Maaritin mies ja lasten isä piinasi häntä vuosia eron jälkeen. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Siihen viikonloppuun keväällä 2008 päättyi avioliitto.

Lauantaina mökillä Maarit, 35, oli laittanut perheen 5- ja 3-vuotiaat pojat nukkumaan. Itse hän ei päässyt sänkyyn vielä tunteihin. Ei, koska hänen aviomiehensä Petri, 37, korkkasi oluen toisensa perään ja halusi keskustella. Niin, tai pikemminkin kuulustella. Juttu oli tuttua jankkausta – mustasukkaisia syytöksiä, epäilyksiä, kysymyksiä.

Maarit kuunteli sanatulvaa turtana ja tajusi, ettei näin voinut enää jatkua. Myrskyisästä liitosta, jota oli leimannut Petrin arvaamaton käytös, oli päästävä pois.

– Olin ollut onneton jo pitkään. Pinnani oli aina kireällä. Tilanne oli kärjistynyt vähitellen, Maarit kertoo nyt, kuusi vuotta myöhemmin.

Avioliitossaan hän kantoi käytännössä yksin vastuun lapsista, pyöritti kotia ja koetti jaksaa töissä. Kulissit olivat kunnossa – oli kesämökki, miehen työsuhdeasunto hyvällä alueella, näyttävä auto.

Petri ei käyttänyt fyysistä väkivaltaa, mutta hän oli paha suustaan myös lasten kuullen. Maarit oppi varomaan riitatilanteita, välttelemään räjähdyksiä. Avioliitto, joka oli alkanut nopeasti ja suurella tunteella, oli muuttunut miinakentäksi.

Ulos yhteisestä kodista

Sunnuntaina, perheen palattua mökiltä kotiin Maarit kertoi haluavansa avioeron. Petri suhtautui aluksi asiaan tyynesti. Vasta illalla mies tajusi hänen olevan tosissaan.

Seuraavana aamuna Petri heitti vaimonsa ulos yhteisestä kodista. Otti avaimet, vei yhteisen tilin pankkikortin, jätti Maaritin oven taakse seisomaan. Mene. Mene, jos ei kerran kelpaa.

Lapset jäivät aamiaispöytään puurolautasten ääreen.

– Seisoin siinä sokissa, itku kurkussa. En tiennyt, mitä tehdä. Minulla ei ollut enää kotia.

Vihdoin Maarit lähti tottumuksesta töihin. Vasta siellä hän tajusi kunnolla, mitä oli tapahtunut ja kertoi asiasta. Kollegat ja esimies halasivat ja lohduttivat itkevää ­naista. Päiväkodista kerrottiin, että Petri oli vienyt lapset sinne normaalisti. Väliaikainen majoitus löytyi pian anopin sohvalta, lakimies puhelinluettelon keltaisilta sivuilta.

Seuraavana viikonloppuna olivat esikoisen syntymäpäiväjuhlat. Äitiä sinne ei päästetty. Kakun Maarit kuitenkin leipoi pojalleen, taiteili kyyneleet silmissä Puuha-Peten kuorrutuksen päälle. Anoppi vei kakun mukanaan juhliin.

Puolisosta tulee lähihuoltaja

Väärin toimittu, lakimies sanoi ­napakasti, kun Maarit kertoi äkkilähdöstään yhteisestä kodista.

– Sain kuulla, että minun ei olisi pitänyt hyväksyä asiaa noin vain. Olisi pitänyt soittaa poliisit heti.

Nyt puolisolla oli juridinen yliote. Lain silmissä Maarit oli se, joka oli lähtenyt. Pojat olivat yhä kirjoilla yhteisessä kodissa, asiaa ei voinut muuttaa ilman molempien vanhempien suostumusta. Lähihuoltajana Petri päätti omin päin, että äidillä olisi oikeus nähdä lapsiaan joka toinen viikonloppu. Ei enempää. Maaritia itketti ja ahdisti.

Nyt tarvittiin kylmiä hermoja. Oli mentävä takaisin yhteiseen kotiin, lakimies suositteli. Jos tilanne kärjistyisi uudelleen, olisi soitettava poliisit tai lähdettävä lasten kanssa suoraan turvakotiin. Ajatuskin paluusta ahdisti Maaritia.

– Olin löytänyt vuokra-asunnon samalta alueelta. Minulla oli jo avaimet ja kävin tyhjässä asunnossa haaveilemassa, millaista olisi, kun vihdoin pääsisin sinne rauhassa lasteni kanssa. Ajattelin, että tämä asunto on minun pakotieni.

Taksilla turvakotiin

Vielä ei kuitenkaan ollut muuton aika. Maarit palasi kotiin, antoi Petrin ymmärtää, että jatketaan yhdessä, yritetään vielä. Hymyili, halasi, nukkui yhteisessä sängyssä, hyväksyi sovinnon eleenä ojennetut kukkaset. Maaritin ystävät ja vanhemmat olivat kauhuissaan tilanteesta ja pelkäsivät hänen puolestaan.

– Ajattelin, että kaksoiselämä oli siinä vaiheessa ainoa vaihtoehto, Maarit muistaa.  

Helppoa se ei ollut. Yhteisessä kodissa hän muuttui säikyksi naiseksi, joka nukkui huonosti ja laihtui rajusti, oli koko ajan varuillaan.

Meni muutama viikko, ja tilanne kärjistyi uudelleen. Tällä kertaa Maarit tiesi, miten toimia. Hän ja lapset lähtivät taksilla turvakotiin. Siellä kului muutama päivä. Petri oli raivoissaan. Maaritin lakimies pani välittömästi avioeron vireille ja haki hänelle lasten yksinhuoltajuutta. Ero oli tosiasia.

Jatkuvaa uhkailua

Kesä 2008 oli sekavaa aikaa. Saadakseen lasten kirjat omaan osoitteeseensa Maarit suostui pitkän väännön jälkeen siihen, että lapset olivat vuoroviikoin hänellä, vuoroviikoin Petrillä.

Se ei ­toiminut. Kun lapset olivat Maaritilla, Petri piinasi häntä soittamalla kymmeniä kertoja päivässä, varjostamalla ja seuraamalla. Kun lapset olivat Petrillä, Maarit ei viikon mittaan kuullut sanaakaan heidän voinnistaan. Uhkailusta tuli  jokapäiväistä. Lopulta siihen turtui.

– Petri sanoi minulle monta kertaa, että jos vien lapset, hän tulee kirveen kanssa oven läpi. Hän oli varma siitä, että minulla on toinen mies. Sain kuulla huorittelua ja tappouhkauksia, Maarit kertaa mennyttä.

Yhtenäkään päivänä hän ei voinut olla varma siitä, mitä tänään tapahtuisi.

Turvaverkko toimi

Talous oli sekasorrossa, koska laskut juoksivat eikä Petri suostunut maksamaan ­euroakaan ­esimerkiksi lasten päivähoitomaksuista tai yhdessä hankitun auton lyhennyksistä. Auton, jolla hän itse ajeli ­Maaritin hoitaessa työmatkat ja lasten kuljetukset julkisilla.

Onneksi omat vanhemmat tukivat ­Maaritia taloudellisesti ja pankki antoi kulutusluottoa, jolla selvitä kuukausi kerrallaan eteenpäin. Petri pitkitti avioerohakemuksen käsittelyä kieltäytymällä viimeiseen asti ­allekirjoittamasta vaadittuja papereita.

Välillä Maarit pyysi ja sai sairauslomaa töistä. Ahdistukseensa hän sai apua omalääkäriltä, perheneuvolasta  ja neuvolapsykologilta. Pian hänet ohjattiin eteenpäin akuuttipsykiatriselle poliklinikalle. Sieltä määrättiin myös masennuslääkkeitä.

– Yhteiskunnan turvaverkko toimi kohdallani hienosti. Periaate oli, että pienten lasten äitiä on pakko tukea, että minä vuorostani jaksan tukea lapsiani, Maarit sanoo. 

Myöhään syksyllä hän tapasi uuden miehen ja rakastui.

Miesystävä muutti tilanteen

Jo epäilys uudesta miesystävästä olisi Petrille kuin punainen vaate, sen Maarit tiesi. Aluksi oli siis salattava tapaamiset, peiteltävä asiaa myös pojilta.
Vähitellen uusi suhde kuitenkin syveni, ja tieto siitä kiiri Petrin korviin. Hän reagoi asiaan rajusti heti.

– Menin hakemaan lapsia vaihtopaikaksi sovitusta päiväkodista eräänä maanantaina. Hoitotäti tuijotti ­minua kauhuissaan ja kertoi, ettei poikia ole tuotu heille tänään ollenkaan. Tuntui kuin minua olisi lyöty puukolla vatsaan.

Samaan aikaan Maaritin kännykkä piippasi uutta tekstiviestiä. Siinä Petri kertoi, ettei Maarit ollut ansainnut lapsiaan eikä saisi näitä koskaan takaisin.
Sillä kertaa pojat löytyivät ja saatiin viranomaisten avulla palautettua äidilleen.

Nyt Petri käänsi kelkkansa ja ilmoitti pesevänsä kätensä tilanteesta – vastuu ­lapsista olisi tästedes yksin Maaritin.

Väitteille ei todisteita

Alkoi totaalisen yksinhuoltajuuden aika. Melkein kolme kuukautta Maarit teki lyhennettyä työaikaa ja huolehti pienistä pojistaan yksin aamusta iltaan. Vei ja haki hoidosta, piti sylissä, puhalsi pipeihin, otti viereen nukkumaan.

Lasten isästä hän kuuli seuraavan kerran vasta vuodenvaihteen jälkeen. Silloin alkoi myös huoltajuusoikeudenkäynti. Oikeudessa anoppi todisti poikansa puolesta kertoen, miten huono äiti Maarit oli ollut. Petri syytti häntä toistuvasta pettämisestä.

Maarit kuunteli mustamaalausta turtana, hiljaisena. Vaikka mieli teki, hän ei antanut samalla mitalla takaisin, koskaan.

– Kuvittelin päälleni teflon-kerroksen, joka suojasi kaikelta kuralta. Väitteille kehnosta äitiydestäni tai avioliiton ulkopuolisista suhteistani ei löytynyt todisteita.

Nelivaiheisessa huoltajuusoikeudenkäynnissä vaaka alkoi väistämättä kallistua Maaritin puoleen. Petri vaistosi sen ja ryhtyi hyökkäykseen toista kautta.

Häikäilemätöntä vallankäyttöä

Kesällä 2009 Maarit muutti yhteen uuden kumppaninsa kanssa. Pian alkoivat hänen avomiehestään tehdyt, perättömät lastensuojeluilmoitukset. Niitä kertyi nopeasti kymmeniä.

Petri haki myös toistuvasti lähestymiskieltoa ex-vaimonsa uutta kumppania vastaan – miestä, jota oli tuskin tavannut.

Lasten tapaamisasioissa vallankäyttö oli yhtä häikäilemätöntä. Tuomarin läsnäollessa tehdyt sopimukset eivät pitäneet.

– Elin varpaillani. Perusturva elämästä oli täysin kateissa, Maarit sanoo.

Elokuussa 2009 hän meni naimisiin uuden kumppaninsa kanssa. Poikien piti olla mukana häissä, mutta Petri piti heidät itsellään viikonlopun yli rikkoen tehtyä sopimusta.

Vihdoin, helmikuussa 2010, pitkä piina päättyi. ­Maarit sai poikien yksinhuoltajuuden, Petri laajat tapaamisoikeudet – puolet lomista ja pitkät viikonloput. Hän ei ollut tyytyväinen, vaan valitti päätöksestä ylempiin oikeusistuimiin. Hovioikeus piti käräjäoikeuden päätöksen voimassa, korkein oikeus ei antanut hänelle valituslupaa.

Uusi liitto auttoi jaksamaan

Maarit kertoi alusta asti perheensä tilanteesta ­avoimesti päiväkotiin ja kouluun. Hän on yhä kiitollinen hoitajilta ja opettajilta saamastaan tuesta.

Uutiseen Maaritin uudesta raskaudesta Petri reagoi rajusti. Tilanne johti lopulta siihen, että hän sieppasi nuoremman pojista mukaansa kotipihalta kesken leikkien. Jälleen tarvittiin viranomaisten apua.

– Uusi, onnellinen liittoni auttoi minut pahimman yli. Ajattelimme mieheni kanssa, että selviydymme tästä yhdessä, Maarit sanoo.

– En tiedä, miten olisin jaksanut yksin.

Jatkuva kiusanteko, huoli ja murhe sävyttivät hänen raskauskuukausiaan. Kuopus syntyi tammikuussa 2012.

Käänne parempaan

Vuoden 2013 alussa Petri löysi rinnalleen uuden naisen. Tämä oli kaikille käänne parempaan. Kuin ihmeen kautta tulehtunut perhetilanne alkoi normalisoitua ja rauhoittua. Keskusteluyhteys parani vähitellen, ja lopulta Maarit ja Petri päätyivät yhdessä perheneuvolaan. Se auttoi eteenpäin.

– Tapaamisissa oli alusta asti uusi sävel, hyvä fiilis. Sovimme, ettei vanhoja kaivella puolin eikä toisin, ja pidimme siitä kiinni.

Pikkuhiljaa on päästy tilanteeseen, jossa pojat viettävät vuoroviikot Petrin ja hänen uuden naisystävänsä luona. Järjestely on sopinut kaikille osapuolille. Raha-asioista on päästy sopuun ja tapaamisasioissa joustetaan puolin ja toisin.

Maarit on edelleen yksinhuoltaja, mutta kehitys on ollut niin rohkaisevaa, että hän on pikkuhiljaa valmis muuttamaan kuviota. Yhteistä vanhemmuutta  voisi alkaa rakentaa uudelta pohjalta. Välillä hän miettii yhä, voiko rauhallinen tilanne olla tottakaan.

"En tule unohtamaan"

– Lapsille tämä on tehnyt hyvää. He nauttivat selvästi siitä, että äiti ja isä voivat keskustella rauhallisesti.  

Vuosien kiusanteko jätti kuitenkin jälkensä Maaritiin. Ikävät muistot on piilotettu syvälle.

– En tahdo jumittaa menneessä, mutta jossakin tuolla ne vihan tunteet yhä ovat. Voin antaa anteeksi, mutta en tule koskaan unohtamaan.

– Mistään maailman rahasta en tahtoisi takaisin entiseen liittooni. Lähtö oli oikea ratkaisu. Silti, kaiken jälkeenkin, olin valmis menemään Petriä puolitiehen vastaan. Lasteni tähden.

Maaritin ja Petrin nimet on muutettu.

Meidän Perhe 9/2014

Lue lisää

Onnistu erossa – 4 tärkeintä kysymystä

Sannasta tuli syöpälapsen äiti

Tarjoa lapselle turvaa, kun hän kömpii yöllä viereesi nukkumaan

Vierailija

Avioero käynnisti vuosien piinan: "Elin varpaillani"

Erittäin kipeät asiat nousevat pintaan vieläkin omasta avioliitosta,joka minun tahdostani lopulliseen eroon päättyi vuonna 1986.Tässä avioliitossa oli samoja asioita eroineen, kuin minullakin on ollut ja yllätyin itsekin,että vielä 28-vuoden jälkeenkin erosta,on näin syvälle haudattua kipua kyyneleiden kera.Kun on väärin kohdeltu ja harhaan johdettu papin aamenen jälkeen kahden lapsen äitinä, niin nämä kauhut eivät koskaan mielestä poistu.Minä en ole päivääkään katunut,että avioeron halusin,...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikään ei oikeuta hallitsemattomaan vihareaktioon, perheneuvoja Helena Toppari sanoo.

Parisuhdeneuvola on Vauva.fin ja kirkon perheneuvonnan kaupallinen yhteistyö.

Meillä on pitkä parisuhde, lapset, menetyksiä, laina sekä sairas läheinen. Puolisoni on työtön ja masentunut ja hänellä on toistuvia raivonpurkauksia. Läheisyyttä meillä on nippanappa. Vaikein asia minulle on raivo – mielestäni puolisoni ei osaa säädellä vihaansa, ja se leimahtaakin ylimitoitettuna lähes milloin tahansa, vaikka pitkiä taukojakin on. Koen olevani kestokykyni rajoilla.

Käymme molemmat terapioissa. Itse näen enää kaksi vaihtoehtoa: mielialalääkitys masentuneelle ja yhteinen, erittäin asiantunteva parisuhdeterapia. Tähän asti puoliso ei ole suostunut lääkkeitä hakemaan. Tahtoa on ollut tähän asti kaikesta huolimatta, mutta tämä on mielettömän kuluttavaa. Mistä toivoa?

Kerrot, että elämässänne on ollut paljon raskaita asioita. Viestisi perusteella ymmärrän, että eniten sinua kuitenkin tällä hetkellä kuormittavat miehesi toistuvat raivonpurkaukset, jotka kertomasi mukaan leimahtavat voimakkaina yhä uudelleen, taukojenkin jälkeen.Käytte molemmat terapiassa. Mutta onko kuitenkin niin, että terapia ei ole auttanut miestäsi säätelemään vihaansa eikä sinua laittamaan rajoja sille, minkälaista käytöstä otat häneltä vastaan?

Olettehan molemmat puhuneet näistä asioista terapioissanne? Oletteko pystyneet puhumaan raivonpurkauksista yhdessä? Entä pitääkö miehesi itse ongelmana vihansäätelyn vaikeuttaan, vai onko se sinun kuvauksesi ongelmasta? Kysyn tätä siksi, että joskus puolisoilla on hyvin eri käsitykset siitä, mikä on liiallista suuttumista ja raivoamista. Jotta ongelmalle voi tehdä jotain, niin parin täytyy löytää riittävä yksimielisyys siitä, mitä noissa tilanteissa tapahtuu ja mikä on ongelma. Tähän voivat auttaa yhteiset pariterapiakeskustelut.

Jäin myös miettimään, mitä tarkoitat raivonpurkauksilla. Missä tilanteissa miehesi viha purkautuu ylimitoitettuna? Liittyvätkö tilanteet teidän suhteeseenne vai raivostuuko hän sinun käyttäytymisestäsi? Raivostuuko hän lapsille vai kokonaan jostain muusta asiasta? Osaako hän itse selittää, mitä noissa tilanteissa mahtaa hänen näkökulmastaan tapahtua? Reagoiko hän johonkin tiettyyn asiaan vai onko raivoaminen oman pahan olon ja masentuneisuuden ilmaisua? Osaako hän kertoa, mitä muita tunteita tuon vihan takana on? Pelkoa, surua, epäonnistumisen tunnetta, häpeää?

Voimakas suuttuminen aiheuttaa turvattomuutta parisuhteeseen.

Raivoaminen ja ylimitoitettu suuttuminen ovat erittäin haitallisia vuorovaikutustapoja parisuhteessa. Joskus ihminen vähättelee ja oikeuttaa omia voimakkaita suuttumisreaktioitaan vetoamalla esimerkiksi omaan temperamenttiinsa tai lapsuusperheestä saamaansa räiskyvään riitelymalliin. Nuo, kuten myöskään masennus tai väsymys, tai edes toisen raivostuttava käyttäytyminen, eivät oikeuta hallitsemattomaan vihareaktioon.

Voimakas suuttuminen, johon liittyy voimakkaita reaktioita, aiheuttaa turvattomuutta parisuhteeseen. Tällainen käytös pelästyttää. Jos se toistuu, puoliso ja lähellä olevat ihmiset alkavat varoa ja kapeuttaa omaa käyttäytymistään. He elävät eräänlaisessa hälytystilassa ja ovat varuillaan lähes koko ajan. Se vie valtavasti voimia, kuten hyvin kuvaat. Voimakkaat raivonpurkaukset rikkovat läheisyyttä ja etäännyttävät paria toisistaan. Siksikin on ymmärrettävää, että koet miehesi käyttäytymisen niin raskaana.

Eräs mahdollisuus on hakeutua yhdessä väkivaltatyön yksiköihin (esim. Jussi-työ, Lyömätön linja) hakemaan konkreettista apua vihan hallintaan ja käytännön tilanteisiin, joissa viha leimahtaa.  Tämä on käytännöllisempää ja nopeampaa apua vihan hallintaan kuin psykoterapia. Se ei välttämättä ole silti ristiriidassa kummankaan omien psykoterapiakäyntien kanssa. Toinen vaihtoehto on, että pyydät päästä mukaan yhdelle miehesi terapiakäynneistä. Tällöin voisit tuoda esille omia näkökulmiasi ja huoliasi tilanteeseenne. Jotkut terapeutit haluavatkin tavata, ainakin kerran, myös asiakkaan puolison.

Toisen vihaa ei tarvitse ottaa vastaan kerta toisensa jälkeen.

Toisen vihaa ei tarvitse ottaa kerta toisensa jälkeen vastaan. Se on haitallista sinulle, mutta se ei myöskään auta puolisoasi ottamaan vastuuta käyttäytymisestään. Oletko omassa terapiassasi miettinyt niitä tapoja, jolla voisit vetää rajoja ympärillesi, ja näin suojella itseäsi?

Pariterapia voisi olla hyvä apu tilanteeseenne, kuten itsekin mietit. Pariterapia on tutkitusti tehokasta myös masennuksen hoidossa. Luuletko, että myös miehesi olisi siihen halukas? Joskus ihmisillä on korkea kynnys lähteä pariterapiaan. Tällöin voi auttaa, jos pyytää puolisoaan tulemaan edes yhdelle kerralle, jonka jälkeen voidaan yhdessä päättää terapian jatkosta ja tavoitteista. Mainitsit, että teillä on lainoja, työttömyyttä ja taloudellista epävarmuutta. Tällöin esimerkiksi Kirkon perheneuvonnan palvelut voisivat olla teille sopivia, koska ne ovat maksuttomia.

Kysyt, mistä voisi löytää toivoa. Missä sinä itse näet tällä hetkellä toivoa? Onko miehesi ja suhteenne aiemmin ollut erilainen? Löydätkö toivoa muistoista ja siitä hyvästä, jota joskus mahdollisesti välillänne oli, ja joka voisi kenties palata? Saatko omasta terapiastasi toivoa? Onko sinulla tällä hetkellä unelmia tai asioita, joita toivot elämääsi? Muista, että unelmat ovat tärkeitä toivon tuojia. Entä onko sinulla ystäviä ympärilläsi, ihmisiä jotka jaksavat kuunnella ja joiden kanssa voi välillä nauraa? Yksinäisenä on vaikea pitää toivoa yllä.

Mitä muita hyviä asioita ja hetkiä elämääsi kuuluu? Hyvät hetket ovat meille kaikille tärkeitä paikkoja, joissa voimme lepuuttaa väsynyttä mieltämme. Muista pitää huolta myös riittävästä unesta. Levännyt mieli ja keho jaksavat paremmin kantaa toivoa.


Vierailija

Puolisoni vihanpurkaukset rasittavat suhdettamme

ARVO kirjoitti: Miksi aina miehen vihan sietämistä. Vaimo täysin kyvytön hillitsemään vihaansa. Aina suhteetonta vihaa asioihin. Jostain vanhasta asiasta puhuttaessakin saa mielettömän raivon sekunnissa aikaiseksi. Esim. annoin liiankuumaa keittoa lapselle. Raivo sai ensin hänet hiljaiseksi ja sitten alkoi huuto, lähellä jo kiinni käyminen. Asia tuli nyt vuosi tapahtumasta esille. Sama raivo asiasta sekunnissa. En jaksa, kun on ylimitoitusta kokoajan pieniinkin asioihin. Suhteetonta. Vaimohan...
Lue kommentti
ARVO

Puolisoni vihanpurkaukset rasittavat suhdettamme

Miksi aina miehen vihan sietämistä. Vaimo täysin kyvytön hillitsemään vihaansa. Aina suhteetonta vihaa asioihin. Jostain vanhasta asiasta puhuttaessakin saa mielettömän raivon sekunnissa aikaiseksi. Esim. annoin liiankuumaa keittoa lapselle. Raivo sai ensin hänet hiljaiseksi ja sitten alkoi huuto, lähellä jo kiinni käyminen. Asia tuli nyt vuosi tapahtumasta esille. Sama raivo asiasta sekunnissa. En jaksa, kun on ylimitoitusta kokoajan pieniinkin asioihin. Suhteetonta. Vaimohan ei terapiaan...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Jos parisuhteessa ei ole onnellinen, on erotoive oikeutettu, perheneuvoja Nina Kauppinen sanoo.

Parisuhdeneuvola on Vauva.fin ja kirkon perheneuvonnan kaupallinen yhteistyö.

Tunnen olevani umpikujassa elämässäni. Tapasimme mieheni kanssa marraskuussa 2008 ja aloimme seurustella, seuraavana vuonna asuimme yhdessä, 2011 kihlat, 2012 häät, 2013 lapsi. Lapsen saannin jälkeen olen huomannut minkälainen puolisoni on enkä ole halunnut olla hänen kanssaan pitkään aikaan. Laitoin ensin sen vain vauvavuosien piikkiin, sillä uskoin, että tilanne paranee, kun lapsi kasvaa ja miehestäni tulisi toisenlainen.

En muista, milloin olisin ollut viimeksi onnellinen. En ole varma, olenko edes tervejärkinen. Sinänsä hän on ns. "hyvä mies". Hänellä ei ole ongelmia alkoholin tms. kanssa eikä hän missään nimessä ole väkivaltainen millään lailla. Muistan kyllä, mihin hänessä ihastuin ja ne puolet ovat edellään tallella. En vain koe haluavani olla enää hänen kanssaan parisuhteessa. Olen vuosia vain pitänyt nämä tunteeni taka-alalla. Kun kysyn häneltä, onko hän onnellinen, hän aina vastaa olevansa.

Tunnen, että vika on minussa ja minun on vain oltava tässä – olenhan 4-vuotiaan lapsen äiti ja moitteettoman miehen vaimo. Onko minulla oikeutta haluta eroa, koska en tunne olevani onnellinen?

Onko minulla päässä vikaa? Keskustelen asiasta piakkoin mieheni kanssa, kun saamme kahdenkeskistä aikaa. Mistä tiedän auttaako pelkkä keskustelu vai tarvitsemmeko apua kolmannelta taholta?

Kuvaamasi tilanne kuulostaa kovin surulliselta. Ensimmäisenä haluan sanoa, että sinulla on oikeus haluta eroa, koska et ole onnellinen. Se, että koet miehesi olevan moitteeton ja hyvä mies, joka ei ole alkoholiongelmainen tai väkivaltainen, ei ole syy olla onnettomassa parisuhteessa. Ennen eropäätöstä on kuitenkin hyvä kertoa ajatuksistasi ja tunteistasi miehellesi, sillä hän on kuvauksesi perusteella lähes tietämätön sinun tyytymättömyydestäsi.

Puolisosi ansaitsee kuulla mietteesi ja olla ajan tasalla suhteessanne.

Hyvä, että olet päättänyt keskustella miehesi kanssa! Voi olla, että hän ei yllättyneenä pysty ottamaan pohdintojasi heti vastaan, torjuu eroajatuksen eikä suostu puhumaan siitä, koska se tuntuu ahdistavalta. Yhdellä keskustelulla nämä asiat eivät selviä. Voi myös olla, että hän hätääntyy ja on valmis tekemään kaikkensa teidän suhteenne pelastamiseksi. Joka tapauksessa hän ansaitsee kuulla mietteesi, olla ajan tasalla suhteessanne. Asioita ei kannata enää kaunistella tai salailla vaan ottaa suoraan puheeksi.

Mitä tarkoitat sillä, että huomasit, minkälainen miehesi on? Kerrot hänessä olevan niitä hyviä asioita, joihin ihastuit. Mikä miehessäsi ärsyttää sinua, mitä piirteitä hänessä et arvosta tai voi sietää? Saatko kiinni siitä, mikä on se ”todellinen” syy, miksi et halua olla hänen kanssaan parisuhteessa? Liittyykö se fyysiseen vetovoimaan, yhteisten kiinnostusten ja tekemisten puutteeseen, siihen ettei hän mielestäsi kanna riittävästi vastuuta kotitöistä tai lapsenhoidosta tai johonkin muuhun? Mitä tunnet häntä kohtaan? Onko rakkauden tunne hävinnyt kokonaan? Kysymykset voivat tuntua sinusta vaikeilta, on ymmärrettävää että aina ei ymmärrä mitä kaikkea ajatuksiin liittyy.

Miltä elämäsi näyttää parisuhteen ulkopuolella? 

Mietit onko sinulla päässä vikaa, oletko tervejärkinen. Mitään sairasta ajatuksissasi ei ole, mutta voi olla, että sinulla on nyt meneillään jokin henkilökohtainen kriisi elämässäsi, jossa kyseenalaistat myös parisuhteen. Miltä elämäsi näyttää parisuhteen ulkopuolella? Oletko tyytyväinen elämäntilanteesi ja itseesi muuten? Olet miettinyt asioita pitkään, joten ihan ohimenevä tämä kriisi ei ainakaan ole. Mietin, oletko puhunut asiasta ystäviesi tai muiden läheistesi kanssa. Jos olet jäänyt ihan yksin asian kanssa, se on kovin raskasta sinulle. Kun kerrot asiasta jollekin ulkopuoliselle, saat uuden näkökulman lisäksi helpotusta oloosi. Salaisuuksien kantaminen on aina raskasta.

Kysyt, tarvitsetteko ulkopuolista apua tilanteeseen. Suosittelen sitä lämpimästi, mutta sitä ennen sinun on puhuttava perusteellisesti miehesi kanssa. Paritapaamisten avulla tilanne voi muuttua ihan eri suuntaan. Jos et ole motivoitunut parisuhteen parantamiseen, on hyvä kuitenkin puhua asiat selväksi. Se auttaa teitä jatkossa yhteistyövanhemmuuden hoidossa ja tulevissa parisuhteissanne. Voitte saada apua lapsen kannalta hyvä eron toteuttamiseen ja tukea tilanteeseen myös yksin asioimalla. Toivottavasti tilanteenne helpottuu!  


Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.