Vapaa pudotus

Lapseton hippiystäväni kysyi minulta, onko kehoni ja mieleni suhde jotenkin syventynyt tai vahvistunut lapsen saamisen myötä. Naurahdin.

Lapseton hippiystäväni kysyi minulta, onko kehoni ja mieleni suhde jotenkin syventynyt tai vahvistunut lapsen saamisen myötä. Naurahdin. Voi, miten ihanan syvällinen ja ylevä ajatus!
Mieleni teki heittää homma lekkeriksi ja veistellä jotain siitä, kuinka psyyken täytyy nykyään kestää muun muassa­ se, että kroppa on alati kuorrutettu kuola-, maito- ja ruokatahroilla. Mutta koska ystäväni oli ihan vakavissaan, yritin minäkin pohdiskella asiaa tosissani.

Se ylipäätään, että tulin raskaaksi, oli ihmeellinen asia. Olen pian nelikymppinen ja sairastellut sekä stressannut elämässäni niin paljon, etten pitänyt raskautta todennäköisenä saati itsestäänselvyytenä. Selvittyäni positiivisen raskaustestin aiheuttamasta ensijärkytyksestä tunsin suurta iloa ja kunnioitusta kehoani kohtaan.
Synnyttäminen itsessään oli huikea kokemus. Mikään aikaisempi elämässäni tapahtunut asia ei ole lisännyt itsevarmuuttani ja kohottanut itsetuntoani yhtä paljon. On ihmeellistä olla niin alkukantaisessa tilassa, sietää niin hirvittävää kipua ja selvitä niin hurjasta fyysisestä ponnistuksesta. Mieleni ja kehoni tekivät yhteistyötä: en pelännyt tai taistellut vastaan.
En myöskään tuntenut minkäänlaista häpeää, vaikka olin tilanteessa rujoimmillani. Synnytys antoi minulle syvän ja ainutlaatuisen kokemuksen siitä, kuinka viisas oma kehoni on ja kuinka vahva oma mieleni on. Ja lopulta, oli absurdia, että omasta alapäästäni putkahti oikea, kokonaan uusi, elävä
ih­minen.


Kun olin synnytyksen
jälkeen ensimmäistä kertaa ulkona pienellä kävelyllä, olin myös henkisesti aivan pihalla. En tuntenut vartaloani ollenkaan tutuksi. Se tuntui aivan erilaiselta. Jotenkin väljältä, kankealta ja kömpelöltä.
Sen lisäksi, että joka paikkaa kolotti, olin myös hukannut painopisteeni ja ryhtini. En edes muistanut, miten aikaisemmin kävelin. Kun tein kaikkeni jännittääkseni vatsa- tai lantionpohjanlihaksiani, mitään ei tapahtunut. Kun otin kokeen vuoksi pari juoksuaskelta, pissasin housuun. Tuntui siltä, kuin pääni olisi kiinnitetty aivan vieraaseen vartaloon. Ajattelin, etten palaisi ennalleni ikinä.

Olen koko aikuisikäni ollut varsin liikunnallinen ja tykännyt siitä, että kroppani on vahva, kapea ja notkea. Olen pitänyt kovasti myös pienistä tisseistäni. Äitiyden myötä tämäkin muuttui. Neljä kuukautta synnytyksen jälkeen olen kaikkea muuta kuin kiinteä. Olen muhkea, pehmeä ja isotissinen nainen, jolla on valvomisesta kapeat posket ja mustat silmänaluset. Napani on (jostain kummasta syystä) musta, lantioni leveä ja nännipihani valtavat. Kun katson ja tunnustelen itseäni, tunnen itseni alkuasukasheimon jäseneksi. Olemuksessani ei ole mitään sellaista himottua, tavoiteltua ja kadehdittua menevää naisellisuutta ja seksikkyyttä, joka on tuttua pornografisesta kuvastosta, naistenlehdistä tai muotikuvista.
Totta kai minua harmittaa hetkittäin se, ettei housujen tai puseroiden napit mene kiinni. Tai että naamani näyttää maailmankartalta raskaushormonien aiheuttamien pigmenttiläiskien vuoksi. On päiviä, jolloin tunnen itseni pelkästään isoksi nuhruksi. Mutta silti suhtaudun kehooni suopeammin ja rakastavammin kuin koskaan aikaisemmin.
Kaipaan kuntosalille ja joogaan, mutta en ensisijaisesti siksi, että näyttäisin hyvältä vaan siksi, että jaksaisin paremmin hoitaa ja nostella hillitöntä tahtia kasvavaa lastani.
Ja sitten on tietysti hormonit. Hormonit, joiden ansiosta olen välillä yhtä lempeä ja rakastava kuin äiti Amma. Välillä ne taas tekevät minusta niin sekopäisen, että läheisten järki on lähteä. En pidä siitä, että kiukuttelen, räjähtelen tai itkeskelen jatkuvasti kärpäsenpaskan kokoisten asioiden tähden.

En tiedä, onko kehoni ja mieleni yhteys syventynyt, mutta on tämä uusi psykofyysinen tilanne vaatinut totuttelemista. Itse asiassa ikävöin pienten tissieni lisäksi jotain muutakin, joka liittyy olennaisesti sekä kehooni, että mieleeni ja jota ajattelin etten koskaan kaipaisi: kuukautisia.
Kuvittelen, että kun menkat taas alkavat, elämä muuttuu tasapainoisemmaksi ja oloni normaalimmaksi. Oijoi. Taidan olla edelleen aivan pihalla.

Maria Veitola on 39-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluu mies ja huhtikuussa syntynyt vauva. Maria kertoo kolumnissaan, miten hän opettelee äidiksi yrityksen ja erehdyksen kautta.

Vauva 10/2012

Joni, 30, kävi töissä toisella paikkakunnalla ja näki perhettään vain kahtena päivänä viikossa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Sain yt-neuvotteluissa joululahjaksi potkut kolme vuotta sitten. Jo kuuden viikon työttömyyden jälkeen pää meinasi räjähtää turhautumiseen. Kun sitten löysin työpaikan 330 kilometrin päästä, en harkinnut kahta kertaa.

Oli se oma arki poissa kotoa hyvin erilaista kuin Seijalla, varsinkin, kun esikoinen syntyi. Eron huomasi, kun tulin viikonlopuksi kotiin ja yhtäkkiä pitikin ottaa kaikessa lapsi huomioon. Kotitöiden päävastuu oli viikonloppuisin minulla. Siivosin ja vaihdoin vaippoja. Seija teki ruuat. Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin.

Jos on raskasta hoitaa lapset yksin, niin raskasta on myös istua usean sadan kilometrin päässä sängyn laidalla voimatta tehdä mitään puolison ja lapsen hyväksi. Seijalla oli kädet täynnä hommia ja minulla taas aivan liikaa vapaa-aikaa, jonka yritin täyttää urheilulla. Juoksulenkit olivat henkireikäni.

"Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin."

Seija ymmärsi, ettei minullakaan ollut helppoa. Koetin lyhyessä viikonlopussa olla isä, aviomies ja hoitaa kaikki sellaiset kodin työt, jotka olivat minun hommiani. Autoa piti laittaa, pyörä korjata, ulko-oven reistaileva lukko saada pelaamaan. Se oli yhtälön haastavin ja ärsyttävin puoli, että viikolla oli älyttömästi vapaa-aikaa, jota ei voinut hyödyntää kotona odottaviin hommiin.

Töissä en ehtinyt liiemmälti ajatella kotipuolen asioita, mitä nyt varaosatiskillä oli välillä aikaa miettiä. Tuli pohdittua, että tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa. Ei ollut juuri kohtalotovereita, joiden kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani. Ystävillä ei ollut lapsia tai jos oli, he asuivat viikot yhdessä.

"Tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa."

En kokenut Seijan viestitulvaa koskaan rasittavaksi. Kuvien ja videoiden kautta sain olla edes jotenkin mukana, enkä tuntenut itseäni täysin ulkopuoliseksi. Vastailin, minkä työn lomassa pystyin. Se auttoi jaksamaan, kun näki koko ajan, mitä kaikkea uutta tyttö oppi ja touhusi.

Viime vuodenvaiheessa sain uuden työn reilun tunnin ajomatkan päästä kotoa. Se on ollut valtava muutos. Nyt voin ajaa kotiin joka ilta. Perheen kanssa eläminen ollut myös opettelua, varsinkin kahden lapsen kanssa. Aluksi olin hämmennyksissä kuin ö aapisen laidalla. Mutta tekemällä oppii. Nyt näen eri tavalla lasten elämää.

Välimatkan kesti, kun tiesi, että se on väliaikaista. Tärkeää oli, ettemme missään vaiheessa unohtaneet toisiamme. Se auttoi, että olemme tunteneet yläasteelta asti. Tiedämme sanomatta, mitä toinen ajattelee.”

Vauva 11/17

Perhe:

Isä Joni, 30 ja äiti Seija, 29. Lapset 1,5 v ja 3 kk.

Seija, 29, pyöritti perhearkea yksin, kun kumppani Joni, 30, oli töissä kaukana perheestään. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun odotin esikoistamme, tunsin itseni usein yksinhuoltajaksi, koska Joni ei päässyt mukaan neuvolaan. ’On minulla tälle lapselle isä, joka osallistuu tähän niin paljon kuin pystyy’, teki mieleni sanoa ihmisille. Kun raskausvatsani kasvoi, tunsin itseni lihavaksi ja yksinäiseksi. Mietin Jonia Seinäjoella, jossa hän asui pääasiassa opiskelijoille tarkoitetussa asuntolassa. Koetin kuvitella, millaista hänen elämänsä oli siellä hoikkien opiskelijatyttöjen keskellä.

Tyttö syntyi tammikuussa. Viikot kaksin vauvan kanssa olivat hirveän pitkiä. Puolet ajasta melkein asuin äitini luona.


Illalla olin puhki ja valmis luovuttamaan. Lapsi oli niin sanottu varhainen kehittyjä ja käveli kymmenkuisena. Tytön kanssa ei voinut mennä mihinkään. Kaupassakin meinasin kadottaa hänet hyllyjen väliin, ellen ollut jatkuvasti valppaana. Jaksoin, koska muistutin itseäni, että tämä on vain väliaikaista. Se väliaikainen kesti kaksi ja puoli vuotta.

Kuinka mielelläni olisin monesti antanut lapsen Jonin syliin. Mutta mies oli kaukana, eikä hänellä ollut minkäännäköistä haisua siitä, millaista perhearkea me vietimme. Joskus kun soitin Jonille, hän kuulosti ihmiseltä, jolla ei ole omia lapsia, vaikka puhuimme hänen omasta tyttärestään. Puhelut olivat kuitenkin todella tärkeitä. Minulla sentään oli joku, jolle kertoa miten päivä oli mennyt. Joni ei voinut tietää mitään hammas­itkuista tai puurolakoista. Lähetin Jonille tuhansittain kuvia ja videoita. Mutta ei toinen voi kokea vanhemmuutta samalla tavalla, jos hän on läsnä vain kaksi päivää viikosta.

"Joni oli vanhempana epävarmempi."

Perjantaina siivosin kodin suurin piirtein, niin että kotiin oli mukavaa tulla. Jonilla oli kova halu tarttua vaipanvaihtoon, vaikka minä tietysti vaihdoin vaipat nopeammin. Joni oli muutenkin vanhempana epävarmempi. Tyttäremme oli varmasti viisi kuukautta, kun mies vielä kysyi minulta, mikä on oikea kylvetysasento? Minä taas olin tarkka, että lastamme hoidetaan juuri minun tavallani, koska en ollut saanut jakaa vanhemmuutta.

Lomamatkamme olivat reissuja Jonin luo toiselle paikkakunnalle kymmenen neliön soluyksiöön. Siellä nukuimme lusikka-asennossa kahdeksankymmentäsenttisessä vuoteessa, ja vauva nukkui rattaissa käytävällä.

Vihdoin tämän vuoden alussa Joni sai uuden työn, josta hän ehtii illaksi ja yöksi kotiin. Arki yhdessä on ollut opettelua. Jopa vierekkäin nukkuminen vaati aluksi hiukan harjoittelua. Äitinä olen oppinut rennommaksi enkä enää vaadi, että kaikkien täytyy hoitaa lapset minun tavallani.”

Vauva 11/17

Perhe:

Äiti Seija, 29 ja isä Joni, 30. Lapset 1,5 v ja 3 kk.