Vieno-tyttärelle mummola Eva-Riitta ja Matti ”Fredi” Siitosen luona on toinen koti.

Vieno Virtanen oli kaksi viikkoa vanha, kun hän jäi ensimmäistä kertaa yökylään mummolaan. Se oli se päivä, kun isä, ohjaaja-näyttelijä Janne Virtanen oli filmaamassa Käsky-elokuvaa ja äiti, laulaja-näyttelijä Hanna-Riikka Siitonen lauloi Senaatintorilla yhdessä Jari Sillanpään kanssa.

– Vienolla on vauvasta asti ollut mummolassa tuplat kaikesta tarpeellisesta: pinnasängystä, syöttötuolista, leluista, Hanna-Riikka kertoo.

Hanna-Riikka puhui hoitojärjestelyistä vanhempiensa Eva-Riitta ja Matti ”Fredi” Siitosen kanssa jo vuosia ennen Vienon syntymää.

Asiat ehdittiin käydä läpi monta kertaa. Vieno syntyi pitkän odotuksen ja lukuisien epäonnisten yritysten jälkeen.

– Vanhempani näkivät, että äidiksi tuleminen oli minulle tärkeämpää kuin mikään koskaan – ja he ovat nähneet minun toivovan paljon asioita, Hanna-Riikka sanoo ja hymyilee.

Nyt 9-vuotias Vieno on isovanhemmillaan usein kaksi tai kolmekin yötä peräkkäin, koska Uusi päivä -televisiosarjan kuvaukset vievät Hanna-Riikan ja Jannen usein Tampereelle, ja päälle tulevat vielä vanhempien esiintymiskeikat.

Vieno onkin sanonut, että hänellä on kaksi kotia: kotona ja mummolassa.

Äiti osaa kaiken

Hanna-Riikka oli varma, että Eva-Riitta ja Matti tukisivat kaikessa myös Vienon synnyttyä. Hän ei pohtinut hetkeäkään, uskaltaisiko antaa Vienon äitinsä hoitoon.

Ei, vaikka Eva-Riitta sanoi joskus leikillään, ettei itse luovuttaisi vauvaansa kenellekään liki seitsemänkymppiselle.

– Kenelle antaisin lapseni, ellen omalle äidilleni? Luotan äitiin aivan sokeasti: hän osaa kaiken, ehtii kaikkeen ja tekee kotiruokaakin joka päivä. Hän hoitaa minutkin, jos en jaksa.

Kun Hanna-Riikka oli 29-vuotias, häneltä löydettiin kilpirauhassyöpä. Hän on käynyt läpi kaksi syöpäleikkausta. Huoli omasta selviytymisestä on suurin aina, kun hän ajattelee sitä Vienon kannalta. Jokainen vanhempi toivoo lapselleen ennen kaikkea turvaa.

– Olen varmasti kasvattanut osittain tiedostamattani lapsestani pärjääjää. Olen ylpeä hänen itseluottamuksestaan. Ennen kaikkea kyse on hänen omasta luonteestaan. Kun tahtoa kerran on, hän on saanut mennä tilanteisiin, joissa vaaditaan rohkeutta: hän on matkustanut yksin metrolla kouluun ja junalla Tampereelle ja lähtenyt harrastuksiin, joissa ei ole tuttuja.

Nukkumaan kahdeksalta, aina

Keikkatyöläisen arki on pirstaleista. Hanna-Riikka on sen hyväksynyt. Silti hänen on joskus pakko ajaa Tampereelta illaksi Helsinkiin ihan vain suukotellakseen tytärtään, ennen kuin tämän on aika mennä nukkumaan.

– Rakastan lasta niin paljon, että olen hänestä riippuvainen ihan fyysisestikin.

Niin, se Vienon nukkumaanmenoaika: siitä Hanna-Riikka ei tingi, eikä Eva-Riittakaan. Molemmat ovat tiukasti sitä mieltä, että lapsen on oltava sängyssä heti kahdeksan jälkeen, koska uni vaikuttaa niin valtavasti oppimiseen, kehittymiseen ja kaikkeen.

Janne voisi iltavirkkuna vähän joustaakin, mutta kahden naisen rintama on tässä ehdoton.

– Janne on kasvanut eri perheessä ja eri säännöillä, joten hän jää välillä altavastaajaksi. Onneksi isä pehmentää meidän kasvatuskeskustelujamme. Hän on hyväntuulinen ja kaikkien kanssa samaa mieltä ja sanoo, että otetaanpa vähän keksiä.

Kuka määrää säännöistä ja kasvatuksesta, kun Vieno on mummolassa? Lue lisää Meidän Perhe 7/2015 -lehdestä.

Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.

Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”

Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017

Vierailija

Pelaamista harrastava isä: ”En näe syytä rajoittaa lapsen ruutuaikaa”

Vierailija kirjoitti: Saa pelata niin paljon kuin haluaa, kunhan muut asiat toteutuvat (sos.suhteet, ulkoilu...) mutta ulkonakin ollaan luuri kädessä? Silloinkin kun ollaan perheen kesken?? Paljonkohan sitä ruudutonta aikaa lopulta lapselle tuleekaan? Ei hyvää päivää. Niinno, meillä ei koskaan ole ollut ruutuaikaa mutta kummasti 8 vuotias tyttö on osaa käyttää järkevästi laitteita. Toisinaan on päiviä jolloin ei niihin koske ollenkaan, ihan omasta tahdostaan. Kaikki kun ei automaattisesti ole...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.