Muuttuiko rakkaus vauvan myötä? Lue kirjoituskilpailun palkitut tarinat täältä.

Meille annettu (1. palkinto)

Meistä tuli äiti ja isä lentokentällä. Matkalla maailman äärissä se alkoi: sinä aloit huolehtia oksentelevasta naisestasi ja pienestä pojastasi. En kantanut testitikun jälkeen kertaakaan rinkkaani. Synnytyskertomukseen kätilö kirjoitti: ”Hyvää tiimityötä”. Sitä se olikin. Siinä kuumassa huoneessa rakastuin sinuun uudestaan. Kestit, että naisesi huutaa kivusta. Kestit siihen asti, kunnes aika oli, vaikka se otti koville sinullekin. Minä kestin, koska sinä kestit.

Toit sairaalasta kotiin maitoa valuvan naisen, joka jaksoi ensimmäiset viikot vain imettää ja itkeä. Jaksoit kantaa ruokaa kaupasta ja odottaa päivää, jolloin saisit vaimosi takaisin. Sitä olen näinä ensimmäisinä kuukausina rakastanutkin sinussa eniten, että olet hetkellisesti suostunut pistämään itsesi viimeiselle sijalle. Pienen allergiapotilaamme jälkeen toisena on aina ollut lapsen äiti. Ennen poikaa elimme vahvasti vaaleanpunaisen rakkauden aikaa. Näiden koettelevien ensikuukausien aikana meidän juttumme on kuitenkin tullut todemmaksi. Olemme tiiminä selvinneet maha kaarella itkevän lapsen kanssa. Jokainen vierekkäin kestetty kipukohtaus on liimannut meitä entisestään pariksi, joka selviää yhdessä.

Jokainen vierekkäin kestetty kipukohtaus on liimannut meitä entisestään pariksi, joka selviää yhdessä.

Haikailemme kumpainenkin vanhoja aikoja, joita on onneksi ollut. Se antaa toivoa tulevaan. Nyt parisuhdeaika on sitä, että vaunukävelemme käsi kädessä. Ei se riitä kummallekaan, mutta koska olemme sanoneet sen ääneen, se on riittänyt hiukan pidemmälle. Yhden itkuisen päivän jälkeen sanoit: ”Poika on nyt osa meidän perhettä. Meidän tehtävämme on huolehtia kaverista. Se tehtävä on meille annettu, oli se miten rankkaa tahansa.”


Meille annettu. Meille, jotka harrastamme kerran kahdessa viikossa pikaseksiä. Meille, jotka kilpailemme omasta ajasta tietokoneella. Meille, jotka nahistelemme väsyneinä. Meille, jotka hassuttelemme kolmisin. Meille, jotka jaamme edelleen aamulehden. Meille, jotka jaksamme unelmoida uudesta kaukomatkasta. Siltä, jolta lähettelemme postikortteja lapsenlapsille.
Trio>Pari

Lentävä matto (2. palkinto)

Toisen lapsemme, iltatähden, syntymä on tuonut perheeseemme suurta urheilujuhlan tuntua. Ensimmäiset viikot vietimme mieheni kanssa ”jouluöitä”, kun valvottiin yhdessä vihreän kynttilän valossa, tuijotettiin vauvan höyhenenkeveää unta, minä imetin ja mies nukutti pientä yön pimeinä tunteina. Mieheni hoiti vauvaa niin antaumuksella, että olisin antanut toisen rintani hänelle, jos olisin pystynyt – olisimme saanet molemmat imettää.
Lapsi on ollut suhteellemme kuin lentävä matto. Hänen tulonsa on muistuttanut meitä siitä, että elämä on täynnä taikaa ja olemassaolon ihmeitä. Hän on tuonut uutta ulottuvuutta, perspektiiviä ja rauhaa kiireen täyttämään elämään. Prioriteetit on mietitty uudelleen. Murrosikäinen esikoisemmekin on rauhoittunut vauvan myötä. On upeaa nähdä sisarusten välisen siteen syntyminen.

”Täydellisen siittiön olit valinnut. Kiitos kulta”, minä sanon joka toinen päivä.
”Te olette sitten hieno tiimi”, mieheni sanoo ja katsoo minua ja sylissäni olevaa pienokaista suorastaan palvoen. Olen rakastunut puolisooni uudelleen. Kaikki upeat isän elkeet ovat puhjenneet hänessä taas kukkaan lapsen syntymän myötä. Ainoa haaste tällä hetkellä on se, että saisin mieheltäni edes kymmenen prosenttia siitä määrästä halauksia ja pusuja kuin vauva saa. Joskus tunnen ihan pikkuriikkisen kateudenpiston rinnassani vauvan saamasta ylenpalttisesta hellyydestä. 

Jottei kaikki kuulostaisi liian hyvältä, riitakin kuohahtaa pintaan aina silloin tällöin. Elämä ilman riitaa on suolatonta. Mies on yhä yhtä äkkipikainen kuin ennenkin ja minulla on sama terävä kieli ja luja tahto. Meillä on vielä oppimista: ollako oikeassa vai onnellinen. Kaiken kaikkiaan vauva on tuonut elämäämme lisää läheisyyttä ja tunnun elämän tarkoituksesta. Kaikki on hyvin, kun lapset ovat kylläisiä, terveitä ja nukkuvat tyyninä peittojensa alla. Silloin teemme iltapalaa ja menemme piknikille parisänkyymme. Voisiko elämä olla enää parempaa?
Heli Määttä

Rakas mieheni (3.palkinto)

Suhteessamme on nyt uusi ulottuvuus. Emme ole enää vain toistemme puolisoita vaan myös isä ja äiti. Elämme uutta vaihetta, opimme uutta itsestä ja toisesta. Tämä näkyy suhteessamme törmäyksinä, mutta myös harmonisena sulautumisena. Ymmärrän nyt paremmin, että rakkaudella on jatkuvuus, johon liittyy myös aikaisemmat elämänvaiheet. Muuttunut tilanne on tuonut meille paljon hyvää, mutta myös haasteita. Olet osoittanut teoillasi, että olet huomaavainen isä ja puoliso. Olet jaksanut kuunnella pohdintojani kummasta rinnasta olen imettänyt tai onko vauvamme kakannut. Tästä haasteesta olemme selvinneet. Arkikeskustelumme koostuvat vauvaperheen puheista, mutta emme koe asiaa ahdistavana. Toivomme tietysti enemmän aikaa, jolloin voisimme vain keskittyä toisiimme. Parasta on kuitenkin, että meistä on tullut ihana, oma perheemme.

Minä äitiyden huumassa olen hankkinut vauvanvaatteita ainakin kymmenen lapsen edestä. Sinä olet suunnitellut tulevaa: miten opetat lapsemme laskettelemaan, jalkapallotreenejä, kouluvalintoja. Molemmat pidämme omia ja toisen juttuja vähän hassuina, mutta tiedämme onnemme perustan: vilpittömän ilon olla yhdessä.
Tottakai vauvamme on rakkautemme täyttymys. Minusta tuntuu, että vauva on eheyttänyt meitä sekä yksilöinä että perheenä. Olen mielestäni nyt rohkeampi myös riitelemään ja tuomaan omia mielipiteitä esille. Olen itselleni vahvemmin minä itse sekä äiti.

Olen nähnyt sinusta uuden, herkän puolen. Sinun rakkautesi vauvaa kohtaan on yhtä vahvaa kuin minulla. Olet hyvä hoitamaan vauvaamme luontevasti. Sinä olet hyvä isä.
Vauvamme ei ole parisuhteen kolmas pyörä, mutta olen huomannut itsessäni ärsyttävän piirteen, josta haluan eroon. Kohdistan vahvasti huomion vauvaamme. Lepertelen, pusuttelen, halailen. Sinut, puolisoni, olen monesti sysännyt tilanteista ulos. Olen komentanut ja huomautellut: ”Katso, ettei vauvan pää kolahda lattiaan. Lähde nyt ostamaan sitä luumusosetta.” Olet ollut kärsivällinen ja läsnä, vaikka oma läsnäoloni on ollut usein puolinaista.

Vauvamme on nyt kuuden kuukauden ikäinen. Ensimmäiset vauvahuuruiset kuukaudet ovat takanapäin. Entistä enemmän haluan jakaa läsnäoloani ja osoittaa rakkauttani myös sinulle. Toivottavasti tiedät, että missään vaiheessa rakkaus ei ole laimennut. Onneksi meidän ei ole tarvinnut ainakaan näkyvästi kyseenalaistaa rakkauttamme.
Mielestäni olemme onnistuneet ylläpitämään rakkauttamme ihan hyvin. Pystymme keskustelemaan kaikesta, visioimme tulevaisuutta. Olet töiden takia paljon pois kotoa ja myös yksinolo on kehittänyt suhdettamme, vaikka se hassulta kuulostaakin. Emme ainakaan ehdi kyllästyä toisiimme. Haluamme olla toistemme kanssa nyt ja aina.
Ps. Tämä kirje odottaa miestäni käsinkirjoitettuna pöydällä. Sydän pamppailee, kuin teinitytöllä konsanaan. Rakastan sinua niin...
Simpukka
 

Kun vauvan mukana tuli mörkö (Kunniamaininta)

Olimme mieheni kanssa valmistautuneet vauvan tuloon niin hyvin kuin mahdollista. Olimme toivoneet perheenlisäystä jo pidemmän aikaa, ja positiivisen testin tehtyämme osasimme vain hyppiä ilosta. Vauvalle oli hankittu tavarat, niin tarpeelliset kuin muutama vähän tarpeettomampikin. Olimme viettäneet iltoja vatsaa silitellen ja pohtien, millaisia vanhempia meistä tulisi ja mitä mieltä olimme mistäkin kasvatuskysymyksestä.
Muistelimme omaa lapsuuttamme ja mietimme, mitä samanlaista tahdoimme lapsemmekin kokevan. Olimme raskaudenaikaisen närästykseni vuoksi harjoitelleet jopa yövalvomisiakin. Sairaalakassiin oli pakattu kahdenkokoiset kotiintulovaatteet vauvalle. Me olimme valmiita. Ja kun poikamme (joka kokonsa puolesta juuri ja juuri mahtui niihin isompiin vaatteisiin) vihdoin syntyi, olimme onnellisia, ylpeitä ja enemmän rakastuneita toisiimme kuin koskaan ennen.

Emme kuitenkaan olleet valmistautuneet mörköön, joka salakavalasti hiipi mieleeni. Tämä mörkö herätti minut öisin kuiskimalla ”tämä on kamalaa, lapsen hankkiminen oli virhe”. Samainen mörkö syytti minua vauvan itkuisuudesta, vatsavaivoista, pulauttelusta, isokokoisuudesta ja lukemattomista muista asioista. Se sai minut tuntemaan itseni huonoksi äidiksi, ja koin vauvan voivan huonosti kanssani.
Päiväni täyttyivät kyynelistä ja pahasta olosta ja yöt mörön päähäni iskostamasta toiveesta: menisipä tuo vauva pois.

Mieheni ei voinut kuin katsoa vierestä, kuinka upposin syvemmälle ja syvemmälle masennuksen syövereihin. Hän hoiti vauvaa kun en jaksanut, lohdutti minua ja lupasi pahan olon menevän pois. Mutta se ei mennyt, sillä olin antanut mörölle liian hyvän kodin. Voisi sanoa, että mieheni sai lapsen mukana uuden vaimonkin. Tämä vaimo istui kylpyhuoneessa itkemässä ja raivosi miehelleen jokaisesta pienestä asiasta. Hän hoki miehelleen toivovansa, etteivät he olisi koskaan tavanneet ja että he eivät ikinä olisi saaneet lasta. Kuka voisi rakastaa tällaista vaimoa? Mieheni rakasti, ja hän muisti kertoa sen joka päivä. Itse olin kuitenkin aivan varma, että mieheni haluaisi jättää minut, siksi aloin puhua erosta. Aloin puhua siitä, kuinka elämäni olisi helpompaa ilman häntä. En kuitenkaan saanut häntä lähtemään minnekään. Hän pysyi rinnallani.

Eräänä päivänä poika vain itki ja itki. Tartuin puhelimeen ja soitin miehelleni töihin. Kerroin hänelle totuuden: en jaksa enää, kohta satutan tätä lasta, jos se ei ole hiljaa. Puhelun jälkeen istuin sängynlaidalle vauva sylissäni ja olin varma, ettei mieheni voisi enää koskaan rakastaa minua. Kuka rakastaisi hirviötä? Mutta kun mieheni saapui kotiin – hän oli lähtenyt heti puhelun loputtua – en nähnytkään hänen silmissään inhoa, vihaa tai pettymystä. Näin niissä ainoastaan huolta ja rakkautta. Ja kun hän tuuditti vauvamme uneen ja kuiskasi minulle ”haetaan sulle apua”, tiesin, että selviäisin.

Mieheni seisoi rinnallani koko pitkän matkan pois masennuksesta. Hänen avullaan häädin mörön pois. Meidän rakkautemme on saanut aivan uuden merkityksen ja tiedän nyt, ettei ole mitään mistä emme selviäisi. Näen mieheni aivan uusin silmin ja olen kiitollinen, että juuri hän on mieheni.
Vauva-aika on raskasta monelle perheelle, mutta erittäin raskasta se on äidin sairastuessa synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Masennus on parisuhteelle koetinkivi muutenkin, saati silloin, kuin samalla pitäisi tutustua uuteen perheenjäseneen ja kasvaa vanhemmaksi. Meidän parisuhteemme kesti kaiken ja se on muokannut meitä paljon. Olemme mieheni kanssa hioutuneet yhteen, enkä usko että on olemassa mitään, mikä saisi meidät erillemme.
Wicked

Rakkaus roihuaa sunnuntaiaamussa (Kunniamaininta)

Kolme vuotta sitten makasimme patjoilla lattialla. Ympärillä oli kirjapinkka, neljäkymmentä neliötä ja punaviinipulloja, joiden pohjalla kellui enää muutama sentti juotavaa. Sade paiskoi ikkunaan ja me nuuskimme toistemme kaulakuoppia, hypistelimme kämmenselkiä, hiusmartoa ja polvitaipeiden sileää ihoa. Eilisen juhlat juilivat ohimoilla, mutta rakkaus kaatoi kaiken alleen niin voimallisesti, ettei se pyhäpäivää haitannut.
Kolme kuukautta sitten paistoit kananmunia uudella paistinpannulla. Käry levisi keittiöön, kevätaurinko kurotteli pölyisten sälekaihdinten välistä mustaa pöydänkantta.

”Full English”, sanoit ja kaadoit papuja purkista lautaselle. Katselin alastonta takapuoltasi kahvikuppini takaa ja tunsin pienen ihmisen kääntyvän vatsassani. Ikkunasta näin, kuinka kirkkaansininen ilmapallo karkasi teinitytön kädestä, nousi ja katosi lopulta kerrostalojen taakse.

Tänään keittiössä soi radio. Ajetaan me tandemilla, vaikka kello ei ole kuin seitsemän. Istumme pöydän ääressä väsynein silmin, mutta silti oudon hyväntuulisina. Tuolin selkänojalla on äidinmaidolta tuoksuva pala harsoa. Se sama tuoksu on minussa, hiuksissani, t-paidassani, käsissäni. Pieni, maailman kaunein sellainen, katselee meitä tummansinisillä silmillään totisena. Nyrkki käy suussa. Hymy. Ja kohta taas nälkä.

Kahvikupillinen jää kesken, ja niin jää lehtikin. Silität kylkeäni ohimennen. Hipaiset ohimoa. Syötät likaiset lautaset astianpesukoneelle. Nostat pojan syliisi, se imee vakavana tatuoitua olkapäätäsi. Leivät paukahtavat paahtimesta ulos ja tuuletusikkunasta sisään soljuu taas naapurin tupakansavu. Mietin, että tällaista taitaa se onni olla. 
Elina

Rakastan sinua huomenna (Itkettävin tarina)

Piip piip piip teho-osaston tasainen hurina täyttää mieleni, vaikka en oikeastaan sitä edes kuule. Tuijotan pientä olentoa muovisessa kaapissa. Lapsen keho on täynnä tarroja, ja minusta  tuntuu, että jokaisesta raajasta lähtee letku. Olen aivan hiljaa. Sinäkään et puhu mitään, mutta silti tunnen läheisyytesi. Tunnen ajatuksesi. Olemme kymmenen vuoden aikana kasvaneet yhteen ja nyt meille on annettu pieni poika.

Tunnen että ajattelet samaa kuin minä, tämän ei olisi pitänyt mennä näin, ei tällaisesta meille kukaan kertonut. Ihan kuin meidät olisi petetty. Vaikka tiedämme, että hengenvaaraa ei ole, silti meitä pelottaa. Takerrumme toisiimme, vaikka olemme molemmat niin väsyneitä, että emme edes jaksa nähdä unia. Meidän pitää kestää! Meidän pitää uskoa yhdessä, toivoa yhdessä ja rakastaa yhdessä. Emme haluaisi lähteä illalla, mutta eihän teholle saa jäädä.

Hotellissa olemme kahdestaan, mutta en halua olla vain kaksin, haluan lapseni. Tunnen kaipuun häntä kohtaan fyysisenä kipuna. Sinun läheisyytesi ei yksin enää riitä minulle.
Olemme kasvaneet aikuisiksi yhdessä, silti minä en ole koskaan ennen tarvinnut sinua niin paljon kuin nyt. Minun kehonikin huutaa sinua lähelleni, pelkään menettäväni sinut. Haluan ottaa sinut lähelleni ja lohduttaa. Näen tuskan silmissäsi, kun katsot poikaamme, mutta en osaa poistaa tuskaa.  

Myöhemmin kotona odotan sinua saapuvaksi töistä. Istun tuolilla yhteinen poikamme sylissäni, en ole vaihtanut edes päivävaatteita. En voi laskea poikaa sylistäni, sillä haluan lapseni tietävän, että äiti on paikalla eikä hylkää. Vaikka olen odottanut sinua luoksemme koko päivän, en edes huomaa sinun saapuneen. Pieni ihminen sylissäni on niin suuri, että hän täyttää koko maailmani. Minulle ei ole nyt mitään muuta. Nukkumaan käydessäni kerron rakastavani ja tarvitsevani sinua. Toivon sinun ymmärtävän, että olen vain niin väsynyt huolesta ja rakkaudesta, etten taaskaan jaksa muuta. Ehkä minä jaksan rakastaa sinua huomenna – jaksathan sinä odottaa sitä?
Tuulikki

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Havaintoja parisuhteesta -bloggaaja kertoo eronsa taustoista ja uudesta parisuhteestaan: ”Tilanne oli musertava”. 

Vauva.fissä Havaintoja parisuhteesta -blogia kirjoittava Sami Minkkinen paljastaa tänään ilmestyvässä Me Naisissa, että rakastui nykyiseen seurustelukumppaniinsa jo silloin, kun ex-vaimo oli vielä raskaana. Hän kertoi erotoiveistaan, kun maaliskuussa syntynyt vauva oli kahden kuukauden ikäinen.

Siinä välissä Minkkinen ensin taisteli rakastumista vastaan ja lopulta keräsi rohkeutta kertoa tilanteesta.

– Vielä silloin minulla ei ollut munaa mennä sanomaan, että minulle tapahtui tällainen asia. Totta helvetissä olen kantanut syyllisyyttä siitä, miten hoidin tilanteen, loukkasin toista ja olin epärehellinen niin vaimoa kuin itseäni kohtaan.

Minkkinen kuvaa seurustelukumppaninsa kohtaamista sanoilla ”kaunein aikuisiällä kokemani tapaaminen”.

– Tilanne oli musertava. Meillä oli vahva yhteys, mutta olimme aivan mahdottomassa elämäntilanteessa.

”Milloin sitten on sovelias aika erota. Kun lapsi on vuoden, viisi tai kaksikymmentä?”

Minkkinen kertoo ymmärtävänsä, että miltä ero näytti ulospäin: mies lähti uuden matkaan, kun vaimo oli vastikään synnyttänyt. Silti eropostauksesta seurannut palauteryöpyn rajuus ja paljous yllätti.

– Saamani kritiikki on pistänyt miettimään, miloin sitten on sovelias aika erota. Kun lapsi on vuoden, viisi tai kaksikymmentä?

Ydinperhe ei takaa onnea

Sami Minkkinen ei halua toistaa vanhempiensa parisuhdemallia. Hän pitää omia vanhempinaan mallina siitä, miten huono parisuhde voi tuhota kahden ihmisen elämän.

– Toisin kuin tyttäreni, minä sain kasvaa ydinperheessä. Jos olisi kysytty, enpä olisi halunnut. Vanhempani olisivat saaneet olla onnellisia paljon aiemmin, jos eivät olisi sinnitelleet ydinperheen takia.

Minkkisen nuorempi tytär on vielä vauva. Hänellä on myös ensimmäisestä avioliitostaan tytär. Minkkinen asuu yksin, ja tyttäret ovat hänen luonaan säännöllisesti.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yhteiset kävelylenkit ja samanlainen huumorintaju kantavat arjessa, mutta vaikeina aikoina pitää myös muistaa tahtoa. 

Kysyimme Vauva.fi:ssä, mikä on pitkän, hyvän parisuhteen salaisuus. Jatka listaa omallasi kommenteissa!

Naurua ja omaa tilaa

”Mieheni on ihan yliveto laukomaan älykästä mutta toisaalta välillä ihan älyvapaata huumoria!” 
Nainen, 19 vuotta parisuhteessa

”Voin puhua mieheni kanssa kaikesta.”

”Voin puhua mieheni kanssa kaikesta. Olemme kokeneet yhdessä sekä elämän ilot ja surut. Mieheni ei ehkä osaa ilmaista tunteitaan sanoilla, mutta sitäkin paremmin teoilla.”
Nainen, 13 vuotta parisuhteessa

”Annamme toisillemme tilaa olla ja hengittää.”
Nainen, 19 vuotta yhdessä

Halua pysyä yhdessä

”Olen ollut alussa niin valtavan rakastunut mieheeni, etten usko voivani kokea ainakaan mitään suurempaa kenenkään kanssa.”Nainen, 8 vuotta parisuhteessa

”Meillä on yhteiset arvot ja mielenkiinnon kohteet sekä vahva keskustelu- ja kosketusyhteys. Molemmilla on halu kestävään parisuhteeseen.”
Nainen, 30 vuotta parisuhteessa

Molemmilla on halu kestävään parisuhteeseen.”

Yhteisiä öitä

”On ihanaa, kun mieheni kertoo edelleen haluavansa minua. Pidän myös itse häntä edelleen äärettömän seksikkäänä miehenä.” 
Nainen, 19 vuotta parisuhteessa

”Meillä on onneksemme vanhemmat, jotka ovat mielellään ottaneet lapsia hoitoon ja kannustaneet meitä viettämään silloin tällöin aikaa myös kahdestaan ilman lapsia. Pari tuntia lenkilläkin tekee hyvää, mutta vielä parempaa viettää vaikka yö kahdestaan ihan muissa maisemissa. Siinä ehtii hyvin rakastua taas.” 
Nainen, 20 vuotta parisuhteessa

Pieniä ja suuria tekoja

”Mieheni lähtee kanssani lenkille tai kauppaan, vaikka olisikin väsynyt.”
Nainen, 19 vuotta parisuhteessa

”Mieheni tuo edelleen kukkia silloin tällöin.”
Nainen, 10 vuotta parisuhteessa

”Mieheni imuroi, koska vihaan sitä kotityötä.” Nainen, 15 vuotta parisuhteessa

”Saan lähes joka päivä mieheltäni jalkahieronnan.”
Nainen, 13 vuotta parisuhteessa

”Mieheni laittaa joskus autoni lämpiämään tai kantaa polttopuut valmiiksi, vaikkei olisi tarvinnut.”
Nainen, 19 vuotta parisuhteessa

”Mieheni imuroi, koska vihaan sitä kotityötä.” 
Nainen, 15 vuotta parisuhteessa

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.