Lapsi on puolivuotias. En käsitä, miten hän on jo niin iso. Yritän muistella häntä pienempänä. Millainen hän oli vastasyntyneenä? Entä parin kuukauden ikäisenä?

Lapsi on puolivuotias. En käsitä, miten hän on jo niin iso. Yritän muistella häntä pienempänä. Millainen hän oli vastasyntyneenä? Entä parin kuukauden ikäisenä?
Minä en muista. Tästä ihmiset varoittivat, ja se on totta. En ole pitänyt ensimmäisistä kuukausista päiväkirjaa, vaikka kaikki sanoivat, että muistoja vauvavuodesta kannattaisi kirjoittaa ylös.
Minä en ole kirjoittanut, en sanaakaan. En ole jaksanut. Milloin edes kirjoittaisin? Niinä hetkinä, kun poika viihtyy hetken itsekseen, minä käytän tilanteen hyväkseni ja tyhjennän astianpesukonetta. Välillä tuntuu, että en muuta teekään kun imetän, valvon ja tyhjennän astianpesukonetta.  

Tämä aika on mennyt niin nopeasti. Enää neljätoista tällaista salamanno­peaa elämänpätkää, ja lapsi menee kouluun. En taida kestää sitä, että hän kasvaa isoksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni pelkään kuolemaa. Päiväkävelyllä vauvan kanssa katson Helsingin katuja, puistoja, taloja ja liikenneympyröitä ja ajattelen, että jonain päivänä, kun minua ei enää ole, kulkee lapseni ehkä täällä, eikä hänellä ole äitiä, jolle soittaa, jos hänellä on hätä. Katson lapseni pyöreiden kasvojen keskellä tapittavia sinisiä silmiä ja yritän kuvitella, miltä hän mahtaa näyttää vanhana miehenä. Minua itkettää, taas, ehkä tuhannennen kerran tänään.

Olen aina ajatellut, että jos lapsen teenkin, yksi on hyvä. Yhden lapsen kanssa on helppo matkustaa ja muuttaa. Yhden voi ottaa mukaan mihin vain. Nyt katson lastani ja ajattelen, että hänellä pitäisi olla sisarus, jotta hänellä olisi kesälomilla seuraa, jotta hän oppisi jakamaan omistaan ja jotta hän ei olisi yksin, kun hänen vanhemmistaan aika jättää. Biologia puhuu minussa. Mutta niin se puhuu muissakin. Ystäväni, joka halusi aina vain yhden lapsen, harkitsee nyt toista. Hän sanoo: ”Pitää tehdä toinen lapsi, että on edes yksi, jos toinen menee pilalle.”

Lapsi on puolivuotias, ja lapsen isä sanoo minulle, että on mukavaa, kun olen taas hyvällä tuulella. Synnytyksestä on kulunut kuusi kuukautta, ja vasta nyt minusta tuntuu, että alan olla edes vähän oma itseni. Lapsi nukkuu, ja niin minäkin, enemmän kuin aikoihin.
Olin jo epätoivoinen. Väsymykseni meni niin pitkälle, etten pystynyt enää nukkumaan, vaikka olisin saanut nukkua. Onneksi enkelit lehahtivat paikalle. Naapurin rouva kiikutti pienokaista vaunulenkille, että minä sain hetken huilata. Toisella paikkakunnalla työkeikalla oleva ystäväni antoi kotinsa avaimet ja patisti: ”Mene, nuku.” Ja kun en muuhun pystynyt, hyppäsin junaan ja matkustin vauvan kanssa lapsuudenkotiini. Isovanhemmat ruokkivat ja hoivasivat minua, jotta minä jaksoin ruokkia ja hoivata vauvaa.
Lopulta valmistauduin unikoulutukseen. Kerroin aikeistani tuttavalleni, joka sähähti, että aiheuttaisin lapselleni valtavat traumat. Onneksi en ole syyllistyvää sorttia. Sitä paitsi minä ajattelin koko perheemme parasta. Tätä nukkumatonta menoa me kaikki muuttuisimme apaattisiksi ja turvattomiksi olennoiksi.

Totuus on, että eräänä yönä olin niin väsynyt, että en jaksanut nousta, kun vauva kitisi. Laitoin korviini tulpat, vedin peiton pääni yli ja esitin kuollutta. Ihme tapahtui, vauva hiljeni ja nukahti hetken kuluttua uudelleen. Sama toistui ja toistui. Seuraavana yönä oli lapsen isän vuoro. Minä kirjauduin sisään naapurihotelliin – ja valvoin koko yön. Sydämeeni sattui, kun ajattelin kotona itkevää lastani. Aamulla kömmin hermorauniona kotiin. Minua odotti lauleskeleva lapsen isä ja iloisena leikkivä lapsi, joka oli nukkunut itkemättä läpi koko yön, tietysti. Seuraavina öinä kun lapsi nukkui, minä heräilin vähän väliä tarkistamaan, onko hän kuollut. Lopulta uskoin, että hän vain nukkuu.

Lapsi on puolivuotias, ja minä vietän viikonlopun erossa perheestäni. Pakkaan rintapumpun kassiini ja lähden viikonlopuksi kylpylään Tallinnaan. Minä haluan ja tarvitsen tätä lomaa maailman eniten ja vähiten. Tarvitsen lepoa, mutta pelkään, että en pysty lepäämään hetkeäkään. Epäilen, että tulen tuntemaan sellaista fyysistä ikävää, mitä en ole koskaan edes aavistanut tuntevani. Tämä kaikki on ihan hullua. Minä pelkäsin lasta odottaessani eniten sitä, että en enää koskaan saisi olla tarpeeksi paljon yksin. Ja nyt minä en enää halua olla yksin. Biologia, syytän sinua.

Maria Veitola on 39-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluu mies ja huhtikuussa syntynyt vauva. Maria kertoo kolumnissaan, miten hän opettelee äidiksi yrityksen ja erehdyksen kautta.

Vauva 12/2012

Biologia, syytän sinua

Ihana, ihana kirjoitus! Puit sanoiksi kaikki ne oudot tuntemukset jotka pulpahtivat itsellenikin yllättäen vauvan kasvaessa. Kuolemanpelko ja muu biologia iskee kuin lekalla päähän kun katselee omaa suloista naperoa. Kummaa, mutta totta. Ehkä se hellittää samalla kun toinen kasvaa.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.