: vauva on vahinko ja joka viikonloppu juodaan pää täyteen.

Nuoruuden tupakka- ja alkoholikokeilut eivät Mikkoa ja Jasminia kiinnosta. Mikko ei ole koskaan edes maistanut alkoholia. Jasminia ärsyttääkin perinteinen käsitys teinivanhemmista, joiden vauva on vahinko ja jotka juovat joka viikonloppu päänsä täyteen.

– Leo ei välitä minkä ikäisiä me olemme. Riittää, että pidämme hänestä huolta.

Osa kavereista jäi vanhemmuuden myötä. Muutamat ovat vierailleet Leoa katsomassa.

– Leo on heidän mielestään söpö. Mutta en tiedä, kuinka paljon heitä Leon kuulumiset kiinnostavat, Jasmin miettii.

Pian juhlitaan Leon puolivuotispäiviä.

– Juuri nyt haluan keskittyä lapseeni ja perheeseeni. Itseeni keskittymisen aika on sitten myöhemmin, Jasmin sanoo.

Mikko on samaa mieltä.

Vauva 6–7/16

Perhe

Lähihoitajaopiskelija Jasmin Vahtera, 17, lukiolainen Mikko Heikura, 18, ja Leo, 5 kk, asuvat Espoossa.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”