Lukija kysyy

Meillä on kuusivuotias poika ja puolivuotias tyttö. Poikamme on ollut helppo lapsi, vaikka sosiaalisesti arka. Ongelmamme on nukkuminen. Poikamme nukkui ihan pienenä hyvin, mutta noin nelikuisesta alkaen hän alkoi heräillä öisin. Jos kyse ei ollut nälästä, hän alkoi herättyään kirkua kovalla äänellä. Seuraavat kolme vuotta poika heräsi 3–10 kertaa lähes joka yö. Viimeiset kolme vuotta heräily on ollut satunnaista.

Koska hoidan vauvan öisin, mieheni hoitaa tilanteet pojan kanssa. Usein herään silti itsekin pojan itkuun enkä saa enää helposti unta.

Vauvan syntymä on aiheuttanut sen, etten pysty olemaan yhtä kärsivällinen pojan huutamisen ja itkemisen suhteen kuin aiemmin. Vauva on ihana ja nauravainen, ja minusta on kurjaa, kun hän joutuu kuuntelemaan vihaista huutoa ja itkua päivästä toiseen.

Väsynyt äiti

Janna vastaa

Kiitos kirjeestäsi, joka valottaa poikanne tilannetta hyvin. Kuvaamasi yöheräily ja jatkuva univaje on todella rasittava tilanne, jota kannattaa lähteä ratkaisemaan sekä päivä- että yöelämäänne pohtimalla.

Sanot hienosti vastustavasi kasvatustapaa, jossa lasta vastuutetaan. Olen tästä ihan samaa mieltä. Väsymys ja epätoivo vain tekevät joskus tepposet vanhemmista parhaimmillekin. Silloin me aikuiset alamme vaatia lapselta juuri sitä taitoa, jota kipeimmin toivoisimme itsestämme löytyvän. Toivomme lapsen yöheräilyn loppuvan, mutta kuitenkin reagoimme hänen heräilyihinsä. Toivomme, ettei lapsi syyttäisi meitä legokriiseistään, vaikka samalla ”syytämme” häntä reagointitavastaan.

Tämä sekasotku saa meidät välillä lohduttamaan ja välillä raivoamaan, toisaalta hellimään ja toisessa kohtaa hylkäämään – tietämättä enää mitä oikein olemme tekemässä. Epätoivoisena tulee ylireagoitua puolin ja toisin, mistä hyvälle vanhemmalle syntyy vielä sietämätöntä syyllisyyttä. Ja ehkä pojallekin.

Minulle jääkin vaikutelma herkästä, hyvin kehittyneestä, mutta tunteidensa säätelyssä ajoin pulassa olevasta pojasta ja vanhemmistakin. Suhteenne vaikuttavat läheisiltä ja rakastavilta, mutta näin uupuneena ei kukaan jaksa antaa parastaan. Siksi en teitä vanhempiakaan haluaisi liikaa vastuuttaa.

Missä tahansa perheen kriisissä on hyödyllistä asettua samalle puolelle. Kyse ei olekaan vanhemmat vastaan poika tai esikoinen vastaan vauva, vaan koko perheenne vastaan vaikea tilanteenne. Unikouluun ja tunnesäätelytaitoihin voisitte hakea neuvolapsykologin ohjausta.

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa Meidän Perheen lukijoiden kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi meidanperhe.kysely@sanoma.com otsikolla ”Janna vastaa”.

Lue lisää

Energinen lapsi koetaan häiritsevänä - mitä tehdä?

Milloin lapsi on liian arka? Janna vastaa

Miksi lapsi puhuu rumasti?

Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.

Amanda ja Matleena auttavat Nelliä valitsemaan lahjoituksista nuorille sopivia vaatteita. Perheeseen kuuluu myös Tiia, 21, jolle yritetään saada virallista asemaa aikuisadoption kautta. Kuva:  Tuomas Kolehmainen

On tärkeää oppia huomaamaan muiden hätä, Nelli Niemelä sanoo.

Rapa roiskui, kun Hermanni, 12, pyöräili koulusta kaverinsa luo ja huomasi pojan, joka seisoi allapäin pyöränsä luona. Ketjut olivat pudonneet. Hermannille on täysin selvä juttu pysähtyä auttamaan.

Niemelän perheen äiti Nelli kuuli tapahtuneesta vain, koska ohiajanut tuttava sattui silminnäkijäksi ja kertoi tilanteesta Nellille myöhemmin.

Nelli ja Miika Niemelälle muiden auttaminen on elämäntapa, johon he kannustavat myös lapsiaan.

Muiden hädän huomaaminen on Nellille ja Miikalle tuttua myös töissä, sillä kumpikin työskentelee Icehearts-järjestössä. Idea on, että syrjäytymisvaarassa olevista esikouluikäisistä lapsista kootaan urheilujoukkue, joiden vetäjä kulkee lasten rinnalla 12 vuoden ajan. Kasvattaja on lasten tukena arjen pulmissa ja luo lapsille turvallisen yhteisön muista joukkuekavereista. Tällä hetkellä toimintaa on kymmenellä eri paikkakunnalla.

Nelli vetää tyttöjen salibandyjoukkuetta.

– Icehearts-tyttöni ovat yhdessätoista eri koulussa, ja käyn joka viikko niistä kahdeksassa. Tulen mukaan oppitunnille tai olen mukana neuvottelemassa, jos koulussa tai kotona on pulmia.

”Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.”

Myös Hermanni, Amanda, 14, ja Matleena, 8, ovat mukana toiminnassa joukkuekavereina. Muiden auttaminen näkyy perheen kotona muutenkin konkreettisesti. Nellin lajitellessa lahjoitettuja vaatteita hän saattaa kertoa etsivänsä päällepantavaa kolmen tytön perheeseen ja pyytää lapsiaan valitsemaan heille nuorten tyyliin sopivia vaatteita.

– Puhumme kotona paljon siitä, miksi tällaista tukea tarvitaan ja miksi me olemme siinä asemassa, että voimme auttaa.

Isän ja äidin muille jakama huomio aiheuttaa silloin tällöin myös mustasukkaisuutta ja napakkaa palautetta. Esimerkiksi vanhin tytär Amanda saattaa joskus tiuskaista, pitääkö juuri heidän aina olla auttamassa kaikkia.

– Silti hänkin on heti tukena, jos huomaa muiden olevan vaikeuksissa, Nelli sanoo.

Meidän Perhe 12/2017