Lue kahden äidin koskettava tarina erilaisuuden tunteesta.

Olemme saattaneet tavata, leikkipuiston laidalla tai päiväkodin pihalla. Et ehkä arvannut: välillä minusta tuntuu, etten osaa olla ihan tavallinen äiti.

Lue kahden äidin koskettava tarina erilaisuuden tunteesta.

Hävettää olla näin väsynyt

Sirkku Jääskeläinen, 32, Kerava
Perhe: 9-vuotias tyttö ja 6-vuotias poika, kihloissa Johannan, 38, kanssa

”Kun olen vienyt pojan eskariin ja lähettänyt tytön kouluun, menen sänkyyn makaamaan. Painan tyynyn posken alle, sammutan valot ja nukun, arki humisee ikkunan takana, ei kiinnosta. En vastaa, jos joku soittaa. Korkeintaan katson kännykän näytöstä, että kuka.

Sellaista on huonoimpina päivinä. Niitä päiviä on aika usein.

Iltapäivällä haen pojan hoidosta. Yhä väsyttää. Poika leikkii legoilla, minä makaan ja katson telkkaria, oli ohjelma mikä tahansa.

Iltoja vihaan yli kaiken, kun pitäisi antaa tiettyyn aikaan iltapalaa ja säätää kaikki muu. Lapset ovat askarrelleet isänsä kanssa listan iltatoimista, jotta minun ei tarvitsisi puuttua niihin: jos kaikki on tehty käskemättä, he saavat tarran. Ei se oikein käytännössä toimi. Rähjään paljon, sitten pyydän anteeksi.

Surettaa, hävettääkin. En haluaisi olla tällainen. Olen jatkuvasti liian kiukkuinen ja väsynyt.

Äitien joukossa tuntuu ulkopuoliselta. Päiväkodin pihalla tulee vastaan vanhempia, jotka eivät koskaan tervehdi. Siinä alkaa heti tykyttää mielessä ajatus, että he paheksuvat minua, kun pidän lasta kokopäivähoidossa ja makaan kotona. On joku sitä suoraankin ihmetellyt, ja aika usein yksi katse riittää.

Sellainen katse vähän vapisuttaa. Sydän hakkaa, kun ohitan seinänvierustaan nojaavat pulkat.

Mutta on tosi vaikea mennä sanomaan vieraalle, että hei, sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Joskus katson lapsiani ja mietin, että voi lapsiparat. Joskus ajattelen taas, että olen ihan hyvä äiti tällaisena. Lapseni ovat niin kauniita ja viisaita. Aika usein tyttö on koulun jälkeen kavereillaan. Minä olen aina niin kipeä, ettei meille kotiin voi tulla.
Mitähän lapset kertovat muille siitä, että olen aina niin väsynyt?

Kun he olivat pienempiä, puhuimme äidin unitaudista. Nyt asioilla on oikeat nimet, ja lapset vaikuttavat ymmärtävän. Olen kertonut, että lääkkeilläkään ei voi kaikkia sairauksia kokonaan parantaa. Mutta pitääkö noin pieniltä vaatia ymmärtämistä?

On minulla hyviä ja onnellisiakin hetkiä, mutta äitikavereita ei oikein enää ole. Eikä ehkä muitakaan. En vain jaksa pitää yhteyttä. Juuri katsoin kännykästä, että olen viimeksi lähettänyt tekstiviestin kaverille yli kuukausi sitten.

Jotenkin koen, että kaikki muut vanhemmat ovat viisaampia kuin minä. Sellaisia aikuisia. Ne tietävät asioista ja käyvät töissäkin.

Viime viikolla kerroin lapsilleni, että he muuttavat kevään kuluessa isänsä luo asumaan. Poika alkoi itkeä ja sanoi, että äidin luona on enemmän legoja kuin isällä. Minuakin itketti. Mutta lasten on parempi olla siellä, terveessä perheessä.
Ajattelen, että joskus luopuminen voi olla suurinta rakkautta.

Kun lapset sitten tulevat viikonloppuisin luokseni, jaksan ehkä olla iloinen heidän kanssaan, menemme vaikka pulkkamäkeen. Sellaisesta haaveilen."

Paras ystäväni: Johanna! Kun suhteemme alkoi, taisin itse olla yllättyneempi kuin lähipiiri.
Arkena kello 10: Huonona päivänä nukun tai pelaan puhelimella Lost Word -sanapeliä, hyvänä saatan käydä kahvilla tai pestä pyykkiä.
Haluaisin opettaa lapsilleni: Kaikki ihmiset pitää hyväksyä sellaisina kuin he ovat ja kaikkia pitää kunnioittaa.

Nyt kerron salaisuuden

Eliisa Melaluoto, 34, Pornainen
Perhe: Aino, 10, Jaakko, 8, Vilho, 2, marraskuussa syntynyt tyttövauva ja puoliso Antti, 35

”Voi ei, ei tosiaankaan kannattaisi enää toista palaa ottaa. Pitäisi laihduttaa. Tälläkin on vielä kolme kiloa jäljellä. No hei, samassa jamassa ollaan. Muistan kyllä ne keskustelut, jotain kakkua pöydässä ja monta äitiä ympärillä.

Esikoisen synnyttyä meillä oli tosi tiivis mammaporukka, joka tapasi viikoittain jonkun kotona. Puistoissa ja kerhoissakin tapasin äitejä. Puhe kääntyi lähes aina väkisinkin painoon ja muutenkin ulkonäköön, naiset nyt ovat sellaisia. Kuuntelin ja katselin, en osannut sanoa oikein mitään.

Olen juossut kilpaa maajoukkuetasolla koko nuoruusiän, ja isompien lasten syntymän jälkeenkin juoksin 50–70 kilometriä viikossa. Vauvakiloja ei todellakaan kertynyt.

Ehkä sen aisti, että jotkut olivat tavallaan kateellisia. Sellaista ’hyvähän sinun on siinä, olet noin treenattu’ -asennetta oli ilmassa, vaikkei kukaan koskaan mitään sanonutkaan.

Yritin olla hiljaa, ettei kenellekään tulisi tunnetta, että mukamas mainostan omaa erinomaisuuttani. Eihän sellainen tsemppaa ketään laihduttamaan, enkä todellakaan halunnut loukata ystäviäni.

Tavallaan häpesin noissa tilanteissa hoikkaa ja treenattua kroppaani. Monta kertaa olisi ollut helpompi tuntea kuuluvansa porukkaan tässäkin asiassa.

Eikä kukaan arvannut, kuinka paha olo minulla aika ajoin oli.
Kun juoksin ja juoksin, taustalla vaikutti ajatus: Teen tätä, että kelpaan itselleni, muuten en ole tarpeeksi hyvä. Jos en treenaa, kaikki romahtaa, enkä voi hyväksyä itseäni lusmuna. Askel, askel… kymmenen kilometriä, sitten tunsin olevani riittävä.

Olisin halunnut kertoa ystävilleni: tiedättekö, että te ehkä kamppailette painon kanssa, mutta todennäköisesti olette silti paljon tyytyväisempiä itseenne kuin minä laihana, kroppani ja suoritusteni vankina.

Vähitellen aloin tajuta, ettei treenaaminen voi hallita elämääni lopun ikää. Mahdollinen muutos pelotti, mutta ajattelin lapsiani. Sitä, miten heihin vaikuttaa, kun äiti päivittäin juoksee. Minkälaisen mallin annan heille siitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista.

Uskalsin kertoa ajatuksistani eräälle seurakunnan sielunhoitajalle. Puhuminen alkoi avata elämäni ja lapsuuteni umpisolmuja. Myöhemmin olen käsitellyt asioitani myös psykoterapeutin kanssa. Paha olo ja jonkinlainen itseinho alkoivat helpottaa. Juoksin vähemmän. Annoin itseni herkutella, eikä heti sen jälkeen tuntunut, että pitäisi juosta.

Aloin tajuta, että voin kelvata itselleni, vaikka en olisikaan täydellinen. Tunne oli vapauttava, mutta toisaalta se tuntui vaaralliselta. Onko minulla lupa ajatella näin? Saanko minäkin muka elää piiskaamatta itseäni?

Opettelen edelleen. Ja juoksen edelleen. Kilpailenkin joskus, ja vihdoin nautin siitä oikeasti. Nyt se tuntuu siltä kuin pitäisikin. Hyvältä harrastukselta.

Jos minulla ei olisi elävää uskoa ja suhdetta Jumalaan, en tiedä, missä olisin nyt. Välttämättä en olisi jaksanut elää. Jumala on varjellut minua.”

Paras ystäväni: On ihminen, jonka kanssa voin jutella mistä vain tuntematta itseäni oudoksi. Ystävät ovat sadepäivän aurinko ja aurinkoisen päivän ylimääräinen paisteannos.

Arkena kello 10: Nautin hetken äidin omasta ajasta. Syön jotakin ja luen lehden. Isommat lapset ovat koulussa, Vilho keskittyy leikkeihinsä ja vauva tuhisee sylissä.

Haluaisin opettaa lapsilleni: Elämässä ei ole tilanteita, joista ei voisi selviytyä. Ja Jumalaan voi aina turvautua.

Alkuperäinen juttu ilmestyi Meidän Perheen numerossa 1/2013.

Kuvat: Päivi Peltonen

Lisää jutun jälkeen -tarinoita

Seksuaaliterapeutti Marja Kihlström pitää Puhu muru -blogia vauva.fissä. Kuva: Miikka Pirinen

#metoo-kampanja on herättänyt vanhempien ahdistavat lapsuus- ja nuoruusmuistot. Mitä voimme tehdä, jotta omat lapsemme eivät joudu kohtaamaan samaa.

Kampanjan tarkoituksena on tehdä näkyväksi seksuaalisen häirinnän laajuus; se koskettaa lähes jokaista naista, ja myös useita miehiä.

Reidelle bussimatkan ajaksi laskeutuva käsi, hississä kohdattu itsensäpaljastaja, rasvaista vartalon kommentointia, kourimista tungoksessa, raiskausyrityksiä, uhkailuja, hyväksikäyttöä... Hastagilla #metoo jaetut kokemukset herättävät paitsi omat ikävät muistot, saavat vanhemman miettimään, kuinka suojella omaa lasta seksuaaliselta häirinnältä ja väkivallalta.

Opeta lasta ilmaisemaan omat rajansa

Seksuaalinen häirintä on aina ennen kaikkea toisen rajojen rikkomista, erityistason seksuaaliterapeutti (NASC) Marja Kihlström painottaa. Lapsen voi opettaa tunnistamaan omat rajansa. Se helpottaa lapsen kynnystä myös myöhemmin erottaa hyvä ja huono kosketus.

– Edes pientä lasta ei saisi koskaan pakottaa halaamaan tai istumaan sylissä, jos hän ei sellaista halua. Ei, vaikka  esimerkiksi isovanhemmat vaatisivat tai pahoittaisivat mielensä, Kihlström sanoo.

Lapsen on tärkeää itse oppia säätelemään, milloin ja kenen koskettamaksi haluaa tulla. Lapsesta voi tuntua ikävältä jokin niinkin arkinen kuin vieraan aikuisen käsi hartioilla.

– Lapsella voi olla erilaiset fyysiset rajat kuin itsellämme, ja lapsia on kuunneltava erityisen tarkkaan. Jos lapsi ei halua tulla kosketetuksi, hänen toivettaan tulee kunnioittaa, vaikka oma ajatus ei olisi missään mielessä seksuaalisesti virittynyt.

"Lapselle pitää opettaa, että kosketukseen on oltava aina lupa."

Lapselle pitää opettaa, että kosketukseen on oltava aina lupa. Ja jotta lapsi oppii myös itse kunnioittamaan toisten ihmisten rajoja, hänelle täytyy opettaa, että sääntö koskee myös häntä itseään. Vaikka olisi kuinka rakastunut päiväkotikaveriin ja haluaisi pussata tai halata, toisen rajoja ei saa ylittää ilman lupaa.

Lapsen kanssa voi puhua siitä, millainen kosketus tuntuu hyvältä ja millainen ei. Silloin lapsi oppii säätelemään, millaista kosketusta haluaa, milloin suostuu kosketukseen vain miellyttääkseen muita ja miten hallita sitä, mitä itse haluaa.

Auta tunnistamaan hyvä ja huono kosketus

Seksuaalikasvatus on yhtä tärkeää tytöille ja pojille, Marja Kihlström muistuttaa.

– Fakta on, että myös pojat kohtaavat seksuaalista häirintää. Se aiheuttaa, jos mahdollista, vielä enemmän häpeää, sillä yleinen oletus on, ettei sellaista tapahdu.

Seksuaalikasvatuksen voi aloittaa jo vauvana. Se käyaika lailla luonnostaan, kun vauvaa pidetään hellästi sylissä ja häntä kosketetaan rakastavasti. Taaperoa voi jo opettaa nimeämään eri ruuminosia. Tärkeää on, että perheessä ei ole kiellettyjä sanoja tai kysymyksiä liittyen seksuaalisuuteen tai vaikkapa sukupuolielimiin.

– Pimppi on pimppi eikä etupeppu. Ja siitä voi puhua yhtä arkisesti kuin kainalosta tai vatsasta. Jos kehonosiin liittyy vanhemmalla häpeää tai estoja, hän välittää ne hyvin helposti lapselle äänensävyissä tai puhumattomuutena, ja lapsi oppii, että omassa vartalossa on paikkoja, jotka ovat hävettäviä, toisarvoisia.

Hieman isommalle lapselle voi opettaa uikkarisäännön: Uimapuvun rajaavat alueet ovat lapsen omia alueita, joihin muut eivät saa koskea, lukuun ottamatta vanhempia tai muita aikusia hoivatarkoituksessa.

Harjoitelkaa avunpyytämistä

Kun lapsi alkaa liikkua yksin, pitää seksuaalisen häirinnän käsitettä avata hieman enemmän. Lapsen kanssa voi jutella myös siitä, mitä tehdä, jos joku lähestyy tavalla, joka ei itsestä tunnu hyvältä.

– Harjoitelkaa ein sanomista ja avunpyytämistä. Jos lapsi sanoo kovaan ääneen ”tuo ei tunnu kivalta”, sen pitäisi herättää myös ympärillä olevat aikuiset. Lapsen kanssa voi myös sopia, että aikuinen soittaa heti saatuaan tietynlaisen tekstiviestin.

"Lapsen on hyvä ymmärtää, että lamaantuminen ei tarkoita, että hän olisi suostunut tekoihin, antanut häirikölle luvan."

Lapselle voi puhua myös lamaantumisen tunteesta. Jos joku ylittää omat rajat yllättäen tai hyvin röyhkeästi, aikuinenkin voi lamaantua niin, ettei pystykään toimimaan tai sanomaan mitään. Lapsen on hyvä ymmärtää, että lamaantuminen ei tarkoita, että hän olisi suostunut tekoihin, antanut häirikölle luvan. Lamaantumiseen tunteeseenkin voi harjoitella keinoja selviytyä, kuten vaikka napakka ein huutaminen tai edellä mainittu tekstiviesti vanhemmalle.

Rakasta, arvosta, ota vakavasti

Aikuinen ei saisi koskaan väheksyä tai sivuuttaa, jos lapsi kertoo kokeneensa epämiellyttävän kohtaamisen – ei, vaikka kyseessä olisi perheen tuttu aikuinen.

– Se saattaa olla vanhemmalta vain yksi ”no, älä nyt, sehän on sinun oma setäsi” -kommentti, joka sulkee lapsen suun vuosiksi eteenpäin ja saa lapsen ajattelemaan, että hän toimi tilanteessa jotenkin väärin, häirintä olikin hänen syytään.

Aikuisilta unohtuu, että seksuaalinen häirintä on paljon muutakin kuin käsi housuissa tai rinnan puristus. Se voi olla ohi menevä läpsäytys takapuolelle, härskejä puheita, tai vaikka esiteini-ikäisten kömpelö kopelointiyritys luokkakaveria kohtaan. Vaikka tapahtunut ei aikuisesta tuntuisi vakavalta, lapsen tunne täytyy ottaa vakavasti ja siihen on puututtava.

"Kelpaamattomuuden ja rakkaudettomuuden tunne häivyttää lapsen kykyä tunnistaa omat rajansa ja kunniottaa muiden rajoja."

Vaikka me vanhemmat tekisimme kaikkemme suojellaksemme lasta seksuaaliselta häirinnältä ja kasvattaaksemme lapsistamme aikuisia, jotka osaisivat kunnioittaa toisen rajoja, me emme aina voi vaikuttaa siihen, minkälaista seksuaalikasvatusta lapsemme saavat muualta. Lapsen käsitykseen omista ja toisten rajoista vaikuttavat aina myös päivähoito, koulu, ystävät ja vaikkapa ystävien vanhemmat.

– Paras lääke seksuaalikasvatuksen rinnalla seksuaalista häirintää vastaan on, että lapsi kokee olevansa rakastettu ja arvostettu.

Rakkaudessa kylpevä ihminen todennäköisesti arvostaa myös muiden rajoja. Kelpaamattomuuden ja rakkaudettomuuden tunne häivyttää lapsen kykyä tunnistaa omat rajansa ja kunniottaa muiden rajoja. Silloin lapsi saattaa etsiä hyväksyntää väärilläkin tavoilla ja alistuu helpommin häirinnälle.

Kuva: Niki Strbian

Luot tulevaan vauvaasi tunnesuhteen jo raskausaikana vain ajattelemalla häntä. 

Positiivinen raskaustesti sysää liikkeelle käsittämättömän määrän muutoksia: Fyysiset muutokset näkyvät päällepäin, mutta niiden rinnalla myös raskaana olevan mieli alkaa myllertää.

Psyykkisistä muutoksista olennaisimpiin lukeutuu mielikuvaprosessi: raskaana oleva alkaa vähitellen ajatella vauvaa persoonana sekä kuvitella itseään juuri tämän vauvan vanhempana.

Raskauden alussa vauvaa saattaa vielä olla vaikeaa kuvitella, mutta vatsan kasvaessa vanhempien toiveet, odotukset, ristiriidat ja kohtuvauvan havainnointi elävöittävät ajatuksia. Onko vauva liikkuvainen vai rauhallinen? Millaista vauvalla on masussa juuri nyt? Saako hän puolisosi kauniit hiukset tai sinun temperamenttisi? Minkälainen tyyppi hänestä tulee?

Kun suhde lapseen löytyy jo raskausaikana, tuntuu hän syntyessään tutulta, vaikkei häntä ole koskaan nähnyt.

Ollessani seitsemännellä raskausviikolla esikoisestani matkustin Yhdysvaltoihin. Palatessani halusin tulevalle vauvalleni konkreettisen muiston ensimmäisestä yhteisestä reissustamme. Koin oloni vähän pöhköksi, mutta samalla riemukkaaksi valitessani hänelle pehmolelua hyvin huolellisesti. Käsimatkatavaroissa käteni kulkeutui tämän tästä koskettamaan sitä. Kuvittelin vauvani nukkumaan se kainalossaan. Se oli ihanaa!

Haaveilu herättää tunteita ja raivaa vauvalle tilaa vanhemman mieleen, tehden vauvan kokemuksellisesti hieman todemmaksi – tunteet vauvaa kohtaan alkavat syttyä. Kun suhde lapseen löytyy jo raskausaikana, hän tuntuu syntyessään tutulta, vaikkei häntä ole koskaan nähnyt.

Korostunut menettämisen pelko tai yllätysraskaus saattaa sulkea vauvan mieltä pois vanhemman mielestä.

Yllätysraskaus, kuormittava elämäntilanne tai masennus ovat sellaisia tekijöitä, jolloin vauvan elävöittämiseen mieleen kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Korostunut menettämisen pelkokin saattaa sulkea vauvan mieltä pois vanhemman mielestä.

Kun eläydyt vauvan oloon, välität hänelle turvallista kiintymystä. Kohtuvauva saa mielikuvissa olla erillinen yksilö, jolla omia tarpeita, haluja ja toiveita. Tasapainoiset unelmat ja suunnitelmat edistävät tunnesuhdetta ja herättävät vanhemman herkkyyden lasta kohtaan. Siitä seuraa vauvan synnyttyä hyvää vuorovaikutusta.

Oma esikoisvauvani on jo 13-vuotias. Yhdysvalloista tuotu pehmo majailee hänen huoneessaan kuitenkin edelleen. Se lienee äidille tärkeämpi muisto kuin lapsi ymmärtääkään.

Psykologi Leea Mattila toimii asiantuntijana Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Hän syventää vauva.fi-kolumnissaan kunkin viikon aihetta.