Parasta: pikkuautot. Nyt Mirjam jaksaa taas leikkiä poikansa kanssa. Kuva: Mikko Hannula
Parasta: pikkuautot. Nyt Mirjam jaksaa taas leikkiä poikansa kanssa. Kuva: Mikko Hannula

Mirjam halusi elää tarveellisesti ja olla hoikka. Lopulta siitä vain tuli tärkeämpää kuin mikään muu.

Vaaka ei narahda, kun sille astuu hyvin, hyvin varovasti. Yksi jalka kerrallaan. Narahdus oli paljastava ääni, jota Mirjam oppi piilottelemaan mieheltään ja taaperoikäiseltä pojaltaan.

Mirjam kävi vaa’alla monta kertaa päivässä, eikä halunnut kenenkään huomaavan. Se oli hänen salaisuutensa. Olihan sellaisia monilla: syödään salaa herkkuja tai laiskotellaan, kun ollaan tekevinään töitä.

Salaisuus ei ollut hänestä edes kovin vakava. Mirjam vain halusi elää terveellisesti ja olla hoikka. Ja aina vain hoikempi. Pienimmätkin painon heilahdukset olivat hänestä tärkeitä ja kiinnostavia.

Niistä oli vain alkanut tulla kiinnostavampia kuin mikään muu – edes oma poika tai avomies.

Mirjamista tuli äiti keväällä 2011. Hän oli vasta 21-vuotias, mutta lapsen saaminen nuorena ei pelottanut häntä. Ehtisihän sitä opiskella myöhemminkin. Mirjamin haaveena olivat kasvatustieteiden opinnot.

Hiekka rahisi vaunun pyörien alla, kun Mirjam työnteli esikoistaan Iisalmessa. Sinä vuonna kevät oli tullut aikaisin. Toukokuussa ulkona mitattiin hellelukemia ja Mirjam oli onnellisempi kuin koskaan. Hänellä oli ihana vauva ja ihana mies, Paulus. Kaikki oli niin kuin piti.

Kun Paulus näki Mirjamin hymyilevän ja hyräilevän vaippaa vaihtaessa, hän ajatteli, että siinä on varmasti maailman paras äiti.

Painon putoaminen raskauden jälkeen yllätti Mirjamin: hän oli ollut mielestään aina hiukan pyöreä.

Raskauden jälkeen Mirjamin paino oli alkanut pudota kuin itsestään. Se sai alkunsa pitkistä vaunulenkeistä ja imetyksestä. Hoikistuminen oli Mirjamista mukavaa, muttei aluksi kovin tärkeää.

Ennen muuta se oli yllättävää: hän oli ollut omasta mielestään hiukan pyöreä koko ikänsä ja oli aina ajattelut, ettei laihtuminen ollut hänelle mahdollista.

Raskaaksi tullessaan 165-senttinen Mirjam painoi 70 kiloa, sairaalasta kotiuduttuaan 80 kiloa. Raskauskilot lähtivät alle vuodessa. Olo oli kevyempi, terveempi.

Mirjam alkoi kasvattaa vaunulenkkien pituutta, käydä kuntosalilla ja innostui ruoanlaitosta. Hän nosti ruokapöytään höyryävää makaronilaatikkoa ja uunissa paahdettuja juureksia.

Elmeri-vauvan mentyä nukkumaan Mirjam ja Paulus tekivät iltapalavoileivät ja istuivat yhdessä katsomaan televisiota tai lukemaan kirjoja.

Mirjam voi hyvin. Ihan kuin energiaa olisi ollut loputtomasti. Mutta hän halusi voida vieläkin paremmin.

Kun Elmeri oli kolme, perhe muutti Iisalmesta Espooseen. Mirjamin iso haave oli toteutunut. Hän oli päässyt yliopistoon lukemaan kasvatustieteitä. Pauluskin sai töitä pääkaupunkiseudulta.

Elmeristä oli vanhempiensa tapaan kasvanut rauhallinen ja järkevä poika. Hän tykkäsi leikkiä junilla ja autoilla. Mutta yhä useammin hän teki sitä isä kanssa. Mirjam oli alkanut vetäytyä.

Lenkin jälkeen Mirjam söi rahkaa keittiössä suljetun oven takana. Se oli pyhä hetki.

Terveyspuuska oli saanut entistä suuremmat mittasuhteet. Mirjam oli alkanut pyöräillä – kymmeniä kilometrejä, joka päivä.

Lenkkien jälkeen hän istui suljetun oven takana keittiössä syömässä rahkaa. Paulus nimitti niitä pyhiksi hetkiksi. Kun Mirjam söi, häntä ei saanut häiritä.

Paulus ja Elmeri söivät yhä useammin kahdestaan. Mirjam piti huolen, että perhe söi paljon ja terveellisesti, mutta sanoi itse juuri syöneensä. Tai syövänsä ihan kohta, lenkin jälkeen. Mirjam vietti päivät itsekseen, joten hänen oli helppo väittää mitä tahansa.

Paulus alkoi huolestua. Mirjamista oli tullut laiha, kalpea ja väsynyt. Kuin aave, Paulus ajatteli.

Silmiinpistävintä oli väsymys. Paulus löysi Mirjamin yhä useammin sohvalta sikiöasennosta nukkumassa. Ne pienet hetket, kun hän jaksoi puuhailla, Mirjam kävi joko lenkillä tai leikki Elmerin kanssa. Mutta useimmiten Mirjam halusi olla yksin, ilman kenenkään kosketusta.

Kun Paulus yritti saada Mirjamia syömään lisää, Mirjam kieltäytyi ja sanoi juuri syöneensä.

– Oikeasti olin saattanut syödä salaattia kuusi tuntia aikaisemmin, hän sanoo.

Mirjamilla oli ruokasuunnitelma, josta hän ei poikennut edes juhlissa.

Mirjam oli luonut itselleen säännön: ruoka oli ansaittava ulkoilulla tai kotitöillä. Siksi hän usein venytti aamupalaa tai käveli hakemaan lounaan.

Lisäksi hän oli laatinut tarkan ruokasuunnitelman, josta ei poikennut koskaan. Aamupalaksi rahkaa, raejuustoa tai riisikakku. Lounaaksi lähikaupan salaattibaarista salaattia, tomaattia, kurkkua, aurinkokuivattuja tomaatteja ja lohta. Iltapalaksi rahkaa, raejuustoa tai riisikakku.

Siinä kaikki – ja paljon kahvia.

Mirjam piti säännöistään kiinni myös lomilla ja juhlissa. Hän selasi ravintoloiden ruokalistoja etukäteen netistä ja varmisti, että listalta löytyy tarpeeksi kevyitä ruokia. Juhlissa hän saattoi olla koko illan syömättä. Aika usein hän vain jätti menemättä.

Tällaista meillä on. Olisitpa täällä. Kesämökillä Iisalmessa oli kaunista. Paulus kuvasi järvimaisemaa kännykällään ja lähetti Whatsupilla videot Mirjamille Espooseen.

Isä ja poika kokivat kesän parhaat hetken kahdestaan. Elmeri ei sitä osannut ihmetellä. Hän tiesi, että äidin piti levätä. Oikeasti mökillä olisi Mirjamin mielestä ollut ihan liian monimutkaista. Olisi pitänyt touhuta, eikä hän jaksanut. Ja syödä mökkiruokia, vaikka Mirjam halusi vain syödä lohisalaattia ja rahkaa.

Sitä paitsi Mirjam rakasti niitä päiviä, viikonloppuja ja viikkoja, kun sai olla yksin kotona. Silloin hän sai elää juuri niin kuin itse halusi. Sai syödä mitä halusi ja milloin halusi ilman, että kukaan kiinnitti siihen huomiota.

Sai nukkua vaikka kolmet päiväunet ilman huonoa omaatuntoa.

– Halusin vain olla rauhassa. En halunnut aiheuttaa kenellekään huolta.

Mutta huolissaan Paulus oli. Hän yritti saada Mirjamia syömään enemmän, turhaan.

Pariskunnan välit alkoivat rakoilla. Kerran he riitelivät mandariinista.

Kerran he riitelivät mandariinista. Paulus koetti saada Mirjamin syömään edes yhden palan, mutta Mirjam ei suostunut. Pauluksen oli yhä vaikeampi ymmärtää Mirjamia.

Pariskunnan välit alkoivat viiletä ja etääntyä. Lopulta niin paljon, että he sopivat eroavansa, kunhan Mirjamilla olisi enemmän voimia. Nyt Mirjam ei olisi pärjännyt Elmerin kanssa kahden.

Yleensä hän katsoi Elmerin kanssa lastenohjelmia tai vain istui vieressä, kun tämä leikki. Siitä Mirjamille tuli huono omatunto.

– Mietin, että tällainenko äiti minusta sitten tuli. Äiti, joka ei jaksa olla lapsensa kanssa.

Opinnot alkoivat samana syksynä, mutta niistä ei tullut oikein mitään. Mirjam tarkisti yliopistoruokaloiden listat netistä tai kiersi kolmenkin ruokalan ovella etsimässä sopivaa lounasta. Sopivassa annoksessa oli kaloreita alle sata. Useimmiten se oli sosekeitto, mutta aina sellaista ei ollut tarjolla.

Niinä päivinä Mirjam söi omenan. Eikä pelkän omenan avulla jaksanut iltapäivän opintoja.

Anoreksia! Sehän on nuorten tyttöjen sairaus!

Tämä on varmaan masennusta, Mirjam ajatteli ja hakeutui terveyskeskukseen. Terveydenhoitaja kyseli, kuunteli ja sanoi sitten, oliko Mirjam koskaan ajatellut, että hänellä saattaisi olla anoreksia.

Anoreksia! Hänellä! No ei! Sehän on nuorten tyttöjen sairaus, Mirjam ajatteli. Ei hänellä sellaista voinut olla. Eivät äidit sairasta anoreksiaa.

Mirjam kävi muutamia kuukausia avohoidossa syömishäiriöklinikalla. Omahoitaja neuvoi, miten Mirjam voisi kerryttää painoa omin voimin. Se ei kuitenkaan onnistunut.

Tammikuussa 2015 Mirjam sopi omahoitajan ja lääkärin kanssa, että kirjautuisi potilaaksi syömishäiriöklinikan kokovuorokausiosastolle.

Vaikka hän joutui olemaan erossa Elmeristä, sairaalaan kirjautuminen oli helpotus. Kenenkään ei tarvinnut kantaa hänestä huolta, eikä kenenkään tarvinnut nähdä häntä näin heikkona. Etenkään Elmerin.

– Sillä hetkellä minusta tuntui, ettei kukaan lapsi ole ansainnut tällaista äitiä, Mirjam sanoo.

Nelivuotias hyväksyi selityksen, että äiti on joutunut sairaalaan, koska äidille ei maistu ruoka.

Miten kertoa anoreksiasta lapselle? Paulus ja Mirjam selittivät Elmerille, että äiti on joutunut sairaalaan, koska äidille ei maistu ruoka. Se riitti neljävuotiaalle.

Elmeri ja Paulus kävivät tapaamassa Mirjamia monta kertaa viikossa. Vierailuhetkinä he söivät usein yhdessä. Mukana ruokapöydässä oli sairaanhoitajia varmistamassa, että Mirjam syö riittävästi lämmintä ruokaa.

Se oli Elmeristä hauskaa. Hän sai paljon huomiota, nautti ja pelleili.

Syömishäiriöklinikalla Mirjam opetteli taas syömään kunnolla ja lepäämään. Henkilökunta rajoitti ulkoilua ja valvoi, etteivät potilaat olisi karanneet lenkille.

Pitkinä vapaahetkinään Mirjam mietti, miksi näin oli käynyt. Ei hänellä ollut mitään erityistä syytä sairastua. Jotenkin vain oli käynyt niin, että hyvältä tuntunut kiinnostus ruokaan ja liikuntaan oli karannut käsistä.

Oikeastaan hänen kokemuksensa oli tyypillinen esimerkki anoreksian etenemisestä. Läheisten ei ole helppo huomata sairautta, sillä se etenee vähitellen ja sairastuneet ovat yleensä taitavia piilottelemaan oireitaan. He ajattelevat ruokaa taukoamatta ja sanovat juuri syöneensä. Kuten Mirjamillakin, yleensä tauti tulee näkyväksi vasta silloin, kun se alkaa haitata normaalia elämää.

Sairaalahoito oli tehokasta. Mirjamin paino nousi ja hän sai voimiaan takaisin.

"Äiti syö isin lautaselta."

Kolmen kuukauden osastohoidon jälkeen Mirjam uskoi selättäneensä taudin. Hän palasi kotiin ja söi taas samassa pöydässä Pauluksen ja Elmerin kanssa, pitkästä aikaa normaalikokoiselta lautaselta.

– Äiti syö isin lautaselta, Elmeri sanoi.

Mirjam tunsi olevansa taas valmis opiskeluihin ja Elmerin hoitamiseen – ja eroamaan Pauluksesta.

Pauluksen mielestä Mirjam yliarvioi voimansa. Hän vastusti, kun Mirjam ilmoittautui kaupungin vuokra-asuntojonoon. Uusi asunto löytyi nopeasti ja Pauluksen estelyistä huolimatta Mirjam ja Elmeri muuttivat pieneen kaksioon toiseen kaupunginosaan.

Aluksi se tuntui Mirjamista hyvältä. Mutta kun kukaan ei ollut vahtimassa, Mirjam huomasi taas syövänsä vähemmän. Väsymys palasi jopa pahempana kuin ennen.

Jälleen hän istui voimattomana katsomassa, kun lapsi leikki yksin.

Lisäksi hän alkoi saada huimauskohtauksia. Silloin hän soitti Paulukselle, joka haki pojan luokseen.

Tällä kertaa yksinolo ei tuntunut hyvältä. Mirjam istui pienessä kaksiossaan ilman avomiestään, ilmaan poikaansa.

– Anoreksia oli rikkonut perheeni. Sen, mikä minulle oli elämässä kaikkein tärkeintä, Mirjam sanoo.

Anoreksia on sairaus, joka ei parane lääkkeillä. Jotta ruokaan liittyviä pakkoajatuksia ja ahdistusta voi alkaa opetella hallitsemaan, tarvitaan tahtoa tehdä niin.

– Vasta kun istuin yksin kaksiossa ilman perhettäni, löysin todellisen motivaationi. Siitä alkoi paraneminen. Halusin perheeni takaisin. Halusin olla parempi äiti Elmerille. Ja halusin olla taas se nainen, johon Paulus oli alun perin tutustunut.

"Olen valtavan kiitollinen siitä, että kaiken jälkeen Paulus jaksoi vielä kerran yrittää."

Mirjam alkoi noudattaa sairaalassa saamiaan ohjeita ja syömään enemmän. Neljän kuukauden kaksioasumisen jälkeen, reilu vuosi sitten helmikuussa, Elmeri ja Mirjam muuttivat takaisin Pauluksen luokse.

– Olen siitä valtavan kiitollinen. Että kaiken tämän jälkeen Paulus jaksoi vielä kerran yrittää.

Enää Mirjam ei laske syömisiään, eikä lunasta niitä liikunnalla. Perhe syö joka päivä yhdessä, joskus jopa pitsaa.

– Äitikin syö, Elmeri saattaa välillä huomauttaa.

Pojasta on hauskaa, että nykyään äidin kanssa voi syödä myös niitä ruokia, joita ennen syötiin vain isän kanssa.

Mirjam on palannut opiskelemaan ja tehnyt jo muutamia kasvatustieteen kursseja. Sohvapöydällä on paksu tenttikirja.

Tulevaisuuden haaveiden kanssa hän on varovainen. Ensin hän haluaisi saada opinnot valmiiksi, sitten ehkä töitä. Suuri toive on, ettei enää sairastuisi.

Ensi kesänä Mirjam saa ehkä taas pyöräillä, vaikka jätskille.

Alkuvuodesta Mirjamin paino ylitti kauan odotetun rajapyykin: puntarin luku alkoi vitosella. Vielä sen pitäisi nousta monta kiloa.

Seuraava etappi on se, että Mirjam saa taas alkaa liikkua, maltillisesti. Toistaiseksi liikunta on kiellettyä, koska kaikki energia tulee käyttää massan kartuttamiseen.

Ehkä ensi kesänä hän saa taas pyöräillä, vaikka jätskille Elmerin kanssa.

Ne olivat onnellisia yhteisiä hetkiä myös viime kesänä, kun Elmeri ja Mirjam valitsivat yhdessä jäätelöt lähikaupan kylmäaltaasta. Mirjam tietää jo, mitä aikoo ottaa: valkosuklaan makuisen Magnumin, joka kerta.

Halu ymmärtää tehoaa melkein kaikkiin kodin konfliktitilanteisiin, sanoo tunnekouluttaja ja kolmen pojan äiti Camilla Tuominen.

”Lasten ruma kielenkäyttö saa minut välillä hermostumaan. Meillä on kolme melkein teini-ikäistä poikaa, ja arkea on, että kun pyydän laittamaan kännykän pois tai lopettamaan pelaamisen, joku inttää vastaan. Lapsi tuntee, että rajoitan hänen itsemääräämisoikeuttaan, ja siitä saattaa syntyä konflikti.

Jos heittäytyisin tunteiden vietäväksi, lähtisin ärsytykseni mukaan ja suuttuisin. Tunteita ei voi hallita, mutta niitä voi oppia johtamaan. Ensimmäiseksi hengitän syvään. Otan tavallaan aikalisän, rauhoitan itseäni fyysisesti ja yritän nähdä lapsen kiukun taakse. Sen sijaan, että pitäisin tiukasti pääni, yritän olla utelias. Miksi pelaaminen on juuri nyt niin tärkeää, että keskeytys saa pojan hermostumaan noin paljon?

Mieti, miten itse reagoit, jos joku laittaa läppärisi kiinni kesken tärkeän meilin?

Kiukku tai marina on usein vain jäävuoren huippu, jonka alle piiloutuu käytöksen oikea syy. Jos löydän sen, minun on helpompi ymmärtää uhmakastakin käytöstä. Pikkulapsella voi olla vaikka pikkarit huonosti tai leikin maailma täysin kesken.

Mieti, miten itse reagoit, jos joku laittaa läppärisi kiinni kesken tärkeän meilin?

Poikani ei voi lähteä nettipelistä kesken siksi, että hän saisi pelissä rangaistuksen. Se on joukkuepeli, ja rangaistus olisi kurja sekä hänelle että tiimille. Siksi olemme sopineet tarkat peliajat, ja jos kohta syödään, hän osaa varautua siihen.

Kerran kinasin yhden kanssa kotiintulosta. Laitoin WhatsApp-viestin, että nyt pitää tulla, ja poika jankkasi pitkään, että ei vielä. Sitten tajusin kysyä, mikä siellä on niin ihmeellistä. Tytöt. Heitä oli paikalla ensimmäisiä kertoja. Se oli hyvä syy venyttää kotiintuloaikaa.

Jos perusrajat ovat kunnossa, voi antaa periksi asioissa, jotka ovat toiselle hyvin tärkeitä.

Minusta moni kasvattaa liikaa kontrollilla ja kuuntelematta. Meillä saa olla eri mieltä, kunhan perustelee sen kunnolla. Se on lapsen kunnioittamista. Jos perusrajat ovat kunnossa, voi antaa periksi sellaisissa asioissa, jotka ovat toiselle hyvin tärkeitä. On ihan turha kinata, mistä ovesta lapsi tulee ulos autosta, kunhan tulee. ”Valitse taistelusi” on viisaus, jonka isosiskoni Carita opetti minulle vuosia sitten.

Joskus lapset eivät tiedä itsekään, mikä heitä marisuttaa. Syy tuntuu mössöltä. Silloin yritän vain kysellä ja sanoittaa sitä. Kielteisiäkään tunteita ei pidä vältellä, sillä kun syyn saa sanottua ääneen, jakaminen helpottaa oloa ja rauhoittaa tutkimustenkin mukaan aivoja.

Sama toimii aikuisella. Kerron läheisilleni omista virheistäni ja vaikeista kasvatustilanteista.

Iso riita päättyi siihen, että poikani tönäisi minua. Olin aivan järkyttynyt.

Syntymäpäiväni aattona tapahtui jotain, mikä tuntui todella nololta. Meillä oli poikani kanssa iso riita, joka päättyi siihen, että hän tönäisi minua. Olin aivan järkyttynyt.

Käsittelimme asian heti, ja poika oli itsekin järkyttynyt, surullinen ja pahoillaan. Minä olin surullinen vielä syntymäpäivänäkin. Tuntui kornilta, kun ystävät laittelivat onnitteluviestejä, ja uskalsin kertoa asiasta ensimmäiselle ystävälle vasta illalla. Hän vastasi täysin odottamattomasti, että ”jaa, en osaa olla kovin järkyttynyt, kun meidän pienet lapset ovat olleet aina fyysisiä”. Asian nolouskupla puhkesi heti, eikä oloni tuntunut enää niin pahalta. Tajusin, että asia taitaa olla tabu.

Jos hermot ovat tiukalla lapsen kanssa, syynä ei useinkaan ole lapsi.

Jotta ymmärtää omia tunteitaan, on tärkeää tietää, mitä myös oman jäävuoren huipun alla on. Jos hermot ovat tiukalla lapsen kanssa, syynä ei useinkaan ole lapsi.

Minut herätti yksi hetki. Luin läppäriltä kurjaa meiliä, kun taaperoikäiset lapset pyörivät ympärilläni. Yksi lapsista tuli viattomasti kysymään jotain, ja käännyin suoraan häneen päin ja aloin huutaa. Kaadoin meilin huonot uutiset pojan niskaan.

Se oli kamalaa, mutta mitä suurempi tunnereaktio on, sitä todennäköisemmin siitä oppii. Sen jälkeen tajusin keskittyä erikseen lapsiin ja töihin.

Näytin lapsilleni, että itseään pitää kuunnella.

Kuusi vuotta sitten huomasin, etten ole se äiti, joka haluan olla. Tulin kotiin väsyneenä ja esitin iloista, vaikka olin poikki ja ärtynyt. Lapset myös näkivät naisen, joka omalla toiminnallaan näytti, että on ok esittää muuta kuin on. Ymmärsin, että he eivät niinkään kuuntele sanojamme vaan näkevät suoraan lävitsemme, mitä olemme. Se antoi voimaa elämänmuutoksen tekemiseen.

Irtisanouduin töistäni ja aloin yrittäjäksi. Löysin taas iloisen Camillan, joka oikeasti olen. Näin näytin myös lapsilleni, että itseään pitää kuunnella ja unelmia voi tavoitella.

Opetan poikiani huomaamaan myönteiset tunteet. Silloin ne vahvistuvat. Joka ilta kysyn heiltä kolme kivaa asiaa päivästä. Jos joku vielä sen päätteeksi sanoo, että ”äiti, mulla olisi vielä yksi juttu”, tiedän tehneeni jotain oikein.

Camilla Tuominen

  • Tunnekouluttaja Camilla Tuominen, 42, asuu Espoossa.
  • Perheeseen kuuluvat pojat Joona, 14, Aleksi, 12, ja Niklas, 11, sekä aviomies, yrittäjä Pekka Tuominen.
  • Camilla on kehittänyt tunteita mittaavan Emotion Tracker -sovelluksen, kirjoittanut ja kuvittanut Tunnekuvakirjan ja luennoi tunteiden johtamisesta.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Moi! Mitä te teette? Kuva: iStockphoto

”Kurkin seksin aikana ovelle, ettei kukaan lapsista vain seiso siellä”, kolmen lapsen äiti tunnustaa.

”Nyt ymmärrän, mistä pimeässä ja peiton alla -myytti on lähtöisin. Lapsiperheestä”, kertoi 39-vuotias kahden lapsen äiti sen jälkeen, kun hänen nuorimmaisensa tassutti vanhempien makuuhuoneeseen kesken seksin.

Sen jälkeen ei tehnyt enää mieli pitää valoja päällä. 

Seksi pikkulapsiaikanakin on kuitenkin mahdollista, vaikkakin harvoin kovin spontaania. Kun arki ja ylimääräiset silmäparit kotona asettavat rajoituksensa aikuisten keskinäiselle kanssakäymiselle, tarvitaan vinkkejä heiltä, jotka asiasta tietävät: pienten lasten vanhemmilta. 

1. Tarjoa ruutuaikaa. 

”Kun lapsemme olivat pienempiä, heidät sai tehokkaasti naulittua puoleksi tunniksi ruudun ääreen pistämällä Muumit pyörimään. Edelleen, kun kuulen ohjelman tunnusmusiikin, mieli vaeltaa seksiin.” Nainen, 28, kolme lasta

2. Luota lukkoon.

”Lukittava makkarin ovi on ihan ehdoton. Lapsetkin tietävät, että äiti ja isä laittavat välillä oven lukkoon, kun haluavat jutella rauhassa keskenään.” Nainen, 37, kolme lasta

3. Mene saunaan. Tai ”saunaan”.

”Kylpyhuoneen ovessa on lukko, joten lasten hereillä ollessa harrastamme seksiä siellä. Ilmoitamme menevämme kahdestaan päiväsaunaan – tai vain 'satumme' yhtä aikaa suihkuun. Kun laittaa suihkun täysillä valumaan, ei tarvitse olla edes ihan hipihiljaa.” Nainen, 38, kaksi lasta 

4. Muista kuuloetäisyys.

”Seksiä harrastetaan vain, kun lapset ovat nukkumassa, ja silloinkin eri kerroksessa kuin lastenhuone on. Portaiden narahtelu paljastaa yössä vaeltelijat, joten meille jää aina aikaa teeskennellä, että katseltiin tässä vain telkkaria… Se toimii, jos kylpytakki on käden ulottuvilla.” Nainen, 38, kaksi lasta

5. Odota iltaan.

”Minun on vaikea antautua seksin vietäväksi, jos lapset katsovat seinän takana Pikku Kakkosta. Se tunne, että lapset saattavat tulla koska vain, ei kiihota. Siksi meillä on seksiä lähinnä iltaisin lasten jo nukkuessa tai jos lapset eivät ole jostain syystä kotona. Iltaisinkin kurkin seksin aikana ovelle, ettei kukaan lapsista seiso siellä tuijottamassa häkeltyneenä.

Ikimuistoisimmat kokemukset liittyvät siihen, kun melkein laukeamisen hetkellä lapsen kuulee oksentavan viereisessä huoneessa. Lapsiperheessä todella mennään tunnelmasta toiseen sekunnissa.” Nainen, 42, kolme lasta

Vierailija

Naiset kertovat: Mene ”saunomaan” ja 4 muuta keinoa, miten seksi pikkulapsiperheessä onnistuu varmimmin

Meillä on neljä lasta, nyt jo koululaisia ja teini-ikäisiä. Heidän ollessaan pieniä harrastimme mm. naapureiden kanssa "vaihtokauppoja" eli lähetimme lapset naapuriin tai he omansa vastavuoroisesti meille. Siinä tunnissa jolloin vauva ja taapero päiväunilla sekä isot lapset naapurissa ehti nauttia vähän pidemmälläkin kaavalla. Toinen suosikki oli viikonloppuaamujen lastenohjelmat. Lapset istuivat kuin nakutettuna television äärellä puolisen tuntia. Siinä hiljaa peiton alla lusikka-asennossa...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.