Kun toivon hiljaisuutta, annan tabletin liian helposti lasten käsiin, tunnustaa Miina Supinen.


Äiti ja levoton taapero odottavat pysäkillä. Bussia ei kuulu, ja lapsi alkaa kiukutella rattaissa. Pian taaperolla on pää punaisena ja kiukun kyyneleet silmissä. Äiti kaivaa laukusta iPadin. "No ota toi", hän huokaisee.

Lapsi tarttuu tablettiin ahnein käsin, sivelee laitteen eloon ja aloittaa pelin. Sen jälkeen hänestä ei kuulu pihaustakaan. Katse ei nouse edes siinä vaiheessa, kun äiti nostaa kärryn lapsineen bussin keskiovesta sisälle.

Tabletti muutti aikoinaan meidänkin perhe-elämämme. Lapset ottivat sen heti omakseen. He käyttivät sitä parivuotiaina vaistomaisesti, oivalsivat hetkessä pelien ideat ja laitteen toiminnan, siinä missä aikuiset joutuivat pähkäilemään ja miettimään. Poika pelasi ennen kuin osasi kunnolla puhua. Hän luuli, että Talking Carl -niminen pikkulasten pelihahmo on todellinen olento, ja esitteli sille usein pehmoeläimiään.

Nyttemin lapset ovat jo vähän isompia, mutta iPad on heistä aina vain kaikkein hauskinta puuhaa – parempaa kuin telkkarin katsominen, leikkiminen, leipominen, musiikin kuuntelu, piirtäminen tai jutteleminen.

Yritän rajoittaa ruutuaikaa. Jos lapset saisivat vapaat kädet, he todennäköisesti viettäisivät koko päivän kyyristyneenä taianomaisen suorakaiteen ääreen ja havahtuisivat vasta illalla janoon ja nälkään. Lehtijutuissa varotellaan, että ruudun tuijottaminen voi heikentää lapsen silmiä. Pelaaminen on pelottavan addiktiivista. Pitkän pädittelysession jälkeen lapset ovat kiukkuisia ja veteliä ja protestoivat ankarasti, kun laite napataan pois. Kestää pitkään, ennen kuin tavalliset leikit maistuvat.

Usein tulee kuitenkin kiusaus antaa tabletti lapsille. Taattu hiljaisuus on lapsiperheessä perin arvokasta, varsinkin, kun täytyisi hoitaa paperihommia tai soittaa tärkeä puhelu. Lohduttaudun sillä, että joskus lapset tekevät tabletilla kehittävän puuhia, pelaavat shakkia, rakentavat soittolistoja, piirtävät ja opettelevat vieraita kieliä.

Olen ruvennut väittämään, että iPad on välillä "päivittymässä" – sitä ei voi muka käyttää muutamaan päivään ollenkaan. Jos vain siirrän sen ylähyllylle, päivä saattaa kulua loputtomissa neuvotteluissa. "Jos mä siivoan huoneen, saanko aipädittää?”, ”Okei, mä voin mennä suihkuun, jos mä saan sen jälkeen aipädittää.” Ja niin poispäin.

Yhtenä "päivityspäivänä" lapset löysivät vanhojen sarjakuvieni varaston. He alkoivat tutkia kasvavan innostuksen vallassa Aku Ankkoja ja Tinttejä. Pian he lojuivat mahallaan sarjakuvien saartamina ja lukivat keskittyneesti, silmät säteillen. Se oli suloisen näköistä. Tuli ihan mieleen oma lapsuus, joka on tietysti muistoissani perin tervehenkistä aikaa verrattuna diginatiivien elämään. Aku Ankat ja Tintithän ovat melkein klassikkokirjallisuutta.

Siinä herkistellessäni tajusin yhtäkkiä, että lapseni ajattelevat taatusti aikuisina, että Angry Birdsia pelaava pikkulapsi on maailman herttaisin näky. He suhtautuvat omaan tablettilapsuuteensa taatusti samanlaisella nostalgialla kuin minä sarjakuviin. Sen ajan lapsilla on varmasti jo ihan muut harrastukset, joista vanhemmat ovat perin huolissaan. Ajat muuttuvat, mutta yksi on vakio: lapset harrastavat aina jotain epäterveellistä ja aivoja mädättävää.

Lue lisää nettikolumneja: 

Lopetetaan läksyt

Ja niin alkoi uhmaikä

Temppeli = ninjagoukkojen kuntosali?

Nina päätti, ettei jää vauvan kanssa vain kotiin istumaan. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun Seppo alkoi puhua perheen perustamisesta, suostuin sillä ehdolla, ettei vauvahoito jää yksin minun harteilleni. Halusin olla varma, että hän hoitaa oman osuutensa, jotta minun ei tarvitse luopua kaikista harrastuksistani. Tiesin, että tuskastuisin nopeasti vain kotona olemiseen.

Ennen harrastin paljon liikuntaa ja ulkoilua. Opiskelu yliopistolla oli minulle tärkeää, ja viihdyin joka ilta erilaisissa työryhmissä. Opintojen keskeyttäminen oli vaikeinta. Mietin surullisena, kuinka kaverit etenevät ja minä hoidan kotona vauvaa enkä pääse enää mihinkään.

Seppo rauhoitteli minua sanomalla, että vauva-aika kuluu nopeasti. Hän vakuutti, että pystymme tekemään vauvan kanssa samoja asioita kuin ennen raskauttakin. Kaikesta ei tarvitsisi luopua – ainakaan lopullisesti.

Eeli syntyi viime syksynä. Ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, sillä vauva ehti kakkaamaan lapsiveteen ja hengittämään sitä. Infektion takia hänelle annettiin voimakkaita antibiootteja, jotka aiheuttivat mahavaivoja. Eeli oli itkuinen ja nukkui huonosti.

Ensimmäisillä kerroilla oli aika kova kiire kuntosalilta takaisin vauvan luo.

Kun Eeli oli noin kahden viikon ikäinen, sanoin Sepolle, että minun on päästävä hetkeksi kuntosalille. Seppo oli todella kannustava ja osti minulle kuntosalikortin. Oli ihanaa päästä pois kotoa, vaikka ensimmäisillä kerroilla minulla oli aika kova kiire takaisin Eelin luo.

Seppo piti isyyslomaa muutaman viikon ja palasi sitten töihin. Yhtäkkiä olin Eelin kanssa kahdestaan. Olin niin tottunut viilettämään tukka putkella kokouksesta toiseen, etten tiennyt, mitä olisin kaikella ajalla tehnyt.

Päätin, etten jää vauvan kanssa kotiin istumaan. Ensimmäinen bussimatkamme ystävän luo jännitti hirveästi. Matka meni kuitenkin hyvin, ja sen jälkeen tunsin valtavaa helpotusta. Kyllä tämä onnistuu!

Jos nyt annan Sepolle siimaa, saan sitä itsekin sitten kun en enää imetä.

Sopimus kotitöiden ja vapaa-ajan tasapuolisesta jakamisesta on toiminut hyvin. Kun Seppo tulee illalla kotiin, olemme hetken kolmistaan ja sitten on jomman kumman vuoro lähteä omiin menoihin. En odota, että Seppo heti töistä tultuaan alkaisi tehdä kotitöitä. Yritän olla reilu ja muistaa, että Seppo on töistä väsynyt ja hänkin ansaitsee lepoa.

Annan Sepon nauttia harrastuksistaan, koska tiedän kuinka tärkeitä ne hänelle ovat. Jos nyt annan Sepolle siimaa, saan sitä itsekin sitten kun en enää imetä Eeliä. Minulle on tärkeää, etten tunne olevani pelkkä äiti. Nyt olen Eelin kanssa kotona, mutta suunnittelen tulevaisuutta ja odotan sitä, kun pääsen takaisin yliopistolle.”

Lapsen hoito ei ole yksin äidin velvollisuus, sanoo esikoisvauvan isä Seppo. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Ninan raskausaikana kaverit ja keskustelupalstat pelottelivat, kuinka elämä päättyy vauvan tuloon. Istuisimme seuraavat vuodet Ninan kanssa neljän seinän sisällä ja pyhittäisimme elämämme vauvalle. Vähemmästäkin alkaa pelottaa.

Koska kumpikaan meistä ei halunnut kauhukuvien käyvän toteen, puhuimme Ninan kanssa paljon siitä, miten järjestelemme vauva-arjen.

Arvostan sitä, kuinka Nina huomioi työssäkäymiseni. Hän ei ole koskaan kassi valmiina odottamassa kotiintuloani. Saan levähtää hetken ennen kuin otan vastuun Eelin iltapuuhista. Joskus työpäiväni venyvät, mutten muista, että Nina olisi koskaan valittanut, vaikka vauvan kanssa on välillä tietysti rankkaakin.

Omista menoista täytyy sopia etukäteen. Lukujärjestystä ei kuitenkaan voi noudattaa orjallisesti, sillä joskus Ninalla on saattanut olla niin rankka päivä Eelin kanssa, ettei hän jaksa enää illalla jäädä lapsen kanssa kahden.

Kummallakin on oikeus sanoa, ettei jaksa, ja silloin perhe menee harrastusten edelle. Toisaalta olen joskus patistanut Ninaa lähtemään omiin juttuihinsa väsymyksestä huolimatta, ettei hän vain jämähdä kotiin. Se saattaisi myöhemmin harmittaa.

Eelin ansiosta teemme nyt enemmän asioita yhdessä.

Eelin ansiosta teemme nyt enemmän asioita yhdessä kuin aikaisemmin. Saatamme esimerkiksi lähteä parin tunnin vaunulenkille, kun Eeli nukkuu päiväunia. Vauvan tultua harrastamisesta on tullut myös yhteistä parisuhdeaikaa.

Metsästys ja kalastus ovat tärkeimpiä harrastuksiani, ja myös Nina metsästää. Luonnossa liikkuminen on meille molemmille tärkeää, ja ensi syksyksi on jo katsottu valmiiksi isäni vanha kantorinkka, jossa Eeli pääsee mukaan metsään. Muistan itse lapsuudesta, kuinka parivuotiaana torkuin isän selässä metsällä. Haluan jakaa kokemuksen nyt poikani kanssa.

En harmittele omien menojeni vähentymistä, sillä Ninahan tässä on suuremman uhrauksen tehnyt. Ymmärrän, että nykyinen tilanne on Ninasta epäreilu, sillä hän on joutunut luopumaan opinnoistaan.

Arki pojan kanssa kahdestaan ei hirvitä, sillä eihän lapsen hoito ole yksin Ninan velvollisuus.

Ensi syksynä tilanne todennäköisesti muuttuu, kun Eeli aloittaa päivähoidossa ja Nina palaa opiskelemaan. Mietimme vielä, miten asian järjestämme: jäämmekö Eelin kanssa nykyiseen kotiin vai muutammeko koko perhe Ninan opiskelupaikkakunnalle.

Arki pojan kanssa kahdestaan ei hirvitä, sillä eihän lapsen hoito ole yksin Ninan velvollisuus. Minun tehtäväni on myös tukea Ninaa hänen tavoitteissaan. En halua, että suhteeseemme syntyy kinaa tai katkeruutta sen takia, että Nina joutuisi jämään kotiin vastoin tahtoaan.”