Lue kahden äidin koskettava tarina erilaisuuden tunteesta.

Olemme saattaneet tavata, leikkipuiston laidalla tai päiväkodin pihalla. Et ehkä arvannut: välillä minusta tuntuu, etten osaa olla ihan tavallinen äiti.

Lue kahden äidin koskettava tarina erilaisuuden tunteesta.

Hävettää olla näin väsynyt

Sirkku Jääskeläinen, 32, Kerava
Perhe: 9-vuotias tyttö ja 6-vuotias poika, kihloissa Johannan, 38, kanssa

”Kun olen vienyt pojan eskariin ja lähettänyt tytön kouluun, menen sänkyyn makaamaan. Painan tyynyn posken alle, sammutan valot ja nukun, arki humisee ikkunan takana, ei kiinnosta. En vastaa, jos joku soittaa. Korkeintaan katson kännykän näytöstä, että kuka.

Sellaista on huonoimpina päivinä. Niitä päiviä on aika usein.

Iltapäivällä haen pojan hoidosta. Yhä väsyttää. Poika leikkii legoilla, minä makaan ja katson telkkaria, oli ohjelma mikä tahansa.

Iltoja vihaan yli kaiken, kun pitäisi antaa tiettyyn aikaan iltapalaa ja säätää kaikki muu. Lapset ovat askarrelleet isänsä kanssa listan iltatoimista, jotta minun ei tarvitsisi puuttua niihin: jos kaikki on tehty käskemättä, he saavat tarran. Ei se oikein käytännössä toimi. Rähjään paljon, sitten pyydän anteeksi.

Surettaa, hävettääkin. En haluaisi olla tällainen. Olen jatkuvasti liian kiukkuinen ja väsynyt.

Äitien joukossa tuntuu ulkopuoliselta. Päiväkodin pihalla tulee vastaan vanhempia, jotka eivät koskaan tervehdi. Siinä alkaa heti tykyttää mielessä ajatus, että he paheksuvat minua, kun pidän lasta kokopäivähoidossa ja makaan kotona. On joku sitä suoraankin ihmetellyt, ja aika usein yksi katse riittää.

Sellainen katse vähän vapisuttaa. Sydän hakkaa, kun ohitan seinänvierustaan nojaavat pulkat.

Mutta on tosi vaikea mennä sanomaan vieraalle, että hei, sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Joskus katson lapsiani ja mietin, että voi lapsiparat. Joskus ajattelen taas, että olen ihan hyvä äiti tällaisena. Lapseni ovat niin kauniita ja viisaita. Aika usein tyttö on koulun jälkeen kavereillaan. Minä olen aina niin kipeä, ettei meille kotiin voi tulla.
Mitähän lapset kertovat muille siitä, että olen aina niin väsynyt?

Kun he olivat pienempiä, puhuimme äidin unitaudista. Nyt asioilla on oikeat nimet, ja lapset vaikuttavat ymmärtävän. Olen kertonut, että lääkkeilläkään ei voi kaikkia sairauksia kokonaan parantaa. Mutta pitääkö noin pieniltä vaatia ymmärtämistä?

On minulla hyviä ja onnellisiakin hetkiä, mutta äitikavereita ei oikein enää ole. Eikä ehkä muitakaan. En vain jaksa pitää yhteyttä. Juuri katsoin kännykästä, että olen viimeksi lähettänyt tekstiviestin kaverille yli kuukausi sitten.

Jotenkin koen, että kaikki muut vanhemmat ovat viisaampia kuin minä. Sellaisia aikuisia. Ne tietävät asioista ja käyvät töissäkin.

Viime viikolla kerroin lapsilleni, että he muuttavat kevään kuluessa isänsä luo asumaan. Poika alkoi itkeä ja sanoi, että äidin luona on enemmän legoja kuin isällä. Minuakin itketti. Mutta lasten on parempi olla siellä, terveessä perheessä.
Ajattelen, että joskus luopuminen voi olla suurinta rakkautta.

Kun lapset sitten tulevat viikonloppuisin luokseni, jaksan ehkä olla iloinen heidän kanssaan, menemme vaikka pulkkamäkeen. Sellaisesta haaveilen."

Paras ystäväni: Johanna! Kun suhteemme alkoi, taisin itse olla yllättyneempi kuin lähipiiri.
Arkena kello 10: Huonona päivänä nukun tai pelaan puhelimella Lost Word -sanapeliä, hyvänä saatan käydä kahvilla tai pestä pyykkiä.
Haluaisin opettaa lapsilleni: Kaikki ihmiset pitää hyväksyä sellaisina kuin he ovat ja kaikkia pitää kunnioittaa.

Nyt kerron salaisuuden

Eliisa Melaluoto, 34, Pornainen
Perhe: Aino, 10, Jaakko, 8, Vilho, 2, marraskuussa syntynyt tyttövauva ja puoliso Antti, 35

”Voi ei, ei tosiaankaan kannattaisi enää toista palaa ottaa. Pitäisi laihduttaa. Tälläkin on vielä kolme kiloa jäljellä. No hei, samassa jamassa ollaan. Muistan kyllä ne keskustelut, jotain kakkua pöydässä ja monta äitiä ympärillä.

Esikoisen synnyttyä meillä oli tosi tiivis mammaporukka, joka tapasi viikoittain jonkun kotona. Puistoissa ja kerhoissakin tapasin äitejä. Puhe kääntyi lähes aina väkisinkin painoon ja muutenkin ulkonäköön, naiset nyt ovat sellaisia. Kuuntelin ja katselin, en osannut sanoa oikein mitään.

Olen juossut kilpaa maajoukkuetasolla koko nuoruusiän, ja isompien lasten syntymän jälkeenkin juoksin 50–70 kilometriä viikossa. Vauvakiloja ei todellakaan kertynyt.

Ehkä sen aisti, että jotkut olivat tavallaan kateellisia. Sellaista ’hyvähän sinun on siinä, olet noin treenattu’ -asennetta oli ilmassa, vaikkei kukaan koskaan mitään sanonutkaan.

Yritin olla hiljaa, ettei kenellekään tulisi tunnetta, että mukamas mainostan omaa erinomaisuuttani. Eihän sellainen tsemppaa ketään laihduttamaan, enkä todellakaan halunnut loukata ystäviäni.

Tavallaan häpesin noissa tilanteissa hoikkaa ja treenattua kroppaani. Monta kertaa olisi ollut helpompi tuntea kuuluvansa porukkaan tässäkin asiassa.

Eikä kukaan arvannut, kuinka paha olo minulla aika ajoin oli.
Kun juoksin ja juoksin, taustalla vaikutti ajatus: Teen tätä, että kelpaan itselleni, muuten en ole tarpeeksi hyvä. Jos en treenaa, kaikki romahtaa, enkä voi hyväksyä itseäni lusmuna. Askel, askel… kymmenen kilometriä, sitten tunsin olevani riittävä.

Olisin halunnut kertoa ystävilleni: tiedättekö, että te ehkä kamppailette painon kanssa, mutta todennäköisesti olette silti paljon tyytyväisempiä itseenne kuin minä laihana, kroppani ja suoritusteni vankina.

Vähitellen aloin tajuta, ettei treenaaminen voi hallita elämääni lopun ikää. Mahdollinen muutos pelotti, mutta ajattelin lapsiani. Sitä, miten heihin vaikuttaa, kun äiti päivittäin juoksee. Minkälaisen mallin annan heille siitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista.

Uskalsin kertoa ajatuksistani eräälle seurakunnan sielunhoitajalle. Puhuminen alkoi avata elämäni ja lapsuuteni umpisolmuja. Myöhemmin olen käsitellyt asioitani myös psykoterapeutin kanssa. Paha olo ja jonkinlainen itseinho alkoivat helpottaa. Juoksin vähemmän. Annoin itseni herkutella, eikä heti sen jälkeen tuntunut, että pitäisi juosta.

Aloin tajuta, että voin kelvata itselleni, vaikka en olisikaan täydellinen. Tunne oli vapauttava, mutta toisaalta se tuntui vaaralliselta. Onko minulla lupa ajatella näin? Saanko minäkin muka elää piiskaamatta itseäni?

Opettelen edelleen. Ja juoksen edelleen. Kilpailenkin joskus, ja vihdoin nautin siitä oikeasti. Nyt se tuntuu siltä kuin pitäisikin. Hyvältä harrastukselta.

Jos minulla ei olisi elävää uskoa ja suhdetta Jumalaan, en tiedä, missä olisin nyt. Välttämättä en olisi jaksanut elää. Jumala on varjellut minua.”

Paras ystäväni: On ihminen, jonka kanssa voin jutella mistä vain tuntematta itseäni oudoksi. Ystävät ovat sadepäivän aurinko ja aurinkoisen päivän ylimääräinen paisteannos.

Arkena kello 10: Nautin hetken äidin omasta ajasta. Syön jotakin ja luen lehden. Isommat lapset ovat koulussa, Vilho keskittyy leikkeihinsä ja vauva tuhisee sylissä.

Haluaisin opettaa lapsilleni: Elämässä ei ole tilanteita, joista ei voisi selviytyä. Ja Jumalaan voi aina turvautua.

Alkuperäinen juttu ilmestyi Meidän Perheen numerossa 1/2013.

Kuvat: Päivi Peltonen

Lisää jutun jälkeen -tarinoita

Ninnin blogi käsittelee oman lapsen menettämisen surua ja siitä selviytymistä, mutta se on myös uusperhe-elämää ja sijaisvanhemmuutta. Kuva: Suvi Reijonen.
Ninnin blogi käsittelee oman lapsen menettämisen surua ja siitä selviytymistä, mutta se on myös uusperhe-elämää ja sijaisvanhemmuutta. Kuva: Suvi Reijonen.

Vauva.fin uusi blogi Terkuin Ninni kertoo arjesta sen jälkeen, kun pahin on tapahtunut. Kirjoittaja avaa lapsen kuolemaan liittyviä tunteita.

Terkuin Ninni -blogia kirjoittavan Ninni Laakkosen tarina on surullinen, mutta toivoa täynnä. Joensuulainen Ninni itse on iloisen räiskyvä, naurava nainen. Hän kertoo haluavansa ammentaa omista kokemuksistaan muille voimaa ja toivoa. Terkuin Ninni -blogin pohjavire on sen teemoista huolimatta positiivinen.

– Elämme uusperhe-elämää, jossa mukana pyörii tyttärieni lisäksi puolisoni Ismo, jolla on hankala invaliditeetti sekä viime syksynä porukkaan hypännyt lainalapsi. Keväällä 2015 saimme Ismon kanssa kehitysvammaisen ja hyvin sairaan pojan, Lemmyn. Hän menehtyi viime syksynä, kahden ja puolen vuoden iässä.

Lemmy syntyi muuttamaan maailmaa

Kun Lemmy syntyi, eivät Ninni ja Ismo odottaneet vammaista tai muuten erityistä lasta. Toisin kuitenkin kävi. Ensin Lemmyllä diagnosoitiin rakennepoikkeavuuksia, kehitysvamma ja spastisuutta sekä käden epämuodostuma – pikkukäsi. Myöhemmin listaa jatkettiin muilla vaikeilla sairauksilla.

Ninni ja Ismo olivat ensin shokissa. Vaikka asenne olisi kuinka positiivinen, vammaisen lapsen syntymä ja sitä seuranneet diagnoosit eivät ole helppoja asioita.

Omat tulevaisuuden suunnitelmat jäivät, ja Ninnistä tuli Lemmyn omaishoitaja. Arjessa oli paljon kysymyksiä vailla vastauksia: Miten hyväksyä oman lapsen vaikea vamma? Miten rutinoitua sairaala-arkeen, kuolemanpelkoon, jatkuviin huonoihin uutisiin ja vieraiden ihmisten suhtautumiseen? Miten selittää perheen isommille lapsille pikkuveljen vaikea, myöhemmin kuolemaan johtava sairaus?

Raha ei aina ole merkityksellistä, asenne on. Sen Lemmy Ninnille opetti.

Anna äidille päivän palkka, Ninni tapasi sanoa Lemmylle. Ja Lemmy hymyili. Se oli paras palkka, jonka Ninni omaishoitajan työstään sai.

– Muutahan omaishoitajan työstä ei juuri maksetakaan, Ninni nauraa.

Mutta piti pysyä positiivisena. Raha ei aina ole merkityksellistä, asenne on. Sen Lemmy Ninnille opetti. 

Joten Ninnin asenne oli rock. Se oli pieruhuumoria silloinkin, kun oli kaikkein vaikeinta. Edelleen se on tulevaisuuteen katsomista niinäkin hetkinä, kun tulevaisuutta ei tunnu enää olevan.

Ninni ja Ismo haluavat kertoa Lemmystä kaikille, tuoda erityisyyttä näkyväksi.

Lemmy oli puolitoistavuotias, kun lääkäri kertoi surullisen uutisen: kehitys oli taantunut, ja aivoissa todettiin rappeuttava sairaus. Pojan elämän pituudesta ei tiedetty mitään varmaa. Se saattoi olla mitä vain viikoista vuosiin.

Ninni ja Ismo haluavat kertoa Lemmystä kaikille, tuoda erityisyyttä näkyväksi. He halusivat sitä jo Lemmyn eläessä, ja haluavat edelleen. Siksi Ninni alkoi kirjoittaa blogia arjesta erityislapsen kanssa. Ninnille oli tärkeää saada sanoa ääneen, että erityisyys on rakasta, raskasta, jokaiselle omanlaistaan ja arkisen tavallista.

Nauran, vaikka suren

Joulukuussa Ninni siirtyi Lemmyn kuolemasta huolimatta kirjoittamaan blogiaan Vauva.fihin. Saako surusta kirjoittaa? Miten lasta saa tai pitää surra? Tuntevatko kaikki lapsensa menettäneet näin? Näitä Ninni pohtii blogissaan.

– Lemmy kosketti monia ihmisiä eläessään, muutti ajatuksia, mursi muureja, yhdisti ihmisiä. Lemmy muutti maailmaa paremmaksi. Olen luvannut jatkaa maailman muuttamista omalta osaltani.

– Kirjoitan jatkossakin avoimesti erilaisuudesta, tunteista, elämästä ja kuolemasta. Varsinkin oman lapsen kuolemasta. Se ei saa olla tabu. Jos uskalsin kohdata lapseni kuoleman, uskallan myös kohdata maailman, Ninni kirjoittaa blogissaan.

”Jos uskalsin kohdata lapseni kuoleman, uskallan myös kohdata maailman.”

Blogi saavutti Ninnin yllätykseksi heti suuren suosion. Ninni kertoo saavansa voimaa kirjoittamisesta ja vertaistukena toimimisesta. Vaikka hänen blogiaan on luettu jo nyt kymmeniä tuhansia kertoja, hän kokee kirjoittavansa ensisijaisesti itselleen. Ja sitten tietenkin sille toiselle äidille, jonka lapsi on ehkä syntynyt erityisenä. Ja hänellekin, jonka lapsi on menehtynyt, kuten Ninnin Lemmy. Ja vielä sille, joka ei tiedä erityislapsiarjesta tai lapsen kuolemasta mitään – hänen juuri tulisi tietää.

Blogi käsittelee lapsen menettämisen surua ja siitä selviytymistä, mutta myös uusperhe-elämää ja sijaisvanhemmuutta. Blogi on Ninnille paikka, jossa ajatukset ja tunteet saa kohdata ja kirjoittaa auki.

”Mie nauran melko paljon, itselleni ja sattumuksille, nauratan muita. Suren silti.”

Laakkosilla arki tuntuu kummallisen normaalilta, vaikka kaikki on muuttunut: Aamulla herätään ja tytöt lähtevät kouluun. Ninni on aloittanut sairaanhoitajaopinnot, ja Ismon selkäsairauden tutkimukset ja hoito etenevät. Tehdään ruokaa, katsotaan leffoja, harrastetaan yhdessä ja erikseen, nähdään ystäviä. Nauretaan. Ja itketään, koska Lemmyä on kaikilla ikävä.

– Mie nauran melko paljon, itselleni ja sattumuksille, nauratan muita. Suren silti. Ei suru ole mikään ydinpommi. Kyllä siitä selviää. Se kyllä ravistelee kovasti ja muuttaa arkea, mutta sen kanssa voi elää. Nämä ovat minun ajatuksiani. Jos sinusta tuntuu toiselta, se on aivan yhtä oikein. Mutta jos saan siirrettyä blogini kautta lohdun ja toivon pilkahdusta edes pikkiriikkisen, olen onnistunut, Ninni kirjoittaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Taapero ei rauhoittuisi millään unille tai herää yöllä vähän väliä? Kokeile näitä keinoja.

Kysyimme lukijoilta, miksi vauva tai taapero valvottaa, ja miten yöt rauhoittuvat parhaiten.

Raastavinta on, kun...

Vauva on jo jokusen kuukauden nukkunut hyvin mutta alkaa kuin puskista heräillä 30–60 minuutein välein läpi yön itkemään, seurustelemaan tai leikkimään.

Ryömimään oppimisen aikaan illat ja yöt olivat pahimmat. Poika ei olisi halunnut nukkua, vaan pyöri pinnasängyssään ja huusi suoraa huutoa. Sylissä oli hetken hiljaa, kunnes alkoi taas huutaa. Lattialle päästessään oli ensin tyytyväinen ja ryömi menemään mutta oli niin väsynyt, ettei pitkään jaksanut. Huuto oli välillä lohdutonta, välillä raivokasta. Pahimpana yönä nukahdimme vasta puoli kolmelta.

Vauva ei nukahda, ennen kuin on jokeltanut ja kiipeillyt äidin päällä puoli tuntia.

Kello kolmen jälkeen alkaa silmitön raivo, huuto ja itkeminen. Taapero huutaa hetken, ja juuri kun itse nukahdat, aloittaa raivon uudestaan. Lopulta on noustava aamuyöllä kello neljä aamutoimille.

Vanhemmat ovat rättiväsyneitä ja haluaisivat aikaisin nukkumaan, mutta vauva on pirteä kuin peipponen perhepedissä eikä nukahda tissille, ennen kuin on jokeltanut ja kiipeillyt äidin päällä puoli tuntia.

Tämä toimii! 7 hyvää keinoa

Tärkeintä (ja vaikeinta) on ollut psyykata itsensä rauhalliseksi, vaikka väsymys on tuntunut välillä ylitsepääsemättömältä. Usein äidin rauhallinen hengitys on saanut lapsenkin rauhoittumaan vatsan päälle.

Samat rutiinit joka ilta samassa järjestyksessä: iltapala, pesut, iltasatu, valot pois, rauhoittuminen. Kun valot sammuvat, seurustelu loppuu. Yöllä ei puhuta, ei sytytetä tarpeettomasti valoja tai oteta pois sängystä.

Yöllä mahdollisimman vähän virikkeitä, jos herää.

Illalla ei enää katsella telkkaria tai kuunnella musiikkia kovalla.

Illalla leikkiä, iltapala, kylpyyn tai suihkuun. Yövaatteet päälle, sitten hammaspesu ja iltatissi. Lapsi nukahtaa, kun aikuinen on vieressä, joskus hyräillään tai silitellään lapsen pyynnöstä. Yöllä mahdollisimman vähän virikkeitä, jos herää. Syliin ja viereen saa tulla.

Kunnon patja, eli hengittävä luonnonmateriaalista tehty lasten futon, joka ei hiosta ja kutita.

Joskus hyräillään tai silitellään lapsen pyynnöstä.

Paras tapa on ollut se, että olen siirtynyt lastenhuoneeseen patjalle nukkumaan huonon univaiheen ajaksi.

Unikoulu oli ainoa tapa. Jos 1-vuotias nykyisin herää yöllä, en mene huoneeseen edes käymään, ellei huuda ihan kurkku suorana. Siinä tapauksessa käydään rauhoittelemassa ja poistutaan huoneesta. Yleensä nukahtaa tunnin sisällä uudestaan.

Lähde: Vauvan kysely. Juttu on julkaistu Vauva-lehdessä 12/17.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.