Vapaa pudotus

Lapseton hippiystäväni kysyi minulta, onko kehoni ja mieleni suhde jotenkin syventynyt tai vahvistunut lapsen saamisen myötä. Naurahdin.

Lapseton hippiystäväni kysyi minulta, onko kehoni ja mieleni suhde jotenkin syventynyt tai vahvistunut lapsen saamisen myötä. Naurahdin. Voi, miten ihanan syvällinen ja ylevä ajatus!
Mieleni teki heittää homma lekkeriksi ja veistellä jotain siitä, kuinka psyyken täytyy nykyään kestää muun muassa­ se, että kroppa on alati kuorrutettu kuola-, maito- ja ruokatahroilla. Mutta koska ystäväni oli ihan vakavissaan, yritin minäkin pohdiskella asiaa tosissani.

Se ylipäätään, että tulin raskaaksi, oli ihmeellinen asia. Olen pian nelikymppinen ja sairastellut sekä stressannut elämässäni niin paljon, etten pitänyt raskautta todennäköisenä saati itsestäänselvyytenä. Selvittyäni positiivisen raskaustestin aiheuttamasta ensijärkytyksestä tunsin suurta iloa ja kunnioitusta kehoani kohtaan.
Synnyttäminen itsessään oli huikea kokemus. Mikään aikaisempi elämässäni tapahtunut asia ei ole lisännyt itsevarmuuttani ja kohottanut itsetuntoani yhtä paljon. On ihmeellistä olla niin alkukantaisessa tilassa, sietää niin hirvittävää kipua ja selvitä niin hurjasta fyysisestä ponnistuksesta. Mieleni ja kehoni tekivät yhteistyötä: en pelännyt tai taistellut vastaan.
En myöskään tuntenut minkäänlaista häpeää, vaikka olin tilanteessa rujoimmillani. Synnytys antoi minulle syvän ja ainutlaatuisen kokemuksen siitä, kuinka viisas oma kehoni on ja kuinka vahva oma mieleni on. Ja lopulta, oli absurdia, että omasta alapäästäni putkahti oikea, kokonaan uusi, elävä
ih­minen.


Kun olin synnytyksen
jälkeen ensimmäistä kertaa ulkona pienellä kävelyllä, olin myös henkisesti aivan pihalla. En tuntenut vartaloani ollenkaan tutuksi. Se tuntui aivan erilaiselta. Jotenkin väljältä, kankealta ja kömpelöltä.
Sen lisäksi, että joka paikkaa kolotti, olin myös hukannut painopisteeni ja ryhtini. En edes muistanut, miten aikaisemmin kävelin. Kun tein kaikkeni jännittääkseni vatsa- tai lantionpohjanlihaksiani, mitään ei tapahtunut. Kun otin kokeen vuoksi pari juoksuaskelta, pissasin housuun. Tuntui siltä, kuin pääni olisi kiinnitetty aivan vieraaseen vartaloon. Ajattelin, etten palaisi ennalleni ikinä.

Olen koko aikuisikäni ollut varsin liikunnallinen ja tykännyt siitä, että kroppani on vahva, kapea ja notkea. Olen pitänyt kovasti myös pienistä tisseistäni. Äitiyden myötä tämäkin muuttui. Neljä kuukautta synnytyksen jälkeen olen kaikkea muuta kuin kiinteä. Olen muhkea, pehmeä ja isotissinen nainen, jolla on valvomisesta kapeat posket ja mustat silmänaluset. Napani on (jostain kummasta syystä) musta, lantioni leveä ja nännipihani valtavat. Kun katson ja tunnustelen itseäni, tunnen itseni alkuasukasheimon jäseneksi. Olemuksessani ei ole mitään sellaista himottua, tavoiteltua ja kadehdittua menevää naisellisuutta ja seksikkyyttä, joka on tuttua pornografisesta kuvastosta, naistenlehdistä tai muotikuvista.
Totta kai minua harmittaa hetkittäin se, ettei housujen tai puseroiden napit mene kiinni. Tai että naamani näyttää maailmankartalta raskaushormonien aiheuttamien pigmenttiläiskien vuoksi. On päiviä, jolloin tunnen itseni pelkästään isoksi nuhruksi. Mutta silti suhtaudun kehooni suopeammin ja rakastavammin kuin koskaan aikaisemmin.
Kaipaan kuntosalille ja joogaan, mutta en ensisijaisesti siksi, että näyttäisin hyvältä vaan siksi, että jaksaisin paremmin hoitaa ja nostella hillitöntä tahtia kasvavaa lastani.
Ja sitten on tietysti hormonit. Hormonit, joiden ansiosta olen välillä yhtä lempeä ja rakastava kuin äiti Amma. Välillä ne taas tekevät minusta niin sekopäisen, että läheisten järki on lähteä. En pidä siitä, että kiukuttelen, räjähtelen tai itkeskelen jatkuvasti kärpäsenpaskan kokoisten asioiden tähden.

En tiedä, onko kehoni ja mieleni yhteys syventynyt, mutta on tämä uusi psykofyysinen tilanne vaatinut totuttelemista. Itse asiassa ikävöin pienten tissieni lisäksi jotain muutakin, joka liittyy olennaisesti sekä kehooni, että mieleeni ja jota ajattelin etten koskaan kaipaisi: kuukautisia.
Kuvittelen, että kun menkat taas alkavat, elämä muuttuu tasapainoisemmaksi ja oloni normaalimmaksi. Oijoi. Taidan olla edelleen aivan pihalla.

Maria Veitola on 39-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluu mies ja huhtikuussa syntynyt vauva. Maria kertoo kolumnissaan, miten hän opettelee äidiksi yrityksen ja erehdyksen kautta.

Vauva 10/2012