Pitääkö lapsille kertoa pettämisestä?

Kun puoliso pettää, parisuhde ja perhe-elämä suistuvat kriisiin. Mutta pitääkö lapsille kertoa pettämisestä, ja miten se pitäisi tehdä?

Vertaistoiminnan kehittäjä, psykologi Virpi Lahtiharju Lastensuojelun keskusliitosta kannustaa molempia vanhempia, sekä pettäjää että petettyä, avoimuuteen. Lapset kyllä vaistoavat, jos jokin on vialla.

– Ikävien asioiden käsittely on mahdollisuus, ei uhka. Kun kohtaa lapsensa aidosti, palkkioksi voi saada todellisen, syvän yhteyden hänen kanssaan, Lahtiharju rohkaisee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pienelle lapselle ei ole välttämätöntä puhua uskottomuudesta. Hänelle voidaan esimerkiksi sanoa, että vanhemmilla on erimielisyyksiä. Jos aikuinen on surullinen, tunnetta ei kannata peitellä. Syitä ja taustoja ei kuitenkaan tarvitse ruotia – ellei lapsi kysy.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Jos lapsi haluaa tietää enemmän, hänen kysymyksiinsä on vastattava. Vanhempi ei voi vähätellä tai väistellä niitä. Asiaa pitää käsitellä lapsen, ei aikuisen, tarpeista lähtien. On myös tärkeää vakuuttaa lapselle, että isä ja äiti selvittävät tilanteen, Lahtiharju korostaa.

Asiantuntijan on mahdotonta antaa ohjeita siitä, milloin ongelmista on parempi vaieta. Tunteitaan kannattaa
kuunnella. Jos aikuista askarruttaa, pitäisikö jostakin asiasta jutella lapsen kanssa, vastaus on yleensä myöntävä.

Kolme äitiä ja yksi isä kertovat tarinansa uskottomuudesta. Erilaisia kokemuksia yhdistää tahto toimia lapsen
parhaaksi. Lapsen jokainen utelu ja huolenaihe ansaitsevat vastauksen, muistuttaa tapauksia kommentoiva Virpi Lahtiharju.

Ei valheita

Nainen, lapset 16 ja 14: ”Rakastumiseni ja suhteeni toiseen mieheen kariuttivat liittomme lopullisesti. Kun olimme muuttaneet asumuseroon, kerroin tyttärilleni kaiken. Arvelin heidän olevan riittävän vanhoja kuulemaan totuuden.

Rehellisyys oli minulle ainoa mahdollinen tie silläkin uhalla, että totuus murtaisi jotakin minun ja lasten välillä. En halunnut enää yhdenkään valheen sekoittavan kenenkään elämää. Pelkäsin myös, että ex-anoppini mustamaalaa minua lapsilleni. En halunnut hänen myrkyttävän suhdettamme.

Puhuin kummallekin lapselle erikseen. Mietin tarkasti, mitä haluan sanoa ja miten.

Kerroin, että rakastuin ajat sitten toiseen mieheen ja aloitin suhteen. Ja että emme isän kanssa kyenneet yrityksistä huolimatta enää korjaamaan avioliittoamme. Korostin, että minun ei ole ollut tarkoitus loukata ketään. Pyysin myös anteeksi lapsiltani. Koin hirvittävää syyllisyyttä, koska olin sekoittanut myös heidän elämänsä.

Vanhempi tytär ei tuominnut minua. Aika yllättävästikin hän alkoi pohtia asiaa eri puolilta. Nuorempi totesi, ettei
osaa sanoa oikein mitään. En usko, että uskottomuuteni on vaikuttanut minun ja lasteni suhteeseen. Meillä on hyvin läheiset ja luottamukselliset välit.

En kadu rehellisyyttäni, vaikka mietinkin silloin, voiko lapsille edes kertoa tällaisista asioista. Ajattelin, että he
kuitenkin vaistoavat, jos jostakin vaietaan. En halua, että he joutuvat kärsimään kaappiin jääneistä luurangoista. Salaisuuksia on raskas kantaa. En tahdo heidän joutuvan aikuisiässä miettimään, mitä se äiti oikein menikään tekemään isälle.”

Psykologin kommentti: Tässä tarinassa on paljon hyvää. Äiti oli rehellinen, kertoi asian molemmille lapsille erikseen ja valmistautui tilanteisiin. On myös erittäin hienoa, että hän pyysi anteeksi. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin lapset voivat antaa uskottomuuden ja sen seuraukset anteeksi.

Nainen on oikealla tiellä. Arvelen, että uskottomuus on vaikuttanut hänen ja lasten suhteeseen. Kun äiti on kohdannut ikävän asian lastensa kanssa, hän on saanut palkkioksi entistä läheisemmät välit.

Puolivillaisia selityksiä

Mies, lapset 4 ja 8: ”Vaimollani oli suhde toiseen mieheen. Emme kertoneet lapsille asioiden oikeaa laitaa. Toki lapset vaistosivat ja näkivät, että kaikki ei ole kunnossa. Piti selitellä jotain puolivillaista, kun ilmapiiri kotona oli mitä oli. Oli riitoja ja erimielisyyksiä.

Kummallakaan meistä ei kuitenkaan ollut rohkeutta tai voimia kertoa lapsille riitojen syitä ja taustoja. Kävimme
vaimon kanssa parisuhdeneuvonnassa, mutta emme koskaan pysähtyneet perheen kesken selvittämään asioita.

Ratkaisun taustalla oli varmasti halu suojella lapsia aikuisten elämän raadollisuudelta. Ei noin pienille voi kertoa kaikkea, eivät he vielä ymmärrä. En myöskään petettynä osapuolena tuntenut houkutusta lähteä paljastamaan
lapsille totuutta. Halusin suojella heitä.

Jos olisimme päätyneet avioeroon, asioiden avaaminen olisi tullut eteen jossakin vaiheessa. Näin ainakin luulen.
Olisi pitänyt kertoa lapsille eron taustat ja syyt.”

Psykologin kommentti: Aikuisten kannattaa uskaltautua kysymään itseltään: Jos olisin jälleen lapsi, kuinka haluaisin vanhempieni suhtautuvan minuun? Miltä tuntui pienenä, kun vaikeuksista puhuttiin avoimesti – tai
kun niistä vaiettiin? Minkälaisia ongelmanratkaisukeinoja minä haluan lasteni oppivan?

Lapset oppivat ottamalla mallia vanhemmistaan. Jos aikuiset eivät puhu ikävistä asioista, jälkikasvukin valitsee
vaikenemisen. Suojelunhalu saattaa tarkoittaa sitä, että ihminen haluaakin suojella itseään. Joskus on toki lupa olla armollinen itselleen. Aina ei ole voimia kohdata kipeitä asioita lasten kanssa. Silloin niihin voi palata myöhemmin tai pyytää ammattiapua.

Totuus oli pommi

Nainen, lapset 4, 7 ja 15: ”Sain eräänä iltana tietää, että miehelläni oli jo pitkään ollut suhde toiseen naiseen. Se oli pommi. Olin äärettömän vihainen ja loukattu. Lapset olivat vielä hereillä ja näkivät, että jotain on vialla. Itkin ja tyrskin. Pyysin miestä kertomaan lapsille, mistä on kyse, mutta hänen mielestään asia ei kuulunut heille.

Minun mielestäni uskottomuus ei ole vain aikuisten välinen juttu, vaan koskee koko perhettä. Halusin, että meillä
ei enää vedätetä ketään. Kerroin lapsille totuuden: isällä on toinen nainen ja siksi isä on ollut niin paljon poissa kotoa. Hänhän saattoi lähteä kavereitten kanssa saunailtaan ja viipyä kaksi, kolme päivää. Lapset kyselivät, missä isä on.

Vanhin lapsi halusi tietää, kuka toinen nainen on. Kerroin senkin. Keskimmäiselle tuli kova viha isäänsä kohtaan.
Viha ja luottamuspula ovat edelleen olemassa. Nuorin on täysin lojaali isälleen.

Masennuin ja olin välillä erittäin huonossa kunnossa. Erosimme vajaa vuosi myöhemmin. Aluksi yritin saada ex-miestäni avautumaan lapsille, mutta sitten tajusin, ettei se ole enää minun tehtäväni. Olen päättänyt, että minun kodissani kaikesta pitää voida puhua. Ero on käsitelty lasten kanssa moneen kertaan.

Lapset pääsivät terapeuttini kautta seurakunnan perheneuvontaan purkamaan tuntemuksiaan. Keskimmäinen
heistä pohtii asiaa edelleen: Mitä on pettäminen? Pettääkö hän äitiä, kun hän menee isän luokse viikonlopuksi? Miksi isä halusi satuttaa äitiä?

Kaikkiin kysymyksiin en osaa antaa vastauksia. Sanon lapselle, että tuota sinun on kysyttävä isältäsi. Hän sanoo,
että ei isä vastaa.”

Psykologin kommentti: Minuun tekee vaikutuksen, kuinka hienosti keskimmäinen lapsi pohtii pettämistä. Hän rakentaa elämäänsä realistiselle pohjalle. Vaikeneva isä puolestaan kadottaa jotakin hyvin arvokasta; mahdollisuuden koskettaviin keskusteluihin lapsensa kanssa.

On hienoa, että äiti pystyy kohtaamaan asiat ja ymmärtää voivansa hoitaa vain oman tonttinsa. Mielestäni hän toimi oikein kertomalla kaiken yhdellä kertaa, koska lapset näkivät järkytyksen. Heidän kannaltaan olisi kuitenkin ollut parempi, jos asian kertomista olisi voitu valmistella.

Kulissit pystyssä

Nainen, lapset 2 ja 7: ”Romahdin täysin, kun mieheni suhde toiseen naiseen paljastui. Tuohon aikaan kuuluu kaksi sairaalajaksoakin.
Pahinta vaihetta kesti kolme, neljä kuukautta. Välillä huusin ja välillä makasin täysin flegmaattisena sängyssä.

Perheemme virallisen tarinan mukaan äiti oli silloin kovin kipeä. Lapset eivät ole asiaa juuri ihmetelleet. Kerran
esikoinen kysyi, oliko se ihan höpöhöpöä, kun sinä käskit isän painua tyttöystävänsä luokse. Minä sanoin, että oli, se oli ihan höpöhöpöä.

On mieheni tehtävä paljastaa lapsille totuus. Hän ajattelee, että se on keskinäinen juttumme, johon ei pidä sotkea muita. Minun mielestäni tämä koskettaa koko perhettä.

Koin todella helpottavana, kun parisuhdeterapeutti kehotti miestäni kertomaan asian lapsille. Terapeutin mukaan tilanteen voisi selittää sanomalla, että isä on ollut ihastunut toiseen naiseen ja äiti on siksi ollut hyvin vihainen ja surullinen.

Mieheni ei ole kuitenkaan vielä tehnyt mitään. Hänen tapansa on panna pää pensaaseen ja toivoa, että koko juttu unohdetaan. Vuosi on vierähtänyt, kulissit ovat pystyssä. Sisältä olen kuitenkin ihan rikki. Syön edelleen
masennuslääkkeitä, olen menettänyt luottamuksen mieheeni ja uskon perhe-elämäämme.

Olen päättänyt puhua asiasta terapeutin ehdottamalla tavalla, jos lapset vielä kyselevät. Olen vihainen, koska
olemme kietoutuneet valheeseen. Jos lapset alkavat ihmetellä asiaa kymmenen vuoden päästä, kerronko heille
totuuden? Että ei äiti ollutkaan sekaisin, vaan isä petti äitiä.”

Psykologin kommentti: Juttelemista ei kannata jättää väliin, kun lapsi ottaa jonkun asian puheeksi. Esimerkiksi
tarinan esikoinen halusi oma-aloitteisesti tietää, oliko äidin raivostunut reaktio silkkaa höpöhöpöä.

Lapset voivat palata suuriin ja vaikeisiin kysymyksiin vuosienkin jälkeen. Keskusteluhalun käynnistäjänä saattavat
toimia tapahtumat, jotka muistuttavat menneestä: lähipiirissä sattunut avioero tai vaikkapa nuoren omat sydänsurut.

On tärkeää, että molemmat vanhemmat kertovat oman totuutensa. Isä sen, että on pettänyt ja äiti sen, että oli rakentanut avioliittonsa uskollisuudelle ja luottamukselle. Vaikenemalla ikävästä asiasta isä menettää jotain hyvää: mahdollisuuden saada aidon yhteyden lapsiinsa.

Vierailija

Lapsenaivoiset vanhemmat ovat niitä pahimpia mitä vaan voi olla. Todellisia lapsiensa kiusaajia. Lapset eivät voi ymmärtää pettämisen ikäviä kuvioita ja pettämis-draamat eivät todellakaan kuulu lapsille. "Perusrehelliset" ihmiset kuvittelevat olevansa oikeassa, kun kertovat omat kokemansa vääryydet. Samalla kuitenkin pimittävät kaiken sen muun "pahan" minkä itse kenties ovat aiheuttaneet elämän varrella. (Tässä yhteydessä en kuitenkaan tarkoita niitä petettyjä, jotka ovat parisuhteessa kokeneet vääryyttä ja ovat oikeasti kärsineet väkivaltaisen/narsistisen aviopuolison julmuudesta)
Ainoa, mitä kannattaa lapsille kertoa, on se, että äidillä ja isällä ei mene hyvin ja on parempi, että asutaan erillään. Kuitenkin kumpikin vanhempi rakastaa lapsiaan yli kaiken. Turha vaivata lasta skismoilla ja kasvattaa sädekehää omalla pahanolollaan. Koska petetyllä on kuitenkin vääristynyt kuva suhteessa lasten KASVATUKSEEN! Turha leikkiä moraalin ylipappia, kun kuitenkin löytyy aina se joka voi olla puhdasmielisempi ja lyödä puhtaalla "miekalla". Miekka osuu aina lapseen. Voihan sitä sitten jorista saunanlauteilla, kun pennut "täyspäisiä". (Ekat bänät ite tehneenä)
t.pettämätön isä

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla