Karvanaama ja vauva

Yhdeksänkuisemme viettää parhaillaan liikunnan juhlaa. Lapsi tuntuu viihdyttävän itseään uusilla taidoilla joka päivä.

Tämä lapsi ei konttaa. Tytär hinailee polviaan ja läpsyttelee käsiään sen verran tarmokkaasti pitkin lattiaa,­ että tavallisen konttauksen sijaan kuvaavampi askellaji on jonkinlainen passage.

Yhdeksänkuisemme viettää parhaillaan liikunnan juhlaa. Lapsi tuntuu viihdyttävän itseään uusilla taidoilla joka päivä. Tänään nousemme seisomaan, huomenna otamme tukea vain toisella kädellä, kunnes seisomme vihdoin hetken kokonaan omin voimin ja pääsemme ihastelemaan peilistä ensimmäistä kuhmua. Tyttärellä on nopeutta, ulottuvuutta ja ehdottomasti voimaa.

Myös sosiaalinen osaaminen on kehittynyt huimasti. Tyttären kanssa voi keskustella pärisemällä tai huudahtelemalla vuorotellen ”a!”  Hänen kanssaan voi laskea pulkalla, ajaa rallia kävelykärryllä ja heitellä tavaroita!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tytär nauttii seurasta ja  huomiosta loputtomasti. Ja musiikista. Kun Cheekillä on bileet, tyttären kanssa voi grindata vaipan irti. Lapsi on nyt hauskempi ja parempi kuin koskaan – jotenkin enemmän ihminen. Pieni, rakas ihminen, jossa yhdistyvät ihastuttavasti kylän juoppo ja sirkusponi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Leikin ja liikunnan lisäksi jokaisen lapsen pitäisi hallita vielä kaksi muuta taitoa: syöminen ja nukkuminen.

Täällä Helsinki, saammeko Iriksen pisteet, kiitos!”

”Leikki: douze points, kaksitoista pistettä! Nukkuminen: zéro point, nolla!”

Syömisestä tytär suoriutuu jonkinlaisena apukoulun primuksena. Suurella vaivalla yhdeksänkiloiseen on saatu ahdettua sen verran maitoa, velliä ja marjasosetta, että posket ovat pysyneet hyvinkin pyöreinä.

Mutta lapsi ei osaa nukkua. Ehkä kunnollisten vauvojen valmistus lopetettiin 70-luvulla.

Päivällä nukuttaminen on vielä lastenleikkiä. Kaikki vaatteet päälle, potilas kärryihin ja puoli kierrosta järven ympäri. Ensimmäisillä päiväunilla tuloksena on jopa toista tuntia omaa aikaa. Alkuillasta samalla vaivalla saa enemmän huutoa ja lyhyemmät unet.

Taistelu alkaa, kun päällä on pyjama. Tuntuu kuin lapsi haluaisi kokeilla kaikkia uusia taitojaan vielä kerran ennen yötä. Iris pärisee, rähisee, maiskuttaa ja hihkuu. Iris kiipeilee, taputtaa ja tanssii. Vanhemmat voivat vuorotellen vain esittää ihmishirviötä, joka kippaa elämäniloa juhlivan vekaran taas tyynylle. Ilo on poissa, tulee suru. Uni ei tule. Lapsi kiepsahtaa hyttyssarjalaisen vikkelyydellä ylös.

Tytär menee nukkumaan kahdeksalta. Useimmiten hän on kymmeneltä valveilla.

Hyvinä öinä lapsi nukkuu ensin kolme tuntia. Joskus hän nukahtaa isän sormea puristaen. Se on hellyttävintä mitä ihminen voi tehdä. Ja mikään ei ole kauniimpi näky kuin nukkuva lapsi. Mutta ennen aamua hän herää kymmenen kertaa.

Sellainen tytär nyt on ja sellaisen me olemme hänestä tähän mennessä opettaneet. Unikoulua kokeilemme ehkä, kun tulee sopiva hetki. Ja kun ehdimme ennen sitä levätä vähän.

Uupuneena ja hetkittäin epätoivoisena vanhempana tulevaisuuteen pitäisi  suhtautua kuin koulun ainoan teinihomon: Kaikki muuttuu paremmaksi. Kunhan jaksaa nämä vaikeat ajat.

Joka päivä lapsi muistuttaa siitä ilosta, onnesta ja rakkaudesta, jonka hänen kanssaan saa jakaa. Ja päivät muuttuvat koko ajan yhä paremmiksi ja paremmiksi.

Kimmo Norokorpi, 42, on Helsingin Sanomien uutistuottaja, joka asuu vaimonsa Helin ja maaliskuussa 2012 syntyneen Iris-tytön kanssa­ Kauniaisissa. Kolumnisti kertoo, kuinka vauvan kanssa kehitytään täydellisestä amatööristä isyyden ammattilaiseksi. Tai sitten ei.

Sisältö jatkuu mainoksen alla