Ystävät katosivat vauvakuplaan ja äitikerhot tuntuivat vierailta, Anna Nummisto kirjoittaa.

”Istumme penkillä joen rannassa. On heinäkuu 2013 ja helle. Mieheni syöttää muutaman viikon ikäistä tytärtämme, ja turistit räpsivät kuvia Porvoon pastellinsävyisistä puutaloista.

Vauva-arki tuntuu epätodellisen helpolta. Tytär nukkuu suurimman osan päivästä, matkustaa tyytyväisenä autossa ja vaunuissa. Reissaamme koko kesän mökeillä ja sukulaisissa. Kaikki haluavat nähdä vauvan, ja totun siihen, että ympärillä on hälinää.

Kesän lopussa mies palaa töihin, ja minä alan järjestää ristiäisiä. Aavan ensimmäisen juhlan jälkeen pidän itseni kiireisenä suunnittelemalla matkaa New Yorkiin. Kun palaamme Suomeen, edessä on ensimmäinen joulumme perheenä. Loppiaisen jälkeen hulina päättyy.

Tulee arki – ja odottamaton tyhjyys.

Asumme pienessä kylässä neljänkymmenen kilometrin päässä pääkaupunkiseudusta, sukulaisista ja ystävistämme. Matka ei ole pitkä, mutta yhtäkkiä Helsinki tuntuu olevan valovuosien päässä. Talvi on pimeä ja märkä.

Toppapuvut, lämpöpussit ja villakerrastot tekevät lähtemisestä helvettiä. Lapsi huutaa autossa kuumissaan. Minulla virtaa tuskanhiki. Puolivuotiaan raahaaminen toppavaatteissa on kamalinta mitä tiedän.

Lakkaamme lähtemästä mihinkään. Mies käy töissä, minä pyörin lapsen kanssa kotona. Päiväuniajat käytän tehokkaasti siivoamiseen. Imuroin ja moppaan päivittäin.

Jynssään kylpyhuoneen kaakelinsaumat ja järjestän kaapit kuukauden aikana useammin kuin elämäni aikana yhteensä. Saattaa kulua useita päiviä ilman, että puhun kenenkään muun aikuisen kuin mieheni kanssa.

Kaipaan kipeästi aikuiskontakteja. Tajuan, etten ole niitä äitejä, jotka viihtyvät koko päivän sängyssä vauvaa imettäen ja loruillen.

Muutama hyvä ystäväni on äitiyslomalla samaan aikaan. Harvat tapaamisemme ovat kaoottisia. Vauvat huutavat ja vaativat huomiota vuorotellen. Ajatus ei pysy kasassa minuuttiakaan, keskustelun seuraaminen on mahdotonta.

Eteisessä naurahtelemme vaivaantuneina: No, tää oli nyt taas tällaista. Ensi kerralla sitten paremmalla ajalla.

Puhelimessa puhuminen on lähes yhtä toivotonta. Vauvojen päiväuniajat eivät osu yksiin. Iltaisin minä ja ystäväni olemme niin väsyneitä, ettemme jaksa jutella. Soittelemme viikkokausia ristiin ja podemme huonoa omatuntoa, kun emme kykene vastaamaan toistemme puheluihin.

Tapaan ystäviäni harvoin ilman vauvoja. Ensimmäistä illanviettoa suunnittelemme pitkään, ja odotan sitä enemmän kuin kehtaan myöntää. Olen kaivannut kiireettömiä keskusteluja viinilasin äärellä. Sovin ystäväni kanssa treffit trendikkääseen sushiravintolaan.

Ravintolassa ystäväni vilkuilee puhelintaan ja selittää, että hänen on pakko tarkistaa, miten kotona pärjäillään. Pikaisen ruokailun jälkeen hän kysyy anteeksipyytävän näköisenä haittaako minua, jos lähdetään jo kotiin.

Esitän ymmärtäväistä, vaikka kihisen kiukusta. Kotona mietin, olenko huono äiti, kun en stressaa siitä, miten mies pärjää kotona vauvan kanssa. Totta kai hän pärjää, hänhän on Aavan isä.

Olen väsynyt ja yksinäinen. Keskityn entistä tiukemmin kotitöihin. Päivät noudattavat samaa kaavaa, joka huipentuu siihen, kun mies palaa töistä. Kuunneltuani koko päivän vauvan lähinnä pitkistä vokaaleista koostuvia kiljahduksia en malta odottaa kahden aikuisen järkevää keskustelua.

Kun mies astuu ovesta, aloitan maanisen räpätyksen päivän tapahtumista. Hän murahtelee vastaukseksi ja pakenee suihkuun tai päiväunille.

Loukkaannun, koska hän ei jaksa keskustella kanssani. Viimein mies saa sanotuksi, että hän kokee puheripulini hyökkäävänä. Hän selittää haluavansa työpäivän jälkeen nauttia hetken hiljaisuudesta.

Minä puolestani yritän saada miehen ymmärtämään, että kaipaan seuraa. Hänellä on työkaverinsa, minulla vauva. Haluan puhua aikuisen kanssa.
– Onhan tuolla piha mammoja täynnä, mies ärähtää.
– Mene sinne.

Pihalla kokoontuu aamupäivisin lauma minulle mystisiä olentoja, joita vakoilen salaa ikkunasta. Reippaat hiekkalaatikkoäidit näyttävät viihtyvän taloyhtiön leikkipaikalla säässä kuin säässä. He puuhastelevat lastensa kanssa iloisesti hymyillen, Sorelit jalassa ja heijastimet heiluen.

Yritän ujuttaa hiekkalaatikolla hengailun päivärytmiimme. Tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi kököttäessäni laatikon reunalla lapsen lapioidessa hiekkaa housuillensa. Tytär tuijottaa minua hämmentyneenä, kun hoen hermostuneesti tule hyvä kakku.

Juttelen kömpelösti toisen äidin kanssa lastenvaatteiden hinnoista. Suurimman osan ajasta räplään puhelinta ahdistuneena. Huokaisen helpotuksesta, kun Aava osoittaa olevansa yhtä kiinnostunut hiekkaleikeistä kuin minä.

Keväällä sama naapurirapun äiti pysäyttää minut pihallamme ja kutsuu meidät mukaan vauvakerhoon. Yritän paeta selittämällä Aavan olevan kovin aamu-uninen. Se pitää osittain paikkansa: monena aamuna keittelemme vasta puuroa, kun toiset jo suunnistavat perhekerhoihin.

Naapuri kehottaa nappaamaan vauvan kainaloon ja syömään aamupalan kerhossa. Kotioveltamme on kerhohuoneelle matkaa sata metriä, joten selitykset alkavat olla vähissä.

Enkä ymmärrä itsekään, miksi kutsu tuntuu ahdistavalta.

Ajatuksissani muut äidit ovat imetyksestä ja kantoliinoista hössöttäviä supermutseja, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä. Koen olevani outolintu, sillä minulla ei ole tiukkaa mielipidettä täysimetyksestä tai perhepedistä. Tyttäremme sai pullomaitoa jo laitoksella, omassa sängyssään hän on nukkunut aina.

Minua ei selvästikään ole luotu kotiäidiksi. En haaveile pikkukakkosista ja -kolmosista. Kaipaan töihin ja olen lopen kyllästynyt teeskentelemään, että erityisesti nauttisin lapsen kanssa kotona olemisesta.

Kaikki muut kuitenkin tuntuvat nauttivan: vanhempainvapaalta töihin palanneet ystäväni julistavat kuorossa, kuinka haluaisivat olla vielä lasten kanssa kotona.

Olen nähnyt järkevienkin ystävieni muuttuvan vauvauinnista ja kestovaipoista hössöttäviksi superäideiksi. Miksi kerhon äidit olisivat erilaisia?

Pelkään, että kerhossa joudun tuntemattomien, äitiyden elämäntehtäväkseen kokevien yliolentojen arvostelun kohteeksi. Minun arkista jaksamistani auttaisi kerho, jossa voisin ilman häpeää myöntää äitiyden olevan välillä ihan kamalaa.

Muutun pahantuuliseksi ja katkeraksi, koska tunnen jämähtäneeni kotiin. Ajantajuni sekoaa ja huomaan selittäväni vuosi sitten tapahtuneita asioita kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Kyttään kateellisena mieheni menoja ja marisen hänen kuntosalikäynneistään.

Tajuan, että tarvitsen itse harrastuksen, jossa voin olla vain minä. Minun on saatava muuta ajateltavaa kuin lapsenhoito ja kotityöt.

Aloitan monen vuoden tauon jälkeen ratsastuksen. Tallilla on ihanaa. Hevosen kanssa puuhatessani en mieti lastani tai miestäni. Kehityn ratsastajana ja voin paremmin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Pitkästä aikaa tunnen olevani innostunut.

Tallilla tapaan äitejä, jotka ajattelevat kuten minä. Hekin tulevat tallille nautiskelemaan omasta ajasta ja puhumaan hevosista – eivät imetyksen lopettamisesta, kestovaipoista tai hampaiden puhkeamisesta.

Alan ymmärtää, ettei äitiyttä ole vain yhtä oikeanlaista.

Tulee kesä, ja vien tyttären tallille katsomaan vuokrahevostani.

Aava täyttää vuoden eikä ole enää vauva. Hän oppii kävelemään ja puhumaan. Liikkuminen helpottuu, kun lyhyillä matkoilla ei tarvitse enää rattaita. Kurapuvut vaihtuvat shortseihin ja t-paitaan.

Samaan aikaan myös ystävien vauvakuplat puhkeavat. Puhelin alkaa taas soida, ja siihen on aikaa vastata sillä aikaa, kun lapsi katsoo Muumeja tai harjoittelee sormiruokailua.

Sovin ystävieni kanssa uusia tapaamisia ilman lapsia. Tapaamisia, joista pidetään kiinni, vaikka lapsella olisikin kiukkupäivä.

Sitten tutustun tallilla äitiin, jonka kanssa ajatukset tuntuvat kohtaavan. Kun puhe kääntyy perhekerhoihin, paljastan hänelle ennakkoasenteeni muita kerhoäitejä kohtaan.

Hän purskahtaa nauruun ja kertoo monen tallilta tutun äidin käyvän kerhossa. Naiset, joiden kanssa olen jutellut hevosista, ovat pelkäämiäni kerhoäitejä ja supermutseja.

Tämä äiti pyytää minua ja tytärtäni mukaan kerhoon. Enää en keksi yhtään syytä, miksi emme menisi.”

Äitiyslomalla yksinäinen: "En kuulunut kenenkään kerhoon"

Minusta olisi mukavaa tutustua perhekerhossa muihin äiteihin, oma 1 vuotiaani kun ei vielä muiden lapsien seurasta niin ymmärrä, eikä heistä leikkikaveria kaipaa. Ihmettelen kuitenkin kerhon väkeä, josta kukaan ei oiken edes tervehdi, rohkeimmat mutisevat hein takaisin. Suurin osa tuijottaa lapsiaan ja leikkii omien lastensa kanssa. Osa tulee juttelemaan vain kaverinsa kanssa, pesiydytään jonnekin nurkkaan juttelemaan ja käännetään muille selkä. Kyse on mll perhekahvilasta, jossa pitäisi olla...
Lue kommentti

Äitiyslomalla yksinäinen: "En kuulunut kenenkään kerhoon"

Kirjoitus muistutti hyvin paljon omia kokemuksiani äitiysloman ajoilta. Minäkin olin todella ahdistunut ja yksinäinen monta kuukautta, kunnes naapurin rohkaisemana menin perhekerhoon. Se olikin positiivinen kokemus, kerhoäidit eivät olleet mitään supermammoja eikä siellä koskaan puhuttu imettämisestä tai kantoliinoista. Minä ja lapseni viihdyimme kerhossa todella hyvin ja saimme ihania ystäviä. Mutta asiat muuttuivat, kun muutimme toiseen kaupunkiin lapseni ollessa 1,5 vuotias. Sain todeta,...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.