Mikon elämä oli katketa auto-onnettomuuteen. Vastuu vauvasta sai hänet takaisin raiteilleen.

Lokakuinen perjantai-ilta Mäntsälässä vuonna 1993: Opel Corsan avaimet eteisen pöydällä ja päässä 16 vuoden elämänkokemuksen lisäksi muutama keskiolut. Yläasteen viimeistä luokkaa käyvä Mikko­ Ratia­ on viikonlopun aloittelutunnelmissa ystävänsä, toisen Mikon, ja tämän tyttöystävän Tiinan kanssa.

Luvatta on ajeltu ennenkin, pojat ajattelevat. Kaveri nappaa äitinsä auton avaimet. Mikko kampeaa takapenkille, yrittää turvavöitä kiinni mutta luovuttaa, koiran viltti on esteenä. Kuljettaja painaa kaasua syrjätiellä. Vastaan tulee kivi. Ja ilmalennon jälkeen pelkkä pimeys.

Mikon seuraava muistikuva on kahden viikon päästä Töölön sairaalassa.

– Yritin huutaa apua, mutta suustani tuli vain mongerrusta. Olin kauhuissani. Ajattelin, että elämäni oli nyt tässä. Olin vankina omassa ruumiissani, Mikko kertoo.

Lääkärit ovat pitäneet Mikon tajuttomana. Hän oli sinkoutunut tuulilasin läpi ja saanut aivoruhjevamman. Tiinan lantio on murtunut, kuljettaja on selvinnyt ruhjeilla.

Mikko näkee vasemmalla silmällään valoa, oikealla ei aluksi mitään. Hänen oikea puolensa ei toimi, ja myös puhekyky on vaurioitunut. Vaikeavammainen, sanovat lääkärit, eivätkä anna toivoa toipumisesta.

"Tuntui etten jaksanut enää elää"

K-o-t-i-i-n. Mikko osoittaa kirjaimia yksi kerrallaan hoitajan tekemästä kirjaintaulusta. Onnettomuudesta on kulunut puolitoista kuukautta. Mikko istuu pyörätuolissa Kiljavan sairaalassa kuntoutettavana, vanhojen miesten seurassa.

Äiti käy katsomassa, istuu sängyn laidalla ja yrittää piristää poikaansa kertomalla arjesta kotona. Mikolla on ikävä perheensä luo. Pahinta on, ettei hän voi puhua.

Kirjaintaulun avulla Mikko voi tulla edes muutamalla sanalla ymmärretyksi.

Joulun Mikko haluaisi viettää kotona, mutta henkilökunta ei aluksi suostu, itsemurhariskin takia. Kun lupa lopulta heltiää, tapahtuu ihme: aattoaamuna Mikko nousee haparoiden tuolistaan ja ottaa muutaman askeleen seinästä tukien. Kuntoutus jatkuu, Mikko oppii kävelemään ja puheterapian avulla vähitellen myös paremmin puhumaan.

– Löysin itsestäni sisua, kun ajattelin Eino-pappaani. Hän keinutti minua pienenä sylissään ja kertoi huikeita tarinoita sotavuosiltaan. Pappa oli isänmallini.

Parin vuoden aikana Mikko toipuu niin, että pystyy käymään peruskoulunsa loppuun ja muuttamaan omilleen. Hän joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle, 18-vuotiaana, mutta suunnittelee opintoja kauppaoppilaitoksessa. Välivuosi koulun jälkeen on kuitenkin kohtalokas. Kun kukaan ei ole käskemässä, Mikko alkaa juoda.

Hän jättää laskut maksamatta eikä soita enää kavereilleen. Välit tyttöystävän kanssa katkeavat. Mikko eristäytyy ja ahdistuu. Ja juo päälle vähän lisää. Vammautuminen on sittenkin ollut liian kova pala.

Jo ennen onnettomuutta Mikolla oli mennyt huonosti. Hän oli koulussa pahis, joka haistatteli opettajille ja jäi yhdeksännellä luokalleen. Ala-asteella häntä, syrjäkyliltä muuttanutta landepaukkua, oli kiusattu. Kiusaaminen oli kuitenkin päättynyt kun selvisi, että hän pelasi hyvin jalkapalloa ja oli loistava maalivahti.
Onnettomuuden jälkeen siitä taidosta ei ollut enää iloa.

– Olin saanut elämäni sekaisin omalla häröilylläni. Tuntui, etten jaksanut enää edes elää.

– Vedin yliannostuksen lääkkeitä, mutta lopulta oksensin lääkkeet itse ulos. Pelotti. Olin kuitenkin nuori, elämänhalu oli kuolemaa voimakkaampi. Ajattelin suremaan jääviä äitiäni ja sisaruksiani. Täytyi olla jokin toinenkin ratkaisu.

"Olin 24-vuotias, ja mietin kuka olen"

Mikon ei ole kuitenkaan helppoa nousta jaloilleen. Seuraavat vuodet hän muistaa mustina. Mikko on masentunut, mutta yrittää. Hän pääsee oppisopimuksen kautta kauppaoppilaitokseen valmentavalle kurssille, mutta opiskelusta ei tule mitään. Velkasaneerauksen avulla rahahuolet onneksi hellittävät. Mikko pohtii omaa elämäänsä. Helpoiten ajatukset purkautuvat kirjoittamalla. Se häneltä oli sujunut jo koulussa.

– Olin 24-vuotias, ja mietin kuka olen. Tajusin, etten koskaan parantuisi ennalleni. Asian hyväksyminen oli käänne oikeaan suuntaan. Samoin se, että jätin viinan. Alkoholi ei poistanut ongelmiani.

Samoihin aikoihin Mikko törmää netissä nuoreen naiseen. Pian he vaihtavat sähköpostiviestejä ja suunnittelevat tapaamista. Mikkoa jännittää. Niin paljon, että hän peruu treffit, kahdesti. Kahden kuukauden kuluttua hän kuitenkin huomaa istuvansa kahvilassa vastapäätä punertavahiuksista goottityttöä. Heillä riittää puhumista tuntikausiksi. Mikko kertoo kolaristaan ja elämästään. Se tuntuu vapauttavalta.

Vielä saman vuoden aikana Mikko ja tyttö muuttavat yhteiseen kotiin. Parin vuoden päästä he menevät naimisiin ja alkavat suunnitella vauvaa. Mikon elämä muuttuu, kun lopulta raskaustesti näyttää plussaa.

– Tietysti aluksi pohdin, olisiko minusta isäksi. Mutta aika pian lakaisin sellaiset mielestäni. Isossa perheessä kasvaneena en olisi voinut ajatella elämää ilman lapsia. Kukaan ei voi etukäteen tietää, kasvattaako lastaan oikein vai ei, oli sitten vammainen tai ei.

"Mikään ei ole tärkeämpää kuin tyttäreni"

Kun Mikko saa ihanan pienen tyttövauvan syliinsä, hänen sydämensä pomppii ilosta. Vauvassa on äitinsä sukujuurten ansiosta lappilaista näköä. Lapsi on Mikosta kuin satu, tai tarina. Tyttö saa nimekseen Saga. Ensimmäistä kertaa elämässään Mikko­ kantaa vastuuta toisesta ihmisestä.

– Mikään ei ole tärkeämpää kuin tyttäreni. Lapsen myötä sain kaiken.
Mikko oppii vaihtamaan vaipan yhdellä kädellä. Se on hidasta, mutta onnistuu. Sisukkaasti Mikko opettelee pukemaan ja syöttämään vauvaa. Hän pelkää, että lapsi putoaa hänen kömpelöistä käsistään.

Kun Saga on yhdeksän kuukauden ikäinen, vaimo palaa töihin ja Mikko jää koti-isäksi. Päivisin isä ja tytär leikkivät nalleilla ja kuuntelevat Fröbelin palikoita. Mikko osaa laulut ja leikit ulkoa. Hän saa lastenhoitoon apua omalta ja vaimon äidiltä sekä kummankin siskoilta. Se tuntuu Mikosta turvalliselta. Sagalla on ympärillään muitakin rakastavia ihmisiä.

Mikko huomaa, että hänellä ja Sagalla on samanlainen luonne, tulinen, mutta helposti leppyvä. Isä ymmärtää hyvin tytärtään, mutta tahtojen taisteluilta he eivät välty. Lukuisia kertoja uhmaikäinen Saga säntää ulos liian kepeissä pukimissa, eikä isä ehdi perään.

"Täydellinen ei tarvitse olla, mutta voi olla ihan hyvä"

Kun Saga vilkuttaa isälleen ensimmäisen koulupäivän aamuna, Mikkoa pelottaa. Hän murehtii, että tytärtä kiusataan siksi, että hänen isänsä on invalidi ja erilainen. Mikko muistaa liian hyvin, millaista oli olla koulukiusattu.

– Saga ei ole koskaan ihmetellyt erilaisuuttani, ainakaan ääneen. Pienellä paikkakunnalla on se etu, että ihmiset tuntevat toisensa. Sagan kaveritkaan eivät kavahda minua, vaikka kävelen huonosti ja joudun keskittymään puheeseeni. Saga ainakin oppii hyväksymään erilaisuutta paremmin kuin monet muut lapset.

– Voin omalla esimerkilläni näyttää, että ei tarvitse olla täydellinen. Silti voi olla ihan hyvä.

Mikko sanoo, että hän valehtelisi, jos väittäisi, ettei ole kohtalostaan yhtään katkera. Talvisin hän on lähes vankina kotonaan. Inva-kolmipyörällä ei ole sohjoon asiaa.

Kesäisin Mikko suree, ettei pääse festareille. Rakas jalkapallo­ on jäänyt, samoin kitaransoitto. Ja jos paikkakunnalle tulee sirkus, jonkun muun täytyy viedä Saga sitä katsomaan.

Kun Saga soittaa klassista kitaraa tai sähköbassoa, Mikko on ylpeä. Tytär on perinyt isänsä musikaalisuuden. Saga myös piirtää ja maalaa, on näppärä käsistään. Tekee kaikkea sitä, mitä Mikko itse ei vammautuneen kätensä vuoksi pysty tekemään.

– Saga saa toteuttaa nyt minun haaveeni.

Anne Rikama: Perhe pelasti, Meidän Perhe 5/2015

Kuva: Panu Pälviä

Lue lisää

Raitistunut Teemu Suominen: "Lopetin juomisen poikani takia"

Kirjailija Elina Hirvonen: "Virheetöntä vanhempaa ei ole"

Henri ymmärtää, että ruutuaika kuulostaa  hyvältä idealta heistä,  jotka eivät itse pelaa. ”Minusta tärkeämpää on, mitä siellä ruudussa pyörii.” Kuva: Amanda Aho

Pelihetket ovat lapsen ja vanhemman yhteistä aikaa, sanoo Henri Huittinen.

Kun Henri Huittinen, 30, oli nelivuotias, olohuoneeseen tuli 8-bittinen Nintendo, jota hän sai pelata yhdessä äidin kanssa. Nyt peliohjain on siirtynyt seitsemänvuotiaalle Leolle, jonka kanssa isä kirjoittaa Skidi ja Faija -blogia ja kuvaa Youtube-videoita.

– Ennen lasten syntymää olin aktiivinen pelaaja ja tein videoita Youtube-kanavalle. Kun Leo syntyi, pelaamiselle oli vähemmän aikaa. Nyt vuosien jälkeen huomasin, että lapsille on siellä turvallista sisältöä hyvin vähän. Siksi halusin tarjota kanavan, jossa voi hyvillä mielin katsella pelivideoita, Henri kertoo.

Henri näkee pelimaailmassa niin paljon hyvää, että hän haluaa jakaa innostuksensa lastensa kanssa. Hänen mukaansa pelaaminen tukee lapsen mielikuvituksen kehittymistä ja syy-seuraus-suhteiden ymmärtämistä.

– Se vaatii vanhemman läsnäoloa ja keskustelua peleistä. Samalla pelihetket tarjoavat helpon harrastuksen yhdessä lapsen kanssa.

Leo saa pelata niin paljon kuin haluaa.

– Jos muksulla hoituvat sosiaaliset suhteet, liikkuminen, läksyjen teko ja ruokailut, en näe syytä rajoittaa ruutuaikaa. Toki jos istuu jatkuvasti ruudun äärellä, on vanhempien tehtävä patistaa muiden leikkien äärelle.

”Pelaaminen aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään.”

Pelejä ei tarvitse pelata vain sisätiloissa. Huittisten harmaa sohva saa usein olla rauhassa, kun Leo metsästää pokémoneja pihalla.

– Kirjojen jälkeen pelit ovat ehkä opettavaisin tapa käyttää viihdettä. Sen lisäksi, että pelaaminen on hauskaa, se myös aktivoi ajattelemaan ja haastamaan itseään. Peleistä oppii myös kieliä ja ne auttavat kehittämään pidempää pinnaa.

Kun edessä on tiukka kohta, voivat peliohjaimet ja hurjat sanat lentää. Näin käy joskus myös Leolla, ja silloin on hieman pidemmän pelitauon paikka. Henrin mielestä Leo on kuitenkin oppinut hallitsemaan hermojaan entistä paremmin.

– Tosin muutama viikko sitten olimme perheen kesken ulkona ja Leo kiukustui pelaamalleen pelille. Hän heitti puhelimen jonnekin jorpakkoon, ja siitä halkesi näyttö. Sen jälkeen oli kyllä semmoiset keskustelut, että puhelimella ei pelata nyt ihan vähään aikaan.

Meidän Perhe 12/2017

Vierailija

Pelaamista harrastava isä: ”En näe syytä rajoittaa lapsen ruutuaikaa”

Vierailija kirjoitti: Saa pelata niin paljon kuin haluaa, kunhan muut asiat toteutuvat (sos.suhteet, ulkoilu...) mutta ulkonakin ollaan luuri kädessä? Silloinkin kun ollaan perheen kesken?? Paljonkohan sitä ruudutonta aikaa lopulta lapselle tuleekaan? Ei hyvää päivää. Niinno, meillä ei koskaan ole ollut ruutuaikaa mutta kummasti 8 vuotias tyttö on osaa käyttää järkevästi laitteita. Toisinaan on päiviä jolloin ei niihin koske ollenkaan, ihan omasta tahdostaan. Kaikki kun ei automaattisesti ole...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.