Uhmaikä alkaa, kun mölinä ei enää riitäkään, sanoo Jani Kaaro.


Usein ajatellaan, että puheen oppiminen alkaa sanoista. Kun vauva siis jokeltelee, hän harjoittelee sanoja. Aion tässä kuitenkin väittää, että sanat ovat viimeinen asia, minkä lapsi puheesta oppii. Siinä vaiheessa kun taaperoikäinen sanoo ensimmäisen sanansa, hän on oppinut jotakin paljon tärkeämpää – nimittäin koko puhumisen idean.

Esikoisen kohdalla kaikki oli sellaista hullunmyllyä, etten osannut seurata miten hän harjoitteli puhumista enkä valitettavasti muista siitä paljonkaan. Nyt kun kaksospoikani ovat noin kahdeksan kuukauden iässä, olen koettanut olla tarkkaavaisempi.

Tiedättehän, miten ihmisen sanotaan joskus makustelevan sanoja suussaan. Vauvat tekevät samaa, paitsi että he makustelevat äänteitä. Heidän ensikosketuksensa kieleen on se, miltä äänteet tuntuvat suussa.

Poikieni ensimmäiset äänteet olivat yksinkertaisia tyyliin guu tai gyy. Sitten he keksivät, että jos liikuttaa kieltä samalla kun sanoo gyy, siitä tulee jotakin sellaista kuin gl-yy, Seuraavaksi he keksivät, että jos laittaa sormet suuhun samalla kun pitää ääntä, voi tehdä vielä pidempiä ja monimutkaisempia äänteitä, kuten g-lii- g-lii-g-lyy.

Se oli kuitenkin vasta alkua. Poikien seuraava keksintö oli aloittaa ä:llä, sulkea huulet ja puhaltaa yy. Siitä tuli kuukausia kestänyt kestosuosikki: ä-pyy. Äänne sai lisävauhtia siitä, että he oppivat sanomaan sen huulia pöristäen. Jossakin vaiheessa kuunneltiin myös ranskalaista sorrettua ärrää ja viime aikoina kakistusta, joka kuulostaa yskältä, mutta ei ole.

Kun tarkkailin pöristelevien tai kakistelevien poikien ilmeitä, oli ilmiselvää, että "puhuminen" oli mielenkiintoista. Kun kieltä liikutti suussa, se sai äänen muuttumaan. Pöristäminen tuntui hassulta huulissa. Kakistaminen kutitti kurkkua. Puhumisen motivaatioksi riitti, että äänteet tuntuivat hauskalta suussa.

Olin jo pitkään ihastellut tätä evoluution ihmettä, joka näin vaatimattomasta alusta puhkeaisi täyteen kukkaansa monimutkaiseksi kieleksi, kunnes yhtäkkiä oivalsin jotakin. Täytyihän aikuisten puheen olla yhtä käsittämätöntä vauvoille kuin vauvojen jokellus oli meille. Mitäköhän vauvat ajattelivat meidän puheestamme? Oliko heillä aavistustakaan siitä, miksi me puhumme?

Eräänä päivänä tapahtui jotakin, mikä avasi silmäni. Toinen poika ryömi lattialla ja löysi pehmolelun. Yhtäkkiä alkoi kantautua ma-ja-ja-la-la-ma-ma-ma-ma. Mitään sellaista ei ollut kuulunut koskaan aiemmin, mutta siinä ei ollut kaikki. "Puheessa" oli uusi sävy, aivan kuin poika olisi motkottanut pöllölle jostakin. Vauvan kulmat olivat kurtussa, ja hän heilutti kättään kuten aikuiset heristävät sormea.

Se oli koko lailla pysähdyttävä hetki. Ei ollut nimittäin pitkä aika siitä, kun olin täsmälleen samassa paikassa messunnut 10-vuotiaalle esikoiselleni tavanomaisista aiheista; miksi ei voi retkottaa sohvalla niin, ettei siihen mahdu ketään muuta tai miksi ei voi katsoa televisiota samalla kun tekee läksyjä. Oliko pieni poika tarkkaillut meitä? Kokeiliko hän samaa strategiaa pehmopöllöön?

Uskon, että vauvoilla ei ensialkuun ole aavistustakaan siitä, miksi isä, äiti tai isoveli päästävät ääniä suustaan. Mutta he tarkkailevat meitä, ja vähitellen he huomaavat toistuvan kaavan: puhe laittaa asioita liikkeelle. Kun isä sanoo jotakin, isoveli nousee sohvalta. Kun äiti sanoo jotakin, isä menee jääkaapille. Suusta tulevalla äänellä on vaikutuksensa.

Uskon myös, että lasten mölinä on pääasiassa tällaista kokeilua. He päästävät ääniä suustaan, ja katsovat, onko sillä mitään vaikutusta. Joskus on, joskus ei, ja lapset tekevät siitä omat päätelmänsä. Koska meidän puheemme on heille pelkkää mölinää, on täysin luonnollista päätellä, että hekin voisivat saada asioita tapahtumaan omalla mölinällään.

Mutta kuvitelkaa sitä tyrmistystä, kun lapset noin kahden vuoden iässä tajuavat, että mölinä ei riitä, vaan puhe koostuu lukemattomista sanoista, joilla on täsmällisiä merkityksiä. Heidän pitää opetella koko tuo sanojen järjestelmä, joka aikuisilta tulee luonnostaan. Mielestäni ei ole sattumaa, että juuri tuolloin alkaa myös uhmaikä.

Jos minulta kysytään, tämä järkytys on suurin syy uhmaiälle. Se ei ole pelkkää omaa tahtoa, vaan sukua pettymykselle ja voimattomuudelle, jota eksyneet kokevat, kun he tajuavat, että heidän pitää ylittää vielä yksi vuoristo löytääkseen takaisin sivistyksen pariin.

Mitä paremmin lapsi ja vanhemmat ovat siinä vaiheessa oppineet ymmärtämään toisiaan, sitä helpommin siitä selvitään.

Lue lisää nettikolumneja

Vierailija

Ja niin alkoi uhmaikä

Poitsumme uhmaa toisinaan 2 vuotiaana, vaikka onkin muuten erittäin hyväluontoinen lapsi. Puhe on siansaksaa, johon pikkuhiljaa muodostuu ymmärrettävää tekstiä. Piiiiiiitkiä "lauseita" joista ei saa mitään selvää. Toistoina jokaiselle nimikkeellä kutsutulle. Iti, äiti, maia= sisko Maria. Esimerkkinä ilmoitus Äiti!, älämölöälämölö eikkiä uukona mummi. Poikasemme oppi siskon avulla kävelemään erittäin nopeasti ja varhain. Appivanhemmat totesivatkin pojan puheen jääneen tossun alle. Kiva kolumni...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.