Ystävät katosivat vauvakuplaan ja äitikerhot tuntuivat vierailta, Anna Nummisto kirjoittaa.

"Istumme penkillä joen rannassa. On heinäkuu 2013 ja helle. Mieheni syöttää muutaman viikon ikäistä tytärtämme, ja turistit räpsivät kuvia Porvoon pastellinsävyisistä puutaloista.

Vauva-arki tuntuu epätodellisen helpolta. Tytär nukkuu suurimman osan päivästä, matkustaa tyytyväisenä autossa ja vaunuissa. Reissaamme koko kesän mökeillä ja sukulaisissa. Kaikki haluavat nähdä vauvan, ja totun siihen, että ympärillä on hälinää.

Kesän lopussa mies palaa töihin, ja minä alan järjestää ristiäisiä. Aavan ensimmäisen juhlan jälkeen pidän itseni kiireisenä suunnittelemalla matkaa New Yorkiin. Kun palaamme Suomeen, edessä on ensimmäinen joulumme perheenä. Loppiaisen jälkeen hulina päättyy.

Tulee arki – ja odottamaton tyhjyys.

Asumme pienessä kylässä neljänkymmenen kilometrin päässä pääkaupunkiseudusta, sukulaisista ja ystävistämme. Matka ei ole pitkä, mutta yhtäkkiä Helsinki tuntuu olevan valovuosien päässä. Talvi on pimeä ja märkä.

Toppapuvut, lämpöpussit ja villakerrastot tekevät lähtemisestä helvettiä. Lapsi huutaa autossa kuumissaan. Minulla virtaa tuskanhiki. Puolivuotiaan raahaaminen toppavaatteissa on kamalinta mitä tiedän.

Lakkaamme lähtemästä mihinkään. Mies käy töissä, minä pyörin lapsen kanssa kotona. Päiväuniajat käytän tehokkaasti siivoamiseen. Imuroin ja moppaan päivittäin.

Jynssään kylpyhuoneen kaakelinsaumat ja järjestän kaapit kuukauden aikana useammin kuin elämäni aikana yhteensä. Saattaa kulua useita päiviä ilman, että puhun kenenkään muun aikuisen kuin mieheni kanssa.

Kaipaan kipeästi aikuiskontakteja. Tajuan, etten ole niitä äitejä, jotka viihtyvät koko päivän sängyssä vauvaa imettäen ja loruillen.

Muutama hyvä ystäväni on äitiyslomalla samaan aikaan. Harvat tapaamisemme ovat kaoottisia. Vauvat huutavat ja vaativat huomiota vuorotellen. Ajatus ei pysy kasassa minuuttiakaan, keskustelun seuraaminen on mahdotonta.

Eteisessä naurahtelemme vaivaantuneina: No, tää oli nyt taas tällaista. Ensi kerralla sitten paremmalla ajalla.

Puhelimessa puhuminen on lähes yhtä toivotonta. Vauvojen päiväuniajat eivät osu yksiin. Iltaisin minä ja ystäväni olemme niin väsyneitä, ettemme jaksa jutella. Soittelemme viikkokausia ristiin ja podemme huonoa omatuntoa, kun emme kykene vastaamaan toistemme puheluihin.

Tapaan ystäviäni harvoin ilman vauvoja. Ensimmäistä illanviettoa suunnittelemme pitkään, ja odotan sitä enemmän kuin kehtaan myöntää. Olen kaivannut kiireettömiä keskusteluja viinilasin äärellä. Sovin ystäväni kanssa treffit trendikkääseen sushiravintolaan.

Ravintolassa ystäväni vilkuilee puhelintaan ja selittää, että hänen on pakko tarkistaa, miten kotona pärjäillään. Pikaisen ruokailun jälkeen hän kysyy anteeksipyytävän näköisenä haittaako minua, jos lähdetään jo kotiin.

Esitän ymmärtäväistä, vaikka kihisen kiukusta. Kotona mietin, olenko huono äiti, kun en stressaa siitä, miten mies pärjää kotona vauvan kanssa. Totta kai hän pärjää, hänhän on Aavan isä.

Olen väsynyt ja yksinäinen. Keskityn entistä tiukemmin kotitöihin. Päivät noudattavat samaa kaavaa, joka huipentuu siihen, kun mies palaa töistä. Kuunneltuani koko päivän vauvan lähinnä pitkistä vokaaleista koostuvia kiljahduksia en malta odottaa kahden aikuisen järkevää keskustelua.

Kun mies astuu ovesta, aloitan maanisen räpätyksen päivän tapahtumista. Hän murahtelee vastaukseksi ja pakenee suihkuun tai päiväunille.

Loukkaannun, koska hän ei jaksa keskustella kanssani. Viimein mies saa sanotuksi, että hän kokee puheripulini hyökkäävänä. Hän selittää haluavansa työpäivän jälkeen nauttia hetken hiljaisuudesta.

Minä puolestani yritän saada miehen ymmärtämään, että kaipaan seuraa. Hänellä on työkaverinsa, minulla vauva. Haluan puhua aikuisen kanssa.
– Onhan tuolla piha mammoja täynnä, mies ärähtää.
– Mene sinne.

Pihalla kokoontuu aamupäivisin lauma minulle mystisiä olentoja, joita vakoilen salaa ikkunasta. Reippaat hiekkalaatikkoäidit näyttävät viihtyvän taloyhtiön leikkipaikalla säässä kuin säässä. He puuhastelevat lastensa kanssa iloisesti hymyillen, Sorelit jalassa ja heijastimet heiluen.

Yritän ujuttaa hiekkalaatikolla hengailun päivärytmiimme. Tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi kököttäessäni laatikon reunalla lapsen lapioidessa hiekkaa housuillensa. Tytär tuijottaa minua hämmentyneenä, kun hoen hermostuneesti tule hyvä kakku.

Juttelen kömpelösti toisen äidin kanssa lastenvaatteiden hinnoista. Suurimman osan ajasta räplään puhelinta ahdistuneena. Huokaisen helpotuksesta, kun Aava osoittaa olevansa yhtä kiinnostunut hiekkaleikeistä kuin minä.

Keväällä sama naapurirapun äiti pysäyttää minut pihallamme ja kutsuu meidät mukaan vauvakerhoon. Yritän paeta selittämällä Aavan olevan kovin aamu-uninen. Se pitää osittain paikkansa: monena aamuna keittelemme vasta puuroa, kun toiset jo suunnistavat perhekerhoihin.

Naapuri kehottaa nappaamaan vauvan kainaloon ja syömään aamupalan kerhossa. Kotioveltamme on kerhohuoneelle matkaa sata metriä, joten selitykset alkavat olla vähissä.

Enkä ymmärrä itsekään, miksi kutsu tuntuu ahdistavalta.

Ajatuksissani muut äidit ovat imetyksestä ja kantoliinoista hössöttäviä supermutseja, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä. Koen olevani outolintu, sillä minulla ei ole tiukkaa mielipidettä täysimetyksestä tai perhepedistä. Tyttäremme sai pullomaitoa jo laitoksella, omassa sängyssään hän on nukkunut aina.

Minua ei selvästikään ole luotu kotiäidiksi. En haaveile pikkukakkosista ja -kolmosista. Kaipaan töihin ja olen lopen kyllästynyt teeskentelemään, että erityisesti nauttisin lapsen kanssa kotona olemisesta.

Kaikki muut kuitenkin tuntuvat nauttivan: vanhempainvapaalta töihin palanneet ystäväni julistavat kuorossa, kuinka haluaisivat olla vielä lasten kanssa kotona.

Olen nähnyt järkevienkin ystävieni muuttuvan vauvauinnista ja kestovaipoista hössöttäviksi superäideiksi. Miksi kerhon äidit olisivat erilaisia?

Pelkään, että kerhossa joudun tuntemattomien, äitiyden elämäntehtäväkseen kokevien yliolentojen arvostelun kohteeksi. Minun arkista jaksamistani auttaisi kerho, jossa voisin ilman häpeää myöntää äitiyden olevan välillä ihan kamalaa.

Muutun pahantuuliseksi ja katkeraksi, koska tunnen jämähtäneeni kotiin. Ajantajuni sekoaa ja huomaan selittäväni vuosi sitten tapahtuneita asioita kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Kyttään kateellisena mieheni menoja ja marisen hänen kuntosalikäynneistään.

Tajuan, että tarvitsen itse harrastuksen, jossa voin olla vain minä. Minun on saatava muuta ajateltavaa kuin lapsenhoito ja kotityöt.

Aloitan monen vuoden tauon jälkeen ratsastuksen. Tallilla on ihanaa. Hevosen kanssa puuhatessani en mieti lastani tai miestäni. Kehityn ratsastajana ja voin paremmin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Pitkästä aikaa tunnen olevani innostunut.

Tallilla tapaan äitejä, jotka ajattelevat kuten minä. Hekin tulevat tallille nautiskelemaan omasta ajasta ja puhumaan hevosista – eivät imetyksen lopettamisesta, kestovaipoista tai hampaiden puhkeamisesta.

Alan ymmärtää, ettei äitiyttä ole vain yhtä oikeanlaista.

Tulee kesä, ja vien tyttären tallille katsomaan vuokrahevostani.

Aava täyttää vuoden eikä ole enää vauva. Hän oppii kävelemään ja puhumaan. Liikkuminen helpottuu, kun lyhyillä matkoilla ei tarvitse enää rattaita. Kurapuvut vaihtuvat shortseihin ja t-paitaan.

Samaan aikaan myös ystävien vauvakuplat puhkeavat. Puhelin alkaa taas soida, ja siihen on aikaa vastata sillä aikaa, kun lapsi katsoo Muumeja tai harjoittelee sormiruokailua.

Sovin ystävieni kanssa uusia tapaamisia ilman lapsia. Tapaamisia, joista pidetään kiinni, vaikka lapsella olisikin kiukkupäivä.

Sitten tutustun tallilla äitiin, jonka kanssa ajatukset tuntuvat kohtaavan. Kun puhe kääntyy perhekerhoihin, paljastan hänelle ennakkoasenteeni muita kerhoäitejä kohtaan.

Hän purskahtaa nauruun ja kertoo monen tallilta tutun äidin käyvän kerhossa. Naiset, joiden kanssa olen jutellut hevosista, ovat pelkäämiäni kerhoäitejä ja supermutseja.

Tämä äiti pyytää minua ja tytärtäni mukaan kerhoon. Enää en keksi yhtään syytä, miksi emme menisi."

Lue lisää

Vauva tuli – hyvästi parisuhde ja seksi?

Rikkonaisia päiviä, sumuisia öitä – miten kestän vauvavuoden väsymyksen?

Äiti, pelkäätkö olla vauvasi kanssa kaksin? 4 rauhoittavaa neuvoa

Vierailija

Äitiyslomalla yksinäinen: "En kuulunut kenenkään kerhoon"

Minusta olisi mukavaa tutustua perhekerhossa muihin äiteihin, oma 1 vuotiaani kun ei vielä muiden lapsien seurasta niin ymmärrä, eikä heistä leikkikaveria kaipaa. Ihmettelen kuitenkin kerhon väkeä, josta kukaan ei oiken edes tervehdi, rohkeimmat mutisevat hein takaisin. Suurin osa tuijottaa lapsiaan ja leikkii omien lastensa kanssa. Osa tulee juttelemaan vain kaverinsa kanssa, pesiydytään jonnekin nurkkaan juttelemaan ja käännetään muille selkä. Kyse on mll perhekahvilasta, jossa pitäisi olla...
Lue kommentti
Vierailija

Äitiyslomalla yksinäinen: "En kuulunut kenenkään kerhoon"

Kirjoitus muistutti hyvin paljon omia kokemuksiani äitiysloman ajoilta. Minäkin olin todella ahdistunut ja yksinäinen monta kuukautta, kunnes naapurin rohkaisemana menin perhekerhoon. Se olikin positiivinen kokemus, kerhoäidit eivät olleet mitään supermammoja eikä siellä koskaan puhuttu imettämisestä tai kantoliinoista. Minä ja lapseni viihdyimme kerhossa todella hyvin ja saimme ihania ystäviä. Mutta asiat muuttuivat, kun muutimme toiseen kaupunkiin lapseni ollessa 1,5 vuotias. Sain todeta,...
Lue kommentti
Malli ja tosi-tv-tähti Kourtney Kardashianin tyttären Penelopen vaatekaapista löytyy niin nahkahousua kuin pikkumustaa. Käytännöllistä tai ei! Kuva: wenn.com

Tyttöjen vanhemmat ottavat aikuisten katumuotia jäljittelevät lastenvaatteet innokkaammin vastaan kuin poikien. 

Pitääkö suomalaisen miehen pukeutua kehdosta hautaan harmaaseen, mustaan ja tummansiniseen?

Tätä ihmettelee 4-kuukautisen poikavauvan äiti Vauva-lehden tuoreessa verkkokyselyssä. Itse hän haluaisi pukea lapsensa sukupuolineutraalisti vauva-aikana.

Vauva kertoi viime viikolla, että unisex- ja retrovaatteet ovat jäämässä vauvamuodissa ”pikkuaikuis-tyylin” jalkoihin. Lastenvaatemallistot jäljittelevät yhä enemmän aikuisten katumuotia, ja värit ja kuosit ovat varsin hillittyjä.

Vauva-lehden viimeviikkoisen verkkokyselyn perusteella pienten lasten vanhemmat ottavat värimaailman muuttumisen avosylin vastaan. 65 prosenttia vastaajista pitää hillityistä väreistä ja murretuista sävyistä ja haluaa niitä lastensa ylle. Vastaajien mielestä poikien vaatteiden värimaailma ei kuitenkaan ole uudistunut yhtä monipuolisesti kuin tyttöjen. 

"Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?"

Jaottelu tyttö- ja poikaväreihin saisi jo loppua

Poikien vanhemmat ovat tyttöjen vanhempia tyytymättömiä lastenvaatetarjontaan.

Poikien vaatteiden väriskaalan suppeus ärsyttää! Pehmeistä väreissä voisi olla keltaista ja punaista, mutta tarjonta on usein sinistä ja ruskeaa.

Ketjuliikkeissä huomaa helposti, että tyttöjen versiossa on käytetty enemmän mielikuvitusta. Poikien vaatteista tulee välillä fiilis, etteikö muuta keksitty kuin se sama auto taas siihen. Tai muu piirroshahmo.

Kuosit on aina jotain karhuja yms., kun taas tytöillä on vastaavasti kukkia.

Vauvan kyselyn perusteella vauva on jopa vaikea pukea korostamatta sukupuolta.

Inhoan sukupuolittuneisuutta ja sitä, että tytöille on pelkkää pinkkiä ja hörhelöitä ja pojille sinistä avaruusolioiden kuvilla.

Eniten ärsyttää ihmiset, jotka puhuvat tyttö-ja poikaväreistä. Yritä siinä sitten opettaa lapselle, että ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä.

Tyttöjen vaatetarjonta taas saa kiitosta etenkin siitä, että ärhäkkä pinkki on saanut rinnalleen esimerkiksi korallin ja persikan sävyjä.

Pastellisävyt ovat tulleet myös käytännöllisiin vaatteisiin. Kestävien ulkovaatteiden tai collegevaatteiden ei tarvitse enää olla räikeän värisiä, pelkkää pinkkiä tai lapsellisia.

Minne katosivat potkuhousut?

Melkein puolet, 44 prosenttia, Vauva-lehden kyselyyn vastanneista ei pukisi lastaan miniaikuiseksi.

Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää.

"Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin."

Haluan nimenomaan, että lapsi saa näyttää lapselta. Se tarkoittaa iloisia värejä ja lapsekkaita kuoseja. Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin (niitähän ei enää edes myydä kaupoissa). Potkuhousuissa masua ei purista, nilkkoja ei purista, "sukat" pysyy jalassa ja kaikki on kätevästi samassa paketissa.

Typerän näköistä ja antaa vanhemmasta sellaisen kuvan että lapsi on vain asuste.

Ärsyttää nykymuodissa liian aikuismainen tai raskas tyyli. Epämukavat joustamattomat ja epäkäytännölliset vaatteet, kuten farkut ja takit.

Lapsen kuuluu näyttää lapselta eikä muistuttaa millään tavalla aikuista, aikuinen kerkeää olemaan sitten joskus myöhemminkin.

"En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi."

Vain harva myöntää jäävänsä kaipaamaan varsinaista retroa. Värejä moititaan liian kirkkaiksi, ja ruskeaa on liikaa. Toki retrollakin on yhä kannattajansa.

Retrokuosit tuovat hyvää mieltä ja tietyllä tapaa turvallisuuden tunnetta.

Lapset pitävät kirkkaista väreistä ja kuvioista leluissa, niin mikseivät vaatteissakin. Kuvioistakin saa hauskoja tarinoita vaatteita puettaessa.

Kaikissa vaatteissa ei mennä leikkipuistoon

Kolmannes Vauvan verkkokyselyn vastaajista pukee lapsensa aikuismaisiin vaatteisiin hyvillä mielin. Heistä on vain luonnollista, että lasten muoti seuraa aikaa. Katutyylissä korostuvat kauneus ja käytännöllisyys.

Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä. Pian 12-vuotiaan esikoiseni ollessa vauva oli ihan samoin aikuisten muotia seuraava lastenvaatetyyli, näkeehän sen jo valokuvista. Farkut olivat leveämmät, nyt ovat kelvanneet vuosia vain kapeat, niin tytölle kuin äidille.

En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi. Tykkään pukea heidät kauniisti mutta en mielestäni tingi myöskään käytännöllisyydestä. Toki lapsilla on ne ”kaupunkivaatteet”, mutta ei ne päällä ole tarkoituskaan mennä leikkipuistoon möyrimään, vaan ne ovat nimensä mukaisesti sitä siistimpää käyttöä varten.

Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?

"Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä."

Aikuisten muodin jäljittelyä pidetään kivana ideana, kunhan vaatteet eivät leikki-iässäkään ole liian paljastavia tai epämukavia.

Esimerkiksi napapaidat, korkokengät ja epämukavat vaatteet eivät missään nimessä kuulu lasten päälle.

 

Kursivoidut sitaatit ovat otteita Vauvan verkkokyselystä. Kyselyyn vastasi 55 henkilöä.

Lue juttu vauvanvaatemuodin murroksesta lokakuun Vauva-lehdestä!

Vierailija

Vauvamuotikysely: ”Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää”

Minusta on jokaisen oma asia millä tyylillä pukee lapsensa. Aika pian kuitenkin tulee se aika, että lapsi haluaa itsekin vaikuttaa eikä sitten vanhempi voi enää päättää pukeutumisesta yksin. Kuinka monella vanhemmalla edes on aikaa paneutua lapsensa vaatteisiin niin paljon, että ehtisi muodostaa lapselle jonkun harkitun tyylin? Minua ihmetyttää ainoastaan ne vanhemmat, jotka kulkevat itse viimeisen päälle kalliissa vaatteissa, mutta lapsilla on liian pientä, nuhjuista ja jopa rikkinäistä...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Vauva voi tunnistaa oman nimensä jo neljän kuukauden ikäisenä.

Vanhemmat kuulostelevat vauvan jokeltelua korva tarkkana. Sanoiko se nyt tarkoituksella anna? Lapsen ensimmäinen tunnistettava sana on vanhemmille iso juttu. Ennen ensimmäisiä sanoja pienen pään on täytynyt kuitenkin oppia monta muuta asiaa. Lapsen kielellinen kehitys alkaa jo ennen syntymää.

Lapsen aistijärjestelmä kehittyy toisen raskauskolmanneksen aikana. Syntymätön vauva kuulee kohtuun äidin puheen ja muitakin ääniä ympäriltään.

Kaksikielisten perheiden vauvat erottavat nuo kielet toisistaan jo heti syntymänsä jälkeen.

Kielenkehityksen varhaisista vaiheista on saatu paljon uutta tietoa mittaamalla aivoissa näkyviä reaktioita sekä tarkkailemalla, miten vauvat suuntaavat huomiotaan erilaisia äänteitä kuullessaan. Aivan ensimmäiseksi vauva oppii tunnistamaan puheen äänteet ja kielen rytmin. Hän esimerkiksi alkaa erottaa, mitkä tavut ovat omalle äidinkielelle tyypillisiä.

– Kaksikielisten perheiden vauvat erottavat nuo kielet toisistaan jo heti syntymänsä jälkeen, kertoo varhaiskasvatuksen professori, kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologi Maarit Silvén Turun yliopistosta.

Yhdessäoloa, ei laitteita

Kun äiti tai isä kylvettää pientä vauvaa, hän juttelee lempeästi ja selostaa, mitä seuraavaksi tehdään. Samalla aikuinen vahvistaa viestiä ilmein ja elein sekä koskettaa vauvaa hellästi.

– Kaikki nämä arkiset tilanteet pitkin päivää ovat arvokkaita lapsen kielen kehitykselle, Silvén sanoo.

Esikoisen kielenkehitys on keskimäärin nopeampaa kuin nuorempien sisarusten.

Mikä tahansa puhevirta vaikkapa televisiosta ei auta lasta hahmottamaan puhetta ja sen merkityksiä. Olennaista on juuri aikuisen yhteisiin vuorovaikutustilanteisiin sovittama puhe.

Esikoisen kielenkehitys on keskimäärin nopeampaa kuin nuorempien sisarusten, todennäköisesti juuri siksi, että hän kuulee enemmän itselleen kohdistettua puhetta.

Koska kasvokkainen vuorovaikutus on vauvan kehitykselle niin tärkeää, pikkulasten lisääntyvä älylaitteiden käyttö on herättänyt huolta. Tänä vuonna julkaistussa tutkimuksessa runsas ruutuaika yhdistettiin ensimmäistä kertaa todistetusti kielenkehityksen hidastumiseen. Jokainen puolituntinen tabletin tai älypuhelimen äärellä lisäsi riskiä ymmärrettävän puheen viivästymiseen.

Leperrä ja kujerra

Au, au, vauva sanoo ja osoittaa perheen koiraa. Nii-in, siinä on KOIRA, vanhempi vastaa pehmeällä äänensävyllä, keskeisiä sanoja korostaen.

Aikuiset muuttavat puhettaan usein luonnostaan puhuessaan vauvalle. Lepertelyä ei tarvitse yhtään nolostella. Tutkimuksissa on todettu, että yksinkertaistettu, tunteita välittävä hoivapuhe tukee sanojen ja puheen virran tallentumista lapsen muistiin.

Samaa selkäytimestä tulevaa kielen yksinkertaistamista on myös kolmannen persoonan käyttö: Äiti tulee, äiti antaa, äiti auttaa. Alle kaksivuotiaalle minä ja sinä voivat olla vielä hämmentäviä.

Neljän kuukauden ikäinen vauva voi tunnistaa oman nimensä.

Kun aikuinen juttelee lapselle, tämä alkaa oivaltaa, että sanoilla on merkityksiä. Se tapahtuu paljon ennen kuin hän itse alkaa puhua tunnistettavia sanoja.

– Jopa neljän kuukauden ikäinen vauva voi tunnistaa oman nimensä. 7–9 kuukauden iässä lapsi oppii tunnistamaan, että se, mitä vanhempi sanoo, liittyy johonkin ympäristössä olevaan. Kun ymmärtävää sanavarastoa on kertynyt riittävästi, lapsi alkaa yrittää myös ilmaista itseään sanoin, Silvén kertoo.

Lukeminen lisää pienestä saakka lapsen sanavarastoa. Silvén ei silti nostaisi sitä sen tärkeämmäksi kuin perheen muitakaan yhteisiä puuhia. Olennaista on yhteisen huomion suuntaaminen. Kun lapsi osoittaa jotain, oli se sitten kuvakirjan kuva, lintu pihalla tai palovaroitin katossa, aikuisen kannattaa lähteä mukaan lapsen kiinnostukseen.

Jokeltelu on kovaa treeniä

Äiti työntää lasta rattaissa, kun pallero intoutuu pitämään varsinaisen esitelmän. Sävy on painokas, vaikka yhtään ymmärrettävää sanaa ei vielä muodostukaan. Äiti vastaa ystävällisesti: Joo, sinulla oli semmoinen asia!

Jokeltelemalla vauva testaa äänteitä, tavuja ja puheen virtaa. Jotkut vauvat nappaavat taitavasti kiinni nuotista ja rytmistä, vaikka sanat eivät olisikaan hallussa. Se, että aikuinen vastaa lapsen aloitteisiin ja iloitsee hänen yrityksestään, kannustaa oppimaan.

Puheen tuottamiseen osallistuu jopa sata pientä suun ja kasvojen lihasta.

Harjoittelu on tarpeen, sillä puhe on haastava motorinen suoritus. Yksinkertaisen lauseen tuottamiseen osallistuu jopa sata pientä suun ja kasvojen lihasta.

Ensimmäiset tunnistettavat sanansa lapsi sanoo yleensä yhden ikävuoden tienoilla. Siinä on kuitenkin paljon yksilöllistä vaihtelua – ja tulkinnanvaraa.

– Ensimmäiset sanat eivät välttämättä ole vielä täydellisiä, mutta vanhempi voi silti jo saada kiinni siitä, mitä lapsi tarkoittaa, Silvén sanoo.

Ensimmäinen sana on yleensä jotain helppoa ja tuttua: äiti, tutti, lamppu. Tutkimuksessa, jossa seurattiin vauvojen havaintoja päähän kiinnitetyllä kameralla, huomattiin ensisanan olevan lähes aina jokin niistä asioista, joita vauva eniten arjessaan näki.

Yksivuotias on kokeilunhaluinen kielenkäyttäjä. Muua, hän sanoo, kun maassa möngertää muurahainen. Muua, hän ilmoittaa myös nähdessään kärpäsen. Samalla hän ikään kuin testaa oletuksiaan: tuokin on pieni ja liikkuu, onko se sama kuin tuo toinen? Aikuisen tehtävä on tukea ja auttaa ystävällisesti oikeaan suuntaan: Niin, sepä onkin kärpänen.

Suuria eroja oppimisessa

Jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan. Joku saattaa tapailla sanoja jo kahdeksankuisena. Toinen alkaa jutella vasta lähempänä kaksivuotispäiväänsä.

Jos lapsi ei kaksivuotiaana puhu yhtään ymmärrettävää sanaa, neuvolasta usein ohjataan jatkoselvityksiin. On hyvä tarkistaa, että lapsi kuulee normaalisti. Jos kuulo on kunnossa, puheterapeutti voi arvioida tilanteen. Välttämättä syytä huoleen ei ole. Olennaista on, ymmärtääkö lapsi muiden puhetta ja osoittaako hän vastavuoroisuutta.

Sira Määtän väitöstutkimuksen mukaan avainroolissa ovat esikielelliset taidot: tunteiden ilmaisu, eleet, katsekontakti, huomion jakaminen , jokeltelu ja puheen ymmärtäminen. Ne näkyvät esimerkiksi, kun lapsi viittilöi vanhempaa katsomaan lintua ulkona, osoittaa kirjan kuvaa odottaen selitystä, tarkastelee yhdessä jännää lamppua, jakaa vanhemman kanssa hymyjä tai nauraa isosiskon hassuttelulle.

Niillä lapsilla, joilla esitaidot kehittyivät hitaammin kuin ikätovereilla, oli heikommat kielelliset taidot aina kahdeksanvuotiaaksi saakka. Mahdollisiin pulmiin on hyvä puuttua ajoissa, sillä myöhemmin ne voivat vaikuttaa koulussa pärjäämiseen ja sosiaalisiin taitoihin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.