Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock

Se on vain uhmaa, Tanjalle sanottiin, kun hän haki apua raivokkaalle pojalleen. Ei se ollut.

On lokakuinen poutapäivä, 12-vuotiaan Villen viimeinen päivä kotona. Aamupäivällä sisarukset asetellaan vierekkäin sohvalle, isä ottaa valokuvan. Kaikkia itkettää.

Puolen päivän jälkeen ryhmäkodin johtaja ja hänen miehensä tulevat hakemaan Villen autolla. Takakonttiin nostetaan kassillinen vaatteita ja Villen tärkeät tavarat: lumileopardipehmo, mummin kutoma sininen unikaverimato ja keltasävyinen päiväpeitto.

Sitten Ville viedään pois, eikä hänelle saa soittaa kuukauteen.

Pelottavat raivokohtaukset

Tanja, 37, keittää pannullisen kahvia ja tarttuu puhelimeen. On taas paljon puhuttavaa Villen sosiaalityöntekijän kanssa. Huostaanotosta on kulunut viisi vuotta, ja monien vaiheiden jälkeen Tanja jaksaa taas uskoa, että pojalla on edessään valoisa tulevaisuus. 17-vuotias Ville­ asuu lasten­suojeluyksikön tukiasunnossa ja opiskelee ammatti­koulussa. Yhteistyö lastensuojelun työntekijöiden kanssa sujuu hyvin.

Silti Tanja miettii vieläkin, mikä kaikki olisi nyt toisin, jos apua olisi saatu ajoissa. Olisiko hänen tarvinnut antaa lastaan pois?

Tanja sai esikoisensa 19-vuotiaana, ja Ville syntyi siitä vuoden ja seitsemän kuukauden kuluttua. Ville oli itkuinen vauva, mutta ei Tanja sitä ihmetellyt. Joillakin vauvoilla vain on paljon korvatulehduksia. Hän vei vauvaa lääkäriin ja piti paljon sylissä. Kun pojat olivat kahden ja kolmen vanhat, heille järjestyi hoitopaikka perhepäivähoitajalta, ja Tanja lähti opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Elämä oli mukavaa, tavallista.

"Se oli hillitöntä, suhteetonta raivoa."

Ensimmäisen kerran Tanja huolestui, kun Ville oli vähän alle kolme. Pojan raivokohtaukset alkoivat saada ­pelottavia mittasuhteita. Kerran hän tuuppasi naapurin kaksivuotiaan rähmälleen asvalttiin ja hyppi tämän selän päällä, kunnes Tanja juoksi nostamaan hänet pois.

– Se oli jotenkin hillitöntä, suhteetonta raivoa.

Ville kävi myös isoveljensä kimppuun. Kun Tanja syöksyi hakemaan esikoisensa lastenhuoneesta pois pikkuveljen raivokohtauksen alta, Ville tulistui niin, että heitti puisen Jukka-hakan oveen koko kolmevuotiaan kehonsa voimalla. Oveen tuli reikä.

Tanja haki apua neuvolasta, sillä hänestä tuntui, ettei pojan käytös ollut normaalia. Neuvolasta vakuutettiin, että se on vain tavallista uhmaikää ja menee kyllä ohi.
Ei mennyt.

Näkymätön muuri

Mitä isommaksi Ville kasvoi, sitä vaikeampaa häntä oli estää satuttamasta muita raivokohtausten aikana. Poikien­ isä oli työnsä takia pitkiä aikoja poissa kotoa, mutta Tanjan­ vanhemmat asuivat lähellä. Kun Tanja huomasi Villen raivon nousevan, hän soitti äidilleen: teillä on kymmenen minuuttia aikaa tulla.

Jo hyvin pienenä Ville alkoi myös varastaa leluja kavereiltaan­.

– Tai ei hänellä ollut omia kavereita, mutta veljensä kavereilta.

Tanja yritti selittää pojalleen oikeaa ja väärää, mutta hänestä tuntui, ettei Villeen saanut yhteyttä. Lapsi sulkeutui, kasvatti ympärilleen muurin.

Viisivuotiaana Villestä tuli isoveli, kun perheeseen syntyi kolmas poika. Hän oli valtavan pettynyt. Te sitten ette osaa tehdä muuta kuin poikia, hän karjui vanhemmilleen. Sen jälkeen raivonpuuskia tuli entistä useammin.

Itsemurhaviesti

Perhepäivähoidossa Ville pärjäsi hyvin, mutta koulussa häntä alettiin kiusata. Äiti muistaa ensimmäisiltä koulu­vuosilta huppupäisen, haluttoman, uhmakkaan pojan. Perhe puhui kiusaamisesta opettajien kanssa, mutta sitä ei saatu loppumaan.

Poika alkoi varastella lähiseudun kaupoista. Näpistysreissuille Villen halveksima pikkuvelikin pääsi mukaan: pienen haalariin sai saaliin näppärästi piiloon. Äiti kävi yhä uudestaan kaupalla palauttamassa tavaroita ja pyysi, että vartijat pitäisivät poikaa silmällä.

Lopulta kolmannella luokalla Villelle järjestyi aika kasvatusneuvolasta. Psykologin lausunto oli, että lapsi on selvästi alavireinen ja masennukseen taipuvainen.

– Ja siinä se. Mitään apua tai hoitoa ei tarjottu.

"Kuoleeko, jos laittaa kynsilakanpoistoainetta avoimeen haavaan?"

Yhtenä iltana Tanja oli olohuoneessa katsomassa televisiota, kun hänen kännykkäänsä piippasi tekstiviesti. Se oli Ville, yläkerrasta. Hän kirjoitti aikovansa tappaa itsensä ja kysyi, että kuoleeko, jos laittaa kynsilakanpoistoainetta avoimeen haavaan.

Tanja pakotti itsensä rauhalliseksi ja meni yläkertaan puhumaan pojalle. Seuraavana aamuna, kun lapset olivat lähteneet kouluun, hän soitti päivystävään kriisipuhelimeen ja itki. Mitä ihmettä minä teen, kun mistään ei saada apua lapselle?

Vasta silloin perhe pääsi asiakkaaksi perhepalvelukeskukseen ja Villelle järjestyi aika psykiatrilta ja masennuslääkeresepti. Hänelle tarjottiin musiikkiterapiaa ja paikkaa poikaryhmästä, jossa pelattiin sählyä ja tehtiin mukavia asioita porukalla.

– Tarkoitus oli hyvä, mutta Villelle niistä ei ollut hyötyä.

Alkulähde unohtui

Ville ja vanhemmat kävivät säännöllisissä terapiatapaamisissa, joissa tilanteeseen yritettiin löytää ratkaisuja.

– Kovasti yritettiin keksiä, miten negatiivisuuden kierre saadaan perheessä katkaistua. Minulle jäi kuitenkin tunne, ettei kukaan uskaltanut katsoa, mikä sen alkulähde oli. Sammuteltiin pieniä tulipaloja mutta ei itse pääroihua, Tanja kuvailee.

– Tapaamiset päättyivät aina siihen, että minä itkin olevani huono äiti, kun en pärjää tämän lapsen kanssa.

Jälkikäteen hän on miettinyt, että mukana oli iso joukko ihmisiä, jotka kaikki varmasti tarkoittivat hyvää ja tekivät parhaansa, mutta kukaan ei ottanut kokonaisvastuuta tilanteesta.

– Oli perheneuvolan ja kriisikeskuksen väkeä, oli koulukuraattori ja musiikkiterapeutti, mutta koskaan ei pidetty yhteistä tapaamista. Oli liian monta lusikkaa sopassa ja soppa meni sekaisin.

Karkkipaperit sängyn alla

Yhtenä päivänä, kun Tanja meni siivoamaan poikien huonetta, Villen sängyn alta löytyi kasoittain karkkipapereita: tyhjiä suklaalevyn kääreitä, rutistettuja foliomyttyjä, auki revittyjä karkkipusseja. Tanjan sydän alkoi hakata nopeam­min. Hän kaiveli patjan alta, katsoi kirjahyllyyn ja kirjoituspöydän laatikkoon. Karkkipapereita oli kaikkialla. Tanja laski, että niihin oli täytynyt upota rahaa ainakin viisikymppiä. Oli aika selvää, kuka herkut oli syönyt. Mutta mistä hän oli saanut niihin rahat?

Koulupöydän laatikosta, kankaisesta kynäpussista löytyi nippu pullonpalautuskuitteja. Kävi ilmi, että Ville oli varastanut pullonpalautusautomaatin vieressä olevan lahjoituslippaan.

Villelle oli kehittynyt ahmimishäiriö. Hän söi hillittömiä määriä makeisia ja riehui, kunnes lopulta oksensi. Perheen oli pantava kaikki sokeripitoinen lukkojen taakse.

Poikaa eivät vain mitkään lukot pidelleet. Tanja ei uskaltanut nukkua öisin, koska pelkäsi Villen karkaavan ylä­kerran palotikkailla ties minne.

– Joka kerta kun puhelimeni soi, tuskastuin jo valmiiksi, että mitä töllöjä se on taas tehnyt.

Samaan aikaan Tanjan ja hänen miehensä avioliitto natisi liitoksissaan. He yrittivät pelastaa liiton tekemällä vielä yhden lapsen. Elämä ei muuttunut siitä helpommaksi. Vauva sairasteli paljon ja Ville oli yhä arvaamattomampi. Sokerin lisäksi Tanja piilotti keittiöveitset.

– Ville pyöritti koko meidän perhettä. Pelkäsin omaa poikaani niin, että aloin mielistellä häntä välttääkseni raivokohtaukset.

Puhelu rehtorilta

Ratkaisevan liikkeen teki lopulta Ville itse. Oli elokuu 2008 ja Ville oli juuri aloittanut kuudennen luokan. Perhe oli ollut viikonloppuna Linnanmäellä ja reissu oli kaikin puolin onnistunut. Maanantaiaamuna oli raju ukonilma, joten isä vei isommat lapset autolla kahdeksaksi kouluun ja nuorimmaisen hoitoon. Tanja lähti töihin sairaalaan.

Yhdeksän aikaan hän huomasi, että koululta oli yritetty soittaa. Se oli rehtori. Ville ei ollut tullut aamulla kouluun.

Sillä hetkellä Tanjan kaulaa alkoi puristaa vanne. Mielessä vilisi kuvia, joita ei olisi halunnut nähdä. Silta, jolta on korkea pudotus virtaavaan veteen. Onko se mennyt tekemään sen, mistä on uhkaillut?

Vihdoin todettiin se , mitä äiti oli pitkään yrittänyt sanoa.

Kaksi poliisipartiota lähti etsimään Villeä, samoin Villen­ isä. Tanja ei pystynyt tekemään muuta kuin kävelemään ympyrää kahvikuppi kädessä.

Iltapäivällä, kun poliisi oli jo laatimassa valtakunnallista etsintäkuulutusta, Villen isä löysi pojan tien ­varresta kävelemästä.

Vielä samalla viikolla Ville otettiin sisään psykiatriseen sairaalaan, jossa vihdoin todettiin se, mitä äiti oli pitkään yrittänyt sanoa. Poika on masentunut, väkivaltainen ja ­tarvitsee välittömästi apua. Psykiatri arvioi, että ellei tilanteeseen puututa vakavasti, pojalle saattaa kehittyä persoonallisuushäiriö.

Sairaalajakson päätteeksi lääkäri sanoi sen ensimmäisen­ kerran ääneen. Villelle olisi ehkä hyötyä, jos hänet sijoitettaisiin hoitoon kodin ulkopuolelle.

Hirttosilmukka portaissa

Sairaalassa Ville kertoi lääkäreille ja hoitajille, ettei usko kenenkään kotona kaipaavan häntä. Kun kysyttiin, kuka hänelle on perheenjäsenistä tärkein, hän vastasi: kissat.

Tämän äitikin tiesi. Pojan oli usein vaikea saada kontaktia toisiin ihmisiin, mutta eläinten kanssa hän on viihtynyt aina.

– Jos jossain on elukka, joka ei pidä ihmisistä, meidän Villen syliin se menee kyllä.

Ville tuli vielä sairaalajaksolta kotiin. Sitten sattui järkyttävä välikohtaus. Tanja huomasi, että portaikossa yläkerran tasanteelta roikkui nalle narun jatkona. Portaikon yläpäästä löytyi virnistelevä Ville, joka kertoi näyttäneensä pienemmille sisaruksilleen, miten hirttäminen tapahtuu.

Tanja sätti poikaa järkyttyneenä. Mitä oikein ajattelit? Ei pikkuveli ymmärrä, että tuo on vaarallista. Mitä jos hän keksii kokeilla samaa pikkusiskoon?

Vastaukseksi tuli vain naurua. Äidin selkäpiitä karmi. Eikö tämä lapsi kadu mitään? Sitten ohi tassutti toinen perheen kissoista, ja Tanja keksi sanoa: mitä jos pienemmät lapset keksivät hirttää kissan?

Vasta silloin Ville vakavoitui ja irrotti nallen.

Vahvat, tukevat aikuiset

Miten Villelle kerrottiin huostaanotosta? Miten asia selitettiin sisaruksille? Tanja ei muista siitä juuri mitään. Oli niin kova paikka antaa oma lapsi pois ja olla kokonainen kuukausi edes soittamatta, että suuri osa siitä tuskasta on pyyhkiytynyt pois mielestä.

– Oli vain tunne siitä, että tämä oli pakko tehdä.

Huostaanoton jälkeen Tanja erosi Villen isästä.

– Ehkä poika myös säästyi paljolta, kun ei ollut kotona eron vaikeimmassa vaiheessa, Tanja miettii.

Kaksi ensimmäistä vuotta Ville asui ryhmäkodissa toisella paikkakunnalla, kunnes hänet siirrettiin lasten­suojeluyksikköön kotikaupunkiin. Sijoituksesta on ollut pojalle selvästi hyötyä, vaikka takapakkejakin on tullut.

Joskus hän jopa rakentelee veljensä kanssa ­Legoilla.

Hän opiskelee ja haluaa pysyä lastensuojelun asiakkaana niin pitkään kuin mahdollista. Hän on mukana itsenäistymisohjelmassa, joka tähtää siihen, että 21-vuotiaana hän pärjäisi omillaan. Elämä on tempoilevaa edelleen, mutta­ äidin mielestä se on nyt tavallista nuoruutta, ei enää ­sairautta.

Ville käy kotilomilla mielellään ja tulee nykyään toimeen myös 12-vuotiaan pikkuveljensä kanssa.

– Joskus hän jopa rakentelee veljensä kanssa ­Legoilla. Minun ihana 17-vuotias poikani, joka rakasti pienenä Legoja­.

Tanjan mielestä ratkaisevaa on ollut, että huostaanoton jälkeen Villellä on ollut riittävän paljon vahvoja aikuisia ja ammattilaisia ympärillään.

– Työntekijöiden täytyy jaksaa vaikeaa nuorta oman työvuoronsa ajan, mutta meidän piti jaksaa kellon ympäri.

Edelleen hän kuitenkin ihmettelee, miksi lastensuojelu tuli mukaan kuvioon vasta, kun oli jo melkein liian myöhäistä.

– Mitä jos pahimpina aikoina joku olisi ottanut hänet hoitaakseen vaikka viikoksi, että olisin itse saanut levätä. Jos Villelle olisi löytynyt lastensuojelun kautta vaikkapa lomaperhe. Olisiko kaikki mennyt toisin?

Mistä kaikki johtui?

Jos muisti armahtaa äidin, suojelee se poikaakin. Ville ei muista lapsuudestaan raivokohtauksia eikä ahmimisia ja varasteluja. Omissa muistikuvissaan hänellä on onnellinen lapsuus, jossa käytiin veneellä saaressa mummin ja ukin kanssa ja hoidettiin kissoja. Luonnossa ja eläinten kanssa hänen oli aina helppo olla.

Ville on lukenut psykiatrien lausunnot itsestään ja sanonut äidilleen: jos todella olen ollut tuollainen, teitte ainoan oikean ratkaisun. Ja: en tiedä, olisinko ilman huostaan­ottoa edes elossa.

"Tunnen syyllisyyttä, etten jaksanut lopulta hoitaa lastani."

Silti Tanjan on vaikea olla miettimättä, mistä kaikki johtui. Sainko odotusaikana ehkä jonkin iskun vatsaan? Rakastinko tarpeeksi?

– Persoonallisuushäiriöt usein liittyvät rakkaudettomaan lapsuuteen, mutta Villeä on pidetty sylissä jopa enemmän kuin muita lapsia, koska hän oli vauvana niin itkuinen. Rakkauden puutteesta tämä ei voi johtua.

Lapsilukuakin Tanja on pohtinut. Olenko ollut hullu, kun olen halunnut näin monta, vaikka yhdenkin kanssa oli niin vaikeaa? Olisiko Villen elämä ollut helpompaa, jos katras olisi jäänyt kahteen?

Siksi helpotti, kun Villeä hoitanut psykiatri sanoi: Tämän pojan sairastumisen syy on jotakin sisäsyntyistä, ja se jää luultavasti arvoitukseksi. Syyllisiä on turha etsiä.

– Tietenkin tunnen syyllisyyttä siitä, etten jaksanut lopulta hoitaa omaa lastani. Mutta toisaalta. Kymmenen vuotta minä jaksoin.

Kun on aivan vereslihalla, toisten ihmisten sanat voivat satuttaa tai kannatella. Nämä sanat kannattelivat. Kun Villen­ sijoitusta suunniteltiin, psykiatri sanoi, että Villelle­ parempi paikka olisi laitos kuin sijaisperhe.

Ville tarvitsee nyt napakkaa ohjausta, mutta ei uutta perhettä, sillä hänellä on jo perhe, joka rakastaa häntä.

Villen ja Tanjan nimet on muutettu.

Meidän Perhe 7/2013

Tärkein  on tässä. Sanna nauttii vauva-ajasta nyt enemmän kuin nuorempana. Kuva: Jesse Karjalainen
Tärkein on tässä. Sanna nauttii vauva-ajasta nyt enemmän kuin nuorempana. Kuva: Jesse Karjalainen

Lapsiluvun piti olla täynnä, Sanna ajatteli. Sitten Kerttu ilmoitti tulostaan.

Ei voi olla totta. Tämä ei sovi ollenkaan suunnitelmiin, Sanna mietti ja tuijotti raskaustestin kahta viivaa työpaikallaan heinäkuussa 2016.

Kevät oli ollut yhtä hullunmyllyä. Koko kunnan postipalvelut olivat siirtyneet lähes kokonaan Sannan kioskin hoidettavaksi, ja hän oli tehnyt 14-tuntista työpäivää. Kuukautisia ei ollut kuulunut, mutta Sanna arveli sen johtuvan työstressistä.

Raskauden mahdollisuus yli nelikymppisenä ei ollut tullut Sannalle, nyt 42, mieleenkään. Ehkäisystäkin oli huolehdittu. Lapsiluvun piti olla täynnä, ja perheen vanhimmat lapset Roosa, 18, ja Siiri, 12, olivat jo sen ikäisiä, että vanhemmilla alkoi olla omaa aikaa.

Raskaudenkeskeytys oli Sannan mielestä ainoa vaihtoehto. Eihän hän voisi jäädä vanhempainvapaalle tällaisessa työtilanteessa. Myös raskauden, synnytyksen ja sektion riskit yli nelikymppisenä pelottivat.

Aviomies Teemu otti asian lunkimmin.

– Annetaan vauvan tulla. Kyllä kaikki järjestyy, hän rauhoitteli.


Perheen pusutauko. Sanna ja Kerttu käyvät katsomassa, miten Teemu-isä pärjää äidin työpaikalla. Kuva: Jesse Karjalainen

Neuvolasta Sanna sai ajan jo seuraavaksi päiväksi. Raskaus oli edennyt jo 18:nnelle viikolle, joten keskeytykseen olisi tarvittu erikoislupa. Niskapoimu-ultraa oli myöhäistä tehdä, mutta verikokeen perusteella vauvalla ei ollut kromosomipoikkeamia.

Sanna päätti pitää lapsen. Vähitellen hän osasi alkaa iloita raskaudesta.

– Töitä ehtisi varmaan tehdä myöhemminkin, hän mietti.

Tuuraaja töihinkin löytyi, sillä metallialalta työttömäksi jäänyt aviomies lupautui vastaavaksi työntekijäksi.

”Koiranpentuko teille on tulossa, kysyi ystävä, kun kerroin vauvauutisesta.”

Vanhemmille lapsille raskaus paljastettiin vasta siinä vaiheessa, kun Kelan äitiyspakkauslaatikko tuli postissa kotiin.

Lähipiirissä uutinen herätti hämmennystä.

– Ai koiranpentuko teille on tulossa, ystävä kysyi tosissaan, kun kerroin, että saamme joulukuussa vauvan, Sanna naurahtaa.

Raskausaika sujui hyvin, ja Sanna oli töissä vielä suunniteltua sektiota edeltävänä päivänä.


Isosiskon silmäterä. Roosa, 18, auttaa mielellään Kertun kanssa. Kuva: Jesse Karjalainen

Tällä tytöllä on ainakin luonnetta. Kerttu syntyi sektiolla ja painoi syntyessään vain kaksi ja puoli kiloa, mutta tiukan asenteen kuuli heti, Sanna kertoo.

Kerttu on alusta saakka ollut huono nukkuja ja heräili pitkään syömään rintaa tunnin välein. Sanna on silti nauttinut imetyksestä eri tavalla kuin aikaisemmin.

– Valvominen ei kuitenkaan edes väsytä samalla tavalla kuin nuorena äitinä. Annan Kertulle tissiä ja jatkan sitten unia, hän kertoo.

Sanna arvelee olevansa nykyään äitinä rennompi: vauva-arki menee omalla painollaan, eikä hän stressaa lapsen kehityksestä samalla tavalla kuin nuorempana.

”Vain se minua harmittaa, ettei Kertulla ole vauvakaveria. En tunne oloani kotoisaksi äitipiireissä.”

Sanna arvelee, että on hyväksikin, ettei vauva ole keskipiste, vaan työasioita pitää välillä hoitaa vanhempainvapaallakin.

– Neuvolavihkosissa ei ole parissakymmenessä vuodessa tapahtunut suuria muutoksia. Porkkanaa ja perunaa sai ennen antaa jo kolmen kuukauden ikäiselle vauvalle, nykyään suositellaan täysimetystä puolivuotiaaksi, Sanna miettii.

Yksivuotiaana Kerttu syö samaa ruokaa kuin kaikki muutkin.

– Vain se minua vähän harmittaa, ettei Kertulla ole vauvakaveria, kun tuttavaperheiden lapset ovat jo isoja enkä tämän ikäisenä tunne oloani kotoisaksi äitipiireissä, Sanna myöntää.

Juttu on julkaistu Vauvan numerossa 2/2018.

Tyttärensä yksinhuoltaja Jani Toivola sai uusperheen samaan aikaan, kun toipuminen uupumuksesta oli kesken. – Opettelemme nyt omaa arkea, Jani sanoo.

”Tänään oli huono aamu: tyttäreni Aili ei olisi halunnut nousta ja kiukutteli kaikesta. Puuro oli pahaa, vaatteet väärät ja toppahousut tuntuivat huonoilta.

Taputin silti itseäni olalle, että selvisin hyvin. En hermostunut vaan ymmärsin, että Aili on vasta nelivuotias ja toimii sen mukaan.

Vuosi sitten syksyllä hermostuin lähes kaikesta. Vaikka arki uhmaikäisen kanssa on täynnä kieltoja ja käskyjä, meillä se oli myös riitoja ja huutamista. Kun Aili heittäytyi maahan päiväkodin edessä, huusin, että tiedätkö, miten rankkaa minulla on. Lapsen normaali käytös, jossa hän ei hahmota tunne-elämäänsä ja hakee rajojaan, tuntui minusta kohtuuttomalta, ja purin häneen muuta pahoinvointiani.

Tunsin häpeää, että olen epäonnistunut vanhempana, ja mietin pitkään, milloin olen tarpeeksi sairas hakemaan apua. Joka päivä kotiin saapui ohuempi versio minusta. En halunnut, että ilottomuuteni ja laahaava mieleni tarttuu tyttäreeni.

Mietin myös, tuleeko vastaan hetki, jolloin ylitän rajan, josta en voi palata. En usko, että esimerkiksi kukaan lastaan lyövä kuvittelee kykenevänsä sellaiseen, mutta uskon, että meissä on kaikki ne puolet. Täytyy itse pitää huolta, ettei elämä kärjisty sellaiseksi, että pahimmat puolet tulevat esiin.

Oli helpotus, kun lääkäri sanoi, että minulla on keskivaikea masennus ja työuupumus. Jäin sairauslomalle seitsemäksi kuukaudeksi.

”Kyllä pärjään, vastasin. Oikeasti olisin kaivannut, että joku olisi vain ilmoittanut, että tulen sinne, ja vallannut kodin ruokakassin kanssa.”

Kaikki pysähtyi kuin leikaten. Aamulla sain keskittää voimani siihen, että saan Ailin tarhaan. Kun pyöräilin kotiin, aamuruuhka tuntui epätodelliselta. Päivällä en tehnyt mitään. Keräsin voimia, että jaksoin hakea Ailin ja olla hänen kanssaan.

Äiti, siskot ja lähimmät ystävät auttoivat paljon. He tarjoutuivat hakemaan Ailia tarhasta ja ottivat hänet hoitoon muutamaksi tunniksi.

Laajemmassa piirissä jäin kuitenkin aika omilleni, sillä ystävillä oli kiire omissa ruuhkavuosissaan. He kyllä laittoivat viestejä, miten jaksat ja pärjäätkö. Kyllä pärjään, vastasin. Oikeasti olisin kaivannut, että joku olisi vain ilmoittanut, että tulen sinne, ja vallannut kodin ruokakassin kanssa. Jälkikäteen ajatellen olen itsekin ohittanut samanlaisia tilanteita: kysynyt vointia ja uskonut vastausta, kun olisin voinut vain soittaa ovikelloa.

”Jos minulla on puoliso, sen täytyy tapahtua koko elämäni ehdoilla.”

Paljon auttoi se, etten käynyt tätä läpi yksin. Tapasin kumppanin juuri ennen kuin jäin sairauslomalle. Hän ei säikähtänyt vaan sanoi heti, että auttaa niin paljon kuin pystyy. On vapauttavaa olla heti parisuhteen alussa paljaimmillaan. Kokemus lähensi meitä, ja muutimme kesällä yhteen.

Se oli iso muutos: olin lapsen ensimmäiset vuodet yksinhuoltajana. Oli ihmeellistä, että nyt pääsin käymään spontaanisti ruokakaupassa tai saatoin pyytää häntä katsomaan Ailia tunnin.

Yhden asian ymmärsin nopeasti. En voi pitää yllä rinnakkain kahta elämää, uutta rakkaussuhdetta ja lapsiarkea. Se olisi liian raskasta eikä edes todellista. Jos minulla on puoliso, sen täytyy tapahtua koko elämäni ehdoilla.

Enkä voi varjella toista ihmistä todellisuudeltani, sillä kumppanille olisi ihan yhtä raskasta elää kahta elämää: olla uudessa suhteessa ja vieraskorea lapselle. Kävimme ihan konkreettisen keskustelun, että sinä saat ja sinun täytyy asettaa rajoja lapselleni. Keskustelimme myös, että sinun ei tarvitse koko aikaa viihdyttää lasta ja olla kiva setä, vaan elämää on, että lapselle voi sanoa, että nyt sii-votaan tai katso hetki iPadia, kun minulla on töitä.

”Olemme sopineet, että puolisoni hakee Ailin tarhasta kaksi kertaa viikossa.”

Olemme puhumalla hakeneet rajoja uudelle arjellemme, sillä ei ole mallia, miten toimii kahden miehen uusperhe. Me luomme sen itse. Olemme sopineet, että hän hakee Ailin tarhasta kaksi kertaa viikossa. Selkeys on helpompaa puolisollenikin.

On silti iso opettelu, mitä tarkoittaa oikeasti, että minulla on lapsi ja vierelleni tulee uusi kumppani. Paljonko voin nojautua toiseen? Mitä voin pyytää häneltä suhteessa lapseen? Ja vaikka toinen sanookin, että tässä olen, miten pitkä tie on luottaa, että toinen jakaa tämän ihan oikeasti?

Se on varmasti vielä kesken. Minulla on omat pelkoni, ja olen tottunut kannattelemaan itseäni. Minun on vaikea pyytää apua, ja joka kerta minusta tuntuu, että tämä on viimeinen kerta, kun voin pyytää. Se tuli vastaan niin sairastumisessa kuin suhteessa.

”Tätä se rakkaus on: toinen ihminen sanoo, että älä huoli, kyllä me pärjätään.”

Viime kesänä, kun palasin töihin, tarvitsin puolisoni apua Ailin kanssa. Minua jännitti työ ja miten he pärjäävät kahdestaan kolme päivää, ja etsin valmiiksi hätänumerot ja hätänumeroiden hätänumerot, jos mökillä tapahtuisi jotakin.

Kun jätin heidät kahdestaan, liikutuin tosi paljon. Tajusin, että minulla on ihminen, joka jakaa kaiken kanssani. Ensimmäistä kertaa en tuntenut, että jäisin velkaa vaan että tämä menee yhteiseen pottiimme. Sillä hetkellä tajusin, että tätä se rakkaus on. Että toinen ihminen sanoo, että älä huoli, kyllä me pärjätään.”

Juttu on julkaistu Meidän Perheen numerossa 2/2018.