Aggressio on todella tärkeä tunne, Janna vastaa.

Kysymys

Esikoisemme oli juuri täyttänyt kolme vuotta, kun nyt kolmikuinen vauvamme syntyi. Isosiskossa heräsi pian­ mustasukkaisuus pienen sisaren saamasta syliajasta ja huomiosta.

Uhmaikä käynnistyi vauhdilla. Pahin uhma on nyt takana, mutta aggression­ kanavoiminen askarruttaa minua.

Itse olen juuri nyt äärimmäisen huono malli: yövalvomisista ja vauvan nuha­kuumeista väsyneenä kiukuttelen helposti, huudan ja kiroilen.

Miten aggressiota voi ilmaista yhteiskunnan hyväksymällä tavalla? Mitä ohjaisin lastani tekemään silloin, kun häntä ottaa päähän, kun syli on varattu?

Lenkkeily, omien ajatusten kirjoittaminen paperille ja kaverille rimpauttaminen eivät ole vielä kolmevuotiaan keinoja.

Tuhmis, uhmis ja nuhis

Janna vastaa

Tuhmikselle:

Todella hyvä kysymys. Aggression ilmaisu yhteiskunnan hyväksymällä tavalla on varmasti yksi kasvatuksen keskeisimpiä asioita.

Perhetilanteenne on oikea aggressioiden temmellyskenttä: vanhempien väsymys, kolmevuotiaan luonnollinen aggressiivisuus, pikku­sisaruksen syntymään liittyvä epä­varmuus omasta asemasta, uhmaikä… Kuka tahansa kiroilisi tällaisessa pyörityksessä.

Aggressio on todella tärkeä tunne. Yleensä se kertoo siitä, että minua on mielestäni kohdeltu väärin. Jaksaisitko pohtia, missä tilanteissa nämä uhmat tulevat? Millä tavoin tyttäresi on silloin saattanut kokea, että häntä syrjitään ja että häntä kohtaan ollaan epäreiluja ja kohtuuttomia?

En tarkoita arvostella sinua äitinä, vaan todentaa lapsen näkökulmaa; sen tavoittaminen auttaa aggressioihin parhaiten.

Vihaista tai uhmaavaa lasta voi olla vaikea ohjata tekemään mitään, mutta häntä voi pitää sanallisesti kontaktissa, kannatella, ennen syliin pääsyä.

Itse saatan sanoa lapselleni: Nyt sinä suutuit, kun olisit halunnut aamupalaksi muroja, mutta äiti käski syödä puuroa.

Tämä ei hiljennä huutoa, mutta antaa lapselle  kokemuksen siitä, että hänen näkökantansa on huomioitu ja tunneilmaisunsa hyväksytty. Mielestäni tämä on parasta aggression hallinnan opettelua: vähän kuin kirjottaisi lapsen puolesta ajatuksia paperille.

Minkä verran esikoisesi puhuu? Osaisiko hän jo kertoa, mikä häntä auttaa silloin, kun syli on varattu?

En menisi vannomaan sitäkään, että olet äärimmäisen huono malli. Kiukuttelet, mutta myös lepyt. Huudat, mutta myös sylittelet.

Kiroiletkin, mutta varmasti myös kuiskit helliä sanoja. Ehkä osoitatkin esikoisellesi, että tunteita saa olla, ne syttyvät ja sammuvat, mutta ne eivät tuhoa ihmistä tai ihmissuhteita. Ehkäpä opetat, että äitikin saa reagoida, kun häntä kohdellaan kohtuuttomasti: herätellään pitkin yötä. Ehkä oletkin tärkeä esimerkki siitä, miten ollaan inhimillisiä.

Meidän Perhe 8/2013

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Kysymyksiä voit lähettää osoitteeseen meidanperhe.kysely@sanomamagazines.fi. Laita viestin otsikoksi "Janna vastaa".

Lue lisää Jannan vastauksia

Vierailija

Aggressiivinen kolmevuotias lapsi – mikä neuvoksi?

[/quote]Voi Luoja mitä lässytystä. Jos tällaista oikeasti on nykypäivän kasvatus niin en todellakaan ihmettele miksi lasten ja nuorten käytösongelmat tänä päivänä ovat niin todella yleisiä... Voisitko linkittää minulle yhdenkin tutkimuksen jossa on tullut esille että lapset jotka ovat itse saaneet päättää asioistaan ja joilla on ollut mahdollisimman vähän sääntöjä ja rangaistuksia ovat kasvaneet muita tasapainoisemmiksi ja elämässä paremmin pärjäävimmiksi aikuisiksi? Elämässä on kuule paljon...
Lue kommentti
Vierailija

Aggressiivinen kolmevuotias lapsi – mikä neuvoksi?

LEIKI lapsen kanssa. järjestä lapselle ikäisiään KAVEREITA lisää LIIKUNTAA anna HUOMIOTA, KEHU ja PALKITSE - HYMYILE lapselle - Vähennä SÄÄNTÖJÄ(höllä niissä missä voit) JA pienennä RANGAISTUKSIA - SANO KYLLÄ EIN SIJAAN! - ÄLÄ HUUDA!! - ANNA LAPSEN KIUKUN LAANTUA - ÄLÄ VERTAILE LAPSIA - SALLI KAIKKI TUNTEET - ÄLÄ NIMITTELE, KERRO MIKÄ KÄYTÖKSESSÄ HARMITTAA - SANOITA TUNTEET - TEE ESIM. PUKEMISESTA KISA - KÄYTÄ HASSUTTELUA, LUOVUUTTA JA SATUJA!! - PERUSTELE MITÄ HYÖTYÄ ASIASTA ON, ÄLÄ SANO MITÄ...
Lue kommentti

Tyttärensä yksinhuoltaja Jani Toivola sai uusperheen samaan aikaan, kun toipuminen uupumuksesta oli kesken. – Opettelemme nyt omaa arkea, Jani sanoo.

”Tänään oli huono aamu: tyttäreni Aili ei olisi halunnut nousta ja kiukutteli kaikesta. Puuro oli pahaa, vaatteet väärät ja toppahousut tuntuivat huonoilta.

Taputin silti itseäni olalle, että selvisin hyvin. En hermostunut vaan ymmärsin, että Aili on vasta nelivuotias ja toimii sen mukaan.

Vuosi sitten syksyllä hermostuin lähes kaikesta. Vaikka arki uhmaikäisen kanssa on täynnä kieltoja ja käskyjä, meillä se oli myös riitoja ja huutamista. Kun Aili heittäytyi maahan päiväkodin edessä, huusin, että tiedätkö, miten rankkaa minulla on. Lapsen normaali käytös, jossa hän ei hahmota tunne-elämäänsä ja hakee rajojaan, tuntui minusta kohtuuttomalta, ja purin häneen muuta pahoinvointiani.

Tunsin häpeää, että olen epäonnistunut vanhempana, ja mietin pitkään, milloin olen tarpeeksi sairas hakemaan apua. Joka päivä kotiin saapui ohuempi versio minusta. En halunnut, että ilottomuuteni ja laahaava mieleni tarttuu tyttäreeni.

Mietin myös, tuleeko vastaan hetki, jolloin ylitän rajan, josta en voi palata. En usko, että esimerkiksi kukaan lastaan lyövä kuvittelee kykenevänsä sellaiseen, mutta uskon, että meissä on kaikki ne puolet. Täytyy itse pitää huolta, ettei elämä kärjisty sellaiseksi, että pahimmat puolet tulevat esiin.

Oli helpotus, kun lääkäri sanoi, että minulla on keskivaikea masennus ja työuupumus. Jäin sairauslomalle seitsemäksi kuukaudeksi.

”Kyllä pärjään, vastasin. Oikeasti olisin kaivannut, että joku olisi vain ilmoittanut, että tulen sinne, ja vallannut kodin ruokakassin kanssa.”

Kaikki pysähtyi kuin leikaten. Aamulla sain keskittää voimani siihen, että saan Ailin tarhaan. Kun pyöräilin kotiin, aamuruuhka tuntui epätodelliselta. Päivällä en tehnyt mitään. Keräsin voimia, että jaksoin hakea Ailin ja olla hänen kanssaan.

Äiti, siskot ja lähimmät ystävät auttoivat paljon. He tarjoutuivat hakemaan Ailia tarhasta ja ottivat hänet hoitoon muutamaksi tunniksi.

Laajemmassa piirissä jäin kuitenkin aika omilleni, sillä ystävillä oli kiire omissa ruuhkavuosissaan. He kyllä laittoivat viestejä, miten jaksat ja pärjäätkö. Kyllä pärjään, vastasin. Oikeasti olisin kaivannut, että joku olisi vain ilmoittanut, että tulen sinne, ja vallannut kodin ruokakassin kanssa. Jälkikäteen ajatellen olen itsekin ohittanut samanlaisia tilanteita: kysynyt vointia ja uskonut vastausta, kun olisin voinut vain soittaa ovikelloa.

”Jos minulla on puoliso, sen täytyy tapahtua koko elämäni ehdoilla.”

Paljon auttoi se, etten käynyt tätä läpi yksin. Tapasin kumppanin juuri ennen kuin jäin sairauslomalle. Hän ei säikähtänyt vaan sanoi heti, että auttaa niin paljon kuin pystyy. On vapauttavaa olla heti parisuhteen alussa paljaimmillaan. Kokemus lähensi meitä, ja muutimme kesällä yhteen.

Se oli iso muutos: olin lapsen ensimmäiset vuodet yksinhuoltajana. Oli ihmeellistä, että nyt pääsin käymään spontaanisti ruokakaupassa tai saatoin pyytää häntä katsomaan Ailia tunnin.

Yhden asian ymmärsin nopeasti. En voi pitää yllä rinnakkain kahta elämää, uutta rakkaussuhdetta ja lapsiarkea. Se olisi liian raskasta eikä edes todellista. Jos minulla on puoliso, sen täytyy tapahtua koko elämäni ehdoilla.

Enkä voi varjella toista ihmistä todellisuudeltani, sillä kumppanille olisi ihan yhtä raskasta elää kahta elämää: olla uudessa suhteessa ja vieraskorea lapselle. Kävimme ihan konkreettisen keskustelun, että sinä saat ja sinun täytyy asettaa rajoja lapselleni. Keskustelimme myös, että sinun ei tarvitse koko aikaa viihdyttää lasta ja olla kiva setä, vaan elämää on, että lapselle voi sanoa, että nyt sii-votaan tai katso hetki iPadia, kun minulla on töitä.

”Olemme sopineet, että puolisoni hakee Ailin tarhasta kaksi kertaa viikossa.”

Olemme puhumalla hakeneet rajoja uudelle arjellemme, sillä ei ole mallia, miten toimii kahden miehen uusperhe. Me luomme sen itse. Olemme sopineet, että hän hakee Ailin tarhasta kaksi kertaa viikossa. Selkeys on helpompaa puolisollenikin.

On silti iso opettelu, mitä tarkoittaa oikeasti, että minulla on lapsi ja vierelleni tulee uusi kumppani. Paljonko voin nojautua toiseen? Mitä voin pyytää häneltä suhteessa lapseen? Ja vaikka toinen sanookin, että tässä olen, miten pitkä tie on luottaa, että toinen jakaa tämän ihan oikeasti?

Se on varmasti vielä kesken. Minulla on omat pelkoni, ja olen tottunut kannattelemaan itseäni. Minun on vaikea pyytää apua, ja joka kerta minusta tuntuu, että tämä on viimeinen kerta, kun voin pyytää. Se tuli vastaan niin sairastumisessa kuin suhteessa.

”Tätä se rakkaus on: toinen ihminen sanoo, että älä huoli, kyllä me pärjätään.”

Viime kesänä, kun palasin töihin, tarvitsin puolisoni apua Ailin kanssa. Minua jännitti työ ja miten he pärjäävät kahdestaan kolme päivää, ja etsin valmiiksi hätänumerot ja hätänumeroiden hätänumerot, jos mökillä tapahtuisi jotakin.

Kun jätin heidät kahdestaan, liikutuin tosi paljon. Tajusin, että minulla on ihminen, joka jakaa kaiken kanssani. Ensimmäistä kertaa en tuntenut, että jäisin velkaa vaan että tämä menee yhteiseen pottiimme. Sillä hetkellä tajusin, että tätä se rakkaus on. Että toinen ihminen sanoo, että älä huoli, kyllä me pärjätään.”

Juttu on julkaistu Meidän Perheen numerossa 2/2018.

Tilaajille
Kun kavereille syntyy lapsia, Ilellä on yksi sääntö: älä pelottele tulevasta. ”Inhoan eniten sitä, kun joku sanoo, että odotapa vain, kun tulee se vaihe. Miksi pilaisin toisen iloa?”  Kuva: Milka Alanen
Kun kavereille syntyy lapsia, Ilellä on yksi sääntö: älä pelottele tulevasta. ”Inhoan eniten sitä, kun joku sanoo, että odotapa vain, kun tulee se vaihe. Miksi pilaisin toisen iloa?” Kuva: Milka Alanen

Ile Uusivuoren resepti pikkulapsiajan vaaran vuosiin on tämä: pitkä isyysvapaa, oma jumppatauko ja megaleveä sänky. – Tiedämme, että elämme nyt vaikeinta aikaa.

Kolme pientä lasta, isä ja eteinen. Ile Uusivuori on viemässä lapsia puistoon. Esikoispojalla, 4, on sukka huonosti, keskimmäisellä haalari ja kolmen vuoden uhma, ja kaikilla pinnassa hiki.

Kun pojat ovat valmiita, Ile laittaa heidät rappukäytävään, koska...