Tunnen välillä hirveän kovaa huolta poikieni kiintymyssuhteista.

Minulla on kaksi poikaa: 3,5-vuotias ja 9-kuinen. Tunnen välillä hirveän kovaa huolta poikieni kiintymyssuhteista. Pelkään muutaman tapahtuman horjuttaneen heidän kiintymyssuhdettaan minuun.

Ensiksi: Kun esikoiseni oli vauva, emme saaneet häntä nukahtamaan iltaisin omaan sänkyynsä. Hän oli kovin itkuinen, ja joskus yritimme saada häntä nukahtamaan jopa neljän tunnin ajan ennen kuin hän uuvahti rinnalleni. Pelkään, että olen saanut lapseni kiintymyksen horjumaan, koska en osannut edes nukuttaa häntä.

Toiseksi: Vietimme häitä, kun esikoinen oli puolivuotias. Hän oli tuona päivänä paljon muiden hoitajien seurassa, ja pelkään, että hänen kiintymyksensä minuun horjui. Välillä poikani itki ja oli surullinen, mutta en ollut lohduttamassa häntä. Mieheni veli yritti nukuttaa poikaa päiväunille, mutta vaikka poika itki sydäntäsärkevästi, hän ei ollut nostanut poikaa vaunuista syliinsä! Kannan tästä hirveää surua.

Kolmanneksi: Esikoiseni satutti kovasta suojelemisesta huolimatta kuopustani usein tämän ollessa ihan vauva: löi, läpsi ja puristeli. Välillä kuopusta sattuikin, ja hän alkoi itkeä. Onko tämä horjuttanut kuopukseni suhdetta minuun, koska en ole saanut hänen oloaan turvalliseksi? Entä onko kiusanteolla ollut vaikutusta veljesten väleihin?

Ja neljänneksi: Jouduin viemään kuopukseni verikokeisiin jokin aika sitten. Vauva itki siellä ihan mielettömästi, ja taas surin sitä, että tekeekö kipu hallaa suhteellemme: ajatteleeko vauvani, että miksi äiti antaa näiden hoitajien satuttaa minua?

Kantamani tuska näistä asioista on niin iso, etten saa aina edes nukuttua. Usein minusta jopa tuntuu, etten ole esikoiselleni kovin tärkeä. Pelkään sen johtuvan aiheuttamistani traumoista. Lapsi ei esimerkiksi koskaan ole vierastanut ketään eikä itkenyt perääni jäädessään hoitoon. Hän ei myöskään tunnu koskaan ilahtuvan minun kotiintulostani niin paljon kuin hän ilahtuu isänsä kotiintulosta. Mitä voisin tehdä?

Psykologi Essi Juvakka vastaa: Painiskelet äideille ja usein myös isille niin tutun syyllisyyden tunteen kanssa. Jo se, että mietit poikiesi hyvinvointia ja olet lukenut paljon kiintymyssuhteesta, kertoo siitä, että olet kiinnostunut luomaan
lapsiisi hyvän suhteen. Haluat olla lapsillesi hyvä äiti ja toivot heille parasta.

Jokainen vauva ja lapsi itkee joskus. On toki tärkeää kuunnella lapsen tarpeita ja antaa itkevälle lohdutusta, mutta sinun ei tarvitse olla huolissasi niistä muutamista kerroista, jolloin lapsesi ovat itkeneet lohduttomasti. Ne eivät vaikuta heidän kiintymyssuhteeseensa, sillä tärkeämpää on, millaista elämää elät heidän kanssaan päivästä toiseen iloineen ja suruineen.

Sinun on turha murehtia myös rokotuksen aiheuttamaa itkua. Suurin osa lapsista on kokenut rokotukset, verikokeet ja korvien puhkomiset ikävänä kipuna, eikä niistä siltikään ole ollut hallaa kiintymyssuhteelle.

Esikoisellasi on luultavasti nyt menossa vahva isävaihe, jossa äiti jää helposti syrjään. Tämä on monelle äidille kova paikka. Isävaihe kuitenkin kuuluu oleellisena osana lapsen kasvuun ja kehitykseen. Voit jopa ottaa sen kunnia-asiana: lapsesi haluaa kasvaa hienoksi isoksi pojaksi ja mieheksi, ja sinulla on ollut lapseesi niin hyvä suhde, että hän pystyy irtaantumaan sinusta ja kiinnittymään isäänsä.

Varsin moni saman ikäinen poika toimii juuri samalla tavoin kuin sinun lapsesi: äitiä syrjitään ja hänelle kiukutellaan, mutta isälle ollaan reippaita isoja poikia ja kahdenkeskisiä juttuja halutaan tehdä yhdessä isän kanssa.

Sisarusten välinen normaali sisarkateus näkyy myös teidän perheessänne. Usein mukana on vahvojakin fyysisiä kontakteja puolin ja toisin. Jokainen kuopus joutuu isosisaruksen jonkinasteiseen ”kasvatuskouluun”, johon usein kuuluu myös valitettavan kovia otteita. Myös esikoinen saa usein kokea puremista ja nipistelyä, kun pikkusisaruksen sanalliset taidot eivät vielä riitä ilmaisemaan mielipidettä. Älä syyllistä tällaisista tapahtumista itseäsi. Seuraa toki veljesten puuhia läheltä ja puutu tilanteisiin opettamalla, että toista ei saa satuttaa.

Mietit myös vierastamista. Kaikki lapset eivät vierasta voimakkaasti missään vaiheessa, eikä se ole merkki kiintymyssuhteen häiriöistä. Lapsen voi olla helppo jäädä hoitoon myös siksi, että hän luottaa vanhemman tulevan hakemaan hänet kotiin.

Jokainen kokee välillä riittämättömyyttä, ja se kuuluu asiaan. Tärkeintä on, että luotat itseesi ja uskallat kokea itsesi hyvänä äitinä. Koska äitiys mietityttää sinua kovasti, sinun kannattaisi lukea muiden äitien ja isien kokemuksia
vanhemmuudestaan. Niitä löydät esimerkiksi kirjoista Essi Juvakka: Omalla tavallani äiti (WSOY) ja Essi Juvakka, Janne Viljamaa: Miehen mittainen isä (WSOY).

Lisäksi sinun kannattaa ottaa tuntemuksesi puheeksi neuvolassa, jotta pääset keskustelemaan niistä ja voit nauttia arjesta poikiesi kanssa.

Vauva 12/2011

Lähetä oma kysymyksesi asiantuntijoillemme Vauvan neuvolaan.

Amanda ja Matleena auttavat Nelliä valitsemaan lahjoituksista nuorille sopivia vaatteita. Perheeseen kuuluu myös Tiia, 21, jolle yritetään saada virallista asemaa aikuisadoption kautta. Kuva:  Tuomas Kolehmainen

On tärkeää oppia huomaamaan muiden hätä, Nelli Niemelä sanoo.

Rapa roiskui, kun Hermanni, 12, pyöräili koulusta kaverinsa luo ja huomasi pojan, joka seisoi allapäin pyöränsä luona. Ketjut olivat pudonneet. Hermannille on täysin selvä juttu pysähtyä auttamaan.

Niemelän perheen äiti Nelli kuuli tapahtuneesta vain, koska ohiajanut tuttava sattui silminnäkijäksi ja kertoi tilanteesta Nellille myöhemmin.

Nelli ja Miika Niemelälle muiden auttaminen on elämäntapa, johon he kannustavat myös lapsiaan.

Muiden hädän huomaaminen on Nellille ja Miikalle tuttua myös töissä, sillä kumpikin työskentelee Icehearts-järjestössä. Idea on, että syrjäytymisvaarassa olevista esikouluikäisistä lapsista kootaan urheilujoukkue, joiden vetäjä kulkee lasten rinnalla 12 vuoden ajan. Kasvattaja on lasten tukena arjen pulmissa ja luo lapsille turvallisen yhteisön muista joukkuekavereista. Tällä hetkellä toimintaa on kymmenellä eri paikkakunnalla.

Nelli vetää tyttöjen salibandyjoukkuetta.

– Icehearts-tyttöni ovat yhdessätoista eri koulussa, ja käyn joka viikko niistä kahdeksassa. Tulen mukaan oppitunnille tai olen mukana neuvottelemassa, jos koulussa tai kotona on pulmia.

”Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.”

Myös Hermanni, Amanda, 14, ja Matleena, 8, ovat mukana toiminnassa joukkuekavereina. Muiden auttaminen näkyy perheen kotona muutenkin konkreettisesti. Nellin lajitellessa lahjoitettuja vaatteita hän saattaa kertoa etsivänsä päällepantavaa kolmen tytön perheeseen ja pyytää lapsiaan valitsemaan heille nuorten tyyliin sopivia vaatteita.

– Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.

Isän ja äidin muille jakama huomio aiheuttaa silloin tällöin myös mustasukkaisuutta ja napakkaa palautetta. Esimerkiksi vanhin tytär Amanda saattaa joskus tiuskaista, pitääkö juuri heidän aina olla auttamassa kaikkia.

– Silti hänkin on heti tukena, jos huomaa muiden olevan vaikeuksissa, Nelli sanoo.

Meidän Perhe 12/2017

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Joni, 30, kävi töissä toisella paikkakunnalla ja näki perhettään vain kahtena päivänä viikossa. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Sain yt-neuvotteluissa joululahjaksi potkut kolme vuotta sitten. Jo kuuden viikon työttömyyden jälkeen pää meinasi räjähtää turhautumiseen. Kun sitten löysin työpaikan 330 kilometrin päästä, en harkinnut kahta kertaa.

Oli se oma arki poissa kotoa hyvin erilaista kuin Seijalla, varsinkin, kun esikoinen syntyi. Eron huomasi, kun tulin viikonlopuksi kotiin ja yhtäkkiä pitikin ottaa kaikessa lapsi huomioon. Kotitöiden päävastuu oli viikonloppuisin minulla. Siivosin ja vaihdoin vaippoja. Seija teki ruuat. Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin.

Jos on raskasta hoitaa lapset yksin, niin raskasta on myös istua usean sadan kilometrin päässä sängyn laidalla voimatta tehdä mitään puolison ja lapsen hyväksi. Seijalla oli kädet täynnä hommia ja minulla taas aivan liikaa vapaa-aikaa, jonka yritin täyttää urheilulla. Juoksulenkit olivat henkireikäni.

"Juuri kun aloin päästä jyvälle, olikin jo aika lähteä takaisin."

Seija ymmärsi, ettei minullakaan ollut helppoa. Koetin lyhyessä viikonlopussa olla isä, aviomies ja hoitaa kaikki sellaiset kodin työt, jotka olivat minun hommiani. Autoa piti laittaa, pyörä korjata, ulko-oven reistaileva lukko saada pelaamaan. Se oli yhtälön haastavin ja ärsyttävin puoli, että viikolla oli älyttömästi vapaa-aikaa, jota ei voinut hyödyntää kotona odottaviin hommiin.

Töissä en ehtinyt liiemmälti ajatella kotipuolen asioita, mitä nyt varaosatiskillä oli välillä aikaa miettiä. Tuli pohdittua, että tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa. Ei ollut juuri kohtalotovereita, joiden kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani. Ystävillä ei ollut lapsia tai jos oli, he asuivat viikot yhdessä.

"Tunnistaako lapsi enää minua ja mitä jos se alkaa vierastaa."

En kokenut Seijan viestitulvaa koskaan rasittavaksi. Kuvien ja videoiden kautta sain olla edes jotenkin mukana, enkä tuntenut itseäni täysin ulkopuoliseksi. Vastailin, minkä työn lomassa pystyin. Se auttoi jaksamaan, kun näki koko ajan, mitä kaikkea uutta tyttö oppi ja touhusi.

Viime vuodenvaiheessa sain uuden työn reilun tunnin ajomatkan päästä kotoa. Se on ollut valtava muutos. Nyt voin ajaa kotiin joka ilta. Perheen kanssa eläminen ollut myös opettelua, varsinkin kahden lapsen kanssa. Aluksi olin hämmennyksissä kuin ö aapisen laidalla. Mutta tekemällä oppii. Nyt näen eri tavalla lasten elämää.

Välimatkan kesti, kun tiesi, että se on väliaikaista. Tärkeää oli, ettemme missään vaiheessa unohtaneet toisiamme. Se auttoi, että olemme tunteneet yläasteelta asti. Tiedämme sanomatta, mitä toinen ajattelee.”

Vauva 11/17

Isä Joni, 30 ja äiti Seija, 29. Lapset 1,5 v ja 3 kk.