Masennukseen on saatavilla runsaasti apua, kunhan sitä uskaltaa pyytää.

Arviolta 10–26 prosenttia tuoreista äideistä kärsii synnytysmasennuksesta ja jopa 80 prosenttia kokee synnytyksen jälkeen voimakkaita mielialanmuutoksia, baby bluesia. Masennukseen on saatavilla runsaasti apua, kunhan sitä uskaltaa pyytää.

Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry:n mukaan synnytyksen jälkeiset mielialanmuutokset ja alakulo ovat normaaleja hormoneista, väsymyksestä ja jännityksen purkautumisesta  johtuvia ilmiöitä, joiden tarkoitus on sopeuttaa äitiä tulevaan elämänmuutokseen. Itkuisuus, herkkyys ja ärtyneisyys menevät yleensä ohi muutamassa päivässä tai viikossa.

Masennukseen kannattaa hakea apua välittömästi

Joskus tilanne ei kuitenkaan korjaannu tai oireet palaavat kuukausien päästä entistä voimakkaampina. Tällöin puhutaan synnytysmasennuksesta. Äiti saattaa olla alakuloinen, erittäin väsynyt ja tuntea syyllisyyttä, alemmuutta, pelkoa, tuskaa ja ahdistusta. Myös paniikki, ruokahalun muutokset, unihäiriöt, aloitekyvyttömyys ja elämänilon menettäminen ovat yleisiä oireita. Äidillä saattaa olla myös kuolemaan liittyviä ajatuksia ja toiveita.

Oireisiin kannattaa hakea apua välittömästi, sillä mitä nopeammin masennukseen puututaan, sitä nopeampaa toipuminen on. Masennukseen liittyvä häpeä saattaa kuitenkin viivästyttää hoitoon hakeutumista, sillä nainen saattaa kokea olevansa epäonnistunut äitinä. Masentuneet äidit vaativat itseltään helposti liikaa eivätkä välttämättä muista huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Apua voi hakea esimerkiksi terveyskeskuksesta, neuvolasta, yksityisiltä lääkäriasemilta, psykiatrian poliklinikoilta, Ensi- ja turvakotien liitosta tai perheneuvolasta.

Puhuminen ja lääkkeet avuksi

Masennuksesta toipumisessa auttaa ennen kaikkea omista tunteista puhuminen ja avun pyytäminen. Synnytysmasennuksesta kärsiville on olemassa vertaistukiryhmiä, joissa saman kokeneet äidit voivat vaihtaa ajatuksia ja saada tukea toisiltaan.

Synnytysmasennukseen on saatavilla myös ammattiapua, terapiaa sekä lääke- tai hormonihoitoa. Aina kannattaa myös selvittää, ettei masennuksen taustalla ole jotain fyysistä sairautta kuten kilpirauhasen toimintahäiriötä.

Et ole yksin

Äidit purkavat kokemuksiaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta myös Vauva-lehden keskusteluissa:

”Molempien lapsien kohdalla n. puoli vuotta synnytyksestä tuli sellainen ihan hirveä aallonpohja, että siitä ei selvitty lääkkeittä. Kokeilin aivan kaiken mahdollisen piristävän aktiviteetin, mies hoiti paljon lapsia ja sain omaa aikaa. Silti itkin jatkuvasti ja näin kaikessa aina ne negatiiviset puolet. En enää oikeastaan odottanut mitään, elämästä katosi ilo.”

Joskus myös avunsaanti voi olla hankalaa. Tällöin kannattaa rohkeasti vaatia apua, sillä synnytysmasennuksen pitkittyessä hoito ja toipuminen saattavat pitkittyä.

”Neuvolassa olen koko ajan puhunut avoimesti tunteistani, ja tehnyt testejä...mutta mitään ei huomattu vasta kun 4 kk synnytyksen jälkeen. Ensin kävin omalääkärillä, joka ei alkuun määrännyt lääkkeitä. Pian kuitenkin aloitin lääkkeet ja yritin pitkään saada terapialähetettä, sitä kuitenkaan saamatta. Lopulta aloin ajatella itsemurhaa ja vasta siinä vaiheessa pääsin psykiatriselle, jossa ehdoteltiin jo sairaalajaksoa!”

Oman heikkouden myöntäminen voi olla vaikeaa:

”Minulla meni noin puoli vuotta ennen kuin pystyin puhumaan asiasta jollekin. Huomasin itse oireet aiemmin mutta olin mielestäni super äiti joka ei voi näyttää omaa heikkouttaan.”

Myös oman ajan ja minuuden menetys voi tulla järkytyksenä, vaikka siihen olisi kuinka hyvin varautunut:

”Syntymän jälkeen minulle äitinä tuli vastaan yllättävä asia eli minuuden menetys. Eli en voinut enää tehdä, mitä minä halusin, koska aina piti ottaa huomioon vauva, sen imetys, nukutus jne.  Sekä öisin että päivisin. Se oli minulle oikeasti shokki.”

Monet äidit korostavat vertaistuen merkitystä lääkehoidon ohella:

”Tosi tärkeä apu mulle oli se, että löysin paikkakunnaltamme vertaisryhmän, jossa kokoontui noin kymmenkunta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivää äitiä.”

Vertaistuen, lääkkeiden ja puhumisen lisäksi monia on auttanut myös vauvan kasvaminen ja riippuvuuden väheneminen äidistä, jolloin äiti saa taas enemmän omaa aikaa ja lapsestakin on enemmän seuraa.

Apua ja vertaistukea:

Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry

Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.

Amanda ja Matleena auttavat Nelliä valitsemaan lahjoituksista nuorille sopivia vaatteita. Perheeseen kuuluu myös Tiia, 21, jolle yritetään saada virallista asemaa aikuisadoption kautta. Kuva:  Tuomas Kolehmainen

On tärkeää oppia huomaamaan muiden hätä, Nelli Niemelä sanoo.

Rapa roiskui, kun Hermanni, 12, pyöräili koulusta kaverinsa luo ja huomasi pojan, joka seisoi allapäin pyöränsä luona. Ketjut olivat pudonneet. Hermannille on täysin selvä juttu pysähtyä auttamaan.

Niemelän perheen äiti Nelli kuuli tapahtuneesta vain, koska ohiajanut tuttava sattui silminnäkijäksi ja kertoi tilanteesta Nellille myöhemmin.

Nelli ja Miika Niemelälle muiden auttaminen on elämäntapa, johon he kannustavat myös lapsiaan.

Muiden hädän huomaaminen on Nellille ja Miikalle tuttua myös töissä, sillä kumpikin työskentelee Icehearts-järjestössä. Idea on, että syrjäytymisvaarassa olevista esikouluikäisistä lapsista kootaan urheilujoukkue, joiden vetäjä kulkee lasten rinnalla 12 vuoden ajan. Kasvattaja on lasten tukena arjen pulmissa ja luo lapsille turvallisen yhteisön muista joukkuekavereista. Tällä hetkellä toimintaa on kymmenellä eri paikkakunnalla.

Nelli vetää tyttöjen salibandyjoukkuetta.

– Icehearts-tyttöni ovat yhdessätoista eri koulussa, ja käyn joka viikko niistä kahdeksassa. Tulen mukaan oppitunnille tai olen mukana neuvottelemassa, jos koulussa tai kotona on pulmia.

”Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.”

Myös Hermanni, Amanda, 14, ja Matleena, 8, ovat mukana toiminnassa joukkuekavereina. Muiden auttaminen näkyy perheen kotona muutenkin konkreettisesti. Nellin lajitellessa lahjoitettuja vaatteita hän saattaa kertoa etsivänsä päällepantavaa kolmen tytön perheeseen ja pyytää lapsiaan valitsemaan heille nuorten tyyliin sopivia vaatteita.

– Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.

Isän ja äidin muille jakama huomio aiheuttaa silloin tällöin myös mustasukkaisuutta ja napakkaa palautetta. Esimerkiksi vanhin tytär Amanda saattaa joskus tiuskaista, pitääkö juuri heidän aina olla auttamassa kaikkia.

– Silti hänkin on heti tukena, jos huomaa muiden olevan vaikeuksissa, Nelli sanoo.

Meidän Perhe 12/2017