Miltä tuntuu olla raskaana ja kuulla olevansa hiv-positiivinen? Pahalta, tietää Laura. Mutta unelma lapsesta säilyi.

Haastattelua edeltävä yönä näen unen. Nai­nen asuu perheineen talossa, jossa ei ole kunnon ulkoseiniä, ja lattiaan on porattu ulos asti ulottuvia aukkoja. Tuuletus pitää huolen siitä, että virukset eivät jää muhimaan, nainen selittää. Kun herään, minua huvittaa – mutta enemmän hävettää. Mistä näitä ennakkoluuloja oikein tulee?

Oikeasti Laura, 34, asuu per­heineen kauniissa, vaaleassa ri­vitalokodissa. Hän on 4-vuotiaan tytön äiti, viimeisillään raskaana ja hiv-positiivinen.

Jälkimmäinen yllättäisi mo­net Lauran ystävistäkin. Ja on yllättänytkin, esimerkiksi sen yhden, joka katkaisi ystävyyden, kun Laura päätti kertoa sairaudestaan vuosien jälkeen. Enää Laura ei kerro. Hänestä on turhaa kuormittaa muita ihmi­siä asialla, jota heidän ei tarvit­se kantaa.

– Hiv on aikamoinen mörkö monelle. En halua tulla sosiaali­sissa suhteissa torjutuksi syystä, jolle en voi mitään. Infektiosai­raalastakin on annettu ymmär­tää, että on parempi, kun tar­tunnasta ei arkielämässä kerro, Laura sanoo.

On Lauralla tosin niitäkin ys­täviä, jotka tietävät. Heidän jou­kossaan on pari läheistä ystävä­perhettä, yksi opiskelukaveri sekä Positiiviset ry:n kautta tu­tuksi tulleita.

– Ihania ihmisiä, Laura sanoo.

– Ja tavallisia, perheellisiä ih­misiä arkisine huolineen.

Puoli vuotta aikaa

Huone on ihan tavallinen, pie­ni vastaanottohuone. On vuo­si 2004, Laura on 26-vuotias ja 9. viikolla raskaana. Pöydän ta­kana istuu lääkäri, vastapäätä vasemmalla puolella Laura, vie­ressä hänen miehensä Timo ja miehen toisella puolella vieras nainen, josta Laura miettii: mitä tuokin täällä tekee?

Pariskunta odottaa ensim­mäistä lastaan ja neuvolan rutiiniseulassa on selvinnyt jo­tain, jonka takia Laura on pyy­detty käymään terveysasemalla. Puhelu oli lyhyt ja vakava, ja soit­taja kehotti Lauraa ottamaan jon­kun läheisen mukaan, tukihen­kilöksi. Ennen vastaanottoa Lau­ra ehtii olla huolissaan siitä, että vauvalla ei ole kaikki hyvin. Tai entä jos hän itse sairastaa vaik­ka syöpää?

Tuolissa istuessaan Laura yht­äkkiä muistaa, että Timo on vas­ta muutamaa päivää aiemmin todennut Lauran laihtuneen to­si paljon. Yleensä Timolla ei ole ollut tapana kommentoida hä­nen ulkonäköään. Ja Laura on niin hoikka ennestäänkin, että kyseessä ei ole kohteliaisuus.

– Teillä on todettu hiv, lääkä­ri sanoo.

Siihen Laura ei ollut varautu­nut.

– Ajattelin, että maailma kaa­tuu. Timosta näin, että hän oli so­kissa eikä meinannut uskoa, mi­tä kuuli. Mietin hiljaa, että nyt sitten kuolen. Millaisetkohan hautajaisista tulee?

Vastaanotolla on muutaman hetken ihan hiljaista. Sitten nainen Timon toisella  puolella  alkaa puhua. Hän kertoo olevansa hiv-tukihenkilö ja heti alkajaisiksi rauhoittelee, että tästä selvitään kyllä.

Lauran tilanne on kuitenkin vakava. Virusten määrä veressä on korkea ja auttajasolujen määrä niin matala, että ollaan jo lähellä aids-vaihetta. Laura muistaa lääkärin puhuneen puolesta vuodesta: sen ajan hän eläisi, jos hoitoa ei aloitettaisi heti.

Vastaanotolla tapahtuu vielä paljon: Timosta otetaan pikatesti, ja selviää, että hän on puhdas. Laura haluaa, että hänen vanhemmilleen kerrotaan heti, mutta hän ei pysty itse soittamaan.

Lääkäri soittaa Lauran äidille ja kertoo, että tyttärellänne on hiv. Pesen hampaat loppuun, soitan sitten takaisin, vastaa Lauran äiti. Menee kymmenen minuuttia, ja toinen, mutta puhelin ei soi. Sitten lääkäri soittaa Lauran äidille uudelleen. Äiti on ehtinyt sulatella asiaa ja on valmis ottamaan tiedon vastaan.

Autossa Timo katsoo silmiin ja sanoo: Meitä on tässä kaksi.

Vastaanotolla puhutaan vielä raskaudesta. Sen jatkaminen on lääkärin mukaan mahdollista, mutta päätös jätetään Lauran harkittavaksi. Seuraavalle päivälle varataan aika Auroran infektiopoliklinikalle, jossa on tarkoitus keskustella Lauran hoidosta ja raskauden jatkamisesta.

Sitten Laura ja Timo lähtevät vastaanotolta.

Autossa Timo katsoo silmiin ja sanoo, ettei aio lähteä: Meitä on tässä kaksi. Lauseesta tulee suhteen liima, jota toistetaan ääneen aina, kun on kova paikka.

Timo soittaa vielä Lauran äidille. Sinä nyt sitten varmaan lähdet, Lauran äiti sanoo. En lähde, vastaa Timo.

Seuraavan illan ja yön Laura on itkuinen, järkyttynyt ja levoton. Hän alkaa kallistua sille kannalle, että ei jaksaisi keskittyä raskauteen.

– Tilanne oli liian raskas. En tiennyt sairaudesta vielä paljon mitään ja Timon vakuutteluista huolimatta pelkäsin, että hän lähtee. Mietin, onko minusta koskaan äidiksi.

Ennen aamua alkaa vuoto. Kun Laura nousee ylös hyvästelemään töihin lähtevää Timoa, verta hulahtaa eteisen matolle. Laura uskoo, että raskaus meni kesken silkasta järkytyksestä.

Ei voi osua kohdalle

Laura eli lapsuutensa Pohjois-Suomessa, alkoi jo 16-vuotiaana seurustella vakavasti ja muutti poikaystävänsä kanssa 18-vuotiaana Helsinkiin.

– Olin ihan tavallinen, urheilullinen, nuori tyttö, Laura kertoo.

– Perhetyttö. Hiihdin, harrastin hevosia, yleisurheilin, tanssin.

Helsingissä Laura opiskeli ja kävi töissä, jatkoi urheilua ja osallistui muutamiin pieniin kauneuskilpailuihin. Nuoruudensuhde päättyi, kun Laura oli täyttänyt 21.

Jossain siinä, 21 ja 24 ikävuoden välissä, Laura saa hivin.

– Siinä oli nuorella ja menevällä naisella suhteita, kun oli poikaystävä haussa. Välillä kondomi unohtui. Kävin jopa testauttamassa itseni muiden sukupuolitautien varalta, mutta hiv-testiä en tajunnut pyytää. Minulle hiv oli narkomaanien ja seksityöläisten tauti.

Sitten Laura tutustuu itseään kymmenisen vuotta vanhempaan Timoon ja rakastuu. Suhde vakiintuu nopeasti, ja ehkäisy jätetään pois. Kun seurustelua on kestänyt puolitoista vuotta, raskaustestiin tulee kaksi viivaa. Ja pian ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen tulee kutsu lääkärin vastaanotolle keskustelemaan verikokeen tuloksesta.

Vaikka Lauran tuolloin odottama vauva ei syntynyt, äitinsä se ehti pelastaa. Jos Laura ei olisi tullut raskaaksi, hiv-tartunta ei ehkä olisi selvinnyt ajoissa. Vaikka virusten määrä oli korkea, Lauralla ei ollut mitään oireita.

– Minulla oli ilmeisesti niin hyvä yleiskunto, että sekin vaikutti. Ennen raskautta treenasin jopa fitness-kisoihin. Jos olisin oikein osannut kuulostella itseäni, jotain olisi ehkä ollut nähtävissä. Elämä oli kuitenkin kiireistä ja aktiivista, opintojen, työnteon ja urheilun täyttämää.

Surutyötä

Lääkärikäynnin jälkeiset kaksi viikkoa menevät Lauralta itkiessä. Hän jää pois koulusta, ottaa raivokkaasti selvää hivistä, suree keskenmenoa ja vajoaa välillä upottavaan voimattomuuden tunteeseen. Timo pitää huolen siitä, että liian syvälle ei tiputa.

– Timo on sellainen elämää nähnyt, karski, suomalainen mies. Hän ei ole päästänyt minua koskaan säälimään itseäni. Olen itsekin vahva luonne, mutta jos Timo ei olisi ollut siinä, alamäki olisi varmasti ollut rajumpi, Laura sanoo.

Laura kertoo sairaudestaan vanhempiensa lisäksi molemmille siskoilleen ja yhdelle ystävälleen. Timo kertoo isälleen ja veljelleen.

– Omat siskoni reagoivat lopulta hyvin, kumpikin omalla tavallaan – eli toinen vähän paremmin kuin toinen. Vanhempien kanssa on saanut tehdä vähän työtä, että on saanut heidät ymmärtämään sairauden kulun ja sen, että tämän kanssa voi nykyään elää, Laura sanoo.

Ensimmäisinä kuukausina Timo joutuu vakuuttamaan yhä uudestaan, ettei ole menossa mihinkään. Hän muistuttaa Lauran sanoneen hänelle aiemmin, että vaikka halvaantuisit, en lähtisi, koska rakastan sinua niin. Miten sellaisen jälkeen voisi jättää?

Pitkän aikaa Laura tuntee kuitenkin olevansa suhteessa alakynnessä. Välillä hän jopa ajattelee, että olisi helpompaa, jos Timokin saisi hivin.

– Minulla oli takaraivossa epäilys, uhrautuuko hän. Muutaman kerran testasinkin sitä, kuinka tärkeä hänelle oikeastaan olen, pakkasin tavarani ja lähdin. Halusin todistaa sekä hänelle että itselleni, että vaikka minulla on hiv, minun ei tarvitse roikkua miehessä kuin viimeisessä oljen korressa.

Sittenkin raskaus

Pikkuhiljaa elämä asettuu uomiinsa. Laura palaa kouluun ja hoitaa vauvankorvikkeeksi otettua koiraa. Mutta unelma lapsesta säilyy.

Lauran lääkärit olivat alusta asti sanoneet, että lasten saaminen on yhä mahdollista, jos Laura vain itse jaksaa. Ja Laura jaksaa hyvin. Hän on onnekas, sillä lääkkeet eivät aiheuta hänelle sivuoireita.

– Kun minulla oli ollut lääkitys kaksi vuotta ja kontrolleissa oli jatkuvasti nähty, että virusten määrä pysyy alhaalla, lääkärit alkoivat itse ottaa lapsiasiaa puheeksi. Olimme tulleet heille pariskuntana tutuksi ja meille sanottiin, että unelmasta kannattaa pitää kiinni.

Pitkään Laura silti miettii, onko hänellä oikeutta tulla äidiksi.

– Ajattelin, että jos kuolenkin, niin lapsi menettäisi äitinsä. Tai jos osuu kohdalle se, mihin on yhden prosentin riski: että lapsi saa minulta raskaudessa tai synnytyksessä hivin. Miten sellaisen asian kanssa voisi elää?

Timo on halunnut jättää kondomin jo aiemmin pois. Lääkäreiden mukaan tartuntariski suojaamattomassa yhdynnässä on lääkityksen ansiosta käytännössä olematon, sillä virusten määrä Lauran veressä on niin matala, että sitä ei pystytä enää edes mittaamaan.

Lopulta infektiolääkäri merkitsee Lauran tietoihin, että pariskunta yrittää aktiivisesti lasta. Kuukauden päästä Laura on raskaana.

Kun vatsa kasvaa, Laura tuntee olevansa elinvoimainen, naisellinen ja äidillinen.

Alkuraskauden aika on jännittävää, kuten kaikille muillekin, mutta vähitellen pelon tilalle astuu voimistuva ilo tulevasta. Kun vatsa kasvaa, Laura tuntee olevansa elinvoimainen, naisellinen ja äidillinen.

– Helsinkiläisneuvolassa minulle osui ihana neuvolantäti, joka ei ollut ikinä hoitanut hiv-positiivista äitiä. Hän sanoi, että on onni päästä kokemaan tämäkin ennen eläkettä, Laura kertoo.

Ihan aina kohtelu ei ole kunnossa. Naistenklinikan ensimmäisessä ultrassa kätilö mulkaisee Lauraa ja tokaisee kylmästi, että otahan paita pois, niin katotaan miten mukulas jaksaa. Toisella kerralla äitiyspoliklinikan hoitaja hermostuu, kun näkee Lauran käyneen aulan vessassa. Kävitkö siellä, et sinä saa siellä käydä, Lauralle huudetaan käytävällä muiden odottajien kuullen.

Laura voi läpi raskauden mainiosti, ja vauva kasvaa odotetusti. Aina välillä Lauran mieleen nousee tartunnan mahdollisuus, mutta lääkärit sanovat, ettei huolta ole.

Lauran lääkitys vaihdetaan loppuraskauden alkaessa toiseen, ja läpi synnytyksen hän saisi estolääkettä vielä tiputuksessa. Lauraa ohjeistetaan, että jos synnytys käynnistyy supistuksilla, sairaalaan voi tulla rauhassa. Mutta jos synnytys alkaa vesien menolla, täytyy estolääkitys aloittaa tunnin kuluessa. Kun Lauran lapsivedet sitten yöllä menevät, hän ja Timo ajavat suoraan sairaalaan läpi keväisen Helsingin.

Viola syntyy Helsingin Naistenklinikalla normaalisti alakautta. Laura kärsii avautumisvaiheen ilman kipulääkettä, koska ei halua kuormittaa vauvaa enää millään ylimääräisellä. Vauvan synnyttyä tuore äiti kysyy kätilöiltä useampaan kertaan, onhan kaikki varmasti kunnossa.

Synnyttäneiden osastolla Laura saa vauvansa kanssa oman suihkullisen huoneen. Vauvalle aloitetaan estolääke, jota annetaan kuukauden ajan. Imetys on hiv-äideiltä kielletty, joten Laura saa maidonnousun estävän lääkkeen.

– Imetyskielto ei tuntunut edes pahalta, koska olin varautunut asiaan. Vastuu vauvan terveydestä on niin suuri. Vauva ja äiti voivat nauttia läheisyydestä ihan yhtä lailla, vaikka maito tulisikin pullosta, Laura sanoo.

Ilo lapsesta

Kotona Laura on vauvan kanssa ylikorostetun huolehtivainen. Vauvalle on aloitettu lääkitys niin, että uusi annos pitää antaa aina kahdentoista tunnin välein, kello 14 ja 02. Lauran oma lääke puolestaan pitää ottaa kello 12 ja 00.

Laura herää puolenyön molemmin puolin lääkitsemään itseään ja vauvaansa. Koko ensimmäisen kuukauden vauva on levoton ja nukkuu huonosti.

– Tuntui todella pahalta joutua herättämään pientä vauvaa lääkkeenottoa varten. Se ensimmäinen kuukausi oli oikeastaan koko vauva-ajan pahin koetinkivi. Kun lääkitys loppui, Violakin alkoi nukkua.

Aamuisin Laura nostaa vauvan vaunuihin ja lähtee kävelylenkille, joko yksin tai tuttujen äitien kanssa. Väsymyksen läpikin hän nauttii kaikesta: tässä olen, äitinä.

Violasta otetaan hiv-testi heti syntymän jälkeen, kahden viikon ikäisenä, kuukauden ikäisenä ja vielä neljän kuukauden ikäisenä. Testien mukaan tyttö on terve.

Kun huutavalta vauvalta otetaan verikoetta, hoitoalaa opiskellut Laura löytää itsestään ammattimaisen suhtautumistavan: minun tehtäväni on nyt olla vahva ja tukea lastani, minulla ei ole varaa itkeä.

Kotona Laura heräilee yölläkin välillä tarkistamaan, että kaikki on hyvin. Hänellä on tarve todistaa itselleen, että on hyvä äiti, ja tehdä asiat mielellään vähän paremmin kuin muut. Laura on tarkka hygieniasta ja keittelee pulloja vähän pidempään kuin oikeastaan tarvitsisi.

Violan ihosta Laura huolehtii erityisen hyvin, eikä päästä punoitusta ikinä ihottumaksi asti. Laura pelkää vauvan vastustuskyvyn olevan tavallista matalampi.

– Lääkärit ovat kyllä sanoneet, että syytä huoleen ei ole. Vaikka oma immuniteettini on lääkkeiden varassa, vauvalleni kehittyy silti kohdussa samanlainen vastustuskyky kuin muillekin vauvoille. Eikö ole ihmeellistä?

Violasta on kasvanut äitinsä mukaan ihanan helppo ja energinen lapsi. Laura ehti valmistua ammattiin ennen Violan syntymää, mutta työelämään hänellä ei ole ollut kiirettä.

Talvella hiihdetään ja luistellaan. Laura haluaa antaa lapselleen paljon aikaa.

Perheen arjessa Lauran hiv-positiivisuus ei näyttele suurta roolia. Laura ottaa lääkkeensä säntillisesti kaksi kertaa vuorokaudessa, jotta virusten määrä pysyy alhaalla. Jos hänelle tulee haava, hän laittaa siihen herkästi laastarin, ja käytetyille kuukautissuojille on roskis lapsen ulottumattomissa.

Mutta ne ovat pieniä asioita. Suurta on se, että Laura ja Viola vievät takapihalla asuvalle pupulle ruokaa ja tekevät yhdessä luontoretkiä. Talvella hiihdetään ja luistellaan. Laura haluaa antaa lapselleen paljon aikaa.

– Tämä oma sairauteni on vaikuttanut siihen, että olen iloinnut ja nauttinut lapsesta todella paljon. Tekee mieli jopa sanoa, että ilman tätä sairautta en olisi näin onnellinen ja oppinut arvostamaan elämää ja arkea näin paljon. Turha katkeruus ja nuoren naisen itsekkyys on jäänyt pois.

Nyt Viola on neljävuotias, ja Laura on uudestaan raskaana. Tällä kertaa raskautta ehdittiin yrittää  pitkään, melkein kaksi vuotta. Perhe on sillä välin muuttanut pienelle paikkakunnalle, ja raskauden seuranta hoidetaan lähimmässä yliopistosairaalassa, jonne Laura menee myös synnyttämään. Häntä kohdellaan hyvin, ja olo on varmempi kuin viimeksi. Turhat pelot ja jännitykset ovat jääneet pois.

Kolmen kirjaimen salaisuus

Viola ja tuleva pikkusisarus eivät tule tietämään äitinsä sairaudesta vielä pitkään aikaan. Eivät ehkä vielä murrosiässäkään, koska Laura arvelee, että siinä vaiheessa asia pamautettaisiin vielä liian helposti kylillä julki. Timo käy testeissä säännöllisesti, mutta lapsille riittävät vauva-ajan tarkastusten jälkeen normaalit neuvolakäynnit.

Pikkuhiljaa Laura on alkanut valmistaa Violaa tietoon, jonka hän joskus vuosien päästä saa. Laura pitää tärkeänä, että lapsi oppii jo pienenä, että on erilaisia perheitä ja erilaisia ihmisiä, jotka ovat kuitenkin kaikki arvokkaita. Luonto-ohjelmien avulla ja eläinten elämää seuraamalla Laura myös opettaa lasta huomaamaan, että elämään kuuluu alku ja loppu, syntymä ja kuolema. Kaiken varalta.

Lauran ja Timon haaveissa on vielä kolmaskin lapsi. Ja aikanaan toivottavasti  lapsenlapsia. Vaikka Laura on elämänsä loppuun positiivinen, lääkityksen ansiosta hänen eliniänodotteensa ei poikkea muista.

– Lääkärit ovat luvanneet, että saan nähdä vielä lapsenlapsetkin, ja sellainen suunnitelma meilläkin on. Sikäli kuin sellaista voi kenellekään luvata.

Haastattelua seuraavalla viikolla puhelimeen tulee kuvaviesti: Laura on synnyttänyt pienen pojan. Peittoon kapaloitu vauva katsoo kameraan ja suu on pienessä virneessä. Poika on terve.

Laura ja hänen perheenjäsenensä eivät esiinny jutussa omilla nimillään.

Positiiviset ry: Tietoa ja tukea hiv-tartunnan saaneille ja heidän läheisilleen

Vauva 10/2012

Kuva: Johanna Kokkola
Kuva: Johanna Kokkola

Kätilö tapaa hermoilevia, hikisiä, nauravia ja itkeviä isiä. Punaisia, valkoisia ja vihertäviä puolisoita. 

Tehtävä on vaativa ja ennalta-arvaamaton. Sen suorittajan täytyy olla rohkea soturi, väsymätön vartija, altis palvelija ja sujuva seuramies. Luolamies ja ihmemies samassa paketissa, sehän on isämies synnytyksessä.

Vaatimukset ovat kovat, mutta silti näitä synnytyksen salaisia agentteja on lapsiperheet väärällään.

Mitä tehdä, kun muija murisee ja käyttäytyy oudosti etkä itse pysty ottamaan puolta taakasta pois.

”Onpa tämä raskasta!” Tätä ei kenenkään miehen pidä lausuman synnytyksessä.

Vaikka onhan se. Olo saattaa olla kovin avuton: mitä tehdä, kun muija murisee ja käyttäytyy oudosti etkä itse pysty ottamaan puolta taakasta pois.

Sankari-isä synnytyksessä on kulttuurisesti nuori rooli, korkeintaan sukupolven ikäinen. Meillä ei ole suurta suomalaista synnytyssaagaa, josta löytyisi isän esikuvaksi synnytysten Koskelaa tai Rokkaa. Sen vuoksi isä kuuntelee käsi lipassa kätilön ohjeita.

Meillä ei ole suurta suomalaista synnytyssaagaa, josta löytyisi isän esikuvaksi synnytysten Koskelaa tai Rokkaa.

Niin kuin se isä, joka passitettiin sairaalasta kotiin nukkumaan synnytyksen latenssivaiheessa.

”Nukut hyvät yöunet, aamulla peset hampaat, ajat parran ja tulet takaisin”, kätilö ohjeisti. Isä totteli ja palasi aamulla parikymmentä vuotta kasvatettu kokoparta pois liipattuna. Synnyttäjä ei tunnistanut puolisoaan.

Tai se isä, joka sai synnärin eteisessä pukupussin ulkovaatteita varten. Eipä aikaakaan, kun kätevä isäntä oli itse sujahtanut pukupussiin, kuin kokovartalokondomiin, sillä ajatuksella, että synnytyshuoneessa tarvitaan suojavarustusta.

Pukupussissa tai ei, isä on synnytyksessä korvaamaton. Moni nainen saa puolisolta tärkeimmän turvan, avun ja lohdun.

Hyvin harva mieskään halua jäädä ulkopuolelle siitä ihmeellisestä metamorfoosista, jossa ovesta sisään astuvat mies ja nainen, mutta ulos päin tulee heidän lisäkseen äiti, isä ja lapsi.

Eipä aikaakaan, kun kätevä isäntä oli itse sujahtanut pukupussiin, kuin kokovartalokondomiin.

Synnytys jännittää sukupuolesta riippumatta, ja se näkyy myös miehissä eri tavoin. Olen tavannut hermoilevia, hikisiä, nauravia ja itkeviä isiä. Punaisia, valkoisia ja vihertäviä puolisoita. Pyörtyneitä, liikuttuneita ja kivikasvoisia isiä, miehiä puheripulissa tai ihan tavallisessa ripulissa.

Kaikki he ovat selvinneet agenttihommistaan kunnialla.

Myös isän on tärkeää miettiä synnytystä etukäteen. On hyvä, jos puoliso pystyy suojelemaan synnytysrauhaa olemalla itse rauhallinen. Rentoudu ja hengitä. Siinäpä käyttökelpoisin ohje kaikille synnytyksessä mukana oleville.

Katso puolisoa, älä koneita.

Pari muutakin vinkkiä tulee mieleen: Ole oma itsesi ja ole läsnä – älä pelkästään paikalla. Katso puolisoa, älä koneita. Ole käytettävissä, pidä kädestä ja usko hyvään.

Monille pareille synnytys on ikimuistoinen yhteinen kokemus. Mutta aina ei agenttikaan voi onnistua. Jos siltä tuntuu, kannattaa muistaa, että synnytys on vain hetki elämästä.

Se ei ole parisuhteen, äitiyden tai isyyden mittari.

Laura Kosonen on kätilö ja toimittaja sekä asiapentti, joka haaveilee stand up -koomikon urasta.

Hän vuorottelee kolumnistina sormiruokabloggaaja Marjut Ollilan kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kaikille odottajille raskausoireita ei tule lainkaan, kertoo terveydenhoitaja Mia Astikainen.

Pahoinvointi on oireista yleisin

Kaikilla odottajilla ei ole raskausoireita. Ne voivat olla myös niin lieviä, että jäävät käytännössä huomaamatta. Suurin osa naisista oireilee kuitenkin jollakin tavalla. On erittäin harvinaista, että raskaus etenee synnytykseen asti ilman minkäänlaisia muutoksen tuntemuksia omassa kehossa.

Aamupahoinvointi on ehkä klassisin merkki vauvan odotuksesta. Joillakuilla se ilmenee pelkästään aamuisin heti herättyä ja väistyy päivän mittaan. Pahoinvointi voi kuitenkin olla myös jatkuvaa tai esiintyä yksilöllisesti mihin vuorokauden aikaan tahansa. Pahoinvointi johtuu istukkahormonista, ja verensokerin lasku tekee olon vain huonommaksi.

Toisella kolmanneksella helpottaa – useimmiten

Keskenmenon yhteydessä istukkahormonin määrä veressä laskee. Tämä helpottaa pahoinvointia. Myös tuulimunaraskauden yhteydessä huono olo jää joillakin naisilla hyvin lieväksi. Pelkkä pahoinvoinnin loppuminen tai se, ettei sitä ole, ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita huonoja uutisia.

Pahoinvointi yleensä helpottaa ja loppuu kokonaan raskauden edetessä toiselle kolmannekselle. Huonovointisuus voi siis loppua kuin seinään ilman, että mikään on vialla.

Raskaudet voivat olla erilaisia

Alkuraskauteen kuuluu yleisesti väsymys, jonka arvellaan johtuvan keltarauhashormonitason noususta. Väsymys yleensä helpottaa samaan aikaan kun pahoinvointikin, mutta tulee usein takaisin loppuraskaudessa. Odottaja voi kuitenkin olla hyvin virkeä, eikä unentarve välttämättä lisäänny. Jokainen on yksilö ja raskauden oireet kullakin erilaiset.

Rinnat ja nännit ovat monilla naisilla arat juuri ennen kuukautisia. Näin käy usein myös alkuraskaudessa. Raskautta toivova nainen voi tuntea pettymystä ajatellessaan, että sieltä ne kuukautiset taas tulevat. Kun arkuus ei helpotakaan, varsinkin uudelleensynnyttäjä voi tunnistaa sen raskauden ensioireeksi.

Myös saman naisen raskauksien välillä voi olla suuriakin eroja. Siksi omien oireiden ja tuntemusten vertaaminen toisiin tai edes aiempiin omiin kokemuksiin voi aiheuttaa turhaa huolta. Jos sinulla on huoli raskauden etenemisestä tai vauvan voinnista, ole yhteydessä neuvolaan.

Mia Astikainen on terveydenhoitaja, joka on työskennellyt äitiys-, lasten- ja perhe-suunnitteluneuvoloissa. Lähetä kysymyksesi Mialle osoitteeseen vauva@sanoma.com otsikolla ”Mia vastaa”.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.