Pitääkö lapsille kertoa pettämisestä?

Kun puoliso pettää, parisuhde ja perhe-elämä suistuvat kriisiin. Mutta pitääkö lapsille kertoa pettämisestä, ja miten se pitäisi tehdä?

Vertaistoiminnan kehittäjä, psykologi Virpi Lahtiharju Lastensuojelun keskusliitosta kannustaa molempia vanhempia, sekä pettäjää että petettyä, avoimuuteen. Lapset kyllä vaistoavat, jos jokin on vialla.

– Ikävien asioiden käsittely on mahdollisuus, ei uhka. Kun kohtaa lapsensa aidosti, palkkioksi voi saada todellisen, syvän yhteyden hänen kanssaan, Lahtiharju rohkaisee.

Pienelle lapselle ei ole välttämätöntä puhua uskottomuudesta. Hänelle voidaan esimerkiksi sanoa, että vanhemmilla on erimielisyyksiä. Jos aikuinen on surullinen, tunnetta ei kannata peitellä. Syitä ja taustoja ei kuitenkaan tarvitse ruotia – ellei lapsi kysy.

– Jos lapsi haluaa tietää enemmän, hänen kysymyksiinsä on vastattava. Vanhempi ei voi vähätellä tai väistellä niitä. Asiaa pitää käsitellä lapsen, ei aikuisen, tarpeista lähtien. On myös tärkeää vakuuttaa lapselle, että isä ja äiti selvittävät tilanteen, Lahtiharju korostaa.

Asiantuntijan on mahdotonta antaa ohjeita siitä, milloin ongelmista on parempi vaieta. Tunteitaan kannattaa
kuunnella. Jos aikuista askarruttaa, pitäisikö jostakin asiasta jutella lapsen kanssa, vastaus on yleensä myöntävä.

Kolme äitiä ja yksi isä kertovat tarinansa uskottomuudesta. Erilaisia kokemuksia yhdistää tahto toimia lapsen
parhaaksi. Lapsen jokainen utelu ja huolenaihe ansaitsevat vastauksen, muistuttaa tapauksia kommentoiva Virpi Lahtiharju.

Ei valheita

Nainen, lapset 16 ja 14: ”Rakastumiseni ja suhteeni toiseen mieheen kariuttivat liittomme lopullisesti. Kun olimme muuttaneet asumuseroon, kerroin tyttärilleni kaiken. Arvelin heidän olevan riittävän vanhoja kuulemaan totuuden.

Rehellisyys oli minulle ainoa mahdollinen tie silläkin uhalla, että totuus murtaisi jotakin minun ja lasten välillä. En halunnut enää yhdenkään valheen sekoittavan kenenkään elämää. Pelkäsin myös, että ex-anoppini mustamaalaa minua lapsilleni. En halunnut hänen myrkyttävän suhdettamme.

Puhuin kummallekin lapselle erikseen. Mietin tarkasti, mitä haluan sanoa ja miten.

Kerroin, että rakastuin ajat sitten toiseen mieheen ja aloitin suhteen. Ja että emme isän kanssa kyenneet yrityksistä huolimatta enää korjaamaan avioliittoamme. Korostin, että minun ei ole ollut tarkoitus loukata ketään. Pyysin myös anteeksi lapsiltani. Koin hirvittävää syyllisyyttä, koska olin sekoittanut myös heidän elämänsä.

Vanhempi tytär ei tuominnut minua. Aika yllättävästikin hän alkoi pohtia asiaa eri puolilta. Nuorempi totesi, ettei
osaa sanoa oikein mitään. En usko, että uskottomuuteni on vaikuttanut minun ja lasteni suhteeseen. Meillä on hyvin läheiset ja luottamukselliset välit.

En kadu rehellisyyttäni, vaikka mietinkin silloin, voiko lapsille edes kertoa tällaisista asioista. Ajattelin, että he
kuitenkin vaistoavat, jos jostakin vaietaan. En halua, että he joutuvat kärsimään kaappiin jääneistä luurangoista. Salaisuuksia on raskas kantaa. En tahdo heidän joutuvan aikuisiässä miettimään, mitä se äiti oikein menikään tekemään isälle.”

Psykologin kommentti: Tässä tarinassa on paljon hyvää. Äiti oli rehellinen, kertoi asian molemmille lapsille erikseen ja valmistautui tilanteisiin. On myös erittäin hienoa, että hän pyysi anteeksi. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin lapset voivat antaa uskottomuuden ja sen seuraukset anteeksi.

Nainen on oikealla tiellä. Arvelen, että uskottomuus on vaikuttanut hänen ja lasten suhteeseen. Kun äiti on kohdannut ikävän asian lastensa kanssa, hän on saanut palkkioksi entistä läheisemmät välit.

Puolivillaisia selityksiä

Mies, lapset 4 ja 8: ”Vaimollani oli suhde toiseen mieheen. Emme kertoneet lapsille asioiden oikeaa laitaa. Toki lapset vaistosivat ja näkivät, että kaikki ei ole kunnossa. Piti selitellä jotain puolivillaista, kun ilmapiiri kotona oli mitä oli. Oli riitoja ja erimielisyyksiä.

Kummallakaan meistä ei kuitenkaan ollut rohkeutta tai voimia kertoa lapsille riitojen syitä ja taustoja. Kävimme
vaimon kanssa parisuhdeneuvonnassa, mutta emme koskaan pysähtyneet perheen kesken selvittämään asioita.

Ratkaisun taustalla oli varmasti halu suojella lapsia aikuisten elämän raadollisuudelta. Ei noin pienille voi kertoa kaikkea, eivät he vielä ymmärrä. En myöskään petettynä osapuolena tuntenut houkutusta lähteä paljastamaan
lapsille totuutta. Halusin suojella heitä.

Jos olisimme päätyneet avioeroon, asioiden avaaminen olisi tullut eteen jossakin vaiheessa. Näin ainakin luulen.
Olisi pitänyt kertoa lapsille eron taustat ja syyt.”

Psykologin kommentti: Aikuisten kannattaa uskaltautua kysymään itseltään: Jos olisin jälleen lapsi, kuinka haluaisin vanhempieni suhtautuvan minuun? Miltä tuntui pienenä, kun vaikeuksista puhuttiin avoimesti – tai
kun niistä vaiettiin? Minkälaisia ongelmanratkaisukeinoja minä haluan lasteni oppivan?

Lapset oppivat ottamalla mallia vanhemmistaan. Jos aikuiset eivät puhu ikävistä asioista, jälkikasvukin valitsee
vaikenemisen. Suojelunhalu saattaa tarkoittaa sitä, että ihminen haluaakin suojella itseään. Joskus on toki lupa olla armollinen itselleen. Aina ei ole voimia kohdata kipeitä asioita lasten kanssa. Silloin niihin voi palata myöhemmin tai pyytää ammattiapua.

Totuus oli pommi

Nainen, lapset 4, 7 ja 15: ”Sain eräänä iltana tietää, että miehelläni oli jo pitkään ollut suhde toiseen naiseen. Se oli pommi. Olin äärettömän vihainen ja loukattu. Lapset olivat vielä hereillä ja näkivät, että jotain on vialla. Itkin ja tyrskin. Pyysin miestä kertomaan lapsille, mistä on kyse, mutta hänen mielestään asia ei kuulunut heille.

Minun mielestäni uskottomuus ei ole vain aikuisten välinen juttu, vaan koskee koko perhettä. Halusin, että meillä
ei enää vedätetä ketään. Kerroin lapsille totuuden: isällä on toinen nainen ja siksi isä on ollut niin paljon poissa kotoa. Hänhän saattoi lähteä kavereitten kanssa saunailtaan ja viipyä kaksi, kolme päivää. Lapset kyselivät, missä isä on.

Vanhin lapsi halusi tietää, kuka toinen nainen on. Kerroin senkin. Keskimmäiselle tuli kova viha isäänsä kohtaan.
Viha ja luottamuspula ovat edelleen olemassa. Nuorin on täysin lojaali isälleen.

Masennuin ja olin välillä erittäin huonossa kunnossa. Erosimme vajaa vuosi myöhemmin. Aluksi yritin saada ex-miestäni avautumaan lapsille, mutta sitten tajusin, ettei se ole enää minun tehtäväni. Olen päättänyt, että minun kodissani kaikesta pitää voida puhua. Ero on käsitelty lasten kanssa moneen kertaan.

Lapset pääsivät terapeuttini kautta seurakunnan perheneuvontaan purkamaan tuntemuksiaan. Keskimmäinen
heistä pohtii asiaa edelleen: Mitä on pettäminen? Pettääkö hän äitiä, kun hän menee isän luokse viikonlopuksi? Miksi isä halusi satuttaa äitiä?

Kaikkiin kysymyksiin en osaa antaa vastauksia. Sanon lapselle, että tuota sinun on kysyttävä isältäsi. Hän sanoo,
että ei isä vastaa.”

Psykologin kommentti: Minuun tekee vaikutuksen, kuinka hienosti keskimmäinen lapsi pohtii pettämistä. Hän rakentaa elämäänsä realistiselle pohjalle. Vaikeneva isä puolestaan kadottaa jotakin hyvin arvokasta; mahdollisuuden koskettaviin keskusteluihin lapsensa kanssa.

On hienoa, että äiti pystyy kohtaamaan asiat ja ymmärtää voivansa hoitaa vain oman tonttinsa. Mielestäni hän toimi oikein kertomalla kaiken yhdellä kertaa, koska lapset näkivät järkytyksen. Heidän kannaltaan olisi kuitenkin ollut parempi, jos asian kertomista olisi voitu valmistella.

Kulissit pystyssä

Nainen, lapset 2 ja 7: ”Romahdin täysin, kun mieheni suhde toiseen naiseen paljastui. Tuohon aikaan kuuluu kaksi sairaalajaksoakin.
Pahinta vaihetta kesti kolme, neljä kuukautta. Välillä huusin ja välillä makasin täysin flegmaattisena sängyssä.

Perheemme virallisen tarinan mukaan äiti oli silloin kovin kipeä. Lapset eivät ole asiaa juuri ihmetelleet. Kerran
esikoinen kysyi, oliko se ihan höpöhöpöä, kun sinä käskit isän painua tyttöystävänsä luokse. Minä sanoin, että oli, se oli ihan höpöhöpöä.

On mieheni tehtävä paljastaa lapsille totuus. Hän ajattelee, että se on keskinäinen juttumme, johon ei pidä sotkea muita. Minun mielestäni tämä koskettaa koko perhettä.

Koin todella helpottavana, kun parisuhdeterapeutti kehotti miestäni kertomaan asian lapsille. Terapeutin mukaan tilanteen voisi selittää sanomalla, että isä on ollut ihastunut toiseen naiseen ja äiti on siksi ollut hyvin vihainen ja surullinen.

Mieheni ei ole kuitenkaan vielä tehnyt mitään. Hänen tapansa on panna pää pensaaseen ja toivoa, että koko juttu unohdetaan. Vuosi on vierähtänyt, kulissit ovat pystyssä. Sisältä olen kuitenkin ihan rikki. Syön edelleen
masennuslääkkeitä, olen menettänyt luottamuksen mieheeni ja uskon perhe-elämäämme.

Olen päättänyt puhua asiasta terapeutin ehdottamalla tavalla, jos lapset vielä kyselevät. Olen vihainen, koska
olemme kietoutuneet valheeseen. Jos lapset alkavat ihmetellä asiaa kymmenen vuoden päästä, kerronko heille
totuuden? Että ei äiti ollutkaan sekaisin, vaan isä petti äitiä.”

Psykologin kommentti: Juttelemista ei kannata jättää väliin, kun lapsi ottaa jonkun asian puheeksi. Esimerkiksi
tarinan esikoinen halusi oma-aloitteisesti tietää, oliko äidin raivostunut reaktio silkkaa höpöhöpöä.

Lapset voivat palata suuriin ja vaikeisiin kysymyksiin vuosienkin jälkeen. Keskusteluhalun käynnistäjänä saattavat
toimia tapahtumat, jotka muistuttavat menneestä: lähipiirissä sattunut avioero tai vaikkapa nuoren omat sydänsurut.

On tärkeää, että molemmat vanhemmat kertovat oman totuutensa. Isä sen, että on pettänyt ja äiti sen, että oli rakentanut avioliittonsa uskollisuudelle ja luottamukselle. Vaikenemalla ikävästä asiasta isä menettää jotain hyvää: mahdollisuuden saada aidon yhteyden lapsiinsa.

Vierailija

Puoliso pettää, mitä kerrotaan lapsille?

Lapsenaivoiset vanhemmat ovat niitä pahimpia mitä vaan voi olla. Todellisia lapsiensa kiusaajia. Lapset eivät voi ymmärtää pettämisen ikäviä kuvioita ja pettämis-draamat eivät todellakaan kuulu lapsille. "Perusrehelliset" ihmiset kuvittelevat olevansa oikeassa, kun kertovat omat kokemansa vääryydet. Samalla kuitenkin pimittävät kaiken sen muun "pahan" minkä itse kenties ovat aiheuttaneet elämän varrella. (Tässä yhteydessä en kuitenkaan tarkoita niitä petettyjä, jotka ovat parisuhteessa kokeneet...
Lue kommentti
Tarvitsemme tunneyhteyttä ja siteitä toisiin – jaettua iloa, lohtua ja hyväksyntää, eikä siinä ole mitään hävettävää, sanoo psykologi Leea Mattila. Kuva Niki Strbian.

Vaikka internet on mullistanut yhteydenpidon, yksinäisyys ja masennus ovat lisääntyneet länsimaissa.

Tarvitsisimme enemmän katsekontaktia, lähellä oloa, kosketusta, hyvänä pitoa ja hyväilyjä. Hymiöt WhatsAppissa, edes ne sydänjutut, eivät taltuta emotionaalista nälkää.

Tukeutuminen toiseen ihmiseen ei ole heikkoutta. Se on voimavara, jonka kautta maailman voi kokea mielekkäänä. Tarvitsemme tunneyhteyttä ja siteitä toisiin – jaettua iloa, lohtua ja hyväksyntää, eikä siinä ole mitään hävettävää. Vahva tunneyhteys kertoo hyvästä mielenterveydestä, kun taas emotionaalinen eristyneisyys mielenhäiriöistä.

Vanhemman katsoessa vauvaa silmiin lempeästi, vauva tietää olevansa turvassa. Hän lukee vanhemman silmistä olevansa erityinen ja rakastamisen arvoinen.

Haemme vahvistusta kysymykseen: Oletko siinä, kun tarvitsen sinua?

Sama vuorovaikutustanssi toistuu parisuhteessa. Haemme jatkuvasti puolisoltamme vahvistusta kysymykseen: Oletko siinä, kun tarvitsen sinua?

Entä jos useimmat konfliktit parisuhteissa ovatkin vain tunneyhteyden, tuon kaiken hyvän lähteen menettämisen pelossa ilmaistuja protesteja, etääntymisen ja torjunnan synnyttämää tuskaa? Jospa kiukuttelun takana piileekin viesti: ”Älä katoa minulta!”.  Ehkä riitaan takertuminen onkin samalla yritys löytää tie toisen luo, takaisin yhteyteen ja tasapainoon.

Elämänkriiseissä rakkaus ja parinvälinen yhteys punnitaan. Kun puoliso joutuu hätään, se on hyvässä suhteessa yhteinen kriisi. Vaikeilla hetkillä mikään muu ei tuo niin suurta helpotusta, kuin rakkailtamme saatu kannattelu.

Onnettomat kumppanit eivät koe toisiaan turvasatamina.

Samalla lailla kuin vauva kääntyy tarvitsevuudessaan turvallisen vanhemman syliin, parisuhteessa on rakastettu se satama, johon paeta ja kiinnittyä, kun ympärillä myrskyää. Onnettomat kumppanit eivät koe toisiaan turvasatamina.

Tavallisessa elämässä yhteys katkeaa ja löytyy uudelleen toistuvasti. Yhteyden aktiivinen korjaaminen osoittautuu silloin merkityksellisemmäksi, kuin yhteyden ajoittainen katkeaminen. Turvallinen rakkaus on luottamusta siihen, että toinen on siinä, kun häntä tarvitaan.

Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Riittävän hyvä on uusi täydellinen. Meidän Perhe selvitti, miten parisuhteen käy, kun perhe kasvaa.

Rakkaus syvenee, ja arvostus toista kohtaan kasvaa. Samalla: kahdenkeskinen aika on muisto vain, riidat lisääntyvät ja seksi kaikkoaa kuin sukka pyykkikoneeseen.

Näin kertovat pikkulasten vanhemmat Meidän Perheen verkkokyselyssä. Lasten saaminen muuttaa parisuhdetta sekä hyvässä että pahassa.

Väestöliiton erikoispsykologi Lotta Heiskasen mukaan vanhemmuus on parisuhteelle ristiriitainen muutos. Samalla kun lapsi tuo onnea elämään ja sitoo kumppanit tiukemmin toisiinsa, yleinen tyytyväisyys parisuhteeseen usein laskee.

– Kun elämän tärkeysjärjestys muuttuu, parisuhde painuu helposti taka-alalle. Arkinen suorittaminen voi herättää tunteen siitä, että toinen on muuttunut vain kaveriksi.

Lähes puolet kyselyyn vastanneista kertoo miettineensä eroa lasten ollessa pieniä. Jos suhteen päättämistä punnitsee jatkuvasti, on syytä keskustella asiasta toisen kanssa.

Eron pohtiminen ei välttämättä ole merkki siitä, että kaikki on vialla.

– On ihan normaalia miettiä joskus eroa. Pitkään suhteeseen mahtuu monia vaiheita ja ajatuksia, Heiskanen sanoo.

Paratiisiunelmat ovat kaukana arkimaailmasta.

Vaikeuksien keskellä lohtua voi tuoda ymmärrys siitä, ettei yksikään suhde ole täydellinen. Heiskasen mielestä parisuhteessa kannattaisi pyrkiä riittävän hyvään.

– Paratiisiunelmat ovat kaukana arkimaailmasta, joten on tärkeää sietää jonkin verran epätäydellisyyttä ja pettymyksiä. Samalla pitää muistaa, että jokaisella on oikeus riittävän tyydyttävään ja turvalliseen suhteeseen.

Vauva-ajan univajeessa sitkeys voi olla suhteen pelastus. Pidemmän päälle kannattaa muistaa, että lapset haluavat vanhemmilleen hyvää.

– Monilla vanhemmilla on huoli, että parisuhdeajan ottaminen on lapsilta pois. Oikeasti asia on päinvastoin. Lasten hyvinvointi on vanhempien hyvinvoinnin varassa. Lapset haluavat nähdä, että heidän vanhemmillaan menee yhdessä hyvin.

Mikä kaikki muuttui?

Näin pikkulasten vanhemmat kertovat:

Lasten saamisen jälkeen suhteemme on…

38 % muuttunut huonommaksi

”Riitelemme enemmän. Elämässä ei ole yhtä kivaa hupsuttelua kuin ennen lasta. Puramme lapsen tuottamaa ärsytystä helposti toisiimme.”

”Yhteistä aikaa ei juuri ole. Hoidamme kommunikoinnin WhatsAppilla tai soittamalla. Lapset keskeyttävät joka lauseen, kun näemme kasvotusten.”

32 % pysynyt ihan samanlaisena

”Lapsi ei muuttanut suhdettamme juurikaan. Odottelimme vuosia lapsen saamista, joten ehdimme valmistautua.”

”Intohimo on jäänyt viikonlopuille, mutta kiusoittelu näkyy vieläkin.”

30 % muuttunut paremmaksi

”Elämämme on rauhallisempaa ja tasapuolisempaa. Olemme enemmän kotona. Päivien rytmi on aiempaa paremmassa kunnossa.”

”Kunnioitus toista kohtaan on syventynyt. Rakkautta on lisännyt se, että olemme saaneet yhdessä aikaan jotain niin ihmeellistä ja ihanaa.”

Pienet rakkauden teot

Näin kyselyyn vastanneet näyttävät rakkauttaan arjessa:

”Ostan toiselle lempparijugurttia kaupasta.”

”Laitan pyytämättä ohjelman tallennukseen ja oluen kylmään.”

”Menemme samaan aikaan nukkumaan ja halailemme.”

”Kumppanini antaa minun nukkua päiväunet.”

”Suukot tullessa ja lähtiessä – välillä ohimennenkin.”

”Mies hieroo jalkojani sohvalla.”

”Toinen antaa minun maata hänen kainalossa ilman, että pelaa iPadilla.”

”Käyn tankkaamassa auton ihan sen takia, ettei toisen tarvitse.”

”Pepusta puristaminen ohimennen, kun toinen kokkaa.”