Äidin ja isän lepertely välittää tunteita ja tukee pienen lapsen kielenkehitystä. Mutta jos rooli jää päälle vielä koululaisenkin kanssa, se voi ärsyttää.

Voi pupunuppunen, anna kun ÄÄI-ti auttaa. NÄÄ-in.

Joskus sitä oikein hätkähtää. Miten minä noin sanoin koululaiselle? Äiti auttaa, siis minä! Itsestä puhuminen kolmannessa persoonassa ei ole tuntunut luontevalta enää aikoihin. Mistä selkäytimestä tämä korostetun pehmoinen äitipuhe aina hetkittäin tulvahtaa?

Sieltäpä juuri. Opimme hoivaamisen ja siihen liittyvät äänensävyt ja eleet hyvin varhain, kun tulemme itse pieninä hoivatuiksi ja hellityiksi, kertoo varhaiskasvatuksen professori Maarit Silvén Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksesta. Kun kasvamme aikuisiksi ja saamme lapsia, äänensävyt nousevat pintaan lähes tiedostamatta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pikkulapsivaiheessa lepertelyllä on erityinen tarkoituksensa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Se on lapsen kehitykselle ensisijaisen tärkeää, Silvén­ sanoo.

Pehmeä sävy välittää viestin: olet rakas, pidän sinusta huolta, ei ole mitään hätää.

Vauvaa hoivatessa aikuinen muuttaa ilmaisuaan yleensä luonnostaan. Silvénin mukaan hoivaava puhe ei ole irrallinen kielellinen ilmiö, vaan osa vuorovaikutusta siinä missä kosketus, katse, ilmeet ja eleet. Ne kaikki välittävät tunteita.

Pieni vauva havainnoi alusta saakka puhetta, vaikkei ymmärräkään sanojen merkitystä. Tunneviesti tallentuu muistiin ja rakentaa lapsen ja hoitajan suhdetta. Kukas pikku palleronpullero täällä on herännyt, vanhempi supattaa nostaessaan itkevän vauvan pinnasängystä syliinsä.

Korostetun pehmeä sävy välittää sanojen ohessa viestin: olet rakas, pidän sinusta huolta, ei ole mitään hätää.
Silti joidenkin korvaan kuulostaa pöhköltä, kun iso ihminen heittäytyy lässyttämään.

Lässytystä vai äitikieltä?

Vanhempien keskusteluissa äitipuhe jakaa mielipiteet. Jotkut ovat tiukasti sitä mieltä, että pienellekin lapselle pitäisi puhua ihan tavallisesti, jotta tämä oppii puhumaan kunnolla.

Silvén sanoo joka kerta hämmästyvänsä jyrkkää suhtautumista hoivapuheeseen. Hän ei pidä lainkaan lässytys-sanasta, johon sisältyy vahva kielteinen arvolataus.

Englannin kielessä ilmiölle on termi motherese, äitikieli. Tosin puhetapa ei ole sukupuolisidonnainen: isätkin lepertelevät, samoin sisarukset ja isovanhemmat. Tutkijat käyttävätkin myös ilmausta child-oriented speech, lapselle suunnattu puhe.

Hoivakieltä on tutkittu paljon, ja tulokset nimenomaan tukevat sen merkitystä pienen lapsen kielen ja tunne-elämän kehitykselle.

Lapsi oppii kieltä vuorovaikutuksessa, osana toimintaa. Vanhemmat hyödyntävät tilanteita, joissa lapsen huomio on kiinnittynyt johonkin asiaan tai esineeseen. Kun pikkulapsi tutkii helistintä, vanhempi nimeää sen: NIIN, siinä on HE-listin. Vanhemmat yksinkertaistavat ja hidastavat puhettaan, käyttävät vähemmän sanoja ja painottavat uusia ilmauksia.

– Kun aikuispuheessa sanat tulevat yhtenä pötkönä, vanhemmat osaavat sovittautua pienen lapsen tasolle ja tauottavat puhettaan. He myös venyttävät vokaaleja, minkä tutkijat ovat havainneet vaikuttavan siihen, kuinka nopeasti lapsi oppii oman äidinkielensä äänteet, Silvén kertoo.

Nassun pesua ja ällösöpöilyä

Lehmä on lemmu, jänis on pupu. Syödään masu täyteen, pestään nassu ja hamput.

Onko jo ällösöpöä? Käytän surutta sanoja kuten heppa ja koiruli, puhumattakaan lukuisista älyttömistä lempinimistä, joilla hellin tokaluokkalaistani neljän seinän sisällä. Silti selkäpiitäni karmii, jos joku varoittaa lastaan kuumasta sanomalla poppaa – en osaa perustella, miksi. Kaikilla tuntuu olevan henkilökohtaiset suosikki- ja inhokki-ilmauksensa.

Silvénin mukaan lapsenomaisilla sanavalinnoilla on tehtävänsä. Vanhemmat valitsevat helppoja sanoja yksinkertaistaakseen puheen oppimista lapselle, pehmentääkseen tietä kieleen. Ajan mittaan lapsekkaat sanavalinnat katoavat itsestään, niin lapsen kuin vanhemman suusta.

Kolmannen persoonan käyttökin selittyy tarpeella yksinkertaistaa: nyt äiti vaihtaa vaipan. Esineiden ja ihmisten nimet on helpompi oppia kuin pronominit. Ihan pienelle voi olla epäselvää, kuka ”minä” on, jos se on sekä henkilö joka vaihtaa vaipan että vauva itse.

Lehmä on lemmu, jänis on pupu. Onko jo ällösöpöä?

Kolmevuotias hallitsee jo pronominit, mutta vähän isommillekin lapsille kolmannella persoonalla voidaan vielä korostaa ja selventää rooleja.

– Huomasin itse tutkijana lasten parissa käyttäväni täti-sanaa: täti laittaa lelut paikoilleen. Koin, että lapset hahmottavat paremmin, että nyt on kyse samasta tädistä, josta vanhemmat olivat heille etukäteen puhuneet, Silvén sanoo.

Äitirooli voi jäädä päälle

Syökö NEA vielä melonia vai saako ISI syödä loput, nainen tenttaa useaan kertaan painokkaasti noin kuusivuotiaalta ruotsinlaivan aamupalalla. Varsin isoillekin lapsille kuulee toisinaan puhuttavan tähän tyyliin.

Aikuisen näkökulmasta kolmannen persoonan käyttö on myös oman äitiyden tai isyyden rakentamista. Psykologi, perheterapeutti Mari Rautiainen sanoo, että vanhemman rooli rakentuu aina suhteessa lapseen: joka kerta, kun puhuu lapselle itsestään äitinä, äidin rooli vahvistuu.

Joskus rooli jää päälle, vaikka lapset ovat kasvaneet isoiksi.

– Jos on lasten kanssa pitkään kotona ja tapaa lähinnä muita äitejä, roolista voi tulla hyvin iso. Siinä elämäntilanteessa nainen ei ole niinkään tytär, puoliso tai vaikka talousjohtaja, vaan äidin rooli saattaa viedä suurimman tilan. Arki on sitä, että äiti hakee, äiti tuo, kohta äiti hermostuu, Rautiainen kuvaa.

Joskus rooli jää päälle, vaikka lapset ovat kasvaneet isoiksi. Jos työkavereille tai puolisolle puhuu jatkuvasti lässyttäen, rooli on turhan hallitseva. Rautiaisen mukaan ylikehittyneet roolit alkavat usein ärsyttää muita ihmisiä.

Esikoululaisen äiti Paula yrittää yleensä puhua pojalleen ”kuten normaalille ihmiselle”. Vaikka lapsen ollessa taapero Paula käytti itsestään välillä kolmatta persoonaa, isompien lasten kanssa hän on erityisen allerginen tavalle.

– Oli kummallista, kun tuttavani puhui uuden miehensä kouluikäisille lapsille itsestään nimellä: odota niin Tiina antaa sinulle voileivän. Tiina sitä, Tiina tätä… Se kuulosti vähä-älyiseltä, ja tunsin myötähäpeää, Paula sanoo.

Mutsi, älä oo nolo

Väsynyt teini saapuu jääkiekkotreeneistä kotiin. Äiti on ovella vastassa ja alkaa leperrellä: sieltähän se muru tulee­, niii, annas kun äiti ottaa sinun takkisi ja laittaa sinulle iltapalaa.

Näin hän sanoo epäsuorasti lapselleen: minä rakastan sinua.

Maarit Silvénin mielestä hoivaavan puheen jatkuminen pidempään ei ole haitallista. Yleensä se nousee pintaan tilanteissa, joissa haluaa välittää tunteita, läheisyyttä ja huolenpitoa.

– Kyllähän aikuiset rakastavaisetkin usein puhuvat toisilleen tavallista pehmeämmällä äänensävyllä, Silvén huomauttaa.

Rautiaisen mukaan äitipuhe myös todentaa vanhemman läsnäoloa vähän isommillekin lapsille. Jos käy töissä ja elää ruuhkavuosia, kotirooliin asettuminen voi vaatia omat rituaalinsa.

– Kyllä minäkin illalla kotiin tullessa sanon 14-, 8- ja 6-vuotiaille lapsilleni, että ”äiti tuli”. Se on merkki, että asetun siihen suhteeseen ja rooliin, olen käytettävissä.

Rautiainen huomauttaa, että se, mikä kotona on intiimiä kohtaamista ja hellyyttä, ei kuitenkaan välttämättä kuulu julkiselle paikalle. Jos jatkuvasti höpöttää kymmenvuotiaalle kaupassa tai teatterissa ylikorostetun korkealla ja pehmeällä äiti-äänellä, se voi tuntua myös lapsesta nololta.

– Lässytys ei ole huono asia, ja on tärkeätä ja arvokasta, että jotain siitä säilyy lapsen ja vanhemman suhteessa. Lapsen kasvaessa se ei vain enää kuulu julkiseen olemiseen tai kavereiden korville. On lapsen kunnioittamista kuunnella, missä raja menee.

Meidän Perhe 1/2015

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla