Äidiksi tulo aktivoi lapsuudesta tuttuja tapoja – ja herättää joskus vaikeitakin tunteita.

1. Löydä paikkasi sukupolvien ketjussa

Kun sylissä on oma vauva, jostain syvältä nousee yhtäkkiä mieleen tuttu iltalaulu, äidiltä opittu. Kielen päälle putkahtaa hellittelysanoja vuosien takaa.

Äidiksi tulo aktivoi lapsuudesta tuttuja tapoja. Niihin voi liittyä hyviä muistoja, lämmintä hoivaa ja turvaa. Äidiksi tultuaan nainen voi nähdä selvemmin paikkansa sukupolvien ketjussa.

Parhaimmillaan voit ammentaa suvun henkisestä perinnöstä voimaa ja aineksia muuttuvaan minäkuvaan. En ole yksin ja ensimmäisenä tässä uudessa tilanteessa! Nyt on minun vuoroni antaa lapselleni sitä lempeyttä ja huolenpitoa, jota olen itse pienenä saanut. Oma äiti on monelle naiselle tärkeä tuki. Noin puolet lapsiperheiden äideistä kokee olevansa erittäin läheinen äitinsä kanssa.

2. Mummit ja mammat tutuiksi

Teini on usein ärtynyt äitiinsä, oli tämä millainen hyvänsä. Vihaisuus on osa irtautumista. Aikuisena voi jo päästä tunteen yli ja ymmärtää äitiä uudella tavalla.

Miksi äiti on niin iloton ja kireä? Miksi hän on hapan, kun tytär käy vauvansa kanssa kahviloissa ja tapaa ystäviä?

Keskustele äitisi ja suvun naisten kanssa. Millaisia mahdollisuuksia äidilläsi aikoinaan oli? Miten häntä kasvatettiin?

Naisen malli siirtyy sukupolvelta toiselle usein tiedostamatta. Moni edellisten ikäluokkien naisista on saanut vahvan naisen mallin. Naisten on pitänyt pärjätä ja olla tasa-arvoisia, mutta myös uhrautua ja palvella muita. Tämä näkyy työpaikoilla ja perheiden työnjaossa. Naiset kantavat edelleen päävastuun perheestä ja kodista.

Nuori feministikin saattaa äidiksi tultuaan alkaa tiedostamattaan toteuttaa kulttuurisia odotuksia. Rooleja on siksi hyvä pohtia, myös puolison kanssa.

3. Varo täydellisyyden ansaa

Joskus äitisuhde on niin kipeä, ettei sitä halua ajatella. Äiti joi, oli etäinen, ilkeä tai väkivaltainen. Tai äiti oli onneton ja häntä piti suojella.

Tyttö on voinut joutua kantamaan liian suurta vastuuta ja jäänyt vaille hoivaa. Aikuisena hän ajattelee uhmakkaasti: vaikka lapsuuteni oli huono, minä ainakin saan onnellisen perheen.

Tässä piilee vaara. Jos odottaa perheen perustamisen parantavan haavat, saattaa tiedostamattaan toivoa lapsiltaan huolenpitoa ja roolit vääristyvät. Tai sitten asettaa itselleen liian suuria vaatimuksia: minäpä olenkin äitinä täydellisen lempeä ja hyvä.

Epäonnistuminen mahdottomassa tehtävässä johtaa pettymykseen ja vihaan. Perhe-elämä ei korjaa tyytymättömyyttä itseen, ja kielteinen kierre jatkuu.

Jotta ei siirtäisi kipukohtiaan eteenpäin, ne kannattaa tiedostaa ja kohdata. Hae apua vaikeisiin tunteisiin terapeutilta. Lohdullista on, että hyvin moni jakaa samantapaisia tunteita. Suhde äitiin tai omaan äitiyteen on harvoin täysin ongelmaton.

4. Vedä rajat

Jos perityt tavat ärsyttävät, mieti suhdettasi äitiisi. Hiertääkö jokin välejänne? Joskus ärsytys kertoo rajojen epäselvyydestä. Miten kiinni olen äidissä, onko minulla ollut tilaa kasvaa?

Jokaisen naisen on aikuistuessaan irtauduttava äidistään. Erityisen hankalaa se voi olla kilteille tytöille, joiden suhde äitiin näyttää ristiriidattomalta. Tytär voi pyrkiä aikuisenakin miellyttämään  ja todistamaan, että pärjää.

Liian tiivistä suhdetta voi olla vaikea kyseenalaistaa. Eihän rakasta äitiä sovi arvostella.

Isoäidit haluavat usein olla mukana tukemassa nuorta perhettä, ja siitä on parhaimmillaan iloa kaikille. Osallistumisen tapojen täytyisi kuitenkin tuntua kaikista hyvältä.

5. Et ole äitisi kopio

Väsynyttä marttyyrin huokailua. Tapa kurtistaa kulmia, kun lapsi kiukuttelee. Vahingossa möläytetty ankeuttava fraasi: Itku pitkästä ilosta.

Joskus äidiltä perityissä eleissä, ilmeissä ja sanoissa onkin ikävämpi sävy. Ne voivat ärsyttää ja suututtaa eikä niitä haluaisi toistaa. Voi ei, alan kuulostaa ihan äidiltäni! Eihän minusta tällaista pitänyt tulla.

Voit lohduttautua sillä, että vaikka äänenpainot periytyisivätkin, kukaan ei ole äitinsä kopio – ei hyvässä eikä pahassa. Vanhemmuutta muovaavat niin oma persoona, elämänvalinnat kuin ympäröivä yhteiskunta. Oma tapasi olla äiti kypsyy ajan kanssa.

Asiantuntija: VTL, toiminnanjohtaja Helena Palojärvi, Naistenkartano ry

Anna Tommola: Ihan kuin äidin suusta, Vauva 5/2015

Lue lisää:

Tunnemyrsky valmistaa äitiyteen

Kuva: Satu Kemppainen
Kuva: Satu Kemppainen

On vaikeaa olla kiitollinen matolle pissaavasta koirasta ja sotkuisesta kodista. Kokeilin sitä ja se kannatti.

Lasinen purkki putosi kiviselle kylpyhuoneen lattialle ja hajosi miljoonaksi teräväksi palaseksi. Ensimmäinen ajatukseni oli: aina tässä käy näin. Mutta sitten mieleni sysäsi minulle takavasemmalta toisen ajatuksen, joka yllätti itsenikin.

Muutama vuosi sitten tuttuni kirjoitti Facebookiin, että hänen puhelimensa hajosi. Vihaisten emojien sijaan päivitys oli kuorrutettu onnellisilla hymynaamoilla: Jes, nyt ainakin saan syyn vaihtaa puhelinta!

Onpa paksua, ajattelin. Pitääkö puhelimen hajoamisestakin nyt olla noin kiitollinen?

Olin se tyyppi, joka näki asioissa helpommin huonot puolet. Päätin muuttaa omaa ajattelua, mutta miten? Aloin pohtimaan aktiivisesti, mikä kaikki elämässäni on hyvin.

Aloitin helpoimmasta, lapsestani. Olen hänestä kiitollinen, sillä tiedän, että kaikille lapsen saaminen ei todellakaan ole yhtä helppoa, kuin se minulle oli. Tietysti lapsi ärsyttää minua välillä ja ottaa päähän. Mutta silti: olen maailman kiitollisin, että tyttäreni on terve ja meillä on läheiset välit.

Toiseksi olen kiitollinen terveydestäni. Seuratessani sivusta lähiomaisen taistelua melanooman, sydänsairauden ja kroonisten kipujen kanssa olen kiitollinen, että minulla on mahdollisuus liikkua ja elää toistaiseksi terveessä vartalossa.

Olen erityisen kiitollinen nykyisestä tasapainoisesta ja jonkun mielestä varmasti tylsähköstäkin elämästäni. Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat sellaisia, joita kenenkään ei tarvitsisi kokea. Tavallaan olen kiitollinen niistä elämäni huonoistakin hetkistä: niiden ansiosta minusta tuli parempi äiti.

Kiitollisuus lisää tyytyväisyyttä omaan arkeen.

Mutta entäs sitten ne pienet arkiset asiat, ne ruuhkavuosien tutut tilanteet kun kauppakassit painavat, koti on siivoamatta ja koira pissaa matolle? Voiko niistä muka olla jotenkin kiitollinen?

Voi, ja pitää. Kiitollisuus nimittäin lisää tyytyväisyyttä omaan arkeen.

Minulle painavat kauppakassit tarkoittavat sitä, että meillä on varaa ostaa ruokaa. Kun likainen koti ahdistaa, yritän nähdä niiden pölypallojen alle: meidän kotona näyttää ihan kivalta, ja se on turvallinen paikka kaikille. 

Tajusin myös, että lemmikit ne vasta ylellisyyttä ovatkin. Sehän tarkoittaa, että meillä on ylimääräistä rahaa, jonka voi käyttää vaikka koiranruokaan. 

Arki-kiitollisuus ei kuitenkaan omalla kohdallani tullut itsekseen, vaan sitä piti harjoitella. En kirjoitellut iltaisin kiitollisuuspäiväkirjoja, vaan ihan vain ajattelin: mitä hyvää tässä hetkessä on?

Lapsen kanssa kiitollisuutta voi harjoitella kolmen kivan asian kertomisella

Entä se ajatus, joka hiipi mieleeni silloin, kun lasipurkki tippui vessan lattialle? No olin tietysti kiitollinen imurista!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mitä jos et enää kuvailisi säätä adjektiiveilla? Ulkona ei ole kamala sadeilma, vaan ulkona sataa, sanoo lastenohjaaja Juha Alhokoski.

”Ulkoilu lasten kanssa säällä kuin säällä on monen mielestä kaunis ajatus – ennen räntäsateita ja paukkupakkasia. Silloin alkaa helposti huolettaa, pärjääkö oma kullannuppu ulkona. Oikeasti eniten rohkeutta vaaditaan vanhemmilta. Lapsi ei näe sään kamaluutta samalla tavalla kuin aikuinen: jos ulkona sataa, sehän vain tarkoittaa mahtavia lätäköitä, joissa leikkiä.

Monet aikuiset ovat vieraantuneet ulkoilusta. Esimerkiksi ajatus jatkuvasta työmatkapyöräilystä on vieras, koska untuvatakki päällä autoon hyppääminen on helpompaa.

Lapset oppivat esimerkistä. Jos vanhemmat ovat valmiita lähtemään ulos ja pukeutuvat sään mukaan, lapsikin ymmärtää, että kysymys on vain oikeista varusteista.

Kurahousut ovat väline lätäköissä leikkimiseen.

Työpaikallani päiväkodissa päätimme vanhempainillassa, ettei säätä saa kommentoida adjektiiveilla. Eli ulkona ei ole kamala sadeilma, vaan ulkona sataa. Emme myöskään puhu kurahousupakosta. Kurahousut ovat väline lätäköissä leikkimiseen samalla tavalla kuin hiihtämiseen tarvitaan sukset.

Aloittaminen on hankalinta. Siksi ulkona liikkumisesta kannattaa tehdä koko perheen säännöllinen tapa, koska ajan kanssa se helpottuu.

Liikkumisen ei tarvitse olla mitään ihmeellistä elämysten hakemista. Aina ei tarvitse mennä seinäkiipeilemään, perinteinen pyöräilykin on hyvä, arkinen harrastus, joka sopii koko perheelle.

Lapset nauttivat paljon myös ihan kävelystä. Samoin kuin aikuisten nykyään suosituissa kävelykokouksissa, lapset puhuvat kävellessään koko ajan ja kertovat kuin huomaamattaan paljon elämästään, ajatuksistaan ja haaveistaan. Tämä tarjoaa aikuiselle hienon mahdollisuuden päästä kärryille siitä, mitä pienessä mielessä liikkuu.

Metsässä on kaikki, mitä lapset tarvitsevat.

Maastosta löytyy monenlaisia leikkivälineitä, ja kun mukaan ottaa esimerkiksi kiikarin ja suurennuslasin, tekemistä riittää.

Luontoretkillä ujotkin lapset uskaltautuvat paremmin leikkeihin mukaan.

Epätasainen maasto haastaa tehokkaasti liikkumaan. Välillä taas voi pysähtyä ja rakentaa vaikka majaa. Hienomotoriikkaa kehittävän legoilla rakentelun vastapainoksi tarvitaan isoja leikkejä, joissa tila luonnossa otetaan äänekkäästi haltuun. On tärkeää, että lapsi saa elää elämäänsä leikkien ja liikkuen ulkona. Kun lapsi on näissä hetkissä pääosassa, hän voi nähdä itsensäkin uudessa valossa.

Päiväkodin lasten kanssa käymme retkillä viitenä aamupäivänä viikossa. Retket luovat ryhmään vahvan me-hengen, ja luontoretkillä ujotkin lapset uskaltautuvat paremmin leikkeihin mukaan, koska jokaiselle löytyy varmasti sopiva rooli.”

Juha Alhokoski on lastenohjaaja helsinkiläisessä päiväkodissa ja intohimoinen pyörällä liikkuja.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.