Vanhempien riitely pelottaa lasta. Muista aina kertoa lapselle, että riitely ei johdu hänestä.

Miltä vanhempien riitely tuntuu lapsesta?

Kun vanhempien välillä aikansa muhineet erimielisyydet puhkeavat riidaksi, lapset höristävät korviaan tai pyrkivät sulkemaan ne.

Yksi alkaa itkeä, toinen pakenee omaan maailmaansa, kolmas huutaa lopettamaan. Joku voi hassutella saadakseen vanhemmat hyvälle tuulelle ja lopettamaan riidan. Jokainen reaktio kätkee taakseen pelkoa ja turvattomuutta, joita äidin ja isän raju riitely lapsissa aiheuttavat.

Isä ja äiti ovat lapsen perusturvallisuuden kulmakiviä, ja vihaisten vanhempien näkeminen voi järkyttää lapsen turvallisuuden tunnetta. Jo pieni vauva aistii perheen tunnelman ja vihaiset äänensävyt, vaikka hän ei ymmärrä sanoja. Jos vanhemmat riitelevät äänekkäästi, vauva alkaa usein itkeä.

Lapsilla on harmillinen taipumus tulkita muiden tunteet itsekeskeisesti – he syyttävät vanhempien riitelystä itseään. Varsinkin alle kouluikäiset lapset kokevat riidat hyvin omakohtaisesti, koska he eivät aina ymmärrä, mistä vanhemmat riitelevät.

– Mitä pienempi lapsi, sitä herkemmin hän luulee, että vanhemmat ovat vihaisia hänelle, Tampereen perheneuvolan johtava psykologi Risto Karttunen selittää.

– Siksi on tärkeää vakuuttaa lapselle, että äidin ja isän riita ei ole sinun syytäsi eikä johdu sinusta. Kun molemmat vanhemmat ovat kunnolla rauhoittuneet, he voivat keskustella tilanteesta yhdessä lapsen kanssa. Kannattaa kuulostella lasta: mitä hän tapahtuneesta ajattelee ja miettii.

Valehtelu ja tilanteen vähättely eivät ole hyviä ratkaisukeinoja. Jos lapsi kuulee tai näkee vanhempiensa riitelevän, on aivan turha sanoa, että ei se nyt mitään ollut. On parasta selittää reilusti, että isä ja äiti ovat tästä asiasta eri mieltä, mutta he selvittävät asian.

Kolmas pyörä avuksi

Satunnaisista riidoista ei ole lapsen kasvulle ja kehitykselle mitään haittaa, kunhan muistetaan korostaa, että riita ei mitenkään liity lapseen. Usein toistuva tai pitkään jatkuva raju riitely sen sijaan rasittaa lapsen mieltä. Apua pitää hakea viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa tilanteen häiritsevän lapsen keskittymiskykyä.

– Riitojen aiheuttama jännitys voi näkyä lapsen leikeissä, kaverisuhteissa tai koulutyössä. Lapsi ei ehkä uskalla lähteä kotoa minnekään, sillä hän pelkää jotakin ikävää tapahtuvan. Vanhemmat lapset puolestaan haluavat pysyä mahdollisimman paljon muualla, kun "kotona kuitenkin vain tapellaan", Risto Karttunen selvittää.

Ulkopuolista apua pitää hakea myös silloin, kun tilanteet uhkaavat karata käsistä. Satunnainen ovien paiskominen tai rumien sanojen huutaminen on varsin tavallista, mutta ei hyväksyttävää käyttäytymistä. Kun kiukunpurkaus ylittää kohtuuden rajat, pitää pyytää anteeksi puolisolta ja lapselta: Anteeksi, että menin liian pitkälle. En tosiaankaan olisi saanut tehdä tai sanoa noin.

– Apua pitäisi etsiä aina, kun ei pysty hillitsemään omia tunteitaan. Kovin rajut riidat koettelevat lapsen turvallisuudentunnetta, psykologi Risto Karttunen varoittaa.

Itsehillinnän taitoa on tärkeää harjoitella siksikin, että lapset jäävät miettimään sanoja, joita vanhemmat suutuspäissään huutavat. Esimerkiksi väkivallalla uhkaileminen on pelottavaa, vaikka uhkaukset eivät koskaan toteutuisi.

– Väkivallalla uhkailu on lapsen kannalta melkein sama asia kuin itse väkivalta. Alle kouluikäinen lapsi ottaa uhkaukset hyvin todesta ja alkaa pelätä niiden toteutumista, Karttunen toteaa.
Riitelemistä lasten kuullen ei tarvitse kokonaan vältellä, sillä rakentava riiteleminen kehittää lapsen konfliktinratkaisutaitoja, joita hän tulevaisuudessa tarvitsee.

– Riita on rakentava silloin, kun kiukunpurkaukset johtavat asian selvittelyyn ja ratkaisemiseen, Karttunen määrittelee.

Kotoa saatu hyvän riitelyn malli voi olla esimerkiksi sellainen, että saa turvallisesti olla eri mieltä. Asiasta voidaan riidellä, mutta lopulta se ratkaistaan yhdessä.

– Anteeksipyyntö on paikallaan, jos on ylittänyt omat käyttäytymisensä rajat tai loukannut toista. Näin lapsikin oppii, että tämä ei nyt ollut kovin hyvä tapa käyttäytyä.

 

Kannattaisiko parisuhde unohtaa kokonaan, jos törmää jatkuvasti huonoihin kokemuksiin? Parisuhdeneuvolan asiantuntija Helena Toppari vastaa.

Parisuhdeneuvola on Vauva.fin ja kirkon perheneuvonnan kaupallinen yhteistyö.

Olen elänyt ikisinkkuna seitsemän vuotta eron jälkeen. Minulla meni muutama vuosi toipuessa erosta, ja se on käsitelty lopullisesti myös terapian avulla.

Omat seurustelut ja deittailut nykypäivänä tuntuvat olevan sellaisia, että jos yksikin asia hiertää tai vaivaa tapailussa ensimmäisen parin kuukauden aikana, kumppani ei ota asioita puheeksi, vaan useimmiten päättää kadota elämästä sanomatta mitään. Tai sitten nämä palaavat exiensä luo.

Olen ollut tietämättäni myös se toinen mies, tai tapailuissa on tullut esiin ihan kummallisia asioita, kuten että nainen on naimisissa tai asuu miehensä luona. Pahiten tutustumisessa mättää se, että kun itse toivoo lähinnä suoraselkäisyyttä, rehellisyyttä ja sitä, että osaa ottaa asioita puheeksi jos joku vaivaa, niin se jää kaikilla naisilla puheen asteelle. Naiset ovat ihastuneet juuri omaan kykyyni puhua ja kuunnella sekä siihen, että olen ihan jotain muuta kuin heidän entisensä.

Tällaista tapahtuu vuosittain. Jos kerta sanotaan, ettei yhden tapauksen takia pidä tuomita kaikkia ihmisiä. Tämä määrä huonoja kokemuksia on kuitenkin aiheuttanut sen, etten enää usko parisuhteeseen, vaikka sitä kaipaankin. Ystävyyssuhteet, deittailutauot ja terapia eivät auta tai korvaa kaipuuta, koska kokemukset ovat jo vuosia olleet samankaltaisia.

Kaikki muu elämässäni on ihan hyvin. Parisuhde ei tietenkään ole elämän ainoa asia, ja tulen hyvin toimeen itseni kanssa. Olen alle neljäkymmentä, eikä minulla ole lapsia. Tällä menolla ne jäävätkin unelmaksi, kuten parisuhdekin.

Saako parisuhteen kaipuuta sammutettua? En pidä itseäni itsekeskeisenä sankarina enkä tuo menneestä tietoista taakkaa suhteisiin, vaan olen pyrkinyt tekemään sen mitä voin, itsekseni, lukemalla, terapiassa jne. Silti törmään erokriiseilijöihin ja satutäteihin yhä uudestaan. 

Kiitos viestistäsi, joka on täynnä deittailumaailman yrittämisen, pettymyksen, toivottomuuden ja turhautumisen surullista kuvausta. Niin valitettavan tuttua monille.

Kysyt, saako parisuhteen kaipuuta sammutettua. Vastaan, että parisuhteen kaipuun saa sammutettua pitkäksi aikaa, jopa vuosiksi. Vaaditaan kuitenkin aika paljon, ennen kuin se sammuu lopullisesti. Onneksi.  Tämä johtuu siitä, että me olemme ihmisiä. Ihmislaji on selviytynyt vain, koska meillä on voimakas biologinen, synnynnäinen tarve ja kyky liittyä muihin ihmisiin, rakastaa. Me saatamme pelätä kuollaksemme uutta ihmissuhdetta tai olla loputtoman kyllästyneitä, kyynistyneitä ihmisiin ja rakkauteen. Me emme uskalla päästää lähelle. Me suojaudumme käyttäytymällä muita ihmisiä kohtaan, kuin heillä ei olisi paljoakaan väliä. Me olemme vihaisia ja vannomme, että ei enää ikinä. Silti, jonain päivänä, yhtäkkiä, jokin herättää hautautuneen kaipuun. Entä jos se olisikin totta ja mahdollista – rakkaus?

Se, että ihmissuhteissaan satutetut ja pettyneet ihmiset edelleen kaipaavat yhteyttä toiseen ihmiseen on mielestäni eräänlainen ihme.

Se, että ihmissuhteissaan vaurioituneet, satutetut, hyväksikäytetyt, pettyneet ihmiset, kaiken kokemansa jälkeen edelleen hakevat ja kaipaavat yhteyttä muihin ihmisiin, on mielestäni eräänlainen ihme. Sitä ihmettä saan todistaa omassa työssäni kerta toisensa jälkeen.

Elämme tällä hetkellä yhteiskunnassa, jossa parisuhdemarkkinoilla on paljon ihmissuhteissaan siipeensä saaneita tai hukassa olevia. Samaan aikaan deittailu on helpompaa, nopeatempoisempaa ja rikkovampaa kuin koskaan. Kerrot itsekin deittailleesi erosi jälkeen useita kymmeniä naisia ja tapailleesi tiiviimmin muutamia. Lopputulos kaiken paljon yrittämisen, toivon ja pettymysten jälkeen on tuo valtava määrä huonoja kokemuksia ja haavoitettu usko rakkauden mahdollisuuteen.

Mitä tehdä, kun kokemukset luottamuksesta ja itselle tärkeistä asioista on täysi nolla? Mieleeni tuli hidastaminen. Kun tutustut seuraavaan ihmiseen, tee se hitaasti. Katsele, kuuntele ja ihmettele häntä hitaasti, jopa välimatkan päästä. Tee kaikki siirtosi edeten rauhallisesti, samaan aikaan havainnoiden tuota toista ihmistä ja erityisesti niitä oloja ja tunnelmia, mitä hän herättää sinussa. Älä tee arvioita, tai johtopäätöksiä hänestä. Älä suunnittele eteenpäin. Älä puhu paljoa, kysy vähän ja kuuntele paljon. Tarkkaile ennen kaikkea omia olojasi, ajatuksia toiveita tai epäilyjä, jotka heräävät.

Älä ole vihainen hänelle, jos hän ei ole se oikea.

Jos suhde ei etene tai päättyy, pysähdy kuuntelemaan itseäsi. Miltä se tuntuu? Mitä kaikkea se herättää? Älä ole vihainen hänelle siitä, jos hän ei ole se oikea. Pidä pitkä tauko, ennen kuin tutustut seuraavaan. Tauon aikana mieti kokemustasi, sen herättämiä toiveita ja tunteita. Peilaa itseäsi tuohon ihmiseen, jonka tapasit. Mitä hän opetti sinulle itsestäsi? Älä riko itseäsi liikaa pettymyksen, tai katkeruuden tunteilla ja ajatuksilla. Tätä kaikkea voisi kuvailla deittailun mindfulnessiksi eli tietoisuustaidoiksi. Voisiko se rauhoittaa, korjata ja vahvistaa sinua? Kerrot, että olet työstänyt asioita mm. terapiassa, lukemalla, pitänyt taukoa, jne. Asiat järjestyvät ja oivallukset tulevat joskus kuitenkin hitaasti. Kun oma mielemme on asettuneempi, saatamme löytää jotain uudenlaista.

Jäin miettimään myös rehellisyyttä ja suorapuheisuutta. Kun tutustumme uuteen ihmiseen, meidän pitäisi pystyä tietynlaiseen avoimuuteen. Samaan aikaan meidän tulisi myös riittävästi suojata itseämme. Itse asiassa kukaan meistä ei ole täysin rehellinen tutustuessaan uuteen ihmiseen. Se on sekä inhimillistä että tarpeellistakin. Me paljastumme ja paljastamme itseämme vähitellen luottamuksen rakentuessa. Tutustuminen vaatii aikaa ja on hidasta. Kun joku lähtee suhteesta sanomatta mitään, taustalla ei välttämättä aina ole välinpitämättömyys, tai halu olla ilkeä, vaan jopa päinvastoin, se, että ei halua loukata.

He kaipaavat samoja asioita kuin sinä: rakkautta ja sen ihmisen löytämistä, johon voisi luottaa.

Tiedän, että on paljon ihania, vapaita, luotettavia naisia, jotka osaavat puhua. Olen tavannut heitä kymmenittäin vuosien varrella työhuoneessani. Saattaa olla, että osa heistä on alkuun kenties varuillaan. He voivat olla pelokkuuttaan arkoja tai vähän ärhäköitä. Hekin ovat siipeensä saaneita ja siksi suojautuvat.  He saattavat tarvita aikaa uskaltaakseen. Mutta he kaipaavat samoja asioita kuin sinä: rakkautta ja sen ihmisen löytämistä, johon voisi luottaa. Jostain ihmeellisestä syystä sinä et ole heitä vielä tavannut. Mutta heitä on, usko pois.

Oletko lukenut Bel Hooksin kirjan Rakkaus muuttaa kaiken? Suosittelen sitä sinulle ja kaikille muillekin rakkauden etsijöille.

 

Kylmä suhde omiin vanhempiin on raskas taakka, josta voi kuitenkin selvitä, Parisuhdeneuvolan asiantuntija Anssi Tietäväinen kertoo.

Parisuhdeneuvola on Vauva.fin ja kirkon perheneuvonnan kaupallinen yhteistyö.

Kuinka pääsen eroon surullisesta lapsesta sisälläni? En ole kokenut saavani äidinrakkautta missään vaiheessa elämää. Äiti ja isä erosivat kun olin 9. Sain kauheasti vastuuta toisen talouden sekä kaksi vuotta nuoremman pikkusiskoni hoitamisesta. Kaikista sisarusriidoista syytettiin minua. Siskoni sai kaiken, minä en, ja se on jatkunut aikuisikään asti. 

Halusin lukioon, mutta äiti sanoi, ettei minusta ole siihen. Siskoa kyllä kannustettiin. Minut ajettiin 16-vuotiaana pois kotoa, vaihtoehdoiksi annettiin joko adoptio tai muutto. Ensimmäistä poikaystävääni vanhempani eivät hyväksyneet vaan moittivat. Muutenkin äiti ei kasvattanut tai ottanut minua huomioon mitenkään. Ainoa palaute, jota sain, oli ”älä käyttäydy noin, äiti ei jaksa”.

Nyt meillä on neljä lasta. Äitini on haukkunut ja solvannut kotiamme epäsiistiksi. Ennen hän kehui lapsia fiksuiksi, nyt sanoo, etteivät koulutodistukset ole hääppösiä. Samaan aikaan siskoni lapsi voi olla yökylässä, häntä viedään matkoille ja lahjotaan tavaroin ja herkuin.

Olen aina kannustanut äitiäni. Olen yrittänyt olla kiltti. Tuntuu ihmeelliseltä ja oudolta, miten joku voi olla noin kylmä ja julma omaa lastaan  kohtaan.

Kaikilla ihmisillä on tarve tulla rakastetuksi, nähdyksi ja kuulluksi. Erityisesti kaikkein lähimpien ihmisten taholta.

Kirjoitat monista asioista ja tilanteista, jotka olet kokenut epäoikeudenmukaisina. Hyvin ymmärrettävästi sellainen kokemus herättää noita mainitsemiasi tunteita surua, harmia ja kateutta. Ehkä myös vihaa ja katkeruutta.

Kirjassaan Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus Ben Furman esittää kolme peruskysymystä hankalan menneisyyden käsittelyyn. Miten sinä vastaisit näihin kysymyksiin?

  1. Mikä on auttanut sinua selviytymään?
  2. Mitä vaikea lapsuutesi on sinulle opettanut?
  3. Miten olet myöhemmin elämässäsi hankkinut kokemuksia, joita vaille lapsena jäit?

Aikuisena ihmisenä voit päättää siitä, millaista elämää haluat elää ja keitä päästät lähellesi. 

Läheisissäkin ihmissuhteissa on tärkeää, että rajat ovat selkeät. Mikä on minun asiani ja mikä jonkun toisen, mihin voin itse vaikuttaa ja mihin en, mikä on minun vastuullani ja mikä ei? Aikuisena ihmisenä voit päättää ja määritellä sitä, millaista elämää haluat elää, keitä ihmisiä päästät lähellesi ja keiden kanssa haluat jakaa elämääsi.

Tällaisen kypsän itsenäistymisen mielekkyys on siinä, että sinun ei tarvitse olla kiinni epäoikeudenmukaisuuden kokemuksessa. Vaikka oletkin kokenut huonoa kohtelua, voit vahvistua omana itsenäsi ja pikkuhiljaa irrottautua raskaiden kokemusten siteistä.

Kysymyksestäsi tulee myös käsitys, että oma äitisikin on ollut kovin epävarma äitiydestään. Millainen hänen taustansa mahtaa olla ja voisiko se tehdä asioita ymmärrettävämmäksi? Asioiden ymmärtäminen voi avata tietä oman sisäisen rauhan saavuttamiseen.

Äitinä voit kohdata omat lapsesi oikeudenmukaisesti ja tasavertaisesti. 

Löytyisikö elämästäsi joku ihminen, joka voisi auttaa sinua tässä prosessissa kuuntelemalla kokemustasi epäoikeudenmukaisuudesta? Tai olisiko sinun mahdollista purkaa kokemuksiasi kirjoittamalla niistä itsellesi? Kirjoittaminen voi olla hyvin terapeuttista ja auttaa päästämään irti ikävistä kokemuksista.

Sinulla on myös mahdollisuus huolehtia siitä, että kokemasi huonon kohtelun ketju ei jatku. Äitinä voit kohdata omat lapsesi oikeudenmukaisesti ja tasavertaisesti. Tarjota heille kokemuksen, että he ovat kaikki yhtä tärkeitä, rakkaita ja arvokkaita.   

 

Käyttäjä3500
Seuraa 
Liittynyt7.12.2016

Äitini on kohdellut minua huonosti koko elämäni ajan – miten pääsen eteenpäin?

Eikä omia lapsiaan pysty aina kohtelemaan niin kuin haluaisi. Paholaisiako tämä asiantuntija kuvittelee henkistä väkivaltaa lapsilleen tekevien äitien ja isien olevan? Ei, kyllä heistä valtaosa on ihan tavallisia ihmisiä, mutta pahoinvointi, usein jopa tunnistamaton tai ainakin käsittelemätön, saa heidä toimimaan todella huonosti vanhempina. Mutta vaikka pahoinvointinsa tunnistaisikin, niin miksi siihen ei saa Suomessa apua? Siis vaikka menisi terapiaan, niin sieltäkin on moni lähtenyt pois...
Lue kommentti