Kuvitus: Elina Warsta
Kuvitus: Elina Warsta

Voiko tyttäreni saada erokodissa hyvän lapsuuden? Tätä Iida Riekko mietti, kun erosi lapsensa isästä.

"Missä isi on? Haluan mennä vanhaan kotiin, kaksivuotias tyttäreni karjuu.

Muuttolaatikot ja jätesäkit täyttävät vielä nurkat. Olen muuttanut pari päivää aiemmin lapseni kanssa pois perheen yhteisestä kodista. Tyttö on intoillut uusista piilopaikoista ja vastapäisen asunnon ikkunalla viihtyvästä kissasta, mutta nyt ikävä purkautuu kiukkuna.

Yöllä kierin valveilla. Tuntuu vapauttavalta olla oman, uuden elämän alussa, mutta samalla mietin, miten saatoin epäonnistua näin.

Minun ja mieheni piti asua vasta ostamassamme unelmakodissa vielä eläkkeelläkin ja kutsua lapsenlapsia jäätelölle. Meidän piti kiertää kolmestaan Kreikan saaria.

Kyselen itseltäni myös, onko uhmaikäiseni vielä liian pieni kestämään tämän muutoksen.

– Lapsen ikävaiheen näkökulmasta ei ole parempaa tai huonompaa aikaa erota. Jos jää odottamaan sopivaa kehitysvaihetta, sitä ei tule. Eroa haitallisempaa lapselle on altistua kodin negatiiviselle ilmapiirille, sanoo psykologi Ilona Rauhala.

Keskustelen hänen kanssaan lähes vuosi eropäätöksen jälkeen, mutta hänen kirjansa Eron keskellä on ollut minulle avuksi ja lohduksi avioeron vaiheissa. Rauhala erosi itse joitakin vuosia sitten kahden poikansa isästä.

– Häpeän ja epäonnistumisen tunteet liittyvät eroon. Vaikka eroaisi huonostakin suhteesta, siihen on lähes aina liittynyt toive pysyvyydestä. Näiden tunteiden käsittelemiseen suosittelen vahvasti ammattiapua. Jos siihen ei tietoisesti käytä aikaa ja vaivaa, ajan myötä katkeroituu, Rauhala sanoo ja muistuttaa, että esimerkiksi seurakunnat ja neuvolat tarjoavat myös ilmaista tukea.

Eropäätöksemme on kypsynyt kuukausia, joiden aikana olen saanut apua neuvolan ja perheneuvolan ammattilaisilta. Raskaimpina hetkinä toistelen itselleni terveydenhoitajamme lausetta: erokodissakin voi saada aivan ihanan lapsuuden.

Olen tukeutunut myös ystäviini, joille tuntuu turvalliselta purkaa tunteitani ja huoliani. Arvostan sitä, etteivät he arvostele entistä puolisoani tai eropäätöstä.

Myös Rauhala neuvoo turvautumaan luottoystäviin.

– Pitää kuitenkin muistaa, etteivät ystävät jaksa vuosikausien vatvomista, vaan heidän rajojaan pitää kunnioittaa.

Kuohuviinitreffejä ja ikävää

Eron myllerryksessä haluaisin vain käpertyä peiton alle, mutta miljoona asiaa pitää ratkaista. Yksi suurimmista on lapsen hoidon järjestely.

Päädymme kuuntelemaan perheasioiden sovittelijan suositusta. Koska tyttäremme on vielä pieni, viranomaiset eivät edes vahvistaisi vuoroviikkoasumista. Päätämme, että lapsi asuu minun luonani ja viettää isänsä kanssa kaksi päivää viikossa.

Olen ollut muutamaa matkaa lukuun ottamatta kaksi vuotta tiiviisti lapseni kanssa. Tarkkailen ahdistuneena tyttöä, kun hän lähtee isille yökylään ja palaa kotiin.

Kyselen päiväkodista, onko lapsi käyttäytynyt oudosti. Siellä vahvistetaan onneksi havaintoni: tyttö tuntuu voivan hyvin ja on oma iloinen, päättäväinen itsensä.

Yksinäiset illat ja yöt ahdistavat aluksi. Sovin viikoiksi eteenpäin kuohuviinitreffejä ja saunailtoja ystävieni kanssa.

Myös Ilona Rauhala suosittelee kalenterin täyttämistä etukäteen erityisesti heti eron jälkeen.

– Oman eroni jälkeen olisin seonnut, jos olisin jäänyt yksin tyhjään kotiin. Ennakointi kannattaa myös loman ja juhlapyhien alla. Jos lapsi on toisella vanhemmalla, on hyvä käsitellä jo etukäteen vaikeita tunteita ja keksiä vaihtoehtoista ohjelmaa.

Kuukausien kuluessa huomaan tarvitsevani myös tyhjää omaa aikaa. Ehdin pitkästä aikaa elokuviin ja vaatekauppoihin maleksimaan. Välillä käytän vapaailtani syömällä yksin karkkia tosi-tv:n ääressä.

Aamut, joina saan nukkua pitkään ja lukea koko lehden, tuntuvat pieniltä lomilta. Tämä ei olekaan hullumpaa!

Välillä silmäni osuvat eteisessä lojuvaan puukirahviin tai pieniin pinkkeihin sukkiin pyykkinarulla. Silloin itku saattaa purkautua yllättäen. Muistutan itselleni, että lapsella on isän luona kaikki hyvin, ja huomenna saan taas silittää pörröistä pellavatukkaa.

Arki vaatii kekseliäisyyttä

Uusi kotimme on vain parin kilometrin päässä tutusta päiväkodista. Päätän, etten hae hoitopaikan siirtoa, koska päiväkoti- ja työmatkat vievät vain kolme varttia suuntaansa. Jos voin välttää yhden suuren muutoksen pienessä elämässä, haluan tehdä sen.

Myös Ilona Rauhala muistuttaa kirjassaan, että lapsi kaipaa turvallisuutta ja pysyvyyttä. Asuinaluetta, hoitopaikkaa tai koulua ei kannata vaihtaa, ellei se tunnu välttämättömältä.

Rahatilanteeni kiristyy heti muuton jälkeen: maksan kolmen tonnin palkastani vuokran, päivähoitomaksun ja muut juoksevat menot. Uuteen kotiin on hankittava pakettiautollinen tavaraa.

Onneksi muistissa ovat säästöniksit opiskeluvuosilta. Lainaan kirjat kirjastosta, kokkaan isoja annoksia pakkaseen ja etsin tytölle tarvikkeita kirpputoreilta.

Kotityötkin vaativat uuden ajattelutavan. Olen aina ulkoistanut tekniset työt miehelleni. Suuren taulun ripustamiseen värvään miespuoliset kaverini, mutta tunnen ylpeyttä, kun saan asennettua yksin digiboksin.

Ruoanlaitto ja siivous vaativat akrobatiaa, kun lapsi vaatii huomiota. Imurointi on jätettävä toiseen vapaailtaani, sillä tyttö pelkää imurin jyrinää. Toistan itselleni, ettei kukaan pakota imuroimaan ihan joka viikko. Pyykin ripustuksesta taas tulee yhteinen, usein hauska puuhamme.

– Yhden vanhemman perheissä kasvaa oma-aloitteisia, vastuuntuntoisia ihmisiä, jotka osaavat tehdä kotitöistä leikkiä, Rauhala kertoo.

Tärkeysjärjestys uusiksi

Täydellisyyteen pyrkivä osa minua haluaisi, että pöydässä olisi joka päivä maukasta kotiruokaa ja menisimme leikkipuistoon säällä kuin säällä. Myönnän kuitenkin nopeasti, etteivät aikani ja voimani veny kaikkeen.

Valitsen tärkeysjärjestykseni: ehdin joka päivä ainakin lukea tyttärelleni, kiinnostua hänen ajatuksistaan, halia ja pidellä sylissä.

Aiemmin tyttö ei ole katsonut televisiota, mutta nyt tv osoittautuu tarpeelliseksi lapsenvahdiksi. Välillä iskee huono omatunto, kun lapsi mutustaa nakkeja ja alkaa sen jälkeen katsella päivän kolmatta Franklin ja ystävät -jaksoa.

– Kannattaa muistaa, ettei lasten arki ole täydellistä missään perheessä. Tv:n katsomisesta ei kannata ottaa syyllisyyttä vaan miettiä kokonaisuutta: kuuluuko lapsen arkeen liikuntaa, leikkiä, kavereita ja lukemista? Jos kuuluu, suuri kuva on kunnossa, Rauhala sanoo.

Hän muistuttaa eronnutta vanhempaa huolehtimaan omasta jaksamisestaan ja nukkumaan riittävästi. Välillä voi olla syytä ottaa aikaa itselleen, kunhan lapsella on sillä välin turvalliset oltavat eikä hän oireile vanhemman poissaolosta.

– Omat poikani ovat ymmärtäneet hyvin, että kun teen välillä omia juttujani, olen hyväntuulisempi äiti, Rauhala kertoo.

Pyydän keskellä viikkoa tätini lapsenvahdiksi, jotta pääsen konserttiin. Palaan virkistyneenä.

Tukiverkot ovat tarpeen myös työreissuilla, jotka eivät osu isän hoitovuoroihin. Onneksi vanhempani matkustavat satojen kilometrien päästä avuksi. Alan arvostaa heidän rakkauttaan ja auttavaisuuttaan uudella tavalla.

Myös lapseni kummitätien ja heidän perheidensä merkitys arjessamme korostuu. Yökyläilyt ja mökkireissut kummien luona muistuttavat, ettei perheen tarvitse olla biologinen.

Avunpyytäjä saa apua

Ilona Rauhala neuvoo etsimään hyvää ja kiittämisen arvoista jokaisesta päivästä. Juuri sitä opettelen eron jälkeisinä kuukausina, ja kehityn. Muistan iloita tytön uusista miksi-kysymyksistä, hienosta Duplo-linnasta ja joutsenhavainnosta päiväkotimatkalla.

Yhä useampina päivinä tuntuu, että arkemme rullaa hienosti. Aika ajoin pakka kuitenkin romahtaa. Uhmakohtaus iskee kesken kiireisen aamulähdön tai kauppareissun. Lapselle nousee kuume juuri, kun minulla olisi tärkeä koulutus. Silloin lapsekas kiukku valtaa minutkin: miksi pitää olla näin hankalaa?

Yhtenä kevätiltana tyttö herää itkemään. Sänky on oksennuksessa. Yö menee pyykätessä ja lohduttaessa potilasta. Tunnen itseni zombieksi.

Kaksi iltaa myöhemmin omassa vatsassani alkaa kiertää, ja ravaan yön kylpyhuoneessa. Kun silmissäni alkaa mustua, pelkään oikeasti. Entä jos pyörryn ja lyön pääni? Muistan pysäyttävän selvästi, että olen nyt ihan yksin vastuussa lapsestani.

Onneksi tauti on pian ohi. Ja onneksi on ystävä, joka tuo oveni taakse mustikkakeittoa ja banaaneita. Olen oppinut hyväksi avunpyytäjäksi.

Joitakin päiviä myöhemmin ruokahalumme on palannut. Aurinko paistaa sänkyyni, jossa luemme Kirsi Kunnaksen runoja. Lapsi kikattaa ja kaivautuu kainaloon.

Tajuan kirkkaasti, että juuri tässä hetkessä minun on hyvä ja helppo olla. Hankaluudet asettuvat taas mittasuhteisiinsa: arkeen, joka on kokonaisuudessaan hyvää ja rikasta, vaikkei kaikkea voi hallita.

Tässä köllöttelemme me, kahden naisen riittävän onnellinen, riittävän kokonainen perhe."

Vierailija

Iida erosi ja oppi olemaan epätäydellinen äiti

Olipa typerä otsikko ja kirjoituskin vähän niin ja näin. Ihan kuin parisuhteessa oleva äiti olisi täydellinen. Ihan kuin parisuhteessa olevalla äidillä ei olisi noita samoja ongelmia. Kiirettä, riittämättömyyttä, zombina olemista valvottujen öiden jälkeen jne. Oksennustauti sekoittaa arjen ihan yhtä paljon. Herää kyllä kysymys, että jos ennen eroa ei ollut ollenkaan näitä ongelmia kun ilmeisesti sitten mies on ollut niin suurena apuna tai peräti hoitanut nuo kaikki ongelmatilanteet naisen...
Lue kommentti
Tärkeintä on yhteys itseen ja yhteys toisiin, Petra sanoo. Kuvat: Amanda Aho
Tärkeintä on yhteys itseen ja yhteys toisiin, Petra sanoo. Kuvat: Amanda Aho

– Maailmani pyörähti ympäri, kun tutustuin kiintymysvanhemmuuteen, sanoo Petra Masko.

Mitä me syödään illalla? kahdeksanvuotias Joa kysyy.

Katsotaanpa, Joan äiti Petra vastaa.

Jääkaapin oveen kiinnitetystä taulukosta se selviää: pizzaa ja jäätelöä.

Ennakointitaulukko on auttanut herkkää poikaa saamaan elämäänsä lisää hallinnan tunnetta, Petra kertoo. Taulukosta löytyvät harrastusajat ja eri päivien ruoat. Harrastuspäivinä tarjolla on riisiä ja nugetteja, keskiviikkoisin on lasten lempiruokaa tomaatti-cashewpastaa ja perjantai-iltaisin pizzaa ja jäätelöä.

Esimerkiksi tällaista on arki perheessä, jossa eletään kiintymysvanhemmuus-nimisen filosofian mukaan. Petra Masko on Kiintymysvanhemmuusperheet-yhdistyksen puheenjohtaja.

Pian tarjolla on myös välipalapullaa. Petra aukaisee uuninluukun, ja Joa ja 3,5-vuotias Lia kiirehtivät apajille.

– Täytyy oikein panostaa siihen, että rennolle oleilulle jää aikaa työ-, koulu- ja päiväkotipäivien lomassa, erityisluokanopettajana työskentelevä Petra sanoo.

”Kiintymysvanhemmuus ei ole sama asia kuin vapaa kasvatus, jossa lapselle ei aseteta rajoja.”

KIINTYMYSVANHEMMUUS on sana, jonka kuuleminen saa monen pulssin kiihtymään – joko innostuksesta tai inhosta. Kyseessä on John Bowlbyn 1950-luvulla kehittämään kiintymyssuhdeteoriaan perustuva hoitofilosofia, joka korostaa lapsen tarpeiden kunnioittamista. Sen nimen keksi vuonna 1982 amerikkalainen William Sears, joka Martha-vaimoineen hahmotteli kasvatustavan seitsemän peruspilaria.

Niistä tunnetuimmat ovat vauvantahtinen imetys, vauvan kantaminen ja vauvan kanssa nukkuminen. Vähemmälle huomiolle on jäänyt kantava pilari, tasapainon vaaliminen ja rajojen vetäminen. Kiintymysvanhemmuus ei siis ole sama asia kuin vapaa kasvatus, jossa lapselle ei aseteta lainkaan rajoja.

Suomessa hoitofilosofiaa on tehnyt tunnetuksi vuonna 2009 perustettu Kiintymysvanhemmuusperheet ry. Vapaaehtoisvoimin toimivalla yhdistyksellä on 350 jäsentä ja sen Facebook-ryhmässä yli 10000 kasvatusaiheista kiinnostunutta keskustelijaa. Petrakin omistaa suuren osan vapaa-ajastaan yhdistyksen toiminnalle. Hän korostaa, että yhdistys ei luokittele tai arvota kenenkään vanhemmuutta. 

– Uskon, että lempeän vuorovaikutuksen keinoin pystymme vaikuttamaan lasten ja perheiden hyvinvointiin. Kasvatuskysymysten pohdinta antaa minullekin eväitä sekä työhön että vapaa-aikaan.

Siksi hän jaksaa yhä uudelleen pohtia tuntemattomien Facebook-käyttäjien kanssa lempeitä ratkaisuja erilaisiin kasvatuspulmiin. 

”Lasten edessä ei tarvitse esiintyä järkähtämättömänä.”

LIA SÄNTÄÄ äidin luokse pyytämään lisää pullaa.

– Ehdotan, ettet enää ota, Petra sanoo.

– Mutta minä haluan, Lia vastaa.

Petra kysyy, minkä kokoista palaa Lia kaipaa. Lia näyttää kädellään. Petra vastaa, että se kyllä sopii, ja leikkaa tytölle palan.

– Vanhemmat usein ajattelevat, että kun sanoo jotain, periksi ei enää voi antaa tai menettää auktoriteettinsa. Lasten edessä ei kuitenkaan tarvitse esiintyä järkähtämättömänä. Keskustelemalla pääsee pitkälle.

Petra törmää usein argumenttiin, että jos lasten kanssa lähtee neuvottelemaan, muuta ei sitten enää ehdi tehdäkään.

– Olen vastannut, että luottakaa minuun, lapset eivät jaksa neuvotella loputtomiin. Kun lapset tottuvat siihen, että heitä kuullaan ja he voivat vaikuttaa omiin asioihinsa, he myös alkavat toimia yhteistyöhaluisemmin.

Neuvotteleminen ei siis tarkoita sitä, että aikuiset tanssivat lasten pillin mukaan, vaan sitä, että etsitään kaikille sopiva kompromissi.

– Lasten on hyvä olla perheen keskipisteessä, ei keskipisteenä.

Koko perhe näyttelee on perheen yhteinen suosikkipeli.
Koko perhe näyttelee on perheen yhteinen suosikkipeli.

LAPSENTAHTISESTA KASVATUKSESTA ovat perinteisesti innostuneet vanhemmat, jotka suosivat valinnoissaan luonnollisuutta ja ekologisuutta. Vielä kuluvan vuosikymmenen alkupuolella he edustivat tietynlaista vastakulttuuria.

Tätä kuvaa vuoden 2012 myrsky maitolasissa. Silloin Time-lehti julkaisi numeron, jonka kannessa poseerasi amerikkalainen kiintymysäiti imettämässä lähes nelivuotiasta, maastohousuista poikaansa. Artikkeli synnytti myös Suomessa kiivaan keskustelun, jossa enemmistö taivasteli imetettävän lapsen ikää, vähemmistö taivastelijoiden taivastelua. Erottui kaksi leiriä: ”tavalliset” vastaan kiintymysvanhemmat. 

Kuudessa vuodessa ilmapiiri on kuitenkin muuttunut, ja kaikki luonnollisena pidetty on kasvattanut suosiotaan. Samaan aikaan vaistonvaraiseksi kasvatustyyliksi luonnehdittu kiintymysvanhemmuus on alkanut vedota yhä useampiin.

Neuvoloissakin opastetaan nykyään sanoittamaan lapsen tunteita.

– Monet aiemmin erikoisina pidetyt kiintymysvanhemmuusfilosofian ajatukset ja suositukset ovat valtavirtaistuneet, Petra sanoo.

Neuvoloissakin opastetaan nykyään imettämään tai pulloruokkimaan vauvantahtisesti, sanoittamaan lapsen tunteita ja valitsemaan perheen kokonaishyvinvointia tukevat nukkumisjärjestelyt.

PETRA INNOSTUI kiintymysvanhemmuudesta toden teolla odottaessaan Liaa. Pian hän huomasi kahlanneensa Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n kaikki blogipostaukset läpi.

– Silloin maailmani pyörähti ympäri ja ymmärsin, miksi jotkin jutut Joan vauvavaiheessa olivat tuntuneet pahalta. Olin pakottautunut toimimaan toisin kuin vaistoni sanoi. Olisin esimerkiksi halunnut, että Joa nukkuu vieressämme, mutta siirsin hänet jo vauvaikäisenä omaan sänkyyn, koska minulle oli vakuutettu, että niin kannattaa tehdä.

Petra kuitenkin korostaa, että kyse on ennen kaikkea perusasenteesta lasta kohtaan, ei vain yksittäisistä hoitokäytännöistä. Hoitofilosofian ydin on kunnioitus lasta kohtaan. Sen mukaan lapset ovat synnynnäisesti sosiaalisia, yhteistyöhaluisia ja tarkoitusperiltään hyviä.

– Kunnioitus lisää kunnioitusta. Kun kohtelet lasta kunnioittavasti, hän alkaa kohdella muita samoin.

On oltava yhteydessä omaan itseen, jotta voi olla aidosti yhteydessä toisiin.

Kiintymysvanhemmuus on herättänyt myös vastarintaa. Sitä on syytetty äitien syyllistämisestä ja näännyttämisestä, isien roolin väheksymisestä, naisten ajamisesta 50-lukulaiseen kotirouvamuottiin, lasten kasvattamisesta maailman keskipisteeksi ja omahyväisestä kuvitelmasta, että muut kuin kiintymysvanhemmat eivät kiinny lapsiinsa.

Petra ei tunnista soveltamaansa hoitofilosofiaa näistä moitteista.

– Jokaisen vanhemman ja lapsen välille muodostuu kyllä kiintymyssuhde. Me vain haluamme välittää tietoa menetelmistä, joilla suhde muodostuu mahdollisimman turvalliseksi. Kiintymysvanhemmuus ei ole paketti, joka on hyväksyttävä sellaisenaan. Voit ottaa rusinat pullasta tai koko pullan, Petra sanoo.

Hänelle tärkeintä on yhteys: on oltava yhteydessä omaan itseen, jotta voi olla aidosti yhteydessä toisiin. Yhteys toisiin taas on ihmisille laumaeläiminä elämän ja kuoleman kysymys. Esihistoriassa heimon ulkopuolelle jääminen tiesi varmaa kuolemaa. Samanlainen hengenhädän tunne valtaa lapsen, joka menettää yhteyden hoivaajaansa.

Hoitofilosofian tarkoitus on lisätä perheen jokaisen jäsenen hyvinvointia, jotta yhteys itseen ja muihin säilyy. Vanhempien on siis huolehdittava myös omista tarpeistaan ja rajoistaan.

Vauvaikäisellä on paljon välttämättömiä tarpeita, joista huolehtiessa vanhemman rajat helposti ylittyvät. Silloinkin on syytä huolehtia jaksamisestaan lepäämällä aina kun voi ja pyytämällä apua. Kun vauvasta kasvaa taapero ja välttämättömien perustarpeiden rinnalle tulee paljon muita tarpeita, vanhempi voi alkaa pitää omista rajoistaan kiinni.

Kun Joa oli vähän alle vuoden, Petra halusi jatkaa erityisluokanopettajan opintoja. Puoliso Joni taas kaipasi enemmän aikaa poikansa kanssa, joten hän jäi kotiin ja Petra pääsi opiskelemaan. Muutenkin kaikki perheenjäsenet vaalivat omia juttujaan. Petra tykkää häärätä järjestöissä ja nähdä ystäviään, Joni taas tehdä musiikkia.

Kun opettelee uutta, itseltään ei kannata vaatia mahdottomia. 

TASAPAINO EI OLE syntynyt itsestään. Petra ja Joni ovat tehneet paljon ajatustyötä saadakseen kotikuviot rullaamaan.

He ovat esimerkiksi opetelleet rakentavia kasvatustapoja MLL:n järjestämällä Toimiva perhe -kurssilla. Siellä harjoiteltiin viestintää, jonka avulla perheen jokaisen jäsenen tarpeet tulevat ristiriitatilanteissa kuulluiksi ilman vallankäyttöä ja pakottamista.

Käskyt esimerkiksi voidaan korvata minä-muotoisilla viesteillä. Sen sijaan, että huutaisi ”Lia, ei saa ottaa Joan leluja”, voi sanoa vaikka: ”Minua ärsyttää, jos nappaat Joan tavaroita, koska minun täytyy tulla setvimään koko ajan riitojanne.”

Näin lapsi oppii toisen ihmisen toiveiden kunnioittamista, ei auktoriteetin käskyihin alistumista.

Sen sijaan, että huutaisi ”Joa, isoveljenä sinun pitäisi osata olla riitelemättä Lian kanssa”, voi sanoa vaikka: ”Sinua näyttää harmittavan, että joudut jakamaan lähes kaiken Lian kanssa. Haluaisitko tehdä jotain minun kanssani kahdestaan?”

Näin lapsi oppii tunnistamaan ja käsittelemään tunteitaan, ei työntämään niitä sivuun.

Kun opettelee uutta, itseltään ei kannata vaatia mahdottomia. 

Elämä pelissä -ohjelmassa psykologi Tony Dunderfelt sanoi, että kun opitaan uusia käytösmalleja, 10–30 prosentin muutos on jo iso. Voi olla tyytyväinen, jos onnistuu toimimaan rakentavalla tavalla vaikka joka viides kerta. Pysyvät muutokset rakentuvat pienin askelin.

”Toivoisin kovasti, että aktiiveiksi tulisi myös lasten isiä.”

OVI KÄY, Joni tulee kotiin myyntipäällikön töistään. Joa pyyhältää paikalle ja alkaa opettaa isälleen alkuvuoden hittitanssia flossausta. Kohta Joni jo ketkuttaa lanteitaan ja käsiään teinien sujuvuudella.

Yhtä luontevasti hän heittäytyi mukaan, kun Petra aikoinaan innostui kiintymysvanhemmuudesta. 

Pariskunta on ideoinut sketsisarjaa, jossa aikuisia kohdeltaisiin kuin lapsia. Aikuinen itkisi, että on murtunut ystävän menettämisestä, ja hänet napattaisiin syliin ja osoitettaisiin taivaalle: ”Katso, lentokone!” Illallisvieraalle sanottaisiin, että et saa jälkiruokaa, koska et syönyt lautasta tyhjäksi.

Petra ja Joni tähdentävät, etteivät halua sormi pystyssä opettaa kenellekään, että on väärin tehdä niin tai noin. 

– Me kaikki tarvitsemme välillä herättelyä sen suhteen, miten toinen ihminen voi asiat tulkita.

Sujuuko flossaus? Perhe viettää joka ilta mediatonta aikaa, jolloin ollaan läsnä lapsille ja leikitään nauratusleikkejä.
Sujuuko flossaus? Perhe viettää joka ilta mediatonta aikaa, jolloin ollaan läsnä lapsille ja leikitään nauratusleikkejä.

Kiintymysvanhemmuusaktiiveista valtaosa on naisia. Se tuntuu olevan tyypillinen asetelma muissakin perheissä: äidit ottavat kasvatusvastaavan roolin.

– Roolit kotona muuttuvat valitettavan hitaasti. Toivoisin kovasti, että aktiiveiksi tulisi myös lasten isiä, tai kaikkia perheeseen kuuluvia aikuisia, miksei isovanhempiakin, Petra sanoo.

Isovanhemmat ovat paljon läsnä myös Joan ja Lian elämässä. Petran suvussa lempeän kasvatuksen viestikapula on kulkenut jo pitkään.

– Äidilleni ja isälleni oli esimerkiksi itsestään selvää, että lapset saavat nukkua heidän vieressään niin pitkään kuin haluavat ja että lasten ajatuksia ja tunteita kunnioitetaan.

JOAN KARATETREENIT lähestyvät.  Petra alkaa pakata treenivaatteita ja miettii itsepuolustuksen taitoa.

– Minun ikäisistäni monien rajoja on lapsuudessa ylitetty. Sen takia kaikille ei ole aikuisenakaan helppoa tunnistaa ja ilmaista omia rajojaan ilman hylkäämisen pelkoa.

Petra on ylpeä lapsistaan aina, kun he ilmaisevat, missä heidän rajansa kulkevat.

– Jos vaikka työnnän Joaa keittiössä kauemmaksi mitään sanomatta, hän älähtää: ”Sä tönit mua, älä koske.” Silloin herään, että mitä ihmettä juuri tein. Enhän töissäkään työnnä kollegojani syrjään mitään selittämättä, Petra sanoo.

Omien rajojen puolustamista harjoitellaan myös Joan karatessa. Petra uskoo ja toivoo, että vähitellen kasvaa sukupolvi, jonka yli ei kävellä ja joka osaa myös kunnioittaa muiden rajoja.

– Se, että toimii toista kohtaan rakentavasti, lisää myös omaa hyvinvointia. Kaikki voittavat.

Toinen on väsynyt ja kyllästynyt, toinen loukkaantunut. Älkää ainakaan erotko vauvavuonna, kirjoittaa Outi Kaartamo.

Haluatko lisää lapsia?

Ehkä.

Mitä miehesi ajattelee?

Varmaan olisi ihan tyytyväinen, saisi vielä tämän vuoden puolella seksiä.

Pienten lasten vanhempien parisuhdeongelmat ovat aina samat, laskettavissa yhden käden sormilla. Ei ole yhteistä aikaa. Toinen tekee ”huonommin”. Toinen ei tajua, mitä kaikkea toinen tekee. Parisuhde jää pienen jalkoihin. Pian yhteistä aikaa ei enää edes halua.

On hauskaa huomata olevansa osa stereotyyppistä jatkumoa. Lähes kaikki ovat vauvavuoden jälkeen samassa jamassa. Se ei ole parisuhteen syy, vaan asetelman syy.

Siitä vanhemmasta, joka on hoitanut lasta enemmän, on tullut työnjohtaja. Hän on väsynyt ja kyllästynyt, noin niin kuin kaikkeen. Toinen ei ymmärrä sitä, koska ei ole yhtä väsynyt, vaan loukkaantunut siitä, että on jäänyt ulkopuolelle.

Tilanne on sama anoppien, miniöiden, ex-puolisoiden ja bonuslasten kanssa. Kaikki ovat mukavia ihmisiä, mutta asetelma aiheuttaa hankaluuksia. On aivan selvää, että myös minusta, ihanasta ihmisestä, tulee kauhea anoppi. Kauhea vaimo olen jo nyt.

Ero tuntuu hyvältä ratkaisulta, sillä toinen on niin vaikea. Silti nämä samat rasittavat ihmiset onnistuvat seuraavissa suhteissaan.

Suuri osa pariskunnista eroaa, kun lapset ovat pieniä. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta, sillä toinen on niin vaikea. Silti nämä samat rasittavat ihmiset onnistuvat seuraavissa suhteissaan.

Asiantuntijat kannustavatkin pienten lasten vanhempia tekemään erityistä parisuhdetyötä. Eräs tuttu isä valitti, että jos suhteen eteen täytyy työskennellä, siinä on jo lähtökohtaisesti jotain vikaa. Mainitsinko jo, että tämä ajattelija oli juuri eronnut pienen lapsensa äidistä?

Parisuhdetyö tuntuu tietenkin työläältä. Kun hinkkaa ahteri pystyssä sedimenttikerroksia lattiasta neljättä kertaa päivässä silmä kipeänä sinne lentäneestä perunasta samalla, kun puoliso laiskottelee töissä, hänen tunteensa ja omat väärät teot tai sovintoseksi eivät kauheasti kiinnosta. Niillä ei paranneta pitkään muhinutta epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.

Parisuhdetyytyväisyyttä parantaa tutkitusti se, että pystyy näkemään kiistat ulkopuolisen näkökulmasta: syy erkaantumiseen ei olekaan minussa tai hänessä, vaan yhteen näkökulmaan jumittumisessa.

Ajatus on kiinnostava. Syy erkaantumiseen ei olekaan minussa tai hänessä vaan ajatusmallissa. Se on suloista ja liikuttavaa.   

Jos parisuhteen perusongelma on kaikille yhteinen, niin ehkä ratkaisukin on.

Syy erkaantumiseen ei olekaan minussa tai hänessä vaan ajatusmallissa.

Vaihtamalla paranee varmasti vain muuttofirman tulos.

Vauvanhoitosuhteen palautuminen parisuhteeksi vaatinee parisuhdetyötä, mutta en väheksyisi myöskään liioiteltujen huomionosoitusten, ankaran sekstailun ja ansiotyöhön palaamisen merkitystä.

Outi Kaartamo on toimittaja ja vuoden ikäisen lapsen äiti. Hän ostaa Facebook-kirppiksiltä lastenvaatteita, joita ei tarvitse, koska haluaa kirjoittaa kuvan alle ensimmäisenä av yv. Hän vuorottelee kolumnistina sormiruokabloggaaja Marjut Ollillan kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.