Vapaa pudotus

Mies palasi futistreeneistä kotiin silminnähden järkyttyneenä: ”Kuulin just yhden ihan kamalan synnytystarinan. Haluatko kuulla?”

Mies palasi futistreeneistä kotiin silminnähden järkyttyneenä: ”Kuulin just yhden ihan kamalan synnytystarinan. Haluatko kuulla?”

No en tosiaankaan. Tiedän kyllä, että miehen järkytys helpottaisi, jos hän saisi jakaa tarinan kanssani. En silti suostu.

En tiennytkään, että näitä kauhutarinoita jaetaan myös miehille. Minä luulin, että se kummallinen ihmistyyppi, joka haluaa kertoa karmivia tarinoita synnytyslaitokselta, vaanii vain raskaana olevia naisia. Onneksi minua viisaammat varoittivat näistä pelottelijoista etukäteen. Olen onnistunut torjumaan jo monta yritystä. En tiedä, mitä sairasta tyydytystä nämä ihmiset saavat siitä, että pääsevät jakamaan inhottavia tarinoitaan.

Minä haluaisin kuulla neutraalia ja faktista puhetta synnytyksestä, joka tuntuu olevan aikamoinen tabu. Laskettuun aikaan on vielä muutama viikko, ja synnytys pyörii mielessäni, tietysti. Perhevalmennus, jossa puhutaan synnytyksestä, ja synnytyssairaalaan tutustumiskäynti ovat ohjelmassa vasta viikon kuluttua. Aika viime tinkaan. Ainakin minä tarvitsisin kättä pidempää jo vähän aiemmin. Nyt mennään valikoitujen mielikuvien varassa.

Netti pursuaa synnytysvideoita, mutta en halua katsoa niitä ilman järjen ääntä, jota minulla itselläni ei ole. En edes sitä yhtä, jonka lähetti minulle doulaksi kouluttautuva hippiystäväni. Videossa naiset saavat orgasmeja synnyttäessään. Siinä yhtälössä on jotain, mitä minä en halua tietää. Ihaileva, osallistuva ja nautiskeleva sävy on minulle hiukan vaikea.

Kun äitiysjoogaohjaajani kertoo, kuinka kätevä tietty kyykkyasento on synnyttäessä, minä suljen korvani. En usko, että haluan kurkkia emättimeni aukosta pilkottavaa lapsen päätä saati silittää ponnistusten välissä synnytyskanavassa lytistyneenä olevan lapsiparan tukkaa.

Toki minulla on useita synnyttäneitä ystäviä, joilta voin kysellä kokemuksia. Pian synnytyksen jälkeen naiset useimmiten sanovat, että tapahtuma oli kamala eikä kukaan heistä haluaisi kokea sitä uudelleen. Sitten kun synnytyksestä on mennyt tovi, ihmiset eivät yleensä muista siitä mitään yksityiskohtia. Siinä vaiheessa aika moni noista traumatisoituneista manaajista onkin sitä mieltä, että oma lapsi on niin ihana, että niitä voisi hyvinkin synnyttää vielä toisen ja vaikka kolmannen. Ihmismieli on kyllä erikoinen.

Parhaat, konkreettiset vinkit sain ystävältäni, jonka tapasin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli synnyttänyt. Hän muisti sentään jotakin. Lähinnä sen, kuinka kivulias ja raskas kokemus oli, mutta myös ne pari juttua, joista saattaisi olla apua: Sen, että kannatti pitää kurkunpää rentona ja keho liikkeessä supistusten aikana. Ja että ilokaasu auttoi vain, jos sitä ymmärsi imuroida kiduksiinsa tarpeeksi ajoissa.

Mies on tulossa synnytykseen mukaan, mutta hänen kanssaan synnytyksestä on vaikeaa puhua. En usko, että siitä on mitään hyötyä, että kaksi tietämätöntä­ kummastelee keskenään asiaa, josta kummallakaan ei ole parempaa tietoa tai kokemusta. Minua synnytys jännittää, tietysti – ja miestä jännittää vielä enemmän. Veri- ja piikkikammoista miestä jännittää sairaalaympäristö ja se, että minulle tai lapselle käy jotain. Minua jännittää se, että onhan työvuorossa mukavaa ja ystävällistä henkilökuntaa, jolla on aikaa minulle. En kestä, jos kohdalleni osuu joku piittaamaton ja kiireinen kusipää.

Kipuun suhtaudun kiinnostuneena. Olen elämäni aikana joutunut sietämään todella järkyttävää migreeniä ja uskon, että synnytyskipu on laadullisesti parempaa kipua. Toisin kuin migreenissä, synnytyksessä on selkeä päämäärä ja päätepiste. Ja tietysti minua jännittää se, että alapääni repeää tuhanneksi kappaleeksi ja joudun kulkemaan loppuelämäni vaipat housuissa, hirvittävissä tuskissa. Jos niin käykin, niin luoja minua varjelkoon siltä, etten lähde levittämään sitä tarinaa kaikille tuleville synnyttäjille. Jos alan jakaa mahdollisia karmeita kokemuksiani ilman rakentavaa näkökulmaa, lyökää minua halolla päähän. Paremman maailman tähden.

Maria Veitola on 39-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluu mies ja kohta myös lapsi. Maria kertoo kolumnissaan, miten ensikertalainen opettelee äidiksi yrityksen ja erehdyksen kautta.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 04/2012.

Vaikka perheet ovat 2000-luvulla vauraampia kuin koskaan ennen, raha ei silti tunnu riittävän.

Jos perheellämme olisi enemmän rahaa käytössä, olisimme onnellisempia, kertoo 79 prosenttia Meidän Perheen rahakyselyyn vastanneista.

Raha mahdollistaa helpomman elämän. Voisi mennä ja tehdä laskematta, montako maitolitraa sillä rahalla saisi.

Noin 60 prosenttia vastaajista kuvailee kuitenkin perheensä taloudellista tilannetta hyväksi tai melko hyväksi. Epävarmuutta aiheuttaa eniten se, että kaikki mikä tulee, myös menee.

Vaikka perheet ovat 2000-luvulla vauraampia kuin koskaan ennen, raha ei silti tunnu riittävän.

”Elintason nousu lisää painetta, että pitää olla kaikkea."

Sosiologian professori ja kulutustutkija Terhi-Anna Wilska tunnistaa ristiriidan.

– Elintason nousu lisää painetta, että pitää olla kaikkea. Esimerkiksi kännykät lapsille ovat uusia välttämättömyyksiä.

Yksi tällainen ”uusi välttämättömyys” on lapsille säästäminen.

– 30 vuotta sitten oli epätavallista, että vanhemmat avustivat kotoa muuttanutta lastaan vuokranmaksussa. Nykyään ajatellaan, että on sopimatonta heittää lapsi omilleen, Wilska sanoo.

Eräs vastaaja kertoi kyselyssä näin:

Haluaisimme säästää lapsille. Emme uskalla luottaa, että opiskelijoille maksetaan tukia enää 15–20 vuoden päästä.

Aikuisten menoista tingitään ensimmäisenä, lasten harrastuksista viimeisenä.

– Etenkin äideille on tyypillistä, ettei kuluteta itseen, vaan laitetaan lapsi edelle.

”Se, että lähipiirikin venyttää senttiä, voi jopa lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta.”

”Tavallisen tiukka rahatilanne” otetaan lapsiperheissä Wilskan mukaan pääosin elämänvaiheeseen kuuluvana. Se, että lähipiirikin venyttää senttiä, voi jopa lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Köyhyys ja pienituloisuus taas aiheuttavat henkistä stressiä, varsinkin jos ne jatkuvat pitkään.

Tutkimusten mukaan rahasta ei kanneta huolta, jos tilillä on puskurina muutaman kuukauden palkka. Mutta tuoko muhkeampi pankkitili mielenrauhan lisäksi onnea? Tiettyyn rajaan asti kyllä.

– Noin 70 000–80 000 euron käteen jääviin yhden ihmisen vuosituloihin saakka lisäraha kasvattaa onnellisuutta. Sen jälkeen ei.

 

Näin Meidän perheen lukijat kertoivat verkkokyselyssä:

Jos rahaa olisi enemmän...

  • Olisin huomattavasti vähemmän stressaantunut ja ahdistunut. Elämässä on tarpeeksi muitakin murheita ilman rahahuoliakin.
  • Olisi varaa laadukkaampaan ruokaan ja mahdollisuus käydä yksityisellä lääkärillä.
  • Ei tarvitsisi joka asian kohdalla miettiä, voiko ostaa vai ei.
  • Voisi ostaa parempikuntoisen talon eikä tarvitsisi remontoida niin paljon.
  • Voisi keskittyä elämiseen ja arkeen. Tietäisi, että saa kaiken mitä tarvitsee, saa syödä terveellisesti ja voi hankkia erilaisia elämyksiä matkailusta ulkona syömiseen.
  • Voisi vaikka ostaa lohta kaupasta useammin kuin kerran kuussa!
  • Voisin hoitaa lastamme kotona, kunnes hän on kaksivuotias.
  • Asuisimme tilavammin ja meillä olisi varaa palkata apua (esim. siivoja). Voisimme tehdä koko perheen yhteisiä ulkomaanmatkoja. Elämä olisi huolettomampaa.
  • Pystyisimme säästämään, ja lapset saisivat joskus omat huoneet.

Nordean tutkimuksen mukaan keskimääräinen säästösumma lapselle on 30 euroa kuukaudessa.

Jo kolme neljästä suomalaisvanhemmasta laittaa rahaa säästöön lapsiaan varten, selviää Nordean teettämästä tuoreesta tutkimuksesta.

Sosiologian professori ja kulutustutkija Terhi-Anna Wilska on huomannut, että lapsille säästämisestä on tullut viime vuosina eräänlainen uusi välttämättömyys.

– 30 vuotta sitten oli epätavallista, että vanhemmat avustivat kotoa muuttanutta lastaan vuokranmaksussa. Nykyään ajatellaan, että on sopimatonta heittää lapsi omilleen, Wilska sanoo Meidän Perheen haastattelussa.

Samoilla linjoilla tuntuvat olevan suomalaisvanhemmat Nordean kyselyssä. Suurin osa säästää lapsen tulevaisuutta varten. Yleisin syy olla säästämättä lapselle on se, ettei rahaa saa säästettyä, vaikka haluaisi. Heistä, jotka eivät vielä säästäneet lapsilleen, moni aikoi aloittaa säästämisen myöhemmin. Vain hyvin harva ilmoitti, ettei pidä säästämistä tarpeellisena.

Keskimääräinen säästösumma on 30 euroa kuukaudessa, ja tyypillisimmin se laitetaan säästötilille. Rahastoihin säästää joka viides, ja osakkeisiin vain neljä prosenttia vastaajista.

 

Kysely

Onko lasten tulevaisuutta varten säästäminen mielestäsi tarpeellista?