Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock

Se on vain uhmaa, Tanjalle sanottiin, kun hän haki apua raivokkaalle pojalleen. Ei se ollut.

On lokakuinen poutapäivä, 12-vuotiaan Villen viimeinen päivä kotona. Aamupäivällä sisarukset asetellaan vierekkäin sohvalle, isä ottaa valokuvan. Kaikkia itkettää.

Puolen päivän jälkeen ryhmäkodin johtaja ja hänen miehensä tulevat hakemaan Villen autolla. Takakonttiin nostetaan kassillinen vaatteita ja Villen tärkeät tavarat: lumileopardipehmo, mummin kutoma sininen unikaverimato ja keltasävyinen päiväpeitto.

Sitten Ville viedään pois, eikä hänelle saa soittaa kuukauteen.

Pelottavat raivokohtaukset

Tanja, 37, keittää pannullisen kahvia ja tarttuu puhelimeen. On taas paljon puhuttavaa Villen sosiaalityöntekijän kanssa. Huostaanotosta on kulunut viisi vuotta, ja monien vaiheiden jälkeen Tanja jaksaa taas uskoa, että pojalla on edessään valoisa tulevaisuus. 17-vuotias Ville­ asuu lasten­suojeluyksikön tukiasunnossa ja opiskelee ammatti­koulussa. Yhteistyö lastensuojelun työntekijöiden kanssa sujuu hyvin.

Silti Tanja miettii vieläkin, mikä kaikki olisi nyt toisin, jos apua olisi saatu ajoissa. Olisiko hänen tarvinnut antaa lastaan pois?

Tanja sai esikoisensa 19-vuotiaana, ja Ville syntyi siitä vuoden ja seitsemän kuukauden kuluttua. Ville oli itkuinen vauva, mutta ei Tanja sitä ihmetellyt. Joillakin vauvoilla vain on paljon korvatulehduksia. Hän vei vauvaa lääkäriin ja piti paljon sylissä. Kun pojat olivat kahden ja kolmen vanhat, heille järjestyi hoitopaikka perhepäivähoitajalta, ja Tanja lähti opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Elämä oli mukavaa, tavallista.

"Se oli hillitöntä, suhteetonta raivoa."

Ensimmäisen kerran Tanja huolestui, kun Ville oli vähän alle kolme. Pojan raivokohtaukset alkoivat saada ­pelottavia mittasuhteita. Kerran hän tuuppasi naapurin kaksivuotiaan rähmälleen asvalttiin ja hyppi tämän selän päällä, kunnes Tanja juoksi nostamaan hänet pois.

– Se oli jotenkin hillitöntä, suhteetonta raivoa.

Ville kävi myös isoveljensä kimppuun. Kun Tanja syöksyi hakemaan esikoisensa lastenhuoneesta pois pikkuveljen raivokohtauksen alta, Ville tulistui niin, että heitti puisen Jukka-hakan oveen koko kolmevuotiaan kehonsa voimalla. Oveen tuli reikä.

Tanja haki apua neuvolasta, sillä hänestä tuntui, ettei pojan käytös ollut normaalia. Neuvolasta vakuutettiin, että se on vain tavallista uhmaikää ja menee kyllä ohi.
Ei mennyt.

Näkymätön muuri

Mitä isommaksi Ville kasvoi, sitä vaikeampaa häntä oli estää satuttamasta muita raivokohtausten aikana. Poikien­ isä oli työnsä takia pitkiä aikoja poissa kotoa, mutta Tanjan­ vanhemmat asuivat lähellä. Kun Tanja huomasi Villen raivon nousevan, hän soitti äidilleen: teillä on kymmenen minuuttia aikaa tulla.

Jo hyvin pienenä Ville alkoi myös varastaa leluja kavereiltaan­.

– Tai ei hänellä ollut omia kavereita, mutta veljensä kavereilta.

Tanja yritti selittää pojalleen oikeaa ja väärää, mutta hänestä tuntui, ettei Villeen saanut yhteyttä. Lapsi sulkeutui, kasvatti ympärilleen muurin.

Viisivuotiaana Villestä tuli isoveli, kun perheeseen syntyi kolmas poika. Hän oli valtavan pettynyt. Te sitten ette osaa tehdä muuta kuin poikia, hän karjui vanhemmilleen. Sen jälkeen raivonpuuskia tuli entistä useammin.

Itsemurhaviesti

Perhepäivähoidossa Ville pärjäsi hyvin, mutta koulussa häntä alettiin kiusata. Äiti muistaa ensimmäisiltä koulu­vuosilta huppupäisen, haluttoman, uhmakkaan pojan. Perhe puhui kiusaamisesta opettajien kanssa, mutta sitä ei saatu loppumaan.

Poika alkoi varastella lähiseudun kaupoista. Näpistysreissuille Villen halveksima pikkuvelikin pääsi mukaan: pienen haalariin sai saaliin näppärästi piiloon. Äiti kävi yhä uudestaan kaupalla palauttamassa tavaroita ja pyysi, että vartijat pitäisivät poikaa silmällä.

Lopulta kolmannella luokalla Villelle järjestyi aika kasvatusneuvolasta. Psykologin lausunto oli, että lapsi on selvästi alavireinen ja masennukseen taipuvainen.

– Ja siinä se. Mitään apua tai hoitoa ei tarjottu.

"Kuoleeko, jos laittaa kynsilakanpoistoainetta avoimeen haavaan?"

Yhtenä iltana Tanja oli olohuoneessa katsomassa televisiota, kun hänen kännykkäänsä piippasi tekstiviesti. Se oli Ville, yläkerrasta. Hän kirjoitti aikovansa tappaa itsensä ja kysyi, että kuoleeko, jos laittaa kynsilakanpoistoainetta avoimeen haavaan.

Tanja pakotti itsensä rauhalliseksi ja meni yläkertaan puhumaan pojalle. Seuraavana aamuna, kun lapset olivat lähteneet kouluun, hän soitti päivystävään kriisipuhelimeen ja itki. Mitä ihmettä minä teen, kun mistään ei saada apua lapselle?

Vasta silloin perhe pääsi asiakkaaksi perhepalvelukeskukseen ja Villelle järjestyi aika psykiatrilta ja masennuslääkeresepti. Hänelle tarjottiin musiikkiterapiaa ja paikkaa poikaryhmästä, jossa pelattiin sählyä ja tehtiin mukavia asioita porukalla.

– Tarkoitus oli hyvä, mutta Villelle niistä ei ollut hyötyä.

Alkulähde unohtui

Ville ja vanhemmat kävivät säännöllisissä terapiatapaamisissa, joissa tilanteeseen yritettiin löytää ratkaisuja.

– Kovasti yritettiin keksiä, miten negatiivisuuden kierre saadaan perheessä katkaistua. Minulle jäi kuitenkin tunne, ettei kukaan uskaltanut katsoa, mikä sen alkulähde oli. Sammuteltiin pieniä tulipaloja mutta ei itse pääroihua, Tanja kuvailee.

– Tapaamiset päättyivät aina siihen, että minä itkin olevani huono äiti, kun en pärjää tämän lapsen kanssa.

Jälkikäteen hän on miettinyt, että mukana oli iso joukko ihmisiä, jotka kaikki varmasti tarkoittivat hyvää ja tekivät parhaansa, mutta kukaan ei ottanut kokonaisvastuuta tilanteesta.

– Oli perheneuvolan ja kriisikeskuksen väkeä, oli koulukuraattori ja musiikkiterapeutti, mutta koskaan ei pidetty yhteistä tapaamista. Oli liian monta lusikkaa sopassa ja soppa meni sekaisin.

Karkkipaperit sängyn alla

Yhtenä päivänä, kun Tanja meni siivoamaan poikien huonetta, Villen sängyn alta löytyi kasoittain karkkipapereita: tyhjiä suklaalevyn kääreitä, rutistettuja foliomyttyjä, auki revittyjä karkkipusseja. Tanjan sydän alkoi hakata nopeam­min. Hän kaiveli patjan alta, katsoi kirjahyllyyn ja kirjoituspöydän laatikkoon. Karkkipapereita oli kaikkialla. Tanja laski, että niihin oli täytynyt upota rahaa ainakin viisikymppiä. Oli aika selvää, kuka herkut oli syönyt. Mutta mistä hän oli saanut niihin rahat?

Koulupöydän laatikosta, kankaisesta kynäpussista löytyi nippu pullonpalautuskuitteja. Kävi ilmi, että Ville oli varastanut pullonpalautusautomaatin vieressä olevan lahjoituslippaan.

Villelle oli kehittynyt ahmimishäiriö. Hän söi hillittömiä määriä makeisia ja riehui, kunnes lopulta oksensi. Perheen oli pantava kaikki sokeripitoinen lukkojen taakse.

Poikaa eivät vain mitkään lukot pidelleet. Tanja ei uskaltanut nukkua öisin, koska pelkäsi Villen karkaavan ylä­kerran palotikkailla ties minne.

– Joka kerta kun puhelimeni soi, tuskastuin jo valmiiksi, että mitä töllöjä se on taas tehnyt.

Samaan aikaan Tanjan ja hänen miehensä avioliitto natisi liitoksissaan. He yrittivät pelastaa liiton tekemällä vielä yhden lapsen. Elämä ei muuttunut siitä helpommaksi. Vauva sairasteli paljon ja Ville oli yhä arvaamattomampi. Sokerin lisäksi Tanja piilotti keittiöveitset.

– Ville pyöritti koko meidän perhettä. Pelkäsin omaa poikaani niin, että aloin mielistellä häntä välttääkseni raivokohtaukset.

Puhelu rehtorilta

Ratkaisevan liikkeen teki lopulta Ville itse. Oli elokuu 2008 ja Ville oli juuri aloittanut kuudennen luokan. Perhe oli ollut viikonloppuna Linnanmäellä ja reissu oli kaikin puolin onnistunut. Maanantaiaamuna oli raju ukonilma, joten isä vei isommat lapset autolla kahdeksaksi kouluun ja nuorimmaisen hoitoon. Tanja lähti töihin sairaalaan.

Yhdeksän aikaan hän huomasi, että koululta oli yritetty soittaa. Se oli rehtori. Ville ei ollut tullut aamulla kouluun.

Sillä hetkellä Tanjan kaulaa alkoi puristaa vanne. Mielessä vilisi kuvia, joita ei olisi halunnut nähdä. Silta, jolta on korkea pudotus virtaavaan veteen. Onko se mennyt tekemään sen, mistä on uhkaillut?

Vihdoin todettiin se , mitä äiti oli pitkään yrittänyt sanoa.

Kaksi poliisipartiota lähti etsimään Villeä, samoin Villen­ isä. Tanja ei pystynyt tekemään muuta kuin kävelemään ympyrää kahvikuppi kädessä.

Iltapäivällä, kun poliisi oli jo laatimassa valtakunnallista etsintäkuulutusta, Villen isä löysi pojan tien ­varresta kävelemästä.

Vielä samalla viikolla Ville otettiin sisään psykiatriseen sairaalaan, jossa vihdoin todettiin se, mitä äiti oli pitkään yrittänyt sanoa. Poika on masentunut, väkivaltainen ja ­tarvitsee välittömästi apua. Psykiatri arvioi, että ellei tilanteeseen puututa vakavasti, pojalle saattaa kehittyä persoonallisuushäiriö.

Sairaalajakson päätteeksi lääkäri sanoi sen ensimmäisen­ kerran ääneen. Villelle olisi ehkä hyötyä, jos hänet sijoitettaisiin hoitoon kodin ulkopuolelle.

Hirttosilmukka portaissa

Sairaalassa Ville kertoi lääkäreille ja hoitajille, ettei usko kenenkään kotona kaipaavan häntä. Kun kysyttiin, kuka hänelle on perheenjäsenistä tärkein, hän vastasi: kissat.

Tämän äitikin tiesi. Pojan oli usein vaikea saada kontaktia toisiin ihmisiin, mutta eläinten kanssa hän on viihtynyt aina.

– Jos jossain on elukka, joka ei pidä ihmisistä, meidän Villen syliin se menee kyllä.

Ville tuli vielä sairaalajaksolta kotiin. Sitten sattui järkyttävä välikohtaus. Tanja huomasi, että portaikossa yläkerran tasanteelta roikkui nalle narun jatkona. Portaikon yläpäästä löytyi virnistelevä Ville, joka kertoi näyttäneensä pienemmille sisaruksilleen, miten hirttäminen tapahtuu.

Tanja sätti poikaa järkyttyneenä. Mitä oikein ajattelit? Ei pikkuveli ymmärrä, että tuo on vaarallista. Mitä jos hän keksii kokeilla samaa pikkusiskoon?

Vastaukseksi tuli vain naurua. Äidin selkäpiitä karmi. Eikö tämä lapsi kadu mitään? Sitten ohi tassutti toinen perheen kissoista, ja Tanja keksi sanoa: mitä jos pienemmät lapset keksivät hirttää kissan?

Vasta silloin Ville vakavoitui ja irrotti nallen.

Vahvat, tukevat aikuiset

Miten Villelle kerrottiin huostaanotosta? Miten asia selitettiin sisaruksille? Tanja ei muista siitä juuri mitään. Oli niin kova paikka antaa oma lapsi pois ja olla kokonainen kuukausi edes soittamatta, että suuri osa siitä tuskasta on pyyhkiytynyt pois mielestä.

– Oli vain tunne siitä, että tämä oli pakko tehdä.

Huostaanoton jälkeen Tanja erosi Villen isästä.

– Ehkä poika myös säästyi paljolta, kun ei ollut kotona eron vaikeimmassa vaiheessa, Tanja miettii.

Kaksi ensimmäistä vuotta Ville asui ryhmäkodissa toisella paikkakunnalla, kunnes hänet siirrettiin lasten­suojeluyksikköön kotikaupunkiin. Sijoituksesta on ollut pojalle selvästi hyötyä, vaikka takapakkejakin on tullut.

Joskus hän jopa rakentelee veljensä kanssa ­Legoilla.

Hän opiskelee ja haluaa pysyä lastensuojelun asiakkaana niin pitkään kuin mahdollista. Hän on mukana itsenäistymisohjelmassa, joka tähtää siihen, että 21-vuotiaana hän pärjäisi omillaan. Elämä on tempoilevaa edelleen, mutta­ äidin mielestä se on nyt tavallista nuoruutta, ei enää ­sairautta.

Ville käy kotilomilla mielellään ja tulee nykyään toimeen myös 12-vuotiaan pikkuveljensä kanssa.

– Joskus hän jopa rakentelee veljensä kanssa ­Legoilla. Minun ihana 17-vuotias poikani, joka rakasti pienenä Legoja­.

Tanjan mielestä ratkaisevaa on ollut, että huostaanoton jälkeen Villellä on ollut riittävän paljon vahvoja aikuisia ja ammattilaisia ympärillään.

– Työntekijöiden täytyy jaksaa vaikeaa nuorta oman työvuoronsa ajan, mutta meidän piti jaksaa kellon ympäri.

Edelleen hän kuitenkin ihmettelee, miksi lastensuojelu tuli mukaan kuvioon vasta, kun oli jo melkein liian myöhäistä.

– Mitä jos pahimpina aikoina joku olisi ottanut hänet hoitaakseen vaikka viikoksi, että olisin itse saanut levätä. Jos Villelle olisi löytynyt lastensuojelun kautta vaikkapa lomaperhe. Olisiko kaikki mennyt toisin?

Mistä kaikki johtui?

Jos muisti armahtaa äidin, suojelee se poikaakin. Ville ei muista lapsuudestaan raivokohtauksia eikä ahmimisia ja varasteluja. Omissa muistikuvissaan hänellä on onnellinen lapsuus, jossa käytiin veneellä saaressa mummin ja ukin kanssa ja hoidettiin kissoja. Luonnossa ja eläinten kanssa hänen oli aina helppo olla.

Ville on lukenut psykiatrien lausunnot itsestään ja sanonut äidilleen: jos todella olen ollut tuollainen, teitte ainoan oikean ratkaisun. Ja: en tiedä, olisinko ilman huostaan­ottoa edes elossa.

"Tunnen syyllisyyttä, etten jaksanut lopulta hoitaa lastani."

Silti Tanjan on vaikea olla miettimättä, mistä kaikki johtui. Sainko odotusaikana ehkä jonkin iskun vatsaan? Rakastinko tarpeeksi?

– Persoonallisuushäiriöt usein liittyvät rakkaudettomaan lapsuuteen, mutta Villeä on pidetty sylissä jopa enemmän kuin muita lapsia, koska hän oli vauvana niin itkuinen. Rakkauden puutteesta tämä ei voi johtua.

Lapsilukuakin Tanja on pohtinut. Olenko ollut hullu, kun olen halunnut näin monta, vaikka yhdenkin kanssa oli niin vaikeaa? Olisiko Villen elämä ollut helpompaa, jos katras olisi jäänyt kahteen?

Siksi helpotti, kun Villeä hoitanut psykiatri sanoi: Tämän pojan sairastumisen syy on jotakin sisäsyntyistä, ja se jää luultavasti arvoitukseksi. Syyllisiä on turha etsiä.

– Tietenkin tunnen syyllisyyttä siitä, etten jaksanut lopulta hoitaa omaa lastani. Mutta toisaalta. Kymmenen vuotta minä jaksoin.

Kun on aivan vereslihalla, toisten ihmisten sanat voivat satuttaa tai kannatella. Nämä sanat kannattelivat. Kun Villen­ sijoitusta suunniteltiin, psykiatri sanoi, että Villelle­ parempi paikka olisi laitos kuin sijaisperhe.

Ville tarvitsee nyt napakkaa ohjausta, mutta ei uutta perhettä, sillä hänellä on jo perhe, joka rakastaa häntä.

Villen ja Tanjan nimet on muutettu.

Meidän Perhe 7/2013

Nina päätti, ettei jää vauvan kanssa vain kotiin istumaan. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun Seppo alkoi puhua perheen perustamisesta, suostuin sillä ehdolla, ettei vauvahoito jää yksin minun harteilleni. Halusin olla varma, että hän hoitaa oman osuutensa, jotta minun ei tarvitse luopua kaikista harrastuksistani. Tiesin, että tuskastuisin nopeasti vain kotona olemiseen.

Ennen harrastin paljon liikuntaa ja ulkoilua. Opiskelu yliopistolla oli minulle tärkeää, ja viihdyin joka ilta erilaisissa työryhmissä. Opintojen keskeyttäminen oli vaikeinta. Mietin surullisena, kuinka kaverit etenevät ja minä hoidan kotona vauvaa enkä pääse enää mihinkään.

Seppo rauhoitteli minua sanomalla, että vauva-aika kuluu nopeasti. Hän vakuutti, että pystymme tekemään vauvan kanssa samoja asioita kuin ennen raskauttakin. Kaikesta ei tarvitsisi luopua – ainakaan lopullisesti.

Eeli syntyi viime syksynä. Ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, sillä vauva ehti kakkaamaan lapsiveteen ja hengittämään sitä. Infektion takia hänelle annettiin voimakkaita antibiootteja, jotka aiheuttivat mahavaivoja. Eeli oli itkuinen ja nukkui huonosti.

Ensimmäisillä kerroilla oli aika kova kiire kuntosalilta takaisin vauvan luo.

Kun Eeli oli noin kahden viikon ikäinen, sanoin Sepolle, että minun on päästävä hetkeksi kuntosalille. Seppo oli todella kannustava ja osti minulle kuntosalikortin. Oli ihanaa päästä pois kotoa, vaikka ensimmäisillä kerroilla minulla oli aika kova kiire takaisin Eelin luo.

Seppo piti isyyslomaa muutaman viikon ja palasi sitten töihin. Yhtäkkiä olin Eelin kanssa kahdestaan. Olin niin tottunut viilettämään tukka putkella kokouksesta toiseen, etten tiennyt, mitä olisin kaikella ajalla tehnyt.

Päätin, etten jää vauvan kanssa kotiin istumaan. Ensimmäinen bussimatkamme ystävän luo jännitti hirveästi. Matka meni kuitenkin hyvin, ja sen jälkeen tunsin valtavaa helpotusta. Kyllä tämä onnistuu!

Jos nyt annan Sepolle siimaa, saan sitä itsekin sitten kun en enää imetä.

Sopimus kotitöiden ja vapaa-ajan tasapuolisesta jakamisesta on toiminut hyvin. Kun Seppo tulee illalla kotiin, olemme hetken kolmistaan ja sitten on jomman kumman vuoro lähteä omiin menoihin. En odota, että Seppo heti töistä tultuaan alkaisi tehdä kotitöitä. Yritän olla reilu ja muistaa, että Seppo on töistä väsynyt ja hänkin ansaitsee lepoa.

Annan Sepon nauttia harrastuksistaan, koska tiedän kuinka tärkeitä ne hänelle ovat. Jos nyt annan Sepolle siimaa, saan sitä itsekin sitten kun en enää imetä Eeliä. Minulle on tärkeää, etten tunne olevani pelkkä äiti. Nyt olen Eelin kanssa kotona, mutta suunnittelen tulevaisuutta ja odotan sitä, kun pääsen takaisin yliopistolle.”

Lapsen hoito ei ole yksin äidin velvollisuus, sanoo esikoisvauvan isä Seppo. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

Ninan raskausaikana kaverit ja keskustelupalstat pelottelivat, kuinka elämä päättyy vauvan tuloon. Istuisimme seuraavat vuodet Ninan kanssa neljän seinän sisällä ja pyhittäisimme elämämme vauvalle. Vähemmästäkin alkaa pelottaa.

Koska kumpikaan meistä ei halunnut kauhukuvien käyvän toteen, puhuimme Ninan kanssa paljon siitä, miten järjestelemme vauva-arjen.

Arvostan sitä, kuinka Nina huomioi työssäkäymiseni. Hän ei ole koskaan kassi valmiina odottamassa kotiintuloani. Saan levähtää hetken ennen kuin otan vastuun Eelin iltapuuhista. Joskus työpäiväni venyvät, mutten muista, että Nina olisi koskaan valittanut, vaikka vauvan kanssa on välillä tietysti rankkaakin.

Omista menoista täytyy sopia etukäteen. Lukujärjestystä ei kuitenkaan voi noudattaa orjallisesti, sillä joskus Ninalla on saattanut olla niin rankka päivä Eelin kanssa, ettei hän jaksa enää illalla jäädä lapsen kanssa kahden.

Kummallakin on oikeus sanoa, ettei jaksa, ja silloin perhe menee harrastusten edelle. Toisaalta olen joskus patistanut Ninaa lähtemään omiin juttuihinsa väsymyksestä huolimatta, ettei hän vain jämähdä kotiin. Se saattaisi myöhemmin harmittaa.

Eelin ansiosta teemme nyt enemmän asioita yhdessä.

Eelin ansiosta teemme nyt enemmän asioita yhdessä kuin aikaisemmin. Saatamme esimerkiksi lähteä parin tunnin vaunulenkille, kun Eeli nukkuu päiväunia. Vauvan tultua harrastamisesta on tullut myös yhteistä parisuhdeaikaa.

Metsästys ja kalastus ovat tärkeimpiä harrastuksiani, ja myös Nina metsästää. Luonnossa liikkuminen on meille molemmille tärkeää, ja ensi syksyksi on jo katsottu valmiiksi isäni vanha kantorinkka, jossa Eeli pääsee mukaan metsään. Muistan itse lapsuudesta, kuinka parivuotiaana torkuin isän selässä metsällä. Haluan jakaa kokemuksen nyt poikani kanssa.

En harmittele omien menojeni vähentymistä, sillä Ninahan tässä on suuremman uhrauksen tehnyt. Ymmärrän, että nykyinen tilanne on Ninasta epäreilu, sillä hän on joutunut luopumaan opinnoistaan.

Arki pojan kanssa kahdestaan ei hirvitä, sillä eihän lapsen hoito ole yksin Ninan velvollisuus.

Ensi syksynä tilanne todennäköisesti muuttuu, kun Eeli aloittaa päivähoidossa ja Nina palaa opiskelemaan. Mietimme vielä, miten asian järjestämme: jäämmekö Eelin kanssa nykyiseen kotiin vai muutammeko koko perhe Ninan opiskelupaikkakunnalle.

Arki pojan kanssa kahdestaan ei hirvitä, sillä eihän lapsen hoito ole yksin Ninan velvollisuus. Minun tehtäväni on myös tukea Ninaa hänen tavoitteissaan. En halua, että suhteeseemme syntyy kinaa tai katkeruutta sen takia, että Nina joutuisi jämään kotiin vastoin tahtoaan.”