Karvanaama ja vauva

Yhdeksänkuisemme viettää parhaillaan liikunnan juhlaa. Lapsi tuntuu viihdyttävän itseään uusilla taidoilla joka päivä.

Tämä lapsi ei konttaa. Tytär hinailee polviaan ja läpsyttelee käsiään sen verran tarmokkaasti pitkin lattiaa,­ että tavallisen konttauksen sijaan kuvaavampi askellaji on jonkinlainen passage.

Yhdeksänkuisemme viettää parhaillaan liikunnan juhlaa. Lapsi tuntuu viihdyttävän itseään uusilla taidoilla joka päivä. Tänään nousemme seisomaan, huomenna otamme tukea vain toisella kädellä, kunnes seisomme vihdoin hetken kokonaan omin voimin ja pääsemme ihastelemaan peilistä ensimmäistä kuhmua. Tyttärellä on nopeutta, ulottuvuutta ja ehdottomasti voimaa.

Myös sosiaalinen osaaminen on kehittynyt huimasti. Tyttären kanssa voi keskustella pärisemällä tai huudahtelemalla vuorotellen ”a!”  Hänen kanssaan voi laskea pulkalla, ajaa rallia kävelykärryllä ja heitellä tavaroita!

Tytär nauttii seurasta ja  huomiosta loputtomasti. Ja musiikista. Kun Cheekillä on bileet, tyttären kanssa voi grindata vaipan irti. Lapsi on nyt hauskempi ja parempi kuin koskaan – jotenkin enemmän ihminen. Pieni, rakas ihminen, jossa yhdistyvät ihastuttavasti kylän juoppo ja sirkusponi.

Leikin ja liikunnan lisäksi jokaisen lapsen pitäisi hallita vielä kaksi muuta taitoa: syöminen ja nukkuminen.

Täällä Helsinki, saammeko Iriksen pisteet, kiitos!”

”Leikki: douze points, kaksitoista pistettä! Nukkuminen: zéro point, nolla!”

Syömisestä tytär suoriutuu jonkinlaisena apukoulun primuksena. Suurella vaivalla yhdeksänkiloiseen on saatu ahdettua sen verran maitoa, velliä ja marjasosetta, että posket ovat pysyneet hyvinkin pyöreinä.

Mutta lapsi ei osaa nukkua. Ehkä kunnollisten vauvojen valmistus lopetettiin 70-luvulla.

Päivällä nukuttaminen on vielä lastenleikkiä. Kaikki vaatteet päälle, potilas kärryihin ja puoli kierrosta järven ympäri. Ensimmäisillä päiväunilla tuloksena on jopa toista tuntia omaa aikaa. Alkuillasta samalla vaivalla saa enemmän huutoa ja lyhyemmät unet.

Taistelu alkaa, kun päällä on pyjama. Tuntuu kuin lapsi haluaisi kokeilla kaikkia uusia taitojaan vielä kerran ennen yötä. Iris pärisee, rähisee, maiskuttaa ja hihkuu. Iris kiipeilee, taputtaa ja tanssii. Vanhemmat voivat vuorotellen vain esittää ihmishirviötä, joka kippaa elämäniloa juhlivan vekaran taas tyynylle. Ilo on poissa, tulee suru. Uni ei tule. Lapsi kiepsahtaa hyttyssarjalaisen vikkelyydellä ylös.

Tytär menee nukkumaan kahdeksalta. Useimmiten hän on kymmeneltä valveilla.

Hyvinä öinä lapsi nukkuu ensin kolme tuntia. Joskus hän nukahtaa isän sormea puristaen. Se on hellyttävintä mitä ihminen voi tehdä. Ja mikään ei ole kauniimpi näky kuin nukkuva lapsi. Mutta ennen aamua hän herää kymmenen kertaa.

Sellainen tytär nyt on ja sellaisen me olemme hänestä tähän mennessä opettaneet. Unikoulua kokeilemme ehkä, kun tulee sopiva hetki. Ja kun ehdimme ennen sitä levätä vähän.

Uupuneena ja hetkittäin epätoivoisena vanhempana tulevaisuuteen pitäisi  suhtautua kuin koulun ainoan teinihomon: Kaikki muuttuu paremmaksi. Kunhan jaksaa nämä vaikeat ajat.

Joka päivä lapsi muistuttaa siitä ilosta, onnesta ja rakkaudesta, jonka hänen kanssaan saa jakaa. Ja päivät muuttuvat koko ajan yhä paremmiksi ja paremmiksi.

Kimmo Norokorpi, 42, on Helsingin Sanomien uutistuottaja, joka asuu vaimonsa Helin ja maaliskuussa 2012 syntyneen Iris-tytön kanssa­ Kauniaisissa. Kolumnisti kertoo, kuinka vauvan kanssa kehitytään täydellisestä amatööristä isyyden ammattilaiseksi. Tai sitten ei.

Tärkeintä on yhteys itseen ja yhteys toisiin, Petra sanoo. Kuvat: Amanda Aho
Tärkeintä on yhteys itseen ja yhteys toisiin, Petra sanoo. Kuvat: Amanda Aho

– Maailmani pyörähti ympäri, kun tutustuin kiintymysvanhemmuuteen, sanoo Petra Masko.

Mitä me syödään illalla? kahdeksanvuotias Joa kysyy.

Katsotaanpa, Joan äiti Petra vastaa.

Jääkaapin oveen kiinnitetystä taulukosta se selviää: pizzaa ja jäätelöä.

Ennakointitaulukko on auttanut...

Toinen on väsynyt ja kyllästynyt, toinen loukkaantunut. Älkää ainakaan erotko vauvavuonna, kirjoittaa Outi Kaartamo.

Haluatko lisää lapsia?

Ehkä.

Mitä miehesi ajattelee?

Varmaan olisi ihan tyytyväinen, saisi vielä tämän vuoden puolella seksiä.

Pienten lasten vanhempien parisuhdeongelmat ovat aina samat, laskettavissa yhden käden sormilla. Ei ole yhteistä aikaa. Toinen tekee ”huonommin”. Toinen ei tajua, mitä kaikkea toinen tekee. Parisuhde jää pienen jalkoihin. Pian yhteistä aikaa ei enää edes halua.

On hauskaa huomata olevansa osa stereotyyppistä jatkumoa. Lähes kaikki ovat vauvavuoden jälkeen samassa jamassa. Se ei ole parisuhteen syy, vaan asetelman syy.

Siitä vanhemmasta, joka on hoitanut lasta enemmän, on tullut työnjohtaja. Hän on väsynyt ja kyllästynyt, noin niin kuin kaikkeen. Toinen ei ymmärrä sitä, koska ei ole yhtä väsynyt, vaan loukkaantunut siitä, että on jäänyt ulkopuolelle.

Tilanne on sama anoppien, miniöiden, ex-puolisoiden ja bonuslasten kanssa. Kaikki ovat mukavia ihmisiä, mutta asetelma aiheuttaa hankaluuksia. On aivan selvää, että myös minusta, ihanasta ihmisestä, tulee kauhea anoppi. Kauhea vaimo olen jo nyt.

Ero tuntuu hyvältä ratkaisulta, sillä toinen on niin vaikea. Silti nämä samat rasittavat ihmiset onnistuvat seuraavissa suhteissaan.

Suuri osa pariskunnista eroaa, kun lapset ovat pieniä. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta, sillä toinen on niin vaikea. Silti nämä samat rasittavat ihmiset onnistuvat seuraavissa suhteissaan.

Asiantuntijat kannustavatkin pienten lasten vanhempia tekemään erityistä parisuhdetyötä. Eräs tuttu isä valitti, että jos suhteen eteen täytyy työskennellä, siinä on jo lähtökohtaisesti jotain vikaa. Mainitsinko jo, että tämä ajattelija oli juuri eronnut pienen lapsensa äidistä?

Parisuhdetyö tuntuu tietenkin työläältä. Kun hinkkaa ahteri pystyssä sedimenttikerroksia lattiasta neljättä kertaa päivässä silmä kipeänä sinne lentäneestä perunasta samalla, kun puoliso laiskottelee töissä, hänen tunteensa ja omat väärät teot tai sovintoseksi eivät kauheasti kiinnosta. Niillä ei paranneta pitkään muhinutta epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.

Parisuhdetyytyväisyyttä parantaa tutkitusti se, että pystyy näkemään kiistat ulkopuolisen näkökulmasta: syy erkaantumiseen ei olekaan minussa tai hänessä, vaan yhteen näkökulmaan jumittumisessa.

Ajatus on kiinnostava. Syy erkaantumiseen ei olekaan minussa tai hänessä vaan ajatusmallissa. Se on suloista ja liikuttavaa.   

Jos parisuhteen perusongelma on kaikille yhteinen, niin ehkä ratkaisukin on.

Syy erkaantumiseen ei olekaan minussa tai hänessä vaan ajatusmallissa.

Vaihtamalla paranee varmasti vain muuttofirman tulos.

Vauvanhoitosuhteen palautuminen parisuhteeksi vaatinee parisuhdetyötä, mutta en väheksyisi myöskään liioiteltujen huomionosoitusten, ankaran sekstailun ja ansiotyöhön palaamisen merkitystä.

Outi Kaartamo on toimittaja ja vuoden ikäisen lapsen äiti. Hän ostaa Facebook-kirppiksiltä lastenvaatteita, joita ei tarvitse, koska haluaa kirjoittaa kuvan alle ensimmäisenä av yv. Hän vuorottelee kolumnistina sormiruokabloggaaja Marjut Ollillan kanssa.