Kummipoikansa ristiäisissä Minna toipui ensimmäisestä keskenmenostaan. Mitä jos hän ei saisi koskaan omaa vauvaa syliinsä?

Ei näytä ihan siltä, miltä pitäisi, toteaa ultraava kätilö minulle ensi töikseen. Kylmä aalto pyyhkii ylitseni. On helmikuu 2013 ja olen niskaturvotus­ultrassa, jota olen odottanut kuumeisesti. Maaginen 12 viikon raja on ylitetty. Varhaisultrassa kaikki on ollut hyvin, ja olen luullut, että raskaus etenee kuten pitääkin.

Nyt kuulen, että sydänääniä ei löydy eikä istukassa ole virtausta. Alkio on kuollut kohtuun. Kasvu on pysähtynyt raskausviikolla 7 + 4, vain muutama päivä varhaisultran jälkeen. Kyseessä on keskeytynyt keskenmeno, ja siksi alkio ei ole tullut ulos.

Nousen tutkimuspöydältä, ja kätilö työntää käteeni kasan nenäliinoja. Katselen tukkoa hetken ihmeissäni. Sitten oivallan: nyt kai kuuluisi itkeä. Minua ei itketä, minua suututtaa. Olen ollut huonovointinen toista kuukautta. Mikseivät raskausoireet ole loppuneet? Miksei vauva vain voinut tulla ulos, jos kerran oli kuollut? Ja ennen kaikkea: miten jaksan tehdä tämän uudelleen?

Saan mukaani suttuisen ultrakuvan, kohduntyhjennyslääkkeet ja kaksi päivää sairauslomaa. Kyllä se vielä onnistuu, mieheni sanoo sairaalan pihalla.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Enkö osaa surra?

Olin jo ehtinyt mielessäni järjestellä lähikuukausien työasiat raskautta silmällä pitäen. Kesäloman jälkeen suuntaisin äitiyslomalle, syksyllä koittaisi vauva-arki. Jokainen työ, jonka olin kaavaillut jättäväni äitiyslomansijaiselleni, on seuraavina kuukausina katkeraa kalkkia.

Kotona istun keittiönpöydän ääressä ja katson epäselvää ultrakuvaa. Siinä on joku, joka ei tulekaan. Ajatus hämmentää. En oikein osaa itkeä menetettyä lasta. Enemmän koen ärtymystä viikoista, jotka voin pahoin, ja pettymystä tulevaisuudensuunnitelmien kariutumisesta. Olenko ihan kauhea ihminen?

Keskenmenon saaneiden naisten kanssa työskentelevä psykologi Maiju Tokola toteaa, että suru tulee ulos monin eri tavoin. Kuvaamani ärsytys voi olla yksi keino surra. Joskus viha on surua helpompi tunne.

– Meillä suru käsitetään itkemisenä, mutta eihän se ole vain sitä. Se voi olla vihaa, pettymystä tai katkeruutta. Se voi näyttäytyä arjessa ärtymyksenä, kuormitusherkkyytenä, ristiriitoina ihmissuhteissa tai hukuttautumisena työhön, Psykoterapiapalvelu Tunnetilassa työskentelevä Tokola sanoo.

Etenkin ensimmäisessä raskaudessa ajatukset voivat kiinnittyä omaan kehoon enemmän kuin vauvaan. Jos keskenmenot toistuvat, ajatukset ja tunteet voivat olla joka kerralla erilaisia.

En oikein osaa itkeä menetettyä lasta. Olenko ihan kauhea ihminen?

Kummipoikani ristiäiset ovat viisi päivää keskenmenoni toteamisen jälkeen. Haluan olla läsnä ystävieni ikimuistoisessa hetkessä. Seremonian aikana puristan käsiäni yhteen ja keskityn nieleskelemään kyyneleitä. Onneksi minun ei tarvitse pidellä pikkuista.

Seuraavalla viikolla mieheni hyvälle ystävälle syntyy vauva ja oma ystäväni ilmoittaa olevansa raskaana. Vauva syntyy samoihin aikoihin kuin omamme olisi syntynyt. Ajattelen, että elämä yrittää kääntää veistä haavassa.

Onneksi lähdemme pian mieheni kanssa lomalle. Pyöritän varpaitani samettisessa rantahiekassa ja annan auringon lämmittää. Kuinka tyytyväinen olenkaan, että emme ehtineet perua matkaa raskauden vuoksi. Haluan nähdä asiat positiivisesti: olen saanut lisäaikaa nauttia elämästä ilman lapsia.

Haave, josta kukaan ei tiedä

Olen toiveikas ja uskon, että tulen uudelleen raskaaksi kesään mennessä – olihan ensimmäinenkin raskaus alkanut vain viiden kuukauden yrittämisen jälkeen.

Mutta uusi raskaus ei ala. Se ei ala kesän aikanakaan, eikä syyskuiseen laskettuun aikaan mennessä. Menetys alkaa tuntua yhä suuremmalta ja ajan kuluminen ärsyttävältä. Nyt meillä voisi jo olla lapsi, mutta ei ole. Ei ole edes tulossa.

En kerro keskenmenosta sen paremmin kuin vauva­projektistakaan kenellekään. En ystäville, en perheelle, en työkavereille. Pelkään, että jaksamistani tai mahani kasvua ryhdytään vahtaamaan. Haluan, että ystäväni saavat nauttia omista raskauksistaan ilman, että heidän tarvitsee miettiä minun tunteitani.

Nyt meillä voisi jo olla lapsi, mutta ei ole. Ei ole edes tulossa.

Tahdon yrittää iloita ja olla onnellinen ystävieni kanssa, vaikka hentoisen, lämpimän, vastasyntyneen nyytin ottaminen syliin muistuttaa joka kerta siitä, mitä itselläni ei ole.

Joskus katkerat ajatukset hiipivät mieleen, vaikka kuinka yritän työntää niitä pois. Miten nuokin onnistuivat ensimmäisellä yrittämällä? Muistavatkohan he arvostaa sitä, mitä ovat saaneet?

Maiju Tokola muistuttaa, että katkeruuden tunteet ovat luonnollisia.

– Moni pelästyy, kuinka voimakkaita vihan tunteet voivat olla. Tärkeintä on, että voi puhua jollekulle ja hyväksyä, että kokee tällaisia tunteita suhteessa omiin ihaniin ystäviinsä.

Tokola ravistelee myös pohtimaan, tarvitseeko keskenmenon saaneen iloita toisten puolesta.

– Siinä tilanteessa on aika paljon odotettu itseltään, että iloitsisi jonkun muun onnistuneesta raskaudesta. On surullista, että aina ei voi elää ystävänsä onnessa läsnä.

Vihdoin raskaana

Kun keskenmenosta on kulunut vuoden verran, istun iltaa lähimpien ystävieni kanssa. Keskustelu juoksee sopivaan suuntaan, ja päätän kertoa tilanteestani. Tuntuu hyvältä saada tukea ja myötätuntoa. Toivon kuitenkin, että asiasta ei tulisi jokapäiväinen keskustelunaihe. En jaksa vatvoa sitä jatkuvasti.

Samaan aikaan voimistuu vähitellen ajatus, että ehkä me tarvitsemme jonkinlaista apua. Ehkä uusi raskaus ei onnistukaan omin voimin. Varaan ajan lääkärille, joka kirjoittaa lähetteen lapsettomuuspoliklinikan ensikäynnille. Lähete on tehokas. Pari viikkoa sen saamisen jälkeen, ennen yhtäkään tutkimusta, huomaan olevani raskaana.

Vihdoinkin! Tuuletan yksikseni raskaustestin kanssa. Keskenmenosta on kulunut vuosi ja kaksi kuukautta.

Ensimmäiset raskausviikot menevät kohtalaisen helposti. En juuri ajattele raskautta. Yritän sulkea sen mielestäni. En halua mennä varhaisultraan, sillä se tuudittaisi vain turhaan hyvän olon tunteeseen.

Odotan niskaturvotusultraa kuin tuomiopäivää. Mitä lähemmäs se tulee, sitä ahdistuneemmaksi muutun. Pahoinvointi jatkuu kuten ensimmäiselläkin kerralla. Siitä huolimatta olen varma, että vauva on kuollut.

En enää ajattele, miten raskaus etenee. Ajattelen vain, miten selviän uudesta keskenmenosta.

Lisää huonoja uutisia

Kerron keskenmenoepäilystäni neuvolalääkärille 11. raskausviikolla. Tuolta kaikista odottavista äideistä tuntuu jossain vaiheessa, lääkäri sanoo mutta suostuu ultraamaan minut.

Oman sydämeni lyönnit jyskyttävät päässä asti, kun makaan tutkimuspöydällä. Tuijotan lääkäriä, joka tutkii ruutua hiljaa. Kyllä sinä valitettavasti olit oikeassa, hän sanoo. Keskeytynyt keskenmeno. Taas.

Nousen istumaan, kyyneleet valuvat poskilleni. Yksi ajatus on yli muiden: kun raskaus ei onnistunut tälläkään kerralla, miksi se onnistuisi seuraavallakaan? Onnistuuko se ikinä?

Saan viikon sairauslomaa. Makaan sängyssä enkä jaksa tehdä mitään. Itken, kunnes en jaksa enää sitäkään. Katselen ulos ikkunasta. Puissa on tuoreet lehdet. On toukokuu 2014.

En tiedä, onko lähetteemme lapsettomuuspoliklinikalle yhä voimassa, vai joutuisimmeko odottamaan uutta siihen saakka, että vuosi tuloksetonta yritystä on taas takana. Ajatus odottamisesta tuntuu ylivoimaiselta. Soitan neuvolaan, soitan keskussairaalaan. Kukaan ei vaikuta tietävän.

Kun raskaus ei onnistunut tälläkään kerralla, miksi se onnistuisi seuraavallakaan? Onnistuuko se ikinä?

Lopulta saan yhteyden lapsettomuuspoliklinikan lääkäriin. Hän toteaa oitis, että kärsin lapsettomuudesta, jonka syy kannattaisi selvittää. Ongelmana eivät hänen mukaansa ole keskenmenot vaan se, että tulen niin harvoin raskaaksi. Saamme ajan ensikäynnille kolmen kuukauden päähän. Se on oljenkorteni, jonka varassa palaan arkeen.

Onko onnea ilman äitiyttä?

Ajatukseni onnellisesta elämästä ovat aina kietoutuneet mielikuvaan omasta perheestä. Olen aina nähnyt itseni äiti-ihmisenä. Minusta tuli täti jo teini-ikäisenä ja olen alusta saakka tykännyt olla veljentyttäreni kanssa. Toisen hoivaaminen tuntui heti luonnolliselta, ja oli ilo katsella, kun hän kasvoi ja oppi uutta. Ajattelin, että joskus saisin olla jollekulle vielä enemmän, äiti.

Nyt seison silmätysten sen asian kanssa, että perhettä ei välttämättä tule. On pakko uskaltaa ajatella myös vaihtoehtoa, että jäämme mieheni kanssa kaksin. Onneksi olemme asiasta yhtä mieltä: hyvä meillä on kahdestaankin.

Tutkimuksissa ongelma löytyy ovulaatiostani. Minulla diagnosoidaan PCO, eli monirakkulaiset munasarjat, joka on varsin yleinen lapsettomuuden aiheuttaja. Ensimmäiseksi hoitomuodoksi valitaan ovulaatiota tukeva hormonilääkitys.

Kädet tärisevät, kun ensimmäisen kerran pistän neulan vatsanahkaani ja ruiskutan lääkkeen ihon alle. Toiveeni ovat korkealla. Vika on paikannettu ja hoidossa. Nyt raskaus onnistuisi!

Kun kuukautiseni alkavat hormonilääkityksestä huolimatta, tuntuu kuin olisin juossut päin kiviseinää. Olen pettyneempi kuin kertaakaan aiemmin. Miksi lääkkeetkään eivät auta? Saammeko lasta koskaan?

Toisella hoitokierrolla en elättele suuria toiveita. Olen väsynyt, ja lääkkeet aiheuttavat jatkuvan kuvotuksen. Olen onnellinen, että olemme jälleen lähdössä reissuun. Saisin tauon hoidoista. Olen puhki jo kahden kuukauden jälkeen. Miten jotkut jaksavat tehdä tätä monta vuotta?

Jälleen kaksi viivaa

Neljä päivää ennen matkamme alkua, marraskuussa 2014, teen raskaustestin. Kaksi viivaa. En tuuleta. Totean vain: taas tätä.

Matkamme toisella viikolla alkaa selvästi aiempia kertoja voimakkaampi pahoinvointi, ja makaan loppuloman hotellihuoneessa seuranani ämpäri ja limsapullo.

Kotiin palattuamme menen lapsettomuuspolille varhaisultraan. Odotushuoneessa istuessani ajattelen, että tulee mitä tulee – tämä on rämmitty läpi ennenkin. Kolmannen keskenmenon jälkeen pääsisin sentään tutkimuksiin, jossa etsittäisiin syitä.

Huonovointisuus on hyvä merkki, toteaa lääkäri ja aloittaa tutkimuksen. Löytyy syke, löytyy toinen. Kaksoset! Nauran yhdessä lääkärin kanssa ja ajattelen: kaksi arpaa.

Ehkä nyt on parempi mahdollisuus saada pitää edes yksi lapsi.

Pian kuitenkin totun ajatukseen kaksosista enkä haluaisi menettää kumpaakaan. Kammottavin pahoinvointi alkaa helpottaa. Vatsan turvotuskin laskee. Ovatko nämä merkkejä siitä, että pian tulee taas huonoja uutisia?

Ensimmäisten potkujen jälkeen alan viimein suhtautua raskauteen luottavaisemmin. Kävelen kevyin askelin kuukauden päivät. Sitten huomataan, että kohdunkaula on lyhentynyt huolestuttavasti. Joudun loppuraskaudeksi vuodelepoon ennenaikaisen synnytyksen estämiseksi.

Makaan sängyssä, luen keskosista kertovia kirjoja ja välillä sivuille putoilee kyyneleitä. Mietin, miten vauvoille käy, jos he syntyvät kovin varhain. Jääkö heille pysyviä vammoja? Voisinko jopa vielä menettää heidät? Saan voimaa ajatuksesta, että jokainen kohdussa vietetty lisäpäivä on vauvoille askel parempaan.

Kiitollinen näistä pienistä

Lopulta pienet poikamme syntyvät heinäkuussa 2015 terveinä vain kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa.

Vauvat ovat suloisia, mutta arjen raskaus yllättää täysin. Yritämme pitää vauvoja samassa rytmissä, mutta he heräilevät silti vuorotellen. Kun toinen nukahtaa, toinen parahtaa itkemään. Nukun pahimmillaan vain puolen tunnin pätkiä. En jaksa tätä, valitan apuun rientäneelle äidilleni.

Yritän toisinaan muistella kaikkia niitä epävarmuuden hetkiä, joita edeltäviin vuosiin on sisältynyt: Niitä hetkiä, kun en tiennyt, tulisiko minusta koskaan äitiä. Niitä kuukausia, joina aika tuntui kuluvan kovin hitaasti. Miksi valitan? Juuri tätähän olin halunnut.

Kun toinen nukahtaa, toinen parahtaa itkemään.

Maiju Tokola tunnistaa ajatukseni hyvin yleisiksi. Moni, jolle lapsen saaminen on ollut vaikeaa, ajattelee, että lapsesta pitäisi olla erityisen kiitollinen eikä saisi väsyä. Tokola kehottaa armollisuuteen.

– Kaikki väsyvät, ja tunteiden vuoristorata tulee kaikille vauvan syntymän jälkeen. Se on ihan normaalia.

Vähitellen poikien unirytmit alkavat samanaikaistua. Rakastan katsella, kun he tuhisevat vierekkäin yhteisessä pinnasängyssään. Unet ovat lyhyitä, ja väsymys kulkee mukanani vielä pitkään, mutta opin antamaan itselleni luvan olla ihan poikki. Se ei vähennä rakkauttani lapsiini – näihin pieniin, joista olen aivan erityisen kiitollinen.

Aiheen herkkyyden vuoksi juttu julkaistaan poikkeuksellisesti ilman kirjoittajan nimeä.

Juttua varten on haastateltu myös psykoterapeutti Nina Torkleria Psykoterapiapalvelu Tunnetilasta

Kuvat
Jenni Väre