Parasta: pikkuautot. Nyt Mirjam jaksaa taas leikkiä poikansa kanssa. Kuva: Mikko Hannula
Parasta: pikkuautot. Nyt Mirjam jaksaa taas leikkiä poikansa kanssa. Kuva: Mikko Hannula

Mirjam halusi elää tarveellisesti ja olla hoikka. Lopulta siitä vain tuli tärkeämpää kuin mikään muu.

Vaaka ei narahda, kun sille astuu hyvin, hyvin varovasti. Yksi jalka kerrallaan. Narahdus oli paljastava ääni, jota Mirjam oppi piilottelemaan mieheltään ja taaperoikäiseltä pojaltaan.

Mirjam kävi vaa’alla monta kertaa päivässä, eikä halunnut kenenkään huomaavan. Se oli hänen salaisuutensa. Olihan sellaisia monilla: syödään salaa herkkuja tai laiskotellaan, kun ollaan tekevinään töitä.

Salaisuus ei ollut hänestä edes kovin vakava. Mirjam vain halusi elää terveellisesti ja olla hoikka. Ja aina vain hoikempi. Pienimmätkin painon heilahdukset olivat hänestä tärkeitä ja kiinnostavia.

Niistä oli vain alkanut tulla kiinnostavampia kuin mikään muu – edes oma poika tai avomies.

Mirjamista tuli äiti keväällä 2011. Hän oli vasta 21-vuotias, mutta lapsen saaminen nuorena ei pelottanut häntä. Ehtisihän sitä opiskella myöhemminkin. Mirjamin haaveena olivat kasvatustieteiden opinnot.

Hiekka rahisi vaunun pyörien alla, kun Mirjam työnteli esikoistaan Iisalmessa. Sinä vuonna kevät oli tullut aikaisin. Toukokuussa ulkona mitattiin hellelukemia ja Mirjam oli onnellisempi kuin koskaan. Hänellä oli ihana vauva ja ihana mies, Paulus. Kaikki oli niin kuin piti.

Kun Paulus näki Mirjamin hymyilevän ja hyräilevän vaippaa vaihtaessa, hän ajatteli, että siinä on varmasti maailman paras äiti.

Painon putoaminen raskauden jälkeen yllätti Mirjamin: hän oli ollut mielestään aina hiukan pyöreä.

Raskauden jälkeen Mirjamin paino oli alkanut pudota kuin itsestään. Se sai alkunsa pitkistä vaunulenkeistä ja imetyksestä. Hoikistuminen oli Mirjamista mukavaa, muttei aluksi kovin tärkeää.

Ennen muuta se oli yllättävää: hän oli ollut omasta mielestään hiukan pyöreä koko ikänsä ja oli aina ajattelut, ettei laihtuminen ollut hänelle mahdollista.

Raskaaksi tullessaan 165-senttinen Mirjam painoi 70 kiloa, sairaalasta kotiuduttuaan 80 kiloa. Raskauskilot lähtivät alle vuodessa. Olo oli kevyempi, terveempi.

Mirjam alkoi kasvattaa vaunulenkkien pituutta, käydä kuntosalilla ja innostui ruoanlaitosta. Hän nosti ruokapöytään höyryävää makaronilaatikkoa ja uunissa paahdettuja juureksia.

Elmeri-vauvan mentyä nukkumaan Mirjam ja Paulus tekivät iltapalavoileivät ja istuivat yhdessä katsomaan televisiota tai lukemaan kirjoja.

Mirjam voi hyvin. Ihan kuin energiaa olisi ollut loputtomasti. Mutta hän halusi voida vieläkin paremmin.

Kun Elmeri oli kolme, perhe muutti Iisalmesta Espooseen. Mirjamin iso haave oli toteutunut. Hän oli päässyt yliopistoon lukemaan kasvatustieteitä. Pauluskin sai töitä pääkaupunkiseudulta.

Elmeristä oli vanhempiensa tapaan kasvanut rauhallinen ja järkevä poika. Hän tykkäsi leikkiä junilla ja autoilla. Mutta yhä useammin hän teki sitä isä kanssa. Mirjam oli alkanut vetäytyä.

Lenkin jälkeen Mirjam söi rahkaa keittiössä suljetun oven takana. Se oli pyhä hetki.

Terveyspuuska oli saanut entistä suuremmat mittasuhteet. Mirjam oli alkanut pyöräillä – kymmeniä kilometrejä, joka päivä.

Lenkkien jälkeen hän istui suljetun oven takana keittiössä syömässä rahkaa. Paulus nimitti niitä pyhiksi hetkiksi. Kun Mirjam söi, häntä ei saanut häiritä.

Paulus ja Elmeri söivät yhä useammin kahdestaan. Mirjam piti huolen, että perhe söi paljon ja terveellisesti, mutta sanoi itse juuri syöneensä. Tai syövänsä ihan kohta, lenkin jälkeen. Mirjam vietti päivät itsekseen, joten hänen oli helppo väittää mitä tahansa.

Paulus alkoi huolestua. Mirjamista oli tullut laiha, kalpea ja väsynyt. Kuin aave, Paulus ajatteli.

Silmiinpistävintä oli väsymys. Paulus löysi Mirjamin yhä useammin sohvalta sikiöasennosta nukkumassa. Ne pienet hetket, kun hän jaksoi puuhailla, Mirjam kävi joko lenkillä tai leikki Elmerin kanssa. Mutta useimmiten Mirjam halusi olla yksin, ilman kenenkään kosketusta.

Kun Paulus yritti saada Mirjamia syömään lisää, Mirjam kieltäytyi ja sanoi juuri syöneensä.

– Oikeasti olin saattanut syödä salaattia kuusi tuntia aikaisemmin, hän sanoo.

Mirjamilla oli ruokasuunnitelma, josta hän ei poikennut edes juhlissa.

Mirjam oli luonut itselleen säännön: ruoka oli ansaittava ulkoilulla tai kotitöillä. Siksi hän usein venytti aamupalaa tai käveli hakemaan lounaan.

Lisäksi hän oli laatinut tarkan ruokasuunnitelman, josta ei poikennut koskaan. Aamupalaksi rahkaa, raejuustoa tai riisikakku. Lounaaksi lähikaupan salaattibaarista salaattia, tomaattia, kurkkua, aurinkokuivattuja tomaatteja ja lohta. Iltapalaksi rahkaa, raejuustoa tai riisikakku.

Siinä kaikki – ja paljon kahvia.

Mirjam piti säännöistään kiinni myös lomilla ja juhlissa. Hän selasi ravintoloiden ruokalistoja etukäteen netistä ja varmisti, että listalta löytyy tarpeeksi kevyitä ruokia. Juhlissa hän saattoi olla koko illan syömättä. Aika usein hän vain jätti menemättä.

Tällaista meillä on. Olisitpa täällä. Kesämökillä Iisalmessa oli kaunista. Paulus kuvasi järvimaisemaa kännykällään ja lähetti Whatsupilla videot Mirjamille Espooseen.

Isä ja poika kokivat kesän parhaat hetken kahdestaan. Elmeri ei sitä osannut ihmetellä. Hän tiesi, että äidin piti levätä. Oikeasti mökillä olisi Mirjamin mielestä ollut ihan liian monimutkaista. Olisi pitänyt touhuta, eikä hän jaksanut. Ja syödä mökkiruokia, vaikka Mirjam halusi vain syödä lohisalaattia ja rahkaa.

Sitä paitsi Mirjam rakasti niitä päiviä, viikonloppuja ja viikkoja, kun sai olla yksin kotona. Silloin hän sai elää juuri niin kuin itse halusi. Sai syödä mitä halusi ja milloin halusi ilman, että kukaan kiinnitti siihen huomiota.

Sai nukkua vaikka kolmet päiväunet ilman huonoa omaatuntoa.

– Halusin vain olla rauhassa. En halunnut aiheuttaa kenellekään huolta.

Mutta huolissaan Paulus oli. Hän yritti saada Mirjamia syömään enemmän, turhaan.

Pariskunnan välit alkoivat rakoilla. Kerran he riitelivät mandariinista.

Kerran he riitelivät mandariinista. Paulus koetti saada Mirjamin syömään edes yhden palan, mutta Mirjam ei suostunut. Pauluksen oli yhä vaikeampi ymmärtää Mirjamia.

Pariskunnan välit alkoivat viiletä ja etääntyä. Lopulta niin paljon, että he sopivat eroavansa, kunhan Mirjamilla olisi enemmän voimia. Nyt Mirjam ei olisi pärjännyt Elmerin kanssa kahden.

Yleensä hän katsoi Elmerin kanssa lastenohjelmia tai vain istui vieressä, kun tämä leikki. Siitä Mirjamille tuli huono omatunto.

– Mietin, että tällainenko äiti minusta sitten tuli. Äiti, joka ei jaksa olla lapsensa kanssa.

Opinnot alkoivat samana syksynä, mutta niistä ei tullut oikein mitään. Mirjam tarkisti yliopistoruokaloiden listat netistä tai kiersi kolmenkin ruokalan ovella etsimässä sopivaa lounasta. Sopivassa annoksessa oli kaloreita alle sata. Useimmiten se oli sosekeitto, mutta aina sellaista ei ollut tarjolla.

Niinä päivinä Mirjam söi omenan. Eikä pelkän omenan avulla jaksanut iltapäivän opintoja.

Anoreksia! Sehän on nuorten tyttöjen sairaus!

Tämä on varmaan masennusta, Mirjam ajatteli ja hakeutui terveyskeskukseen. Terveydenhoitaja kyseli, kuunteli ja sanoi sitten, oliko Mirjam koskaan ajatellut, että hänellä saattaisi olla anoreksia.

Anoreksia! Hänellä! No ei! Sehän on nuorten tyttöjen sairaus, Mirjam ajatteli. Ei hänellä sellaista voinut olla. Eivät äidit sairasta anoreksiaa.

Mirjam kävi muutamia kuukausia avohoidossa syömishäiriöklinikalla. Omahoitaja neuvoi, miten Mirjam voisi kerryttää painoa omin voimin. Se ei kuitenkaan onnistunut.

Tammikuussa 2015 Mirjam sopi omahoitajan ja lääkärin kanssa, että kirjautuisi potilaaksi syömishäiriöklinikan kokovuorokausiosastolle.

Vaikka hän joutui olemaan erossa Elmeristä, sairaalaan kirjautuminen oli helpotus. Kenenkään ei tarvinnut kantaa hänestä huolta, eikä kenenkään tarvinnut nähdä häntä näin heikkona. Etenkään Elmerin.

– Sillä hetkellä minusta tuntui, ettei kukaan lapsi ole ansainnut tällaista äitiä, Mirjam sanoo.

Nelivuotias hyväksyi selityksen, että äiti on joutunut sairaalaan, koska äidille ei maistu ruoka.

Miten kertoa anoreksiasta lapselle? Paulus ja Mirjam selittivät Elmerille, että äiti on joutunut sairaalaan, koska äidille ei maistu ruoka. Se riitti neljävuotiaalle.

Elmeri ja Paulus kävivät tapaamassa Mirjamia monta kertaa viikossa. Vierailuhetkinä he söivät usein yhdessä. Mukana ruokapöydässä oli sairaanhoitajia varmistamassa, että Mirjam syö riittävästi lämmintä ruokaa.

Se oli Elmeristä hauskaa. Hän sai paljon huomiota, nautti ja pelleili.

Syömishäiriöklinikalla Mirjam opetteli taas syömään kunnolla ja lepäämään. Henkilökunta rajoitti ulkoilua ja valvoi, etteivät potilaat olisi karanneet lenkille.

Pitkinä vapaahetkinään Mirjam mietti, miksi näin oli käynyt. Ei hänellä ollut mitään erityistä syytä sairastua. Jotenkin vain oli käynyt niin, että hyvältä tuntunut kiinnostus ruokaan ja liikuntaan oli karannut käsistä.

Oikeastaan hänen kokemuksensa oli tyypillinen esimerkki anoreksian etenemisestä. Läheisten ei ole helppo huomata sairautta, sillä se etenee vähitellen ja sairastuneet ovat yleensä taitavia piilottelemaan oireitaan. He ajattelevat ruokaa taukoamatta ja sanovat juuri syöneensä. Kuten Mirjamillakin, yleensä tauti tulee näkyväksi vasta silloin, kun se alkaa haitata normaalia elämää.

Sairaalahoito oli tehokasta. Mirjamin paino nousi ja hän sai voimiaan takaisin.

"Äiti syö isin lautaselta."

Kolmen kuukauden osastohoidon jälkeen Mirjam uskoi selättäneensä taudin. Hän palasi kotiin ja söi taas samassa pöydässä Pauluksen ja Elmerin kanssa, pitkästä aikaa normaalikokoiselta lautaselta.

– Äiti syö isin lautaselta, Elmeri sanoi.

Mirjam tunsi olevansa taas valmis opiskeluihin ja Elmerin hoitamiseen – ja eroamaan Pauluksesta.

Pauluksen mielestä Mirjam yliarvioi voimansa. Hän vastusti, kun Mirjam ilmoittautui kaupungin vuokra-asuntojonoon. Uusi asunto löytyi nopeasti ja Pauluksen estelyistä huolimatta Mirjam ja Elmeri muuttivat pieneen kaksioon toiseen kaupunginosaan.

Aluksi se tuntui Mirjamista hyvältä. Mutta kun kukaan ei ollut vahtimassa, Mirjam huomasi taas syövänsä vähemmän. Väsymys palasi jopa pahempana kuin ennen.

Jälleen hän istui voimattomana katsomassa, kun lapsi leikki yksin.

Lisäksi hän alkoi saada huimauskohtauksia. Silloin hän soitti Paulukselle, joka haki pojan luokseen.

Tällä kertaa yksinolo ei tuntunut hyvältä. Mirjam istui pienessä kaksiossaan ilman avomiestään, ilmaan poikaansa.

– Anoreksia oli rikkonut perheeni. Sen, mikä minulle oli elämässä kaikkein tärkeintä, Mirjam sanoo.

Anoreksia on sairaus, joka ei parane lääkkeillä. Jotta ruokaan liittyviä pakkoajatuksia ja ahdistusta voi alkaa opetella hallitsemaan, tarvitaan tahtoa tehdä niin.

– Vasta kun istuin yksin kaksiossa ilman perhettäni, löysin todellisen motivaationi. Siitä alkoi paraneminen. Halusin perheeni takaisin. Halusin olla parempi äiti Elmerille. Ja halusin olla taas se nainen, johon Paulus oli alun perin tutustunut.

"Olen valtavan kiitollinen siitä, että kaiken jälkeen Paulus jaksoi vielä kerran yrittää."

Mirjam alkoi noudattaa sairaalassa saamiaan ohjeita ja syömään enemmän. Neljän kuukauden kaksioasumisen jälkeen, reilu vuosi sitten helmikuussa, Elmeri ja Mirjam muuttivat takaisin Pauluksen luokse.

– Olen siitä valtavan kiitollinen. Että kaiken tämän jälkeen Paulus jaksoi vielä kerran yrittää.

Enää Mirjam ei laske syömisiään, eikä lunasta niitä liikunnalla. Perhe syö joka päivä yhdessä, joskus jopa pitsaa.

– Äitikin syö, Elmeri saattaa välillä huomauttaa.

Pojasta on hauskaa, että nykyään äidin kanssa voi syödä myös niitä ruokia, joita ennen syötiin vain isän kanssa.

Mirjam on palannut opiskelemaan ja tehnyt jo muutamia kasvatustieteen kursseja. Sohvapöydällä on paksu tenttikirja.

Tulevaisuuden haaveiden kanssa hän on varovainen. Ensin hän haluaisi saada opinnot valmiiksi, sitten ehkä töitä. Suuri toive on, ettei enää sairastuisi.

Ensi kesänä Mirjam saa ehkä taas pyöräillä, vaikka jätskille.

Alkuvuodesta Mirjamin paino ylitti kauan odotetun rajapyykin: puntarin luku alkoi vitosella. Vielä sen pitäisi nousta monta kiloa.

Seuraava etappi on se, että Mirjam saa taas alkaa liikkua, maltillisesti. Toistaiseksi liikunta on kiellettyä, koska kaikki energia tulee käyttää massan kartuttamiseen.

Ehkä ensi kesänä hän saa taas pyöräillä, vaikka jätskille Elmerin kanssa.

Ne olivat onnellisia yhteisiä hetkiä myös viime kesänä, kun Elmeri ja Mirjam valitsivat yhdessä jäätelöt lähikaupan kylmäaltaasta. Mirjam tietää jo, mitä aikoo ottaa: valkosuklaan makuisen Magnumin, joka kerta.

Mikä toimii yhdellä lapsella, ei välttämättä toimi maailman kahdella miljardilla muulla lapsella, kirjoittaa Marjut Ollila.

On helppoa olla täydellinen kasvattaja. Siihen ei tarvita kuin roppakaupalla tahdonvoimaa, ihanteita sekä lujia päätöksiä. Eikä edes yhtään lasta.

Lasten saamisen myötä olen saanut huomata – joskus katkerana mutta useimmiten huvittuneena – että teoria tuppaa toisinaan olemaan yhtä kaukana todellisuudesta kuin itä lännestä.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin. Pidän suuni supussa aina, kun olen aikeissa sanoa, että ”Sitten kun sinulla on yksi/kaksi/kolme lasta, huomaat...”

Tiedän hyvänä päivänä noin suurin piirtein, miten saan nämä kolme omaani hoidettua. Maailman kahdesta miljardista muusta lapsesta en menisi vannomaan. Mikä toimii yhdellä, saattaa toiselle olla kryptoniittia.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin.

Kokemus toki opettaa, ja hyvinä pitämiäni vinkkejä voin kysyttäessä jakaa, mutta toisen puolesta en ala tietää. Yritän muistaa, että synnytyksen yhteydessä minusta ei tullut oraakkelia, vaan ihan vain äiti.

Jollain tapaa sitä silti muuttuu uuden lapsen saadessaan. Ikään kuin syntyy uudelleen vanhemmaksi. Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti. Ovathan hekin uniikkikappaleita.

Kun halusin tietää, millaista menoa olisi odotettavissa kolmilapsisena, soitin viisilapsiselle ystävälleni.

Maanittelujen jälkeen hän suostui raportoimaan, että sinähän tiedät vanhan lapsiperhetotuuden, miten kaksi menee siinä missä yksikin vain, jos kyse on pullasta. Nyökyttelin ja odotin hänen sanovan, että kolmas pulla kuitenkin menisi siinä sivussa jo rutiinilla.

Mitä vielä! Sain kehotuksen varautua elämäni suurimpaan härdelliin. Lapset pelaisivat ylivoimapeliä, eikä aikuisten käsipareja enää riittäisi jokaiselle. Neljäs ja viides saattaisivat jo mennäkin omalla painollaan.

Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti.

Myös sen neuvon sain, että jos useampilapsiseen perheeseen eksyy mikä tahansa tauti, noro tai kihomadot, siivousoperaation sijaan on helpompi ottaa lapset ja muuttaa pois kotoa. Sitten nauroimme, ensin katketaksemme, lopulta hiukan hermostuneina.

Puhelun jälkeen lähdin välittömästi leikkaamaan lasten kynnet tautien ehkäisyn nimissä. Vilkaisin vain nopeasti äitikortistani toimintaohjeet: yhdeltä kynnet leikataan nukkuessa, toiselta rusinoilla lahjoen ja kolmannelta... niin, hänen kyntensä pitääkin viilata.

Marjut Ollila on 3- ja 8- vuotiaiden lasten sekä viisikuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kannattaa luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen. Ei latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun, vastaa lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Lapsemme on 3,5-vuotias, uusiin ihmisiin hieman varauksellisesti ja ujosti suhtautuva poika. Parin viimeisen kuukauden aikana hän on selvästi vapautunut ja alkanut ottaa kontaktia oma-aloitteisesti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin aikuisiin. Lapsen kerronnassa ei ole kuitenkaan rajoja, vaan hän saattaa kertoa esimerkiksi vanhemman sairaudesta täysin estottomasti kenelle tahansa.

En haluaisi latistaa lapsen avoimuutta ja juuri löytynyttä uskallusta puhua vieraammillekin. Kuitenkin jotkut asiat ovat mielestäni perheen sisäisiä asioita, jotka eivät kuulu muille. Toisaalta jotkut saattavat hämmentyä tai kokea vaivaannuttavana kovin yksityiskohtaisen selostuksen esimerkiksi juuri terveysasioista. Miten selittää asia lapselle ymmärrettävästi, mutta siten, ettei lapsi koe syyllisyyttä jo kertomistaan asioista eikä myöskään ala vältellä puhumista?”

Ujon puheliaan äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:

Saako aloittaa vitsillä? Lapsi kertoi kaupan kassalle heleällä äänellä, miten oli nähnyt aamulla äidin kakalla. Kotona äiti ohjasi lasta, että kakkaaminen on ok, mutta sellaisesta ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia. Seuraavalla kauppareissulla lapsi kertoi: ”Mä näin taas äidin kakalla, mutta siitä ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia.”

Pieni lapsi ei kerta kaikkiaan ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavoin kuin vanhempi. Viattomuudessaan hän kertoo juttua, johon hän toivoo kuulijan vastaavan mukavalla tavalla. Ehkä tarinan lapsi ajatteli, että kaupan kassa kertoisi vastavuoroisesti omista vessakokemuksistaan. Siinä sitten rupateltaisiin mukavasti asioinnin lomassa.

Kun lapsi kasvaa kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä, hän ei sensuroi puheitaan vanhemman reaktion pelossa. Raju reagointi kiellettyyn puheenaiheeseen on lasta häpäisevä kokemus, kuten olet viisaasti ennakoinutkin. Sitä en suosittele, vaikka vanhempaa hävettäisikin.

Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia.

Mitä siis tehdä? Aluksi voi tarkistaa, mitä kaikkea puhuu lapsen kuullen. Tärkeitä asioita ei silti kannata salata lapselta! Voi myös pohtia, miksi jokin asia ei omasta mielestä kuulu ulkopuolisille. Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia. Esimerkiksi sairaus saattaa jollekin olla julkinen puheenaihe, toiselle taas hyvin yksityinen.

Nolossa tilanteessa voi ohjata vaivihkaa keskustelua pois aralta alueelta ennen yksityiskohtien vyöryä. Kolmevuotias on hämättävissä kertomaan muista asioista. Tempun voi tehdä myös yllättävään kuulijan rooliin joutunut. Kannattaa siis luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen.

Esimerkiksi päiväkotien työntekijät kuuntelevat näitä juttuja pokka naamalla vuodesta toiseen ja suhtautuvat silti meihin vanhempiin asiallisesti. Kaikkien elämässä on monenlaista, yksityistäkin. Ollaan sen äärellä yhtä viisaita kuin sinä, eikä latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun.

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.