Tärkeintä on, että Elina ja Tero Mäkelällä on toisensa. Hetken heillä oli vielä enemmän. ”Onni lapsesta jäi lyhyeksi, mutta se oli.”

Tätinä olo on ihana rikkaus. Niin on tekstattu isoilla kirjaimilla oranssiin post it -lappuun jääkaapin ovessa. Perässä on sydän ja lista nimiä: Janika, Niklas, Joona, Niilo, Ronja ja Jonatan.

Lapset näkyvät Elina ja Tero Mäkelän rivitalokodissa. Eteisen ja olohuoneen seinillä on Elinan sisarusten lasten valokuvia. Elina näyttää tekemäänsä kuvakollaasia: Tuossa on kummipoika Joona nelivuotiaana, sillä on silmälasit ja vaalea tukka. Tuossa Niilo velmuilee hatussa ja kravatissa, on Elina-tätinsä näköinen.

Olohuoneen lelukaappi on täyttynyt vuosi vuodelta. Kun sisarusten lapset tulevat Elinan ja Teron luo, he menevät suoraan kaapille, löytävät riveittäin dvd-elokuvia, Peppi Pitkätossua, Aku Ankkaa. Lasse-kirjat Elina etsi Facebookin kierrätysryhmästä Niiloa varten.

Kaikkein tärkeimmät tavarat eivät lelukaapissa ole. Pehmohelistin ja nallekuvioinen makuupussi on tungettu makuuhuoneen komeron takanurkkaan. Ne Elina sai lahjaksi omalle lapselleen. Vauvalle, jota hänen ei koskaan pitänyt saada, mutta jonka hän hetkeksi sai.

"Tuntui kuin mahassani olisi ollut liikettä."

Taas tuntuu kummalliselta. On toukokuinen aamu vähän ennen äitienpäivää vuonna 2011, ja Elinan maha on pinkeä. Huono olokin on välillä vaivannut. Johtuisiko työstä, Elina on miettinyt. Aamuvuorot siivoojana alkavat jo kuudelta, ja jätesäkkirullien ja pesuainelaatikoiden nostelu on raskasta.

Elina ja Tero ovat 35- ja 33-vuotiaita ja toivoneet lasta viisi vuotta. Turhaan. Elinalla on endometrioosi ja prolaktinooma eli hyvälaatuinen aivolisäkekasvain, joka aiheuttaa kuukautiskierron häiriöitä ja lapsettomuutta.

Lääkärit ovat sanoneet suoraan, että hedelmällisyyshoidot olisivat raskaita, kalliita ja toiveet edes hoitojen avulla onnistumisesta pienet. Elina ja Tero ovat hyväksyneet, että vauvanpyykkiä ei kuivateltaisi ehkä koskaan.

– Ajattelimme, että yritämme tehdä elämästämme kahdestaan parhaan mahdollisen.

Siksi Elina on kuitannut poisjääneet kuukautisensa hormonitasojen heilahteluksi eikä kiinnitä pieneen painonnousuun huomiota. Ihan varmuuden vuoksi hän on kuitenkin ostanut raskaustestin ja päättää sinä kevätaamuna tehdä sen.

– Tuntui kuin mahassani olisi ollut liikettä. Oli pakko saada varmistus. Kasvaimen mahdollisuuttakin pelkäsimme.

"Sopersin, että äiti, mää taidan olla raskaana."

Tero tulee pihalle keinuun Elinan seuraksi odottamaan testin tulosta. He ovat lähdössä kauppaan, maitoa ja hammastahnaa pitäisi ostaa. Kahvikin on lopussa.

– Kun testiin ilmestyi toinenkin viiva, aloin täristä. Soitin äidilleni mutta en ensin saanut sanaa suustani. Sitten sopersin, että äiti, mää taidan olla raskaana. Kaupassa pyörin pesuainehyllyn ja kylmäkaapin luona, mutta en osannut ostaa mitään.

Pari päivää myöhemmin lääkäri vahvistaa testin tuloksen ja kertoo vielä toisenkin yllätyksen. Elinan raskaus on edennyt jo seitsemännelle kuukaudelle. Vauva syntyisi reilun kymmenen viikon kuluttua, alkavana kesänä.

Elinan on melkein mahdotonta uskoa. Pelottaakin.

"Maria Kristiina on maailman kaunein nimi."

Kaikkein eniten hän on onnellinen. Oudot tuntemukset mahassa, ne ovatkin vauvan liikkeitä.

– Heti kun tiesin, mistä oli kyse, aloin rakastaa vauvan potkuja. Tuntui kuin niitä kuulostelemalla olisin oppinut tuntemaan pienen paremmin. Villi tapaus, Elina sanoo.

Terokin on innoissaan ja miettii, että tässähän tulee kiire. Hän alkaa haalia vauvalle tarvikkeita. Elinan ystävä lahjoittaa vauvalle sängyn. Auton turvakaukalon ostaa Teron äiti. Elinan äiti hankkii lastenvaatteita ja Jenni-sisko kylpyammeen. Johanna-siskolta Elina saa äitiysvaatteita.

Elina ja Tero ovat päättäneet lapsen nimen jo vuosia sitten, haaveillessaan. Nyt he sopivat, että päätös pitää. Jos he saavat pojan, hänestä tulee Kristian Tapani. Jos vauva on tyttö, hän on Maria Kristiina.

– Maria Kristiina on minusta maailman kaunein nimi, Elina sanoo.

Vauva ei ole potkinut pariin päivään. Ei varmaan enää mahdu, Elina arvelee.

Neuvolaan on mukava mennä. Elina käy siellä loppuraskauden ajan joka viikko. Heinäkuisena päivänä terveydenhoitaja kyselee tuttuun tapaan voinnit ja Elina kertoo, että yöllä saa juosta vessassa, muuten kaikki hyvin.

Sitten terveydenhoitaja kuuntelee vauvan sydänääniä. Hän etsii niitä eri puolilta ja Elina odottaa tasaista jumputusta.

Sitä vain ei kuulu. Terveydenhoitaja kysyy, onko Elina tuntenut liikkeitä. Ja tosiaan, vauva ei ole potkinut pariin päivään. Ei varmaan enää mahdu, Elina arvelee.

Mutta siitä ei ole kyse. Neuvolan terveydenhoitaja lähettää Elinan suoraan äitiyspoliklinikalle. Elina soittaa Terolle, joka lähtee kesken työpäivän ajamaan neuvolaan ja hakemaan pelosta itkevää vaimoaan. Elinan äiti tulee mukaan.

Sairaalassa varmistuu, että Elinan ja Teron vauva on kuollut. Laskettuun aikaan on kaksi viikkoa.

Elina ei ymmärrä ensin mitään, sanoo jotakin siitä, että anoppi ei nyt saakaan ensimmäistä lastenlastaan. Kotimatkalla sairaalasta hän näkee, kuinka kyyneleet alkavat valua pitkin Teron kivettyneitä kasvoja. Se tuntuu viiltävän pahalta.

– Raskausuutinen oli uskomaton, ja tieto lapsen kuolemasta yhtä uskomaton. Mietin, mikä tarkoitus on sillä, että ensin annetaan ja sitten otetaan pois?

"Sain vauvan syliini, eikä se tuntunut pahalta vaan hyvältä."

Synnytys käynnistetään seuraavana aamuna. Tero sekä molempien äidit ovat vuoronperään Elinan tukena. Kun tyttövauva illalla kahdeksalta syntyy, kätilökin itkee.

Elina ja Tero saavat olla kahdestaan rauhassa tyttärensä kanssa. Kätilö kysyy, haluavatko he juoda kahvit. He haluavat, niinhän vanhemmat tekevät elävän vauvan synnyttyäkin.

– Sain vauvan syliini, eikä se tuntunut pahalta vaan hyvältä. Hän oli niin kaunis ja näytti vain nukkuvan. Hän oli ihana Maria Kristiina, Elina sanoo.

Puolen tunnin kuluttua muutkin tulevat huoneeseen. Elinan äiti pesee vauvan ja pukee hänet kutomaansa vihreään nuttuun. Vauvasta otetaan valokuvia, ja kätilö painaa pienet jalan- ja kädenjäljet paperille muistoksi. Pappi pitää lyhyen siunaustilaisuuden.

Seuraavana päivänä Elina lähetetään sairaalasta kotiin. Kotiin on vaikea mennä, siellä odottavat vauvansänky ja kaikki tavarat. Elina ja Tero ajelevat ympäri Tamperetta ilman päämäärää, tuntikausia.

Kotona Elina ja Tero istuvat pitkään ja katsovat vauvansänkyä. Sitten Tero purkaa sen. Nallekuvioisen makuupussin hän työntää kaapin perukoille, pois näkyvistä.

Hautajaisista Elina muistaa valkoiset neilikat ja anopin hänelle ostaman mustan housupuvun. Elina ja Tero jättävät haudalle pienen kipsienkelin.

– Tunsin aluksi vihaa. Oli varmasti hyvä puhua vauvasta läheisten kanssa ja katsoa valokuvia, Elina miettii.

"Tieto ei vähennä surua, mutta auttaa ymmärtämään."

Vauvan kuolinsyyksi selviää epäsymmetrinen kasvuhidastuma. Ulkoapäin normaalin näköisen vauvan sisäelimet eivät olleet täysin kehittyneet. Tila on harvinainen, eikä tiedetä, mistä se johtuu. Elina ei olisi voinut tehdä mitään toisin.

– Oli hyvä, että lapsen kuolemalle löytyi syy. Tieto ei vähennä surua, mutta auttaa ymmärtämään.

Elina on neljä kuukautta äitiyslomalla ja sairastuu sinä aikana paniikkihäiriöön. Sen jälkeen hän palaa takaisin töihin. Työ tuntuu raskaalta, mutta myös auttaa. Samoin juokseminen.

Elina alkaa lenkkeillä. Hän juoksee metsäpoluilla viisi, kuusi kertaa viikossa tai jos sataa, jumppaa kotona. Puoli vuotta juostuaan Elina on laihtunut 23 kiloa.

Teroa lohduttavat äiti ja työkaverit. Elinakin saa tukea työpaikalla. Jouluna ystävä antaa Elinalle punaisilla ja keltaisille helmillä koristellun rannekorun ja sanoo, että se tuo voimia. Elina pitää korua ranteessaan joka päivä.

Hiljalleen, ihan hitaasti, aika auttaa. Elina kuuntelee musiikkia, Juha Tapiota ja Samuli Edelmannia. Kaikkein eniten kotona soi laulu Ei mitään hätää. Elina ei usko sitä kokonaan, mutta yhä enemmän. Elämä jatkuu.

Post it -lappu muistuttaa jääkaapin ovessa tärkeimmästä.

Kyllä ollaan hyvä kaksikko. Ollaan selvitty monista elämän kolhuista. Sydän. Elinan kirjoittama toinen post it -lappu muistuttaa jääkaapin ovessa tärkeimmästä.

Vauvan menetyksestä on pian viisi vuotta. Teron ja Elinan ensitreffeistä on 16 vuotta.

Elina muistaa tarkasti, kuinka he ensikertaa tavatessaan istuivat ristiäisissä sohvalla ja vilkuilivat toisiaan. Välissä sohvalla oli vauva, yhteinen kummityttö Niina.

Vähitellen ihastus muuttui ujoksi rakkaudeksi.

– Pyysin, että Tero kirjoittaisi minulle kirjeen niin, että tutustuisimme toisiimme paremmin. Minulla on aina ollut kirjekavereita ja olin huomannut, että kirjoittaminen on usein helpompaa kuin puhuminen, Elina kertoo.

Puolen vuoden seurustelun jälkeen Tero yllätti. Kun Elina oli töissä, Tero siivosi tämän kodin, pesi ikkunatkin. Keittiön pöydällä Elinaa odotti kirje: ”Moi kulti! Mentäiskö kesällä kihloihin? Olen katsellut Hervannan kultasepänliikkeestä jo sormukset…”

– Minulta menivät melkein jalat alta. Aloin itkeä. Kyllä kannatti pyytää kirjettä! Elina sanoo.

Kolmen vuoden kihloissa olon jälkeen pari vihittiin Tampereen tuomiokirkossa. Häitä juhlittiin 50 vieraan kanssa Finlaysonin palatsissa. Se oli ihana päivä.

 "Arki on kaikkein parasta."

Vaimon hemmottelussa Tero on taitava. Hän leipoo ja ompelee ja tekee lihamurekkeen kelmun alle valmiiksi jääkaappiin. Tero myös siivoaa, jottei Elinan työpäivän jälkeen enää kotona tarvitse.

Kaupassa käydessään Tero saattaa ostaa naistenlehden Elinalle tuliaisiksi. Varhaisina viikonloppuaamuina hän hiipii tabletin kanssa olohuoneeseen katsomaan formuloita, jottei herätä huonounista vaimoa.

Elinakin osaa yllättää. Hän ostaa Terolle pussillisen turkinpippureita ja tuo kirjaston kierrätyslaatikosta jännärin, josta tietää miehen pitävän.

Yhdessä he kävelevät läheiseen Prismaan. Jos rahat ovat vähissä, riittää sekin, että haaveillaan, mikä dvd-elokuva ostetaan sitten, kun on varaa.

Kotona Elina istuu olohuoneen lattialle ja Tero hieroo hänen hartioitaan. Samalla voi televisiosta naureskella Myyntimies Jethrolle.

– Arki on kaikkein parasta. Tärkeintä on, että meillä on toisemme, Elina sanoo.

 

Jääkaapin ovessa on yhä lappuja: Meillä on hyvät tukijoukot. Hymiö.

Läheiset eivät ole jättäneet Elinaa ja Teroa yksin. Elinan äiti, anoppi ja siskot soittelevat, vievät Elinan kaupungille humputtelemaan. Isä ja veli ovat tukena aina, kun heitä tarvitaan.

Sisarusten lapsista on tullut oman vauvan kuoleman jälkeen Elinalle entistä rakkaampia. 11-vuotias Niilo ja 9-vuotias Joona käyvät usein ja ovat lomilla yökylässä.

"Jos en voi olla äiti, voin olla hyvä täti."

Elinan ja Teron kanssa pojat pääsevät hampurilaiselle ja Särkänniemeen. He pelaavat Aliasta, katselevat oravia ja syöttävät Milli-kissanpennulle herkkunappeja. Elina käy kirpparilla etsimässä pojille Spiderman-tavaroita.

– Jos en voi olla äiti, voin olla hyvä täti, Elina sanoo.

Johanna-siskon 5-vuotias Niklas on vain vähän vanhempi kuin Elinan ja Teron tytär olisi. Elina ei voi olla Niklasta katsoessaan ajattelematta, että Mariakin olisi kohta eskarilainen. Näinkö hän leikkisi tyttärensä kanssa, jos tämä eläisi? Ehkä he lakkaisivat yhdessä kynsiä.

"Olen kiitollinen, että sain kokea odotuksen ihmeen."

Äitienpäivänä Elina on haikea. Silloin hän sytyttää lasituikut keittiönpöydälle, olohuoneeseen ja vessaankin. Myös Lapsettomien lauantai ja tyttären syntymä- ja kuolinpäivä ovat vaikeita.

– Ensimmäinen äitienpäivä oli pahin. Silloin päätäni särki ja oksetti. Kohtukuoleman kokenutkin on aina äiti, vaikka ilman lasta onkin.

Joskus Elina muistelee niitä paria loppuraskauden kuukautta, jolloin hän tiesi olevansa raskaana.

– Olen kiitollinen, että sain kokea odotuksen ihmeen. Kaikki eivät saa kokea edes sitä. Onni lapsesta jäi lyhyeksi, mutta se oli.

Nyt Elina on iloinen siitä, että saa katsoa maailmaa sisarustensa lasten kanssa. Pitää kiinni pienen pojan hikisestä kädestä, nuuhkia tukkaa ja puristaa sylissä.

–  Lasta voi rakastaa, vaikka ei olisi häntä synnyttänyt. Niilo ja Joona ovat luvanneet tulla katsomaan meitä vanhainkotiin, kun olemme Teron kanssa kiikkustuolissa.

Kun lelut on taas kerätty lelukaappiin ja koti pienten vieraiden lähdettyä hiljenee, sekin tuntuu Elinasta hyvältä. On ihanaa mennä Teron kanssa rauhassa saunaan ja kerrata lasten kanssa tehtyjä juttuja.

On onni istua lauteilla juuri sen miehen vieressä, joka osaa leipoa sekaleipää ja ommella verhot.

Meidän Perhe 5/2016

Eläinhahmojen yhdisteleminen on hauskaa puuhaa! Kuva: Juha Salminen
Eläinhahmojen yhdisteleminen on hauskaa puuhaa! Kuva: Juha Salminen

Kivojen eläinhahmojen yhdistely kehittää taaperon silmän ja käden yhteistyötä.

Tarvitset:

Tukevaa kartonkia tai pahvia, valmiiksi tulostetut eläinhahmot, paperiliimaa, kontaktimuovia,sakset tai mattoveitsen.

Tee näin:

  1. Tulosta valmiit eläinhahmot ja liimaa ne tukevalle kartongille tai ohuelle pahville. Eläinhahmoja on kuusi kappaletta: kettu, kissa, norppa, pingviini, pupu, sammakko.
  2. Päällystä kartonki kontaktimuovilla molemmin puolin.
  3. Leikkaa eläimet irti ääriviivoja pitkin joko saksilla tai mattoveitsellä materiaalista riippuen.
  4. Puolita eläimet vielä keskeltä kahteen osaan.

Vinkki! Paloja voi ja saa yhdistellä ennakkoluulottomasti. Pupu, jolla on ketunhäntä, miksipä ei!

Tulosta valmiit eläinhahmot A4-kokoiselle paperille alla olevasta linkistä. Tallenna tiedosto ensin työpöydällesi ja printtaa vasta sen jälkeen, niin se tulostuu oikein.

 

Jaa oma juttu

Millaisia askarteluja tai tuunauksia olet vauvalle tehnyt? Laita hyvät ideat kiertoon Vauvan Instagramissa. Jaa kuva ja tägää se @vauvalehti #teeite.

Yksi vauvan vilpittömimmistä ihailijoista saattaa olla hänen isosisaruksensa.

Yhtä vauvakuvaa en koskaan väsy katselemaan: Muutaman viikon ikäinen kuopuksemme pötköttää piirua vaille kolmevuotiaan esikoisemme sylissä. Vauva pitää isosiskoa tiukasti pikkusormesta kiinni. Siinä on hyvä.

Kun itse vielä ihmettelin, kuka tämä pieni ja uusi oikein on, esikoinen otti vauvan saman tien omakseen. Hänestä kuoriutui isosisko ennen kuin minusta kahden äiti. Hän kylvetti, hoivasi ja lohdutti, esitteli vauvaa polleana tutuille ja tuntemattomille.

Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Itsehän unohdin kirjoittaa vauvan nimen onnittelukorttiin, kun lähdimme koko perhe syntymäpäiväjuhliin. Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Sydämeeni oli ryöpsähtänyt kertaheitolla hurjasti lisää rakkautta, mutta samalla sydän hieman nyrjähti. Esikoisen puolesta kirpaisi, sillä syliin ei joka hetki mahtunut yhtä paljon kuin sydämeen.

Onneksi oli myös isän ja isovanhempien syli. Isompikin sai vielä olla pieni.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle. Ehkä niinkin. Kieltämättä toivoin, että lapsillani olisi kasvussaan kaveri. Se rakkain ja raivostuttavin, jonka kanssa otetaan yhteen mutta jonka edestä ei ikinä paiskaisi ovea kiinni iäksi.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle.

Pikku hiljaa kädet alkavat riittää kahdenkin äitinä. Sitä huomaa kasvavansa lahjomattomaksi erotuomariksi, muistaa tuoda reissusta kaksi täsmälleen samanlaista tuliaista. Mittaa automaattisesti jälkkärit grammalleen yhtä suuriksi. Sylissäkin pysyy kaksi yhtä aikaa.

Kun siskokset kikattavat omille jutuilleen ja pusuttelevat toisilleen hyvän yön halit, sydämessä ei voisi enempää lämpöä tunteakaan.

Vauva-lehden pääkirjoitus 12/17