Vauvana adoptoidun Reetta Kurjosen piti etsiä juurensa kasvaakseen äidiksi.

Tänä keväänä, maaliskuussa, syntyy Reetta ja Juha Kurjosen neljäs lapsi. Syntyy, vaikka perheen kuopus Jenny, 2, onkin vakaasti sitä mieltä, että äidin vatsassa on pallo.

Lapsi syntyy perheeseen ja sukuun, joka ulottuu laajalle ja jossa rakastetaan yli rajojen.

Mummojakin on peräti kolme. Siitä kiitos kuuluu Reetalle, joka teki rohkean matkan juurilleen.

Hänet adoptoitiin vauvana. Oma tausta alkoi kiinnostaa uudella tavalla siinä vaiheessa, kun Reetta alkoi toivoa omaa perhettä. Oli pakko alkaa etsiä puuttuvia palasia.

Katkeruus biologista äitiä kohtaan

Vielä 2000-luvun alussa Reetta ja Juha olivat lapseton nuoripari. He alkoivat yrittää omaa lasta. Se ei ollut helppoa, sillä Reetan kuukautiset olivat hyvin epäsäännölliset.

Reetta oli nuoresta asti toivonut isoa perhettä. Teini-ikäisenä hän kirjoitti päiväkirjaansa, että haluaa neljä tyttöä.

Reetan äitiyden ja ison perheen kaipuu kumpusi ehkä hänen taustastaan. Reetta syntyi Suomessa. Vauvana hänet adoptoitiin perheeseen, jonka ainokaisena hän kasvoi.

– Elämässäni oli aukkoja, joita adoptiovanhempani eivät voineet täydentää. Haluuni tulla äidiksi liittyi myös halu peilata itseäni omien lasten kautta.

Ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon, toinen kohdun ulkopuoliseen raskauteen.

"Aloin tuntea katkeruutta ja vihaa. Millainen äiti antaa lapsensa pois?"

Biologinen äiti ei ollut aiemmin kiinnostanut Reettaa lainkaan. Ongelmat oman lapsen saamisessa kuitenkin nostivat hänet Reetan ajatuksiin.

– Aloin tuntea katkeruutta ja vihaa tuota naista kohtaan. Hän oli saanut lapsen ja antanut sen pois. Millainen äiti tekee sellaista?

Kysymys vaivasi mieltä. Se raapi niin syvältä, että lopulta siihen oli pakko alkaa etsiä vastausta.

Katastrofinen puhelu äidin kanssa

Syksyllä 2002 Reetta ja Juha istuivat Pelastakaa Lapset -yhdistyksen toimistossa Helsingissä. Reetta halusi etsiä biologisen äitinsä. Hän tahtoi selvyyttä myös siihen, mistä hänen tavallista tummempi ihonsa ja eksoottiset silmänsä ovat peräisin.

Virkailija kertoi, että Reetta oli annettu adoptioon suoraan synnytyslaitokselta. Hänellä on myös puolitoista vuotta vanhempi, adoptioon annettu sisko, jolla on eri isä.

Ajatus siskosta oli Reetasta hämmentävä ja kiehtova. Kyllä – hän halusi ottaa kirjeitse yhteyttä siskoon ja biologiseen äitiin.

Sisko otti yhteyttä heti. Reetta ja Saija tulivat ensitapaamisesta lähtien hyvin toimeen keskenään. Saija kertoi tavanneensa biologisen äidin kerran. Nainen oli silloin sanonut, että Saija oli hänen ainoa lapsensa. Reetasta hän ei ollut maininnut sanallakaan.

Kun biologisesta äidistä ei kirjeestä huolimatta alkanut kuulua mitään, Reetta soitti Saijalta saamaansa puhelinnumeroon. Puhelu oli katastrofi.

Langan toisessa päässä oli järkyttynyt nainen, joka kielsi olevansa Reetalle mitään sukua.

– Olin hänelle kuin ääni haudan takaa. Puhelu loppui lyhyeen.

Yhteys syntyy

Joitakin kuukausia myöhemmin biologinen äiti kuitenkin soitti takaisin ja pahoitteli edellistä, järkyttävää puhelua. Se oli tullut hänelle täydellisenä yllätyksenä.

Nainen langan päässä itki ja pyysi Reetalta anteeksi ­sitä, että oli joutunut luopumaan lapsistaan.

– Mutta nyt teillä on hyvä molemmilla, hän totesi.

Biologinen äiti kertoi, että hänen isänsä oli ollut ankara mies, joka ei hyväksynyt avioliiton ulkopuolisia lapsia. Siksi raskaus ja synnytys pidettiin salassa. Isälle selitettiin, että tytär on "maalla piikomassa".

Samassa puhelussa, vihdoinkin, tuli vastaus myös Reettaa pitkään askarruttaneeseen kysymykseen. Reetta sai kuulla, että hänen biologinen isänsä on intialainen.

Lapsenlapsen ihonväri olisi ollut ankaralle vaarille kerta kaikkiaan liikaa.

Reetta puristi kännykkää korvallaan ja tunsi, kuinka viha ja katkeruus sulivat pois.

"Kiitos, että annoit minulle elämän. Kiitos, että annoit minut pois."

– Tajusin kuuntelevani naista, joka oli tehnyt elämänsä vaikeimman ratkaisun olosuhteiden pakosta. Myötätuntoni heräsi: Kiitos, että annoit minulle elämän. Kiitos, että annoit minut pois. 

Siitä puhelusta lähtien Reetan sydämessä oli paikka Teijalle, biologiselle äidille. Olosuhteiden pakosta meni kuitenkin aikaa, ennen kuin naiset olivat yhteydessä seuraavan kerran.

Kun yksi puuttuva pala oli nyt löytynyt, Reetan mielessä kypsyi uudenlainen ajatus perheen kasvattamisesta.

– Miksi emme adoptoisi lasta? Mitä sillä on väliä, onko lapsi omaa lihaa ja verta? Reetta sanoi Juhalle.

Raskaus ja adoptioprosessin keskeytyminen

Syksyllä 2003 kansainvälinen adoptioprosessi eteni jo. Reetta tiesi olevansa matkalla äidiksi. Paperit olivat lähteneet Kolumbiaan, ja Reetta ja Juha kävivät adoptiovanhemmuuskurssia.

Oma tausta mietitytti Reettaa edelleen. Hän keskusteli äitinsä Tarjan kanssa matkasta Intiaan. Olisi kiva käydä maassa, josta puolet Reetan perimästä on tullut. Naiset päättivät ­varata viikon matkan Goaan.

– Tuli lokakuu, tuli marraskuu. Ja sitten: Missä kuukautiset viipyvät? Miksi rintani ovat kipeät? Miksi on ­paha olla?

– Soitin neuvolaan ja kysyin, voiko minulla olla vaihdevuodet. Terveydenhoitaja naurahti, että hyvä rouva, tehkääpä raskaustesti, Reetta muistaa.

Adoptioprosessi ja Intian-matka peruuntuivat. Ada syntyi elokuussa 2004. Kun vauva oli kymmenen kuukauden ikäinen, Reetta alkoi odottaa toista lastaan, Aino-Kaisaa.

Kohtaaminen tunteita täynnä

Ada täytti kuusi vuotta 4. elokuuta vuonna 2010. Se oli ihana kesäpäivä.

Reetta seisoi sydän syrjällään eräässä eteläsuomalaisessa puistossa. Hän ei saanut kunnolla henkeä, koska pelotti niin paljon.

Onneksi tukena oli biologisen suvun serkku, johon Reetta oli saanut yhteyden Facebookin kautta. Serkun avulla oli syntynyt tiivis ja lämmin side enoon – sekä aivan uusi mahdollisuus olla yhteydessä biologiseen äitiin, Teijaan.

Äkkiä puiston käytävää pitkin tuli vaalea, keski-ikäinen nainen kädet levällään. Hän itki. Nainen rutisti Reetan syliinsä niin lujasti, että teki melkein kipeää.

"Tajusin, että hänkin on kaikki nämä vuodet ollut äiti. Vain salassa."

Siinä halauksessa Reetta ja hänen biologinen äitinsä palasivat ajassa taaksepäin.

– Minä olin pieni vauva, ja Teija parikymppinen, tuore äiti. Sillä hetkellä tajusin, että hänkin on kaikki nämä vuodet ollut äiti. Vain salassa.

Naiset istahtivat puiston penkille ja katselivat toisiaan. Reetta tunnisti Teijan kasvonpiirteissä ja eleissä tuttuutta. Kuin Aino-Kaisa!

Latautunut tapaaminen kesti puoli tuntia. Sitten tuli raja.

– Aivan kuin olisin mennyt kuplaan. Siinä hetkessä oli liikaa tunteita, liikaa kaikkea. Napsahdin arkeen: minun oli ajettava kotiin, pantava lapset nukkumaan, noustava töihin seuraavana päivänä.

Tiivis yhteys sukupolvien välillä

Keväällä 2011 Reetta ja Teija joivat kahvia biologisen enon keittiössä. Tämä oli avannut kotinsa ovet Reetan ja Teijan tapaamisille, sillä Teija joutui salaamaan asian mieheltään.

Reetta oli jälleen tulossa äidiksi. Hänen vatsansa oli jo pyöristynyt. Hän ja Juha olivat antaneet mahdollisuuden kolmannelle lapselle.

Kahvi tuoksui, radio soi hiljaa. Teija asetti kätensä Reetan vatsalle ja tunsi vauvan potkivan.

– En tiedä, mitä hän ajatteli sillä hetkellä. Ehkä hän palasi omiin raskauksiinsa. Ehkä iloitsi siitä, että hänestä tulee mummo. Se oli hyvin epätavallinen tilanne, mutta samalla täysin luonnollinen.

Reetta katseli Teijan käsiä ja ajatteli, miten ihmeellinen on sukupolvien jatkumo.

Sukupolvet olivat tiiviisti läsnä kolmannen lapsen odotuksessa. Raskausaikana Reetta vieraili säännöllisesti biologisen mummonsa luona hoitokodissa.

Jenny-mummo oli jo dementoitunut, mutta hän reagoi kosketukseen. Joskus myös Ada ja Aino-Kaisa tulivat mukaan. Kun he lauloivat, mummo hihkui ja taputti käsiään.

Reetan ja Juhan kolmas tytär oli kymmenen päivää vanha, kun mummo kuoli. Juha totesi, ettei lapsen nimestä ollut epäilystäkään.

Kurjosten kotona Hollolassa vallitsee tänään rauha. Ada, 9, ja Aino-Kaisa, 7, ovat koulussa, Jenny, 2, osapäivähoidossa. It-alan yrittäjänä työskentelevä isä Juha, 36, on töissä.

Reetalla on vapaapäivä opinnoistaan Tampereen yliopistossa, jossa hän valmistelee hoitotieteen gradua. Sen aihe on adoptoidun naisen tulo äidiksi.

Reetta keittää teetä ja tarjoaa pullaa. Pitkon kantapalat jäävät lapsille, ne ovat heidän herkkuaan hillon kanssa.

Kello raksuttaa, kohta Reetan on riennettävä. Edessä on neuvolakäynti.

Kaksi viimeistä raskautta ovat olleet Reetalle hyvin erityisiä. Hän on voinut kokea äitiyden uudella tavalla nyt, kun verenperintö on löytynyt.

– Se, että tiedän entistä tarkemmin sen, kuka olen ja mistä tulen, vaikuttaa kaikkeen. Siihen, miten koen asiat.

– Imetin Jennyä pidempään kuin Adaa ja Aino-Kaisaa. Biologisen äidin kohdattuani tajusin, mistä olin itse jäänyt vauvana paitsi. Imetys sai entistä syvemmän merkityksen.

Reetta etsii kännykästään lasten napsimien kuvien seasta kuvan Teija-mummosta. Tällä hetkellä Teijaa muistuttaa lapsista eniten Jenny. Molemmilla on vaaleat hiukset ja pehmeät kasvonpiirteet.

Reetta ja Teija pitävät yhteyttä. Tapaamisia on harvakseltaan, mutta sitäkin useammin naputellaan ystävällisiä tekstiviestejä.

Reetta kuvailee heidän suhdettaan lämpimän korrektiksi kahden aikuisen suhteeksi.

"Ilman adoptioäidin suojaa ja rakkautta en olisi koskaan ­voinut kohdata biologista äitiäni."

– Juurien etsintä ei olisi onnistunut ilman adoptiovanhempieni antamaa rakkautta. Äidilleni ei taatusti ollut helppoa se, kun vouhotin bio-äidin löytymisestä.

– Ilman äidin suojaa ja rakkautta en olisi koskaan ­voinut kohdata Teijaa.

Rakkautta on monenlaista

Välinpitämättömyys. Viha ja katkeruus. Ymmärrys. Hyväksyntä. Reetan tunteet hänen biologista äitiään kohtaan ovat vuosien saatossa muuttuneet.

Reetan tie äitiyteen ja juurilleen ovat kuin kaksi risteävää polkua.

– Matka on opettanut paljon. Ei ole olemassa yhtä oikeanlaista äitiyttä. Joskus parasta äidinrakkautta on se, että luopuu lapsestaan. Olen oppinut armollisuutta. ­Jokainen kykyjensä mukaan.

Tämän Reetta tahtoo välittää lapsilleen: Rakkautta voi olla monenlaista, niin kuin on ihmisiä ja elämäntilanteitakin. Mitä vahvempi on sisäisesti, sen helpompi on hyväksyä erilaisuutta.

Viime äitienpäivänä Reetta kävi ensin tapaamassa Teijaa. Sitten hän ajoi äitinsä Tarjan pihaan.

– Sinä rakas kahden äidin lapsi, tämä sanoi ja halasi tytärtään.

Reetta hymyilee muistolle.

– Teija antoi minulle elämän. Tarja opetti, miten sitä eletään.

Teijan nimi on muutettu.

Meidän Perhe 2/2014

Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.

Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”


Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017

Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.