Uhmaikä alkaa, kun mölinä ei enää riitäkään, sanoo Jani Kaaro.


Usein ajatellaan, että puheen oppiminen alkaa sanoista. Kun vauva siis jokeltelee, hän harjoittelee sanoja. Aion tässä kuitenkin väittää, että sanat ovat viimeinen asia, minkä lapsi puheesta oppii. Siinä vaiheessa kun taaperoikäinen sanoo ensimmäisen sanansa, hän on oppinut jotakin paljon tärkeämpää – nimittäin koko puhumisen idean.

Esikoisen kohdalla kaikki oli sellaista hullunmyllyä, etten osannut seurata miten hän harjoitteli puhumista enkä valitettavasti muista siitä paljonkaan. Nyt kun kaksospoikani ovat noin kahdeksan kuukauden iässä, olen koettanut olla tarkkaavaisempi.

Tiedättehän, miten ihmisen sanotaan joskus makustelevan sanoja suussaan. Vauvat tekevät samaa, paitsi että he makustelevat äänteitä. Heidän ensikosketuksensa kieleen on se, miltä äänteet tuntuvat suussa.

Poikieni ensimmäiset äänteet olivat yksinkertaisia tyyliin guu tai gyy. Sitten he keksivät, että jos liikuttaa kieltä samalla kun sanoo gyy, siitä tulee jotakin sellaista kuin gl-yy, Seuraavaksi he keksivät, että jos laittaa sormet suuhun samalla kun pitää ääntä, voi tehdä vielä pidempiä ja monimutkaisempia äänteitä, kuten g-lii- g-lii-g-lyy.

Se oli kuitenkin vasta alkua. Poikien seuraava keksintö oli aloittaa ä:llä, sulkea huulet ja puhaltaa yy. Siitä tuli kuukausia kestänyt kestosuosikki: ä-pyy. Äänne sai lisävauhtia siitä, että he oppivat sanomaan sen huulia pöristäen. Jossakin vaiheessa kuunneltiin myös ranskalaista sorrettua ärrää ja viime aikoina kakistusta, joka kuulostaa yskältä, mutta ei ole.

Kun tarkkailin pöristelevien tai kakistelevien poikien ilmeitä, oli ilmiselvää, että "puhuminen" oli mielenkiintoista. Kun kieltä liikutti suussa, se sai äänen muuttumaan. Pöristäminen tuntui hassulta huulissa. Kakistaminen kutitti kurkkua. Puhumisen motivaatioksi riitti, että äänteet tuntuivat hauskalta suussa.

Olin jo pitkään ihastellut tätä evoluution ihmettä, joka näin vaatimattomasta alusta puhkeaisi täyteen kukkaansa monimutkaiseksi kieleksi, kunnes yhtäkkiä oivalsin jotakin. Täytyihän aikuisten puheen olla yhtä käsittämätöntä vauvoille kuin vauvojen jokellus oli meille. Mitäköhän vauvat ajattelivat meidän puheestamme? Oliko heillä aavistustakaan siitä, miksi me puhumme?

Eräänä päivänä tapahtui jotakin, mikä avasi silmäni. Toinen poika ryömi lattialla ja löysi pehmolelun. Yhtäkkiä alkoi kantautua ma-ja-ja-la-la-ma-ma-ma-ma. Mitään sellaista ei ollut kuulunut koskaan aiemmin, mutta siinä ei ollut kaikki. "Puheessa" oli uusi sävy, aivan kuin poika olisi motkottanut pöllölle jostakin. Vauvan kulmat olivat kurtussa, ja hän heilutti kättään kuten aikuiset heristävät sormea.

Se oli koko lailla pysähdyttävä hetki. Ei ollut nimittäin pitkä aika siitä, kun olin täsmälleen samassa paikassa messunnut 10-vuotiaalle esikoiselleni tavanomaisista aiheista; miksi ei voi retkottaa sohvalla niin, ettei siihen mahdu ketään muuta tai miksi ei voi katsoa televisiota samalla kun tekee läksyjä. Oliko pieni poika tarkkaillut meitä? Kokeiliko hän samaa strategiaa pehmopöllöön?

Uskon, että vauvoilla ei ensialkuun ole aavistustakaan siitä, miksi isä, äiti tai isoveli päästävät ääniä suustaan. Mutta he tarkkailevat meitä, ja vähitellen he huomaavat toistuvan kaavan: puhe laittaa asioita liikkeelle. Kun isä sanoo jotakin, isoveli nousee sohvalta. Kun äiti sanoo jotakin, isä menee jääkaapille. Suusta tulevalla äänellä on vaikutuksensa.

Uskon myös, että lasten mölinä on pääasiassa tällaista kokeilua. He päästävät ääniä suustaan, ja katsovat, onko sillä mitään vaikutusta. Joskus on, joskus ei, ja lapset tekevät siitä omat päätelmänsä. Koska meidän puheemme on heille pelkkää mölinää, on täysin luonnollista päätellä, että hekin voisivat saada asioita tapahtumaan omalla mölinällään.

Mutta kuvitelkaa sitä tyrmistystä, kun lapset noin kahden vuoden iässä tajuavat, että mölinä ei riitä, vaan puhe koostuu lukemattomista sanoista, joilla on täsmällisiä merkityksiä. Heidän pitää opetella koko tuo sanojen järjestelmä, joka aikuisilta tulee luonnostaan. Mielestäni ei ole sattumaa, että juuri tuolloin alkaa myös uhmaikä.

Jos minulta kysytään, tämä järkytys on suurin syy uhmaiälle. Se ei ole pelkkää omaa tahtoa, vaan sukua pettymykselle ja voimattomuudelle, jota eksyneet kokevat, kun he tajuavat, että heidän pitää ylittää vielä yksi vuoristo löytääkseen takaisin sivistyksen pariin.

Mitä paremmin lapsi ja vanhemmat ovat siinä vaiheessa oppineet ymmärtämään toisiaan, sitä helpommin siitä selvitään.

Lue lisää nettikolumneja

Vierailija

Ja niin alkoi uhmaikä

Poitsumme uhmaa toisinaan 2 vuotiaana, vaikka onkin muuten erittäin hyväluontoinen lapsi. Puhe on siansaksaa, johon pikkuhiljaa muodostuu ymmärrettävää tekstiä. Piiiiiiitkiä "lauseita" joista ei saa mitään selvää. Toistoina jokaiselle nimikkeellä kutsutulle. Iti, äiti, maia= sisko Maria. Esimerkkinä ilmoitus Äiti!, älämölöälämölö eikkiä uukona mummi. Poikasemme oppi siskon avulla kävelemään erittäin nopeasti ja varhain. Appivanhemmat totesivatkin pojan puheen jääneen tossun alle. Kiva kolumni...
Lue kommentti
Vierailija

Ja niin alkoi uhmaikä

Kiva juttu oli, mutta olen eri mieltä havainnostasi. Esikoisemme alkoi puhumaan lauseita jo hieman ennen 1,5 vuoden ikää. Ja uhmaa on alkanut nyt vasta 2 vuoden iässä ilmaantumaan. :) Johtopäätöksesi siis ei aivan nappiin varmastikaan osu.
Lue kommentti

Miten toimia yhdessä vanhempina eron jälkeen? Tarvitaan sopivasti etäisyyttä ja joustoa, neuvoo Päivi Hietanen Ensi- ja turvakotien liitosta.

Tuore ero on vaikea paikka. Olette päätyneet siihen tilanteeseen, että parisuhde ei enää toimi. Samalla pitäisi pelata yhteen lapsen parhaaksi.

– Eron jälkeen kamppailee omankin selviytymisensä, surun ja pettymyksen kanssa, kuvaa Ensi- ja turvakotien liiton Ero lapsiperheessä -tiimin suunnittelija Päivi Hietanen.

Hietanen kertoo, että monille tulee vähän yllätyksenä se, mistä kaikesta joutuu sopimaan. Mihin lapsi menee päivähoitoon? Tuli lasku harrastuksesta, miten se jaetaan? Jos äiti on aina ratkonut sisarusten väliset riidat, saako lapsi soittaa niistä äidille myös isän viikolla?

– Perhe-elämän sivussa on voinut soljua paljonkin asioita, joista eron jälkeen täytyy erikseen neuvotella.

Ja toisaalta: toinen on saattanut päättää monista asioista yhdessäoloaikana yksin. Eronnut ei voi määrätä, miten toisen vanhemman luona eletään, miten syödään tai pukeudutaan, saako sohvalla pomppia.

Lapsen ei kuulu toimia viestinviejänä

Lapsen kannalta on paras, jos puheyhteys perheiden välillä toimii. Jos mikään toisen luona tapahtunut ei kuulu toiselle, lapsi joutuu kurjaan viestinviejän rooliin. Lapsen ei kuulu raportoida vaikka sitä, onko toisen luona sairastettu tai käyty lääkärissä. Se on vanhemman tehtävä.

Lapsen pitää saada olla lapsi myös eron jälkeen. Siihen kuuluu se, että toista vanhempaa saa ikävöidä. Yhdessä voi sopia, että toisenkin viikolla saa soittaa tai kyläillä.

”Lapsi kantaa yhä mielessään kolmiota, jossa on hän itse ja molemmat vanhemmat.”

– Kumpikin vanhempi on lapselle tärkeä. Lapsi kantaa myös eron jälkeen mielessään kolmiota, jossa on hän itse ja molemmat vanhemmat.

Hietanen neuvoo suhtautumaan toiseen vanhempaan tiimin jäsenenä. Sopikaa, millaisissa asioissa toiseen on lupa tukeutua. Kaikilla on oikeus vaatia asiallista käytöstä.

Yhteistyötä kannattaa sitä paitsi harjoitella kaikkien, oltiin yhdessä tai ei.

– Paljon puhutaan parisuhdetaidoista tai siitä, millainen vanhemman suhde lapseen on. Pitäisi puhua myös siitä, miten perheen aikuiset toimivat yhdessä vanhempina. Vanhempien välinen hyvä tiimityö koituu myös lapsen parhaaksi.

Kuvitus: Satu Kettunen

Mitä lapsille pitäisi opettaa parisuhteesta? Seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen sai huomata, ettei virheitä tarvitse pelätä.

Viisivuotias tulee kotiin hyvällä tuulella. Hän on sopinut menevänsä naimisiin eskarikaverinsa kanssa. Heidän yhteiseen kotiinsa on tulossa musta sohva, samanvärinen kuin meilläkin kotona on.

– No mutta onnea! Ihanaa, että olet mennyt kihloihin, sanon.

Jatkamme leikkiä hetken aikaa. Kyselen nuoren parin tulevaisuudensuunnitelmista ja kommentoin kannustavasti.

Samalla tavalla toimin toivon mukaan tulevaisuudessakin, kun lapseni löytää itselleen kumppanin.

Jo työni ansiosta tiedän, että on paljon tutkittua tietoa siitä, miten ihminen oppii rakastamaan. Vanhemmilla on siinä iso rooli. Aikuiset tulevat opettaneeksi lapselle paljon asioita: Miten toisten kanssa ollaan? Voiko ihmisiin luottaa ja kannattaako heihin kiintyä? Miten hyvä tai paha paikka maailma on?

En voi olla miettimättä sitä, millaisen mallin ihmissuhteista minä heille annan.

Muiden vanhempien tavoin haluaisin vain, että lapseni olisivat onnellisia ja tasapainoisia. Ajatus siitä, että joku joskus rikkoisi pahasti lapseni sydämen tai että he joutuisivat kipuilemaan syvää yksinäisyyttä, saa minut tuntemaan fyysistä tuskaa.

Vaikka lapseni tekevät aikanaan omat yrityksensä ja erehdyksensä, en voi olla miettimättä sitä, millaisen mallin ihmissuhteista minä heille annan.

Mitä osaan opettaa rakkaudesta?

Ethän toista äidin mokia

Tiedän, millaisilta kokemuksilta haluaisin lapseni säästää.

Menin itse kihloihin 16-vuotiaana silloisen poikaystäväni kanssa, muistaakseni jonkin riidan päätteeksi. Hankimme sormukset ja lehti-ilmoituksen, mutta minua alkoi pian ahdistaa. Muutaman epäkypsän liikkeeni jälkeen erosimme. Sitten palasimme yhteen, eikä kihloissa olemisesta enää puhuttu.

Jos minulla olisi mahdollisuus puhua järkeä nuorelle itselleni, sanottavaa olisi paljon.

Ihmissuhdehistoriassani on muutama muukin kohta, joiden muisteleminen saa minut kiemurtelemaan. Lapseni ovat vasta viisi- ja seitsenvuotiaita, mutta harras toiveeni on, etteivät he tekisi samanlaisia virheitä rakkaudessa kuin minä: Sietäisi huonoa kohtelua. Luulisi, että suhteessa täytyy edetä valmiin kaavan mukaan. Olisi jonkun kanssa sen takia, että ajatus yksin jäämisestä kammoksuttaa.

Vai olivatko ne virheitä minunkaan kohdallani?

Lastenpsykiatri, pari- ja perhepsykoterapeutti Janna Rantala stoppaa ajatukseni alkuunsa. Omaa näkökulmaa ei kannata pitää ainoana oikeana rakkaudessakaan.

– Mitä jos jokin, mikä sinusta on ollut virhe, on lapsesi kohdalla jotain muuta? Rantala kysyy.

– Jos olet näyttänyt jossain huonoa esimerkkiä, puhu siitä lapselle ja kerro, että tiedät nyt paremmin.

Tämän allekirjoitan. Olen kokenut suhteissani asioita, joita en haluaisi omille lapsilleni. Toisaalta iso osa noista kokemuksia on vaikuttanut ratkaisevasti siihen, millainen minusta on tullut. Mahdollisia virheitä ei siis kannata panikoida etukäteen, mutta omaa ajatteluaan on hyvä kyseenalaistaa.

– Vanhemmat saattavat hyvää tarkoittaen uskotella lapsilleen kaikenlaista. Lapsi voi omaksua vanhemman uskomuksen vaikkapa siitä, että miehet ovat sikoja tai että lyhyisiin ihmisiin ei kannata luottaa, Rantala jatkaa.

”Prinsessavaiheessa kerroin, että minulla oli harjoitusprinssejä ennen heidän isäänsä.”

Minua helpottaa ajatus siitä, ettei mikään rakkauden perintö ole kohtalonomainen. Huomasin sen itse, kun tapasin mieheni. Kolmekymppiseksi saakka olin ollut varovainen ja varautunut suhteissani. Mieheni tavattuani minussa käynnistyi aivan uusi prosessi. Tuntui siltä, kuin sydämeni olisi joutunut etäohjauksen valtaan enkä olisi voinut muuta kuin luottaa ja hypätä – sitä en ollut koskaan aiemmin tehnyt.

– Lapselle voi puhua ikätason mukaisesti omista vaiheistaan. Olen itse kertonut jonkin verran lapsilleni elämästäni ennen kuin tapasin mieheni: prinsessavaiheessa kerroin, että minulla oli ollut harjoitusprinssejä ennen heidän isäänsä, Janna Rantala kertoo.

Miten hyvä idea! Meillä on uusperhe, joten lapset saavat sitäkin kautta moninaisen käsityksen rakkaudesta ja ihmissuhteista. Puhun heille ihmisten ja perheiden moninaisuudesta mielelläni muutenkin.

Tarvitsemme ihmissuhdeajokortin

Lasten varsinaisen hoitamisen tarve vähenee ikävuosien myötä, mutta opeteltavien taitojen määrä vain kasvaa. Mitä enemmän maailma lapselle avartuu, sen tärkeämpiä ihmissuhdetaidoista tulee.

Janna Rantala muistuttaa, kuinka tärkeää on kasvattaa lasta sellaisena kuin hän on. Siihen, miten ihminen on vuorovaikutuksessa ja miten turvalliseksi hän olonsa tuntee, vaikuttavat monet tekijät. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, sillä temperamenttiin vaikuttavat jo kohdunsisäinen elämä ja perimä.

Ajatus ihmissuhdeajokortista alkaa tuntua harkitsemisen arvoiselta.

Minä uskon, että muiden kanssa pärjää, kun osaa olla ihmisiksi, mutta oma juttunsa on, miten ihmisiksi olemista opetetaan. Lapseni tietävät jo, mistä vauvat tulevat, ja jokusen vuoden kuluttua kerron siitä, miten sitä ehkäistään. Mutta miten he oppivat hyviksi kumppaneiksi? Uskaltavatko he aikanaan luottaa rakkauteen?

Olen ennen pitänyt ajatusta ihmissuhdeajokortista hassuna, mutta idea alkaa yhtäkkiä tuntua harkitsemisen arvoiselta. Kuuntelen sivukorvalla lapsiani, jotka laulavat mukana Nikke Ankaran kappaletta En tiiä sun nimee. ”Hulluu et mä kelailen tällasii vaikken tunne”, Ankara räppää kuvaillessaan vahvoja tuntemuksiaan – eikä biisi suinkaan ole ainoa, joka vetää hupsuudessaan vertoja vanhan ajan prinsessasaduille.

Janna Rantala vertaa ajatusta rakkausvalistuksesta esikoistaan odottavien perhevalmennukseen.

– Kaikenlaisista ilmiöistä voi kertoa, mutta ihminen ei voi koskaan tajuta etukäteen, miten ihanaa ja rankkaa on, kun vauva syntyy. Sitä paitsi lapset tarkkailevat väistämättä sitä, miten heidän perheensä aikuiset kohtelevat toisiaan. Koko elämä on yhtä ihmissuhdeajokoulua. Lapsi kerryttää valtavasti tietoa liikenteestä jo kauan ennen kuin hän itse tarttuu rattiin, Rantala toteaa.

Se yksi ja ainoa... vai kuinka?

Minusta on ihanaa keskustella lasteni kanssa, mutta rakkaudesta on yllättävän vaikea puhua lapsentasoisesti. Yksinkertaistukset eivät tee oikeutta aiheelle, josta filosofit ovat vääntäneet tuhansia vuosia. Muistutan itseäni siitä, että esimerkkini kertoo enemmän kuin sanat.

– Haluan, että isi vie minut huomenna. Isi on niin kiva, lapsi ilmoittaa, kun pesemme illalla hampaita.

– Isi on minustakin kiva, totean.

– Tykkäätkö sinä isistä? lapsi kysyy.

– Ihan äärettömästi, vastaan.

– Enemmän kuin meistä? lapsi jatkaa.

– Ei sitä voi verrata. Mutta se on sellaista erilaista rakkautta.

Seuraavana iltana keskustelumme jatkuu: Äidillä on hyvä olo olla isin kanssa. Isi tykkää äidistä sellaisena kuin äiti on, äiti voi luottaa isiin ja äidin mielestä isin kanssa on hauskaa.

Toivon lasteni ymmärtävän, että molemmat osapuolet ovat vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista.

Silti selityksistäni jää puuttumaan paljon. Haluaisin lisätä muitakin tärkeitä asioita: että isi ei voi eikä hänen tarvitse täyttää äidin kaikkia odotuksia. Isin eikä äidin velvollisuus ei ole tehdä tosiaan onnelliseksi, eikä isi ole äidille se ainoa oikea.

Toivon lasteni ymmärtävän sitten isompina, että molemmat osapuolet ovat vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Pelkkä yhteensopivuus ei riitä, tarvitaan tekoja.


Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen


Välillä pitää olla vaikeaa

Kotona kehun vuolaasti, kun jompikumpi lapsista tekee jotain vähänkin jaloa sisarustaan kohtaan: on antelias, kannustaa, ymmärtää, auttaa tai sanoo jotain kivaa – samoja asioita, joita yritän mahdollisimman usein tehdä itse miehelleni. Uskon, että niillä taidoilla pärjää pitkälle aikuisenakin.

Lapsilleni tarjoutuu lukuisia mahdollisuuksia ihmissuhdetreeniin joka ikinen päivä. Välillä kunnioittava vastavuoroisuus on kuitenkin harjoitteluhetkistä kaukana.

”Kriisit ovat normaaleja, ja riidoista rakkaiden ihmisten kanssa selviää.”

Lapsi käyttäytyy tylysti seuraa kaipaavaa kaveriaan kohtaan. Sisarukset tappelevat raivokkaasti, koska toinen on vilkaissut toista. Seitsenvuotiasta huijataan nettipelissä pahan kerran. Isompi lapsi pakottaa viisivuotiaan leikissä sivustakatsojan rooliin.

Minusta tuntuu pahalta. Mitä vääntäminen ja pettymykset opettavat lapsilleni ihmissuhteista?

Sitä, että ne kuuluvat elämään, Janna Rantala sanoo.

– Lapsen on hyvä tietää, ettei aina ole ihanaa. Kriisit ovat normaaleja, jopa toivottavia, ja riidoista rakkaiden ihmisten kanssa selviää.

Eroperheen vanhempienkaan ei tarvitse ahdistua siitä, millaista mallia ihmissuhteista lapsilleen antaa.

– Ihmissuhde voi päättyä ja eroja tulee hyvistä syistä. Harvoin tapahtuu sellaista, mistä ei voisi selvitä. Hirveitä asioita kokenut ihminen voi jopa kukoistaa.

Säilytä taito rakastaa

– Äiti, äiti, olen saanut uuden ystävän!

Olemme vasta saapuneet puolityhjään leikkipuistoon, kun lapseni jo juoksee luokseni kertomaan iloista uutista. Hänen uusi ystävänsä on puolta nuorempi eikä oikein ymmärrä kaikkia leikkiehdotuksia, mutta se ei haittaa.

Olen samaan aikaan ylpeä ja iloinen lapseni maailmaa syleilevästä asenteesta. Samalla mietin, olisiko puistoilun jälkeen hyvä hetki vaihtaa pari sanaa siitä, mitä ystävyys oikein on. Eihän jokaista satunnaista vastaantulijaa voi laskea läheisekseen?

Katsellessani lapseni touhuja minusta alkaa kuitenkin tuntua siltä, että lapseni tietävät rakkaudesta enemmän kuin minä. En osaa sanoa, mitä peruja heidän luottavainen avosydämisyytensä on. Havainto siitä, että polvi on minusta parantunut, tuntuu ihanan helpottavalta.

”Jos lapsesi suhtautuu rakastavasti ympäristöönsä, olet todennäköisesti näyttänyt hänelle maailman, joka vaikuttaa rakastavalta.”

Ehkä tehtäväni onkin pitää huolta siitä, että he kasvaessaan eivät unohda taitoaan rakastaa.

– Jos lapsesi suhtautuu rakastavasti ympäristöönsä, sinä olet todennäköisesti näyttänyt hänelle maailman, joka vaikuttaa rakastavalta ja rakastettavalta, Rantala toteaa.

Ajatus koskettaa minua syvältä. Jos olen pystynyt vaikuttamaan siihen, miten kauniina lapseni näkevät maailman, voin kenties luottaa siihen, että pystyn olemaan heidän tukemaan vastaisuudessakin.

Myötä- ja vastoinkäymisissä.

Jutun kirjoittaja Elina Tanskanen on seksuaaliterapeutti ja kirjailija, joka kuuluu Ensitreffit alttarilla -ohjelman asiantuntijakolmikkoon.