Henriikan masennus oireili ärtymyksenä ja pakonomaisena siivousvimmana.

Kaikkein synkimmän hetken Henriikka Suhonen muistaa hyvin.

Hän istuu vessanpöntön kannella ja imettää kuukauden ikäistä Elleniä. Vuoden vanha Nooa loiskuttelee ammeessa, painaa pienen laivan uppeluksiin yhä uudelleen. On arkinen alkuilta. Henriikka tärisee raivosta.

Hän ajattelee: Tällaistako elämäni on – kyttään tuijottamassa jonkun tyypin typeriä leikkejä ja toinen tyyppi imee tissiä. En kestä.

Kylpyhuoneen seinät ovat rumat ja läikikkäät, remontin tarpeessa. Kodin seinät tuntuvat kaatuvan päälle, mutta tänäänkään Henriikka ja lapset eivät ulkoilleet.

Raskaus ei tunnukaan hyvältä

Kun Ellen ilmoitti tulostaan, Nooa oli kahdeksan kuukauden ikäinen. Henriikka tuijotti raskaustestiä hämmentyneenä. Leikkikaveri Nooalle, ihan kiva. Mutta näin pian, näin pienellä ikäerolla. Aivan tämä ei ollut suunnitelmissa.

Vatsa alkoi kasvaa. Nooa varttui vauvasta taaperoksi. Henriikan paha olo kasvoi.

Kun Nooa nousi ensimmäistä kertaa seisomaan, Henriikka ahdistui: kohta tässä on toinenkin lapsi, enkä enää voi antaa kaikkea aikaani Nooalle. Poika otti huteran askeleen, toisenkin, hymyili tohkeissaan eikä voinut ymmärtää, mikä äitiä itketti.

– Viimeistään silloin asiat alkoivat mennä oudoiksi ja pieleen. Raskaus tuntui pahalta. Mutta kuinka sellaista asiaa voisi sanoa ääneen kenellekään?

Sitten Ellen syntyi. Hän osoittautui tyytyväiseksi vauvaksi, joka antoi vanhempiensa nukkua yönsä rauhassa.

Lasten isä Joona palasi töihin viikon kuluttua Ellenin syntymästä. Henriikka jäi vauvan ja taaperon kanssa kolmisin. Nooan perhepäivähoitopäiviä vähennettiin, äitihän oli kotona.

En osaa hoitaa lapsia, Henriikka mietti. En pääse enää koskaan kotoa pois. Olen maailman huonoin äiti. Miten kolme minuuttia voi tuntua kolmelta tunnilta?

Pakko siivota, pakko leikkiä, pakko imettää

Lapset heräsivät aamulla seitsemältä. Henriikka naksautti puuroveden lämpenemään ja alkoi siivota. Lelut lattialta koreihinsa! Likatahra pois tiskipöydältä! Kengät eteisessä järjestykseen! Pesukone jylläämään!

Sitten uusi kierros. Ja taas uusi. Henriikka käveli ja järjesti, pysähtyi vasta mennessään nukkumaan.

– Siivosin ja siivosin. En pystynyt rauhoittumaan paikoilleni hetkeksikään, en edes istumaan. Tuntui, etten ole ansainnut sitä, että röhnöttäisin sohvalla.

– Eniten inhosin imetystä. Ellen söi hitaasti ja hartaasti, kaksikin tuntia kerrallaan. En voinut olla paikoillani. Tuijotin kelloa ja kihisin, että yritä nyt lapsi saada valmista.

Imetyksen aikana isoveli ehti kiivetä keittiön pöydälle, astua maitomukiin ja roikkua lampussa. Siitä syntyi lisää sotkua, joka oli siivottava.

Jos Nooa kiikutti kouraan satukirjan, Henriikka selasi sen läpi mahdollisimman nopeasti. Lukuhetki ei ollut kiireetön käpertyminen, vaan suoritettava toimenpide.

Lasten kanssa oleminen tuntui vastenmieliseltä. Siltä, että on pakko leikkiä ja imettää, koska muuten ei ole hyvä äiti.

Joonan palatessa iltapäivällä töistä kotona odotti vaimo, joka ei ollut vielä ehtinyt vaihtaa yöpukua päivävaatteisiin.

– Hääräsin jotakin tukka pystyssä ja naama punaisena, jumalattoman kiukkuisena.

Miten päiväsi on mennyt? Joona kysyi. Mitä siinä kyselet, helppohan sinun on olla, Henriikka huusi.

Sitten ei puhuttu enää mitään. Nukkumaan mentiin hiljaisina.

Kauppaan lähteminenkin tuntui ylivoimaiselta

Toisinaan ystävät soittivat ja pyysivät käymään. Henriikka kieltäytyi ja luetteli tekosyitä: meillä on nukuttu aika huonosti, Ellen on ollut itkuinen, taidan olla tulossa kipeäksi...

Yhteydenotot harvenivat. Henriikka helpottui. Ihmisten tapaaminen tuntui vaikealta, koska heidän puheensa ärsyttivät. Mielessä kihisi: kerrot viikonlopun menoista takuulla ihan tahallasi, minä olen täällä jumissa lasten kanssa enkä pääse minnekään.

Lopulta kauppaankin lähteminen alkoi tuntua ylivoimaiselta. Siellä saattaisi tavata tutun ja tutun kanssa joutuisi puhumaan.

– Lisäksi olin varma siitä, että kaikki ihmiset vahtaavat läskejäni. En halunnut, että kukaan katsoo minua.

Raskausdiabetes oli tuonut 30 ylimääräistä kiloa. Kotona Henriikka veti vatsaa sisään peilin edessä: onpa valtava ja kamala. Elleniä imettäessään hän peitti vatsan tyynyllä. Ettei sitä tarvitsisi katsoa.

Eräänä iltana Joona sanoi varovasti: Pitäisikö sinun mennä jonnekin purkamaan noita patoja? Jonkun sellaisen ammattilaisen luo?

Kuin mikäkin peto

Terveydenhoitajan katse neuvolan kontrollikäynnillä oli ystävällinen.

– Mitä kuuluu?

– Ärsyttää kaikki, Henriikka vastasi.

Se, että piti tulla tänne. Ja se, että pitää raahata tuota vauvaa mukana ihan joka paikkaan.

Masennustestin mukaan Henriikan asiat olivat hyvin.

Viikon kuluttua hän näppäili perheneuvolan puhelinnumeron. Nopeasti, ettei ehtisi katua. Sanat tulivat suusta ulos miettimättä: nyt täytyy päästä juttelemaan tai pää räjähtää. Aika sosiaalityöntekijälle järjestyi seuraavalle viikolle.

Ensimmäiseen tapaamiseen Henriikka meni yksin. Perhetyöntekijä oli pieni ja harmaantunut, suurissa silmissä oli lempeä katse.

– Miksi halusit tulla tänne? hän halusi

tietää.

– En jaksa olla enää kotona, Henriikka tokaisi.

Seuraavalla kerralla Joona lähti mukaan.

– Silloin asiat alkoivat aueta. Joona sanoi ensimmäistä kertaa ääneen, ettei kestä sitä, kun olen kiukkuinen koko ajan. Olin kyllä huomannut, ettemme puhu kotona toisillemme mitään. Mutta en ollut tajunnut, että olen kuin mikäkin peto.

Sitten puhuttiin. En ole vihainen sinulle enkä kenellekään muulle, tuntuu vain niin pahalta, Henriikka selitti Joonalle. Ja jatkoi vielä.

– Pahimmalta tuntuu, kun joudut kestämään tällaista.

Vähitellen Joona uskalsi sanoa lisää.

– Miten voisin auttaa? Voisin kyllä siivota, mutta lopputulos ei enää kelpaa sinulle. Veisinkö lapset jonnekin, menisimmekö yhdessä jonnekin?

Sitten Joona jatkoi perhetyöntekijälle.

– Tuntuu, että Henriikalla pitäisi aina olla joku Thaimaan-matka tiedossa. Että olisi jotakin, mitä odottaa ja hän pysyisi järjissään.

Henriikka kuunteli. Itketti.

Kun äiti ja isä keskustelivat, lapset olivat mummon luona hoidossa. Nooa riehui enon kanssa, mummo sovitteli sitterissä makaavan Ellenin käteen leluja.

Ellenin syntymästä oli kulunut kolme kuukautta.

Paha olo sai vihdoin nimen

Masennuslääkkeistä voisi olla apua, niin saisit taas hyvästä olosta kiinni, ehdotettiin perheneuvolassa neljännellä käyntikerralla. Henriikka nyökytteli, mutta ei soittanut lääkärille.

Moni asia mietitytti.

Voiko minulla todella olla masennus? Masentuneet makaavat sängyssä eivätkä jaksa tehdä mitään. Minä taas en voi pysyä paikoillani hetkeäkään.

Voivatko masennuslääkkeet auttaa? Ja jos voivat, pärjäänkö enää ikinä ilman niitä?

Ja peloista suurimpana: Jos saan masennusdiagnoosin, voidaanko sitä käyttää jotenkin minua vastaan? Parisuhde on niin huonossa jamassa, että voi loppua koska tahansa. Voiko käydä niin, että kohta minulta otetaan lapsetkin huostaan?

– Lopulta päätös oli kuitenkin aika helppo. Tiesin, että apua on pakko saada ja tiesin, että lääkkeet ovat se apu.

Henriikka seisoi vieressä, kun perheneuvolan työntekijä varasi lääkäriajan. Tuntui helpommalta kuunnella kuin soittaa itse.

Lääkärin mukaan Henriikka oli sairastunut epätyypilliseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka ilmeni levottomuutena ja ylivilkkautena.

Pahalle ololle oli vihdoin nimi. Helpotus humahti vartalon läpi.

Elämä alkaa taas maistua hyvältä

Et ole enää yhtään niin kiukkuinen kuin ennen, Joona huomautti, kun masennuslääkityksen aloittamisesta oli kulunut kuukausi.

Henriikka katsoi takaisin, oivallus hiipi mieleen vähitellen. Totta, en olekaan. Nytkin istun tässä sohvalla ihan rauhallisena. Ei tunnu siltä, että pitäisi touhuta ja rähjätä.

Eivätkä lapset ärsyttäneet enää jatkuvasti. Iltapuuro syötiin rauhassa.

– Jos Nooa aikaisemmin lusikoi puuroa vähän ohi suun, ärähdin heti raivon partaalla, että mitä ihmettä siinä pelleillään.

Eräänä torstaina Henriikka sai ystävältä viestin: Jos saatte lapset hoitoon, tulette huomenna meille, on pitakebabia ja boolia. Henriikka lähti. Ilman lapsia. Se oli ihme.

Illan aikana naurettiin paljon.

– Ystävien keskellä tajusin yhtäkkiä, miten paljon paremmaksi asiat olivat muuttuneet. Pystyin poistumaan huushollista ihmisten ilmoille ilman, että päässä koko ajan tykytti se, että pitäisi olla lasten kanssa, mitä muut ajattelevat minusta, ärsyttää kaikki.

Aamulla Henriikka haki lapset mummon luota yökylästä, haisteli niskoja, halasi. Erossa oli oltu kylliksi. Tuntui hyvältä mennä kotiin yhdessä.

Nyt sairaus on ohi

Toisinaan Henriikka miettii mennyttä aikaa, sitä synkintä. Muistot tuntuvat sumeilta. Oliko kaikki tosiaan niin surullista ja vaikeaa? Oli. Muistaminen itkettää.

Masennusjakso kesti pari kuukautta, mutta tuntui pitkältä, pitkältä. Jokainen päivä oli loputon.

– Vaikeinta on ajatella, millainen ilmapiiri kotona oli. Kamala ja kireä. Hoidin lapset ihan hyvin, syötin ja leikitin, mutta en ollut hetkeäkään rauhallinen tai iloinen.

Mutta enhän voinut itselleni ja käytökselleni mitään, Henriikka miettii. Olin sairas.

Masennuslääkitys lopetettiin tarpeettomana kuuden kuukauden jälkeen. Tapaamiset perheneuvolassa alkoivat tuntua turhilta jo lääkityksen alettua.

Nykyään Henriikka ja Joona puhuvat paljon ja riitelevät aika vähän.

– Kaikki Joonan ja minun väliset jutut on käsitelty. En halua enää puhua masennuksesta. Paitsi nyt. Ehkä tarinani auttaa jotakuta hakemaan apua ajoissa.

Lauantaisin Henriikka, Joona, Nooa ja Ellen lähtevät usein yhdessä ulos. Ei ole kiire. Kun mennään kotiin, tehdään lasagnea.

Sitä ennen Nooa kerää kiviä ja keppejä, tuo niitä Joonalle. Sitten isä ja poika kiipeävät kukkulalle ja vilkuttavat alas.

Alhaalla Ellen kiljuu riemusta. Henriikka seisoo vieressä ja pitää rattaista kiinni, katsoo perhettään ja hymyilee.

Anna Pihlajaniemi: Vihdoin tuli stoppi, Vauva 7/2014

Kuvat: Harri Joensuu

Lue lisää:

Masennus raskauden aikana

Synnytyksen jälkeinen ahdistus

Vierailija

Henriikka sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen

Itse sain esikoisen 90-luvulla. Vauva-aika oli raskasta ja erehdyin sanomaan äidilleni, että tunnen itseni masentuneeksi. Äiti suuttui minulle, haukkui, että olen kiittämätön vaikka olen saanut terveen vauvan ja minun pitäisi olla pelkästään onnellinen. Masennus aiheutti sen, että en uskaltanut puhua neuvolassakaan totta, kun terveydenhoitaja kysyi asiasta. Pelkäsin, että hänkin suuttuu minulle. Noh, siitäkin selvisin vaikka pitkään siinä meni. Ei minullakaan om ulkonäkö ollut millään tavalla...
Lue kommentti
Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni. Kuva: Satu Kemppainen.

Miksi taaperoimetys aiheuttaa hämmennystä ja hävettää?

Olen imettänyt kolmesti. Kaikki kolme lasta ovat saaneet maitoa myös muualta kuin rinnoistani. En suunnitellut imetysteni pituutta tai tapaa. Jokaisen lapsen imetyksestä olen oppinut jotakin.

Ensimmäisen lapsen kanssa, voi taivas, yli kymmenen vuotta sitten, imetys oli kamalaa. Suihkin suihkutisseillä maitoa kahvilassa vieraisiin pöytiin. Lapseni oli tukehtua maitotykkieni laukauksiin. Rinnat paisuivat liiasta pumppauksesta äärirajoille. Kyllä, liivikaupasta loppuivat koot kesken. Myönnän, että sulkeuduin vauva-aikana kotiin, koska en halunnut yleisöä maitosodalleni. Sota kesti lähes vuoden, ja olin onnellinen, kun se loppui.

Lapseni oli tukehtua maitotykkieni laukauksiin. Kyllä, liivikaupasta loppuivat koot kesken.

Toisen lapsen kanssa osasin laittaa tissini kuriin ajoissa. Kun imetys ei ollut jatkuvaa taistelua, se todella oli käsittämättömän vaivatonta. Yhtäkkiä imettäminen puistonpenkillä, appiukon vieressä tai vaikka lätkämatsissa tuntui helpolta. Silti imetin tätä lasta lyhyemmän ajan kuin esikoista, vain kahdeksan kuukautta, koska lapsi itse halusi niin. Ja minäkin halusin.

Kolmas lapseni ryömi heti synnytyksen jälkeen rinnalleni. Hän rakasti olla rinnalla, ja minä rakastin vain katsella häntä. Yhtäkkiä minulla ei ollut kiire minnekään. En huomannut mitään rasittavia tiheän imun kausia, vaan antauduin imetykselle. Olin valmis tasaamaan hengitykseni, rentoutumaan. Kuin huomaamatta lapseni täytti vuoden, ja hups, olinkin taaperoimettäjä.

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ tässä nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni.

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ tässä nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni. Olenko se todella minä?

En ollut koskaan ajatellut imetyksen maksimipituutta, mutta en nähnyt itseäni taaperoimettäjänä. Lapsi oli täyttänyt maagisen yhden vuoden, ja yhtäkkiä leppoisa imetyshetki vaihtui salakähmäiseen pälyilyyn. Päässäni takoi: Miten tähän tultiin? Lapsi varmaan roikkuu rinnalla vielä kouluikäisenäkin! Rajoittaako tämä vapauttani? Miksi en osaa lopettaa?

Kun joku kysyi, että imetinkö vielä, vastasin kaarrellen, että juu, mutta lopettelemassa ollaan, on tuo lapsi vain vähän tissin perään. Oikeasti me molemmat olimme tissin perään. Olimme koukussa hetkeen, jossa saatoimme unohtaa päiväkodin, työt ja vanhempien sisarusten käninän, ja vain tuijottaa toisiamme, olla lähellä. Toki poika saattoi olla koukussa itse tuotteeseenkin.

Päässäni takoi: Miten tähän tultiin? Lapsi varmaan roikkuu rinnalla vielä kouluikäisenäkin! Miksi en osaa lopettaa?

Minusta oli tullut kaappi-imettäjä. Niin syvään minussa oli kirjoitettu, että taaperoimetys on jotenkin outoa. Tunnen edelleen sitä kohtaan ristiriitaa. Mikä saa minut ajattelemaan niin? THL:n imetyssuositus on vuosi ja WHO:n kaksi vuotta. Kukaan ei kauhistellut tai pilkannut, vaikka imetin taaperoa.

Jokaisella meillä on omanlaisensa äiti-identiteetti. Lapsen kasvatus ja siihen liittyvät valinnat ovat jatkuvaa identiteetin vahvistamista. Taaperoimetys ei kuulunut minun identiteettihorisonttiini, ja oli siksi kipukohta.

Tiedän, etten ole ainoa kaapissa imettänyt. Tiedän äitejä, jotka kipuilevat pitkäksi venyneen imetyksen kanssa kuukausia, koska omat ja ulkopuolen odotukset ovat ristiriidassa. Ja sitten tiedän äitejä, jotka pystypäin imettävät tai ovat imettämättä juuri niin kauan tai vähän aikaa kuin itseä ja lasta huvittaa. Te olette esikuviani!

Mutta meille epävarmoille äideille sanoisin: Imetystaipaleesi pituus on sinun oma, yksityinen asiasi. Siinä ei ole mitään hävettävää.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Malli ja tosi-tv-tähti Kourtney Kardashianin tyttären Penelopen vaatekaapista löytyy niin nahkahousua kuin pikkumustaa. Käytännöllistä tai ei! Kuva: wenn.com

Tyttöjen vanhemmat ottavat aikuisten katumuotia jäljittelevät lastenvaatteet innokkaammin vastaan kuin poikien. 

Pitääkö suomalaisen miehen pukeutua kehdosta hautaan harmaaseen, mustaan ja tummansiniseen?

Tätä ihmettelee 4-kuukautisen poikavauvan äiti Vauva-lehden tuoreessa verkkokyselyssä. Itse hän haluaisi pukea lapsensa sukupuolineutraalisti vauva-aikana.

Vauva kertoi viime viikolla, että unisex- ja retrovaatteet ovat jäämässä vauvamuodissa ”pikkuaikuis-tyylin” jalkoihin. Lastenvaatemallistot jäljittelevät yhä enemmän aikuisten katumuotia, ja värit ja kuosit ovat varsin hillittyjä.

Vauva-lehden viimeviikkoisen verkkokyselyn perusteella pienten lasten vanhemmat ottavat värimaailman muuttumisen avosylin vastaan. 65 prosenttia vastaajista pitää hillityistä väreistä ja murretuista sävyistä ja haluaa niitä lastensa ylle. Vastaajien mielestä poikien vaatteiden värimaailma ei kuitenkaan ole uudistunut yhtä monipuolisesti kuin tyttöjen. 

"Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?"

Jaottelu tyttö- ja poikaväreihin saisi jo loppua

Poikien vanhemmat ovat tyttöjen vanhempia tyytymättömiä lastenvaatetarjontaan.

Poikien vaatteiden väriskaalan suppeus ärsyttää! Pehmeistä väreissä voisi olla keltaista ja punaista, mutta tarjonta on usein sinistä ja ruskeaa.

Ketjuliikkeissä huomaa helposti, että tyttöjen versiossa on käytetty enemmän mielikuvitusta. Poikien vaatteista tulee välillä fiilis, etteikö muuta keksitty kuin se sama auto taas siihen. Tai muu piirroshahmo.

Kuosit on aina jotain karhuja yms., kun taas tytöillä on vastaavasti kukkia.

Vauvan kyselyn perusteella vauva on jopa vaikea pukea korostamatta sukupuolta.

Inhoan sukupuolittuneisuutta ja sitä, että tytöille on pelkkää pinkkiä ja hörhelöitä ja pojille sinistä avaruusolioiden kuvilla.

Eniten ärsyttää ihmiset, jotka puhuvat tyttö-ja poikaväreistä. Yritä siinä sitten opettaa lapselle, että ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä.

Tyttöjen vaatetarjonta taas saa kiitosta etenkin siitä, että ärhäkkä pinkki on saanut rinnalleen esimerkiksi korallin ja persikan sävyjä.

Pastellisävyt ovat tulleet myös käytännöllisiin vaatteisiin. Kestävien ulkovaatteiden tai collegevaatteiden ei tarvitse enää olla räikeän värisiä, pelkkää pinkkiä tai lapsellisia.

Minne katosivat potkuhousut?

Melkein puolet, 44 prosenttia, Vauva-lehden kyselyyn vastanneista ei pukisi lastaan miniaikuiseksi.

Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää.

"Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin."

Haluan nimenomaan, että lapsi saa näyttää lapselta. Se tarkoittaa iloisia värejä ja lapsekkaita kuoseja. Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin (niitähän ei enää edes myydä kaupoissa). Potkuhousuissa masua ei purista, nilkkoja ei purista, "sukat" pysyy jalassa ja kaikki on kätevästi samassa paketissa.

Typerän näköistä ja antaa vanhemmasta sellaisen kuvan että lapsi on vain asuste.

Ärsyttää nykymuodissa liian aikuismainen tai raskas tyyli. Epämukavat joustamattomat ja epäkäytännölliset vaatteet, kuten farkut ja takit.

Lapsen kuuluu näyttää lapselta eikä muistuttaa millään tavalla aikuista, aikuinen kerkeää olemaan sitten joskus myöhemminkin.

"En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi."

Vain harva myöntää jäävänsä kaipaamaan varsinaista retroa. Värejä moititaan liian kirkkaiksi, ja ruskeaa on liikaa. Toki retrollakin on yhä kannattajansa.

Retrokuosit tuovat hyvää mieltä ja tietyllä tapaa turvallisuuden tunnetta.

Lapset pitävät kirkkaista väreistä ja kuvioista leluissa, niin mikseivät vaatteissakin. Kuvioistakin saa hauskoja tarinoita vaatteita puettaessa.

Kaikissa vaatteissa ei mennä leikkipuistoon

Kolmannes Vauvan verkkokyselyn vastaajista pukee lapsensa aikuismaisiin vaatteisiin hyvillä mielin. Heistä on vain luonnollista, että lasten muoti seuraa aikaa. Katutyylissä korostuvat kauneus ja käytännöllisyys.

Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä. Pian 12-vuotiaan esikoiseni ollessa vauva oli ihan samoin aikuisten muotia seuraava lastenvaatetyyli, näkeehän sen jo valokuvista. Farkut olivat leveämmät, nyt ovat kelvanneet vuosia vain kapeat, niin tytölle kuin äidille.

En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi. Tykkään pukea heidät kauniisti mutta en mielestäni tingi myöskään käytännöllisyydestä. Toki lapsilla on ne ”kaupunkivaatteet”, mutta ei ne päällä ole tarkoituskaan mennä leikkipuistoon möyrimään, vaan ne ovat nimensä mukaisesti sitä siistimpää käyttöä varten.

Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?

"Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä."

Aikuisten muodin jäljittelyä pidetään kivana ideana, kunhan vaatteet eivät leikki-iässäkään ole liian paljastavia tai epämukavia.

Esimerkiksi napapaidat, korkokengät ja epämukavat vaatteet eivät missään nimessä kuulu lasten päälle.

 

Kursivoidut sitaatit ovat otteita Vauvan verkkokyselystä. Kyselyyn vastasi 55 henkilöä.

Lue juttu vauvanvaatemuodin murroksesta lokakuun Vauva-lehdestä!

Vierailija

Vauvamuotikysely: ”Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää”

Minusta on jokaisen oma asia millä tyylillä pukee lapsensa. Aika pian kuitenkin tulee se aika, että lapsi haluaa itsekin vaikuttaa eikä sitten vanhempi voi enää päättää pukeutumisesta yksin. Kuinka monella vanhemmalla edes on aikaa paneutua lapsensa vaatteisiin niin paljon, että ehtisi muodostaa lapselle jonkun harkitun tyylin? Minua ihmetyttää ainoastaan ne vanhemmat, jotka kulkevat itse viimeisen päälle kalliissa vaatteissa, mutta lapsilla on liian pientä, nuhjuista ja jopa rikkinäistä...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.