Maaritin mies ja lasten isä piinasi häntä vuosia eron jälkeen. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Siihen viikonloppuun keväällä 2008 päättyi avioliitto.

Lauantaina mökillä Maarit, 35, oli laittanut perheen 5- ja 3-vuotiaat pojat nukkumaan. Itse hän ei päässyt sänkyyn vielä tunteihin. Ei, koska hänen aviomiehensä Petri, 37, korkkasi oluen toisensa perään ja halusi keskustella. Niin, tai pikemminkin kuulustella. Juttu oli tuttua jankkausta – mustasukkaisia syytöksiä, epäilyksiä, kysymyksiä.

Maarit kuunteli sanatulvaa turtana ja tajusi, ettei näin voinut enää jatkua. Myrskyisästä liitosta, jota oli leimannut Petrin arvaamaton käytös, oli päästävä pois.

– Olin ollut onneton jo pitkään. Pinnani oli aina kireällä. Tilanne oli kärjistynyt vähitellen, Maarit kertoo nyt, kuusi vuotta myöhemmin.

Avioliitossaan hän kantoi käytännössä yksin vastuun lapsista, pyöritti kotia ja koetti jaksaa töissä. Kulissit olivat kunnossa – oli kesämökki, miehen työsuhdeasunto hyvällä alueella, näyttävä auto.

Petri ei käyttänyt fyysistä väkivaltaa, mutta hän oli paha suustaan myös lasten kuullen. Maarit oppi varomaan riitatilanteita, välttelemään räjähdyksiä. Avioliitto, joka oli alkanut nopeasti ja suurella tunteella, oli muuttunut miinakentäksi.

Ulos yhteisestä kodista

Sunnuntaina, perheen palattua mökiltä kotiin Maarit kertoi haluavansa avioeron. Petri suhtautui aluksi asiaan tyynesti. Vasta illalla mies tajusi hänen olevan tosissaan.

Seuraavana aamuna Petri heitti vaimonsa ulos yhteisestä kodista. Otti avaimet, vei yhteisen tilin pankkikortin, jätti Maaritin oven taakse seisomaan. Mene. Mene, jos ei kerran kelpaa.

Lapset jäivät aamiaispöytään puurolautasten ääreen.

– Seisoin siinä sokissa, itku kurkussa. En tiennyt, mitä tehdä. Minulla ei ollut enää kotia.

Vihdoin Maarit lähti tottumuksesta töihin. Vasta siellä hän tajusi kunnolla, mitä oli tapahtunut ja kertoi asiasta. Kollegat ja esimies halasivat ja lohduttivat itkevää ­naista. Päiväkodista kerrottiin, että Petri oli vienyt lapset sinne normaalisti. Väliaikainen majoitus löytyi pian anopin sohvalta, lakimies puhelinluettelon keltaisilta sivuilta.

Seuraavana viikonloppuna olivat esikoisen syntymäpäiväjuhlat. Äitiä sinne ei päästetty. Kakun Maarit kuitenkin leipoi pojalleen, taiteili kyyneleet silmissä Puuha-Peten kuorrutuksen päälle. Anoppi vei kakun mukanaan juhliin.

Puolisosta tulee lähihuoltaja

Väärin toimittu, lakimies sanoi ­napakasti, kun Maarit kertoi äkkilähdöstään yhteisestä kodista.

– Sain kuulla, että minun ei olisi pitänyt hyväksyä asiaa noin vain. Olisi pitänyt soittaa poliisit heti.

Nyt puolisolla oli juridinen yliote. Lain silmissä Maarit oli se, joka oli lähtenyt. Pojat olivat yhä kirjoilla yhteisessä kodissa, asiaa ei voinut muuttaa ilman molempien vanhempien suostumusta. Lähihuoltajana Petri päätti omin päin, että äidillä olisi oikeus nähdä lapsiaan joka toinen viikonloppu. Ei enempää. Maaritia itketti ja ahdisti.

Nyt tarvittiin kylmiä hermoja. Oli mentävä takaisin yhteiseen kotiin, lakimies suositteli. Jos tilanne kärjistyisi uudelleen, olisi soitettava poliisit tai lähdettävä lasten kanssa suoraan turvakotiin. Ajatuskin paluusta ahdisti Maaritia.

– Olin löytänyt vuokra-asunnon samalta alueelta. Minulla oli jo avaimet ja kävin tyhjässä asunnossa haaveilemassa, millaista olisi, kun vihdoin pääsisin sinne rauhassa lasteni kanssa. Ajattelin, että tämä asunto on minun pakotieni.

Taksilla turvakotiin

Vielä ei kuitenkaan ollut muuton aika. Maarit palasi kotiin, antoi Petrin ymmärtää, että jatketaan yhdessä, yritetään vielä. Hymyili, halasi, nukkui yhteisessä sängyssä, hyväksyi sovinnon eleenä ojennetut kukkaset. Maaritin ystävät ja vanhemmat olivat kauhuissaan tilanteesta ja pelkäsivät hänen puolestaan.

– Ajattelin, että kaksoiselämä oli siinä vaiheessa ainoa vaihtoehto, Maarit muistaa.  

Helppoa se ei ollut. Yhteisessä kodissa hän muuttui säikyksi naiseksi, joka nukkui huonosti ja laihtui rajusti, oli koko ajan varuillaan.

Meni muutama viikko, ja tilanne kärjistyi uudelleen. Tällä kertaa Maarit tiesi, miten toimia. Hän ja lapset lähtivät taksilla turvakotiin. Siellä kului muutama päivä. Petri oli raivoissaan. Maaritin lakimies pani välittömästi avioeron vireille ja haki hänelle lasten yksinhuoltajuutta. Ero oli tosiasia.

Jatkuvaa uhkailua

Kesä 2008 oli sekavaa aikaa. Saadakseen lasten kirjat omaan osoitteeseensa Maarit suostui pitkän väännön jälkeen siihen, että lapset olivat vuoroviikoin hänellä, vuoroviikoin Petrillä.

Se ei ­toiminut. Kun lapset olivat Maaritilla, Petri piinasi häntä soittamalla kymmeniä kertoja päivässä, varjostamalla ja seuraamalla. Kun lapset olivat Petrillä, Maarit ei viikon mittaan kuullut sanaakaan heidän voinnistaan. Uhkailusta tuli  jokapäiväistä. Lopulta siihen turtui.

– Petri sanoi minulle monta kertaa, että jos vien lapset, hän tulee kirveen kanssa oven läpi. Hän oli varma siitä, että minulla on toinen mies. Sain kuulla huorittelua ja tappouhkauksia, Maarit kertaa mennyttä.

Yhtenäkään päivänä hän ei voinut olla varma siitä, mitä tänään tapahtuisi.

Turvaverkko toimi

Talous oli sekasorrossa, koska laskut juoksivat eikä Petri suostunut maksamaan ­euroakaan ­esimerkiksi lasten päivähoitomaksuista tai yhdessä hankitun auton lyhennyksistä. Auton, jolla hän itse ajeli ­Maaritin hoitaessa työmatkat ja lasten kuljetukset julkisilla.

Onneksi omat vanhemmat tukivat ­Maaritia taloudellisesti ja pankki antoi kulutusluottoa, jolla selvitä kuukausi kerrallaan eteenpäin. Petri pitkitti avioerohakemuksen käsittelyä kieltäytymällä viimeiseen asti ­allekirjoittamasta vaadittuja papereita.

Välillä Maarit pyysi ja sai sairauslomaa töistä. Ahdistukseensa hän sai apua omalääkäriltä, perheneuvolasta  ja neuvolapsykologilta. Pian hänet ohjattiin eteenpäin akuuttipsykiatriselle poliklinikalle. Sieltä määrättiin myös masennuslääkkeitä.

– Yhteiskunnan turvaverkko toimi kohdallani hienosti. Periaate oli, että pienten lasten äitiä on pakko tukea, että minä vuorostani jaksan tukea lapsiani, Maarit sanoo. 

Myöhään syksyllä hän tapasi uuden miehen ja rakastui.

Miesystävä muutti tilanteen

Jo epäilys uudesta miesystävästä olisi Petrille kuin punainen vaate, sen Maarit tiesi. Aluksi oli siis salattava tapaamiset, peiteltävä asiaa myös pojilta.
Vähitellen uusi suhde kuitenkin syveni, ja tieto siitä kiiri Petrin korviin. Hän reagoi asiaan rajusti heti.

– Menin hakemaan lapsia vaihtopaikaksi sovitusta päiväkodista eräänä maanantaina. Hoitotäti tuijotti ­minua kauhuissaan ja kertoi, ettei poikia ole tuotu heille tänään ollenkaan. Tuntui kuin minua olisi lyöty puukolla vatsaan.

Samaan aikaan Maaritin kännykkä piippasi uutta tekstiviestiä. Siinä Petri kertoi, ettei Maarit ollut ansainnut lapsiaan eikä saisi näitä koskaan takaisin.
Sillä kertaa pojat löytyivät ja saatiin viranomaisten avulla palautettua äidilleen.

Nyt Petri käänsi kelkkansa ja ilmoitti pesevänsä kätensä tilanteesta – vastuu ­lapsista olisi tästedes yksin Maaritin.

Väitteille ei todisteita

Alkoi totaalisen yksinhuoltajuuden aika. Melkein kolme kuukautta Maarit teki lyhennettyä työaikaa ja huolehti pienistä pojistaan yksin aamusta iltaan. Vei ja haki hoidosta, piti sylissä, puhalsi pipeihin, otti viereen nukkumaan.

Lasten isästä hän kuuli seuraavan kerran vasta vuodenvaihteen jälkeen. Silloin alkoi myös huoltajuusoikeudenkäynti. Oikeudessa anoppi todisti poikansa puolesta kertoen, miten huono äiti Maarit oli ollut. Petri syytti häntä toistuvasta pettämisestä.

Maarit kuunteli mustamaalausta turtana, hiljaisena. Vaikka mieli teki, hän ei antanut samalla mitalla takaisin, koskaan.

– Kuvittelin päälleni teflon-kerroksen, joka suojasi kaikelta kuralta. Väitteille kehnosta äitiydestäni tai avioliiton ulkopuolisista suhteistani ei löytynyt todisteita.

Nelivaiheisessa huoltajuusoikeudenkäynnissä vaaka alkoi väistämättä kallistua Maaritin puoleen. Petri vaistosi sen ja ryhtyi hyökkäykseen toista kautta.

Häikäilemätöntä vallankäyttöä

Kesällä 2009 Maarit muutti yhteen uuden kumppaninsa kanssa. Pian alkoivat hänen avomiehestään tehdyt, perättömät lastensuojeluilmoitukset. Niitä kertyi nopeasti kymmeniä.

Petri haki myös toistuvasti lähestymiskieltoa ex-vaimonsa uutta kumppania vastaan – miestä, jota oli tuskin tavannut.

Lasten tapaamisasioissa vallankäyttö oli yhtä häikäilemätöntä. Tuomarin läsnäollessa tehdyt sopimukset eivät pitäneet.

– Elin varpaillani. Perusturva elämästä oli täysin kateissa, Maarit sanoo.

Elokuussa 2009 hän meni naimisiin uuden kumppaninsa kanssa. Poikien piti olla mukana häissä, mutta Petri piti heidät itsellään viikonlopun yli rikkoen tehtyä sopimusta.

Vihdoin, helmikuussa 2010, pitkä piina päättyi. ­Maarit sai poikien yksinhuoltajuuden, Petri laajat tapaamisoikeudet – puolet lomista ja pitkät viikonloput. Hän ei ollut tyytyväinen, vaan valitti päätöksestä ylempiin oikeusistuimiin. Hovioikeus piti käräjäoikeuden päätöksen voimassa, korkein oikeus ei antanut hänelle valituslupaa.

Uusi liitto auttoi jaksamaan

Maarit kertoi alusta asti perheensä tilanteesta ­avoimesti päiväkotiin ja kouluun. Hän on yhä kiitollinen hoitajilta ja opettajilta saamastaan tuesta.

Uutiseen Maaritin uudesta raskaudesta Petri reagoi rajusti. Tilanne johti lopulta siihen, että hän sieppasi nuoremman pojista mukaansa kotipihalta kesken leikkien. Jälleen tarvittiin viranomaisten apua.

– Uusi, onnellinen liittoni auttoi minut pahimman yli. Ajattelimme mieheni kanssa, että selviydymme tästä yhdessä, Maarit sanoo.

– En tiedä, miten olisin jaksanut yksin.

Jatkuva kiusanteko, huoli ja murhe sävyttivät hänen raskauskuukausiaan. Kuopus syntyi tammikuussa 2012.

Käänne parempaan

Vuoden 2013 alussa Petri löysi rinnalleen uuden naisen. Tämä oli kaikille käänne parempaan. Kuin ihmeen kautta tulehtunut perhetilanne alkoi normalisoitua ja rauhoittua. Keskusteluyhteys parani vähitellen, ja lopulta Maarit ja Petri päätyivät yhdessä perheneuvolaan. Se auttoi eteenpäin.

– Tapaamisissa oli alusta asti uusi sävel, hyvä fiilis. Sovimme, ettei vanhoja kaivella puolin eikä toisin, ja pidimme siitä kiinni.

Pikkuhiljaa on päästy tilanteeseen, jossa pojat viettävät vuoroviikot Petrin ja hänen uuden naisystävänsä luona. Järjestely on sopinut kaikille osapuolille. Raha-asioista on päästy sopuun ja tapaamisasioissa joustetaan puolin ja toisin.

Maarit on edelleen yksinhuoltaja, mutta kehitys on ollut niin rohkaisevaa, että hän on pikkuhiljaa valmis muuttamaan kuviota. Yhteistä vanhemmuutta  voisi alkaa rakentaa uudelta pohjalta. Välillä hän miettii yhä, voiko rauhallinen tilanne olla tottakaan.

"En tule unohtamaan"

– Lapsille tämä on tehnyt hyvää. He nauttivat selvästi siitä, että äiti ja isä voivat keskustella rauhallisesti.  

Vuosien kiusanteko jätti kuitenkin jälkensä Maaritiin. Ikävät muistot on piilotettu syvälle.

– En tahdo jumittaa menneessä, mutta jossakin tuolla ne vihan tunteet yhä ovat. Voin antaa anteeksi, mutta en tule koskaan unohtamaan.

– Mistään maailman rahasta en tahtoisi takaisin entiseen liittooni. Lähtö oli oikea ratkaisu. Silti, kaiken jälkeenkin, olin valmis menemään Petriä puolitiehen vastaan. Lasteni tähden.

Maaritin ja Petrin nimet on muutettu.

Meidän Perhe 9/2014

Lue lisää

Onnistu erossa – 4 tärkeintä kysymystä

Sannasta tuli syöpälapsen äiti

Tarjoa lapselle turvaa, kun hän kömpii yöllä viereesi nukkumaan

Vierailija

Avioero käynnisti vuosien piinan: "Elin varpaillani"

Erittäin kipeät asiat nousevat pintaan vieläkin omasta avioliitosta,joka minun tahdostani lopulliseen eroon päättyi vuonna 1986.Tässä avioliitossa oli samoja asioita eroineen, kuin minullakin on ollut ja yllätyin itsekin,että vielä 28-vuoden jälkeenkin erosta,on näin syvälle haudattua kipua kyyneleiden kera.Kun on väärin kohdeltu ja harhaan johdettu papin aamenen jälkeen kahden lapsen äitinä, niin nämä kauhut eivät koskaan mielestä poistu.Minä en ole päivääkään katunut,että avioeron halusin,...
Lue kommentti
Moi! Mitä te teette? Kuva: iStockphoto

”Kurkin seksin aikana ovelle, ettei kukaan lapsista vain seiso siellä”, kolmen lapsen äiti tunnustaa.

”Nyt ymmärrän, mistä pimeässä ja peiton alla -myytti on lähtöisin. Lapsiperheestä”, kertoi 39-vuotias kahden lapsen äiti sen jälkeen, kun hänen nuorimmaisensa tassutti vanhempien makuuhuoneeseen kesken seksin.

Sen jälkeen ei tehnyt enää mieli pitää valoja päällä. 

Seksi pikkulapsiaikanakin on kuitenkin mahdollista, vaikkakin harvoin kovin spontaania. Kun arki ja ylimääräiset silmäparit kotona asettavat rajoituksensa aikuisten keskinäiselle kanssakäymiselle, tarvitaan vinkkejä heiltä, jotka asiasta tietävät: pienten lasten vanhemmilta. 

1. Tarjoa ruutuaikaa. 

”Kun lapsemme olivat pienempiä, heidät sai tehokkaasti naulittua puoleksi tunniksi ruudun ääreen pistämällä Muumit pyörimään. Edelleen, kun kuulen ohjelman tunnusmusiikin, mieli vaeltaa seksiin.” Nainen, 28, kolme lasta

2. Luota lukkoon.

”Lukittava makkarin ovi on ihan ehdoton. Lapsetkin tietävät, että äiti ja isä laittavat välillä oven lukkoon, kun haluavat jutella rauhassa keskenään.” Nainen, 37, kolme lasta

3. Mene saunaan. Tai ”saunaan”.

”Kylpyhuoneen ovessa on lukko, joten lasten hereillä ollessa harrastamme seksiä siellä. Ilmoitamme menevämme kahdestaan päiväsaunaan – tai vain 'satumme' yhtä aikaa suihkuun. Kun laittaa suihkun täysillä valumaan, ei tarvitse olla edes ihan hipihiljaa.” Nainen, 38, kaksi lasta 

4. Muista kuuloetäisyys.

”Seksiä harrastetaan vain, kun lapset ovat nukkumassa, ja silloinkin eri kerroksessa kuin lastenhuone on. Portaiden narahtelu paljastaa yössä vaeltelijat, joten meille jää aina aikaa teeskennellä, että katseltiin tässä vain telkkaria… Se toimii, jos kylpytakki on käden ulottuvilla.” Nainen, 38, kaksi lasta

5. Odota iltaan.

”Minun on vaikea antautua seksin vietäväksi, jos lapset katsovat seinän takana Pikku Kakkosta. Se tunne, että lapset saattavat tulla koska vain, ei kiihota. Siksi meillä on seksiä lähinnä iltaisin lasten jo nukkuessa tai jos lapset eivät ole jostain syystä kotona. Iltaisinkin kurkin seksin aikana ovelle, ettei kukaan lapsista seiso siellä tuijottamassa häkeltyneenä.

Ikimuistoisimmat kokemukset liittyvät siihen, kun melkein laukeamisen hetkellä lapsen kuulee oksentavan viereisessä huoneessa. Lapsiperheessä todella mennään tunnelmasta toiseen sekunnissa.” Nainen, 42, kolme lasta

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tarvitsemme tunneyhteyttä ja siteitä toisiin – jaettua iloa, lohtua ja hyväksyntää, eikä siinä ole mitään hävettävää, sanoo psykologi Leea Mattila. Kuva Niki Strbian.

Vaikka internet on mullistanut yhteydenpidon, yksinäisyys ja masennus ovat lisääntyneet länsimaissa.

Tarvitsisimme enemmän katsekontaktia, lähellä oloa, kosketusta, hyvänä pitoa ja hyväilyjä. Hymiöt WhatsAppissa, edes ne sydänjutut, eivät taltuta emotionaalista nälkää.

Tukeutuminen toiseen ihmiseen ei ole heikkoutta. Se on voimavara, jonka kautta maailman voi kokea mielekkäänä. Tarvitsemme tunneyhteyttä ja siteitä toisiin – jaettua iloa, lohtua ja hyväksyntää, eikä siinä ole mitään hävettävää. Vahva tunneyhteys kertoo hyvästä mielenterveydestä, kun taas emotionaalinen eristyneisyys mielenhäiriöistä.

Vanhemman katsoessa vauvaa silmiin lempeästi, vauva tietää olevansa turvassa. Hän lukee vanhemman silmistä olevansa erityinen ja rakastamisen arvoinen.

Haemme vahvistusta kysymykseen: Oletko siinä, kun tarvitsen sinua?

Sama vuorovaikutustanssi toistuu parisuhteessa. Haemme jatkuvasti puolisoltamme vahvistusta kysymykseen: Oletko siinä, kun tarvitsen sinua?

Entä jos useimmat konfliktit parisuhteissa ovatkin vain tunneyhteyden, tuon kaiken hyvän lähteen menettämisen pelossa ilmaistuja protesteja, etääntymisen ja torjunnan synnyttämää tuskaa? Jospa kiukuttelun takana piileekin viesti: ”Älä katoa minulta!”.  Ehkä riitaan takertuminen onkin samalla yritys löytää tie toisen luo, takaisin yhteyteen ja tasapainoon.

Elämänkriiseissä rakkaus ja parinvälinen yhteys punnitaan. Kun puoliso joutuu hätään, se on hyvässä suhteessa yhteinen kriisi. Vaikeilla hetkillä mikään muu ei tuo niin suurta helpotusta, kuin rakkailtamme saatu kannattelu.

Onnettomat kumppanit eivät koe toisiaan turvasatamina.

Samalla lailla kuin vauva kääntyy tarvitsevuudessaan turvallisen vanhemman syliin, parisuhteessa on rakastettu se satama, johon paeta ja kiinnittyä, kun ympärillä myrskyää. Onnettomat kumppanit eivät koe toisiaan turvasatamina.

Tavallisessa elämässä yhteys katkeaa ja löytyy uudelleen toistuvasti. Yhteyden aktiivinen korjaaminen osoittautuu silloin merkityksellisemmäksi, kuin yhteyden ajoittainen katkeaminen. Turvallinen rakkaus on luottamusta siihen, että toinen on siinä, kun häntä tarvitaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.