Lapsen kanssa puuhailu on palauttanut mieleen muistoja lapsuudestani, Kimmo Norokorpi kertoo.

Vielä muutama päättäväinen taputus. Suhahdus, ja ämpäristä solahtaa kakku. Kiljahdus, ja muutama päättäväinen taputus. Kakku on taas kasa hiekkaa. Hiekkalaatikolla minä olen innoissani leipomisesta ja lapsi tuhoamisesta.

Lapsen kanssa puuhailu on palauttanut mieleeni muistoja omasta lapsuudestani. Lapsen touhuilu on jatkuva show and tell -esitys kokemuksista, jotka olin jo unohtanut. Pieniä tapahtumia, ääniä, tuoksuja ja tuntemuksia.

Hänen ähistessään ja vaappuessaan metsässä muistan, miten jännittävää eteneminen oli, kun jokainen polulla pullisteleva juuri oli erikseen ylitettävä este.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lasta pukiessa muistan, että 70-luvulla paita jäi aina ryppyyn haalarin hihaan ja että hihan suusta rypyn perään tunkeva äidin sormi tuntui joskus tungettelevalta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Märän hiekan rahina muovilapion pohjassa palauttaa mieleeni, että rauhoittavin koskaan kuulemani ääni on lumen suhina pulkan alla isäni kiskoessa päiväunista poikaansa kotiin pilkkiretkeltä.

Lapsi on saanut minut muistamaan myös, millaisena näin vanhempani. Kolmekymppiset liehulahkeet, joita rakastin ja ihailin rajattomasti. En koskaan saanut tarpeekseni isäni seurasta. En varsinkaan kun kopittelimme
ensimmäistä kertaa uudella pesäpalloräpylälläni.

En voinut ymmärtää isääni, kun hän jonkin ajan kuluttua ehdotti, että menisimme syömään kotona varmaankin jo odottavaa ruokaa. Miksi kukaan menisi mieluummin syömään kuin heittäisi vielä sata ja taas sata koppia?

Tunnistan nyt saman hämmästyksen tyttäreni katseessa, kun en millään jaksaisi tanssia Boom Kah’ta vielävielävielävielä kerran.

Tyttäreni minulle lahjoittamat muistot tekevät yhteisistä iloista ja suruista suurempia. Menneisyydellä maustettuna arki herää. Lapsen kanssa olen vahvemmin elossa. Hänen seurassaan olen samalla myös lapsuuteni isä: peloton, uupumaton ja kaikkivoipa.

Ei ole mitään, mitä en olisi valmis tekemään tai uhraamaan lapseni vuoksi. Jopa nousemaan sohvalta juuri nyt. Laiskuudella on helppo varastaa itseltä, puolisolta tai työnantajalta. Pettyneeltä tyttäreltä se on vaikeaa.

Tämä on tällä erää viimeinen Vauva-kolumnini. Isän ja lapsen ensimmäisten yhteisten tapahtumien ja ajatusten kirjaamisesta ja käsittelystä on ollut minulle paljon iloa ja hyötyä. Suosittelen lämpimästi. Milloinkaan ei ehkä tapahdu yhtä paljon yhtä nopeasti kuin vauvavuotena. Hajanaisiinkin
merkintöihin­ ja valokuviin on vuosikymmenten mittaan aikaa palata. Ne auttavat muistamaan.

Iriksen vauva-aika oli raskas kokemus. Varsinkin vaimolleni, joka vietti joskus loputtoman pitkiltä tuntuneet päivät kotona. Minä pääsin paljon helpommalla viettämällä nuo päivät töissä.

Raskausaikana päätimme, että lapsi saa sisaruksen. Nyt on selvää, että ei saa. Emme jaksa samaa uudelleen. Emme koskaan enää vapaaehtoisesti luovu nukutuista öistä tai edes muutamasta hetkestä huoletonta omaa aikaa.

Olkoon kummien, Kauniaisten kaupungin ja lähipiirin lasten velvollisuutena osaltaan huolehtia siitä, ettei ainoasta tyttärestämme kasva pikkuvanhaa prinsessaa.

Silti, näihin ensimmäisiin ja ainutkertaisiin 18 kuukauteen liittyvät tunteet ovat lämpimiä. Kiitos vaimo, kiitos lapsi. Ja kiitos lukijat.

Tyttärelläni on edelleen punertavat, niskasta kihartuvat hiukset. Hän on poikkeuksellisen kaunis. Ihmeellisen ihanasta vauvasta on kasvanut uskomattoman rakas lapsi. Hän vaikuttaa usein onnelliselta. Ehkä on olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että palaamme vielä asiaan.

Kimmo Norokorpi, 42, on Helsingin Sanomien uutistuottaja, joka asuu vaimonsa Helin ja maaliskuussa 2012 syntyneen Iris-tytön kanssa­ Kauniaisissa. Kolumnisti kertoo, kuinka vauvan kanssa kehitytään täydellisestä amatööristä isyyden ammattilaiseksi. Tai sitten ei.

Vauva 10/2013

Sisältö jatkuu mainoksen alla