Sari Kontra ehti jo iloita kesävauvasta. Kohdunulkoisesta raskaudesta toipuminen vaikutti koko perheen elämään.

Meille tulee kesävauva! -tekstin he huomaisivat ensimmäisenä. Sitten huomio kiinnittyisi mustavalkoiseen kuvaan tekstin alla.

Kuvittelen jo mielessäni jouluaattoillan ja lahjojaan rapistelevat sukulaiseni. Vanhempieni paketista on juuri paljastunut ultraäänikuva pienestä sykkyrällä olevasta vauvasta: suuri salaisuutemme.

Äitini purskahtaisi itkuun, isäni myhäilisi sohvannurkassaan. Reilun vuoden ikäinen esikoisemme ihmettelisi ympärilleen muodostunutta kuhinaa ja kaaosta. Nauraisimme mieheni kanssa muiden mukana ja silittäisin samalla vaivihkaa jo kevyesti pyöristynyttä vatsaani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Laskettu aika osuisi keskikesään, neljänteen hääpäiväämme. Esikoisemme ei ehtisi ihan kaksivuotiaaksi, joten tiedossa olisi todennäköisesti paitsi valvottujen öiden aiheuttamaa koomaa, myös vähintään avioero, vararikko ja vaippa­show’n jatko-osa heti ensimmäisen tuotantokauden perään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mutta juuri nyt olemme raskaudesta vain täydellisen onnellisia.

Kaikki on valmista ja varmaa ennen kuin olen tehnyt ensimmäistäkään raskaustestiä. Oireeni eivät valehtele, ne ovat täsmälleen samanlaisia kuin esikoista odottaessani. Käyn mielessäni läpi esikoisen vanhoja vauvanvaatteita ja mietin, pitääkö alle kahden vuoden ikäerolla satsata sisarusrattaisiin.

Kaikki on valmista ja varmaa. Sitten kuukautiseni alkavat, täsmällisesti ja epäilemättä.

Olen onnellisesti raskaana viidettä päivää, kun kuukautiseni alkavat. Täsmällisesti, tuntuvasti ja epäilemättä. Niiskautan pettymyksestä, mutta rauhoitun nopeasti. Näin käy monille. Yritämme uudestaan heti seuraavassa kierrossa. Ehkä kuukauden viivästys säästäisi meidät edes siltä avioerolta.

Olen vuotanut luulemiani kuukautisia jo kymmenen päivää, kun marssin viimein työterveyslääkärin pakeille. Tiedän kroppani reagoivan stressiin hormoniheittelyillä, joten epäilen vuotohäiriön johtuvan siitä. Puoli tuntia tutkimuksissa maattuani vaihtoehdot on rajattu vähiin.

– Kohtutulehdus tai määrittelemätön vuotohäiriö, tummatukkainen gynekologi mutisee osaksi itsekseen ja kirjaa diagnoosin koneelleen.

Muutaman napakan klikkauksen jälkeen hän ojentaa minulle nipullisen reseptejä, kun käsi pysähtyy ilmaan:

– Vai voisitko olla raskaana? Nämä oireet voisivat viitata myös kohdunulkoiseen raskauteen.

– Raskaana? toistan, ja ääneni kuulostaa vieraalta.

Vajaa kaksi viikkoa aiemminhan olin riemuinnut selvistä raskausoireista, kunnes kuukautiseni alkoivat lähes kellontarkasti.

Lääkärin kehotuksesta päätän kuitenkin sulkea raskauden pois, vaikka apteekkiin marssiminen vuosisadan kuukautisten aikana tuntuu naurettavalta. Harpon muutaman sadan metrin matkan työpaikalle, sillä haluan negatiivisen testituloksen nopeasti pois päiväjärjestyksestä.

Perjantai-iltapäivänä työpaikalla on onneksi hiljaista, kun sulkeudun naistenvessaan raskaustesti seuranani.

Nostan sinivalkoisen tikun puolihuolimattomasti lavuaarin reunalle, ja ryhdyn odottaessa pesemään käsiäni.

Parin minuutin kuluttua testiruudussa loistaa kaksi vahvaa viivaa.

Kontrolliverikoe varmistaa uutisen: raskaushormonitaso jatkaa kohoamistaan.

Positiivisen raskaustestin vuoksi saan lähetteen verikokeeseen. Odotan sen tuloksia viikonlopun takia piinalliset kaksi vuorokautta.

Maanantaiaamuna kontrolliverikoe varmistaa hämmentävän uutisen: raskaushormonitasot jatkavat kohoamistaan, vaikka muutamaa päivää aiemmin kohtuni on todettu tyhjäksi. Saan sairaalalähetteen perjantaille neljän päivän päähän.

Odotan kolme itkunsekaista päivää. Torstaiaamuna, vajaan viikon odottamattoman positiivisen raskaustestituloksen jälkeen, soitan äidilleni.

Äiti yrittää piristää minua puhumalla ultraäänessä piiloon jääneistä raskauksista ja omista raskaudenaikaisista vuodoistaan. En halua kuunnella, ja leikkaan lapsenlapsen haaveilulta välittömästi siivet. Meille ei tule kesävauvaa.

Menen kolmanteen kontrolliverikokeeseen vielä saman iltapäivän aikana. Matkalla kotiin vatsaan alkaa koskea niin, että lähes putoan polvilleni.

Raahaudun vaivalloisesti lähimmälle taksitolpalle. Ympärilläni kaupunkilaiset suhaavat neljänruuhkassa kotiin, kauppaan, päiväkotiin ja kuntosalille, eikä tolpalla ole yhden yhtä taksia.

Suoriudun lopulta bussilla sairaalaan, jossa pääsen tutkittavaksi pian. Siskoni kiiruhtaa tuekseni. Kulmakarvojaan nosteleva lääkäri toteaa kollegansa tavoin kohtuni tyhjäksi, mutta jatkaa tutkimista.

Ultraääniruutua tulee tihrustamaan myös lääketieteen opiskelija, ja minut vastaanotolle saattanut kätilö liikehtii tutkimushuoneessa levottomasti. Puren alahuultani ja keskityn laskemaan hämärretyn huoneen katossa olevia paneeliruutuja.

Viidennenkymmenennenkuudennen ruudun kohdalla kuulen jalkopäästäni pohdiskelevaa mutinaa: lääkärit ovat löytäneet etsimänsä.

Vedän farkut jalkaani ja siirryn pukemaan sukkia lääkärin pöydän viereen. Huolestuneet silmäparit katsovat minua joka puolelta, ja polkkatukkaisen lääkärin ilme on vakava.

Muutama senttimetriä muuttavat elämän suurimman onnen vaaralliseksi.

Hän nyökkää minut istumaan ja kertoo löytäneensä oikeanpuoleisesta munanjohtimestani raskauskudosta, joka kasvaa vaarallista vauhtia muutaman sentin verran väärässä paikassa. Ne muutamat sentit ovat riittäneet muuttamaan elämän suurimman onnen vaaralliseksi loiskudokseksi.

Kudoksen kasvu on saatava pysähtymään, joten hän määrää minulle solunsalpaajahoidon aloitettavaksi välittömästi.

Menen lepäämään ja odottamaan hoidon aloitusta. Tässä vaiheessa muistan edelleen imettäväni, joten viittilöin kätilön luokseni. Saan kuulla musertavan tiedon: imetykseni päättyisi tähän.

Hämmentyneenä saan puhua vielä lääkärin kanssa mahdollisista muista vaihtoehdoista. Vasta silloin ymmärrän tilanteen vakavuuden: joko lopettaisin imetyksen ja saisin lääkehoidon samana iltana tai tulisin seuraavana aamuna leikattavaksi. Tarvittaessa lääkehoidon voisi uusia viikon sisällä ensimmäisestä annoksesta.

– Kohdunulkoisen raskauden seurauksena repeävät munanjohtimet tappavat naisia edelleen myös länsimaissa, polkkatukkainen lääkäri sanoo vakavana.

Kyyneliltäni en näe lääkäriä, mutta hänen huolensa havahduttaa minut. Taaperoikäiseni tarvitsee nyt enemmän toipuvaa äitiään kuin rintaa.

Solunsalpaaja on alkanut poltella pakaralihaksessa, ja keskityn hengittämään kipua pois. Muistan, miten kolmetoista kuukautta aiemmin ja neljä kerrosta ylempänä puhalsin supistuskipua siedettävämmäksi.

Tämän kivun päättymisen jälkeen en saa onnitteluja enkä imetysohjausta.

Toisin kuin silloin, tämän kivun päättymisen jälkeen en saa onnitteluja enkä imetysohjausta. Saan sen sijaan lempeän silityksen olalle, puolitoista viikkoa sairauslomaa sekä sairaalapastorin numeron.

Väistän sairaalan tuulikaapissa turvakaukaloa kantavaa leveästi hymyilevää isää. Kirkkaankeltainen taksivalo häikäisee hämärtyneessä marraskuun illassa, mutta nyt en halua istua yksin taksissa vaan ihmisiä ympärilleni.

Hoipun bussiin, jossa kännykkäruutujensa ääressä nuokkuvat ihmiset tuskin huomaavat minua. He eivät arvaa, kuinka paljon heitä juuri silloin tarvitsen. Itken hiljaa matkan rautatieasemalle saakka, ja marssin kahvioon ostamaan suurimman ja makeimman kahviannoksen.

Olen kotona vasta myöhään illalla. Yöunille menevä esikoinen repii kaula-aukkoani ja hamuaa maidosta kiristäviä rintojani. Lasken hämmentyneen lapsen sylistäni ja vetäydyn rintapumpun kanssa kylpyhuoneeseen.

Lavuaarissa suolaiset kyyneleet sekoittuvat vihertäväksi muuttuneeseen maitoon, jonka haju on luotaantyöntävä.

Nukun yöni sohvalla. Esikoinen protestoi maidottomuutta isälleen muutaman kerran yön aikana, mutta nukkuu ihmeeksemme suuren osan yöstä tyytyväisenä.

Tulevien päivien aikana keskitymme toipumaan, suremaan ja ihmettelemään hämmennystämme. Puhun tuntikausia puhelimessa perheenjäsenteni ja ystävieni kanssa.

Moni lähipiirissäni kuulee kohdunulkoisesta raskaudesta ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka diagnoosi ei ole kovin harvinainen. Tällaisia raskauksia on noin 1–2 prosenttia kaikista raskauksista, ja joka päivä muutamassa suomalaiskodissa surraan vastaavanlaista menetystä.

Sairauslomaviikkoni aikana tutkin kävelemään oppineen esikoiseni kanssa kaikki lähitienoon leikkipuistot, laskemme alkutalven liukastamia liukumäkiä ja iltaisin läiskytämme kylvyssä erityisen pitkään. Öisin suljen kainalossani nukkuvan pojan entistä tiukempaan halaukseen ja suukotan hänen karkeaa tukkaansa.

Esikoinen toipuu imetyksen äkkilopetuksesta nopeammin kuin minä.

Poika vaikuttaa toipuvan imetyksen lopettamisesta todella nopeasti, mutta itse suren hyvin sujuneen imetystaipaleemme äkillistä loppua vielä pitkään.

Imetys- ja raskaushormoneiden vuoksi mielialani tempoilee, eikä solunsalpaajahoidon jälkeen ruoka tahdo maistua millään. Hoitovapaalla oleva mieheni kantaa minulle toipumissuklaata ja valloittaa pyykki- ja astiavuoren toisensa jälkeen esikoinen jalassaan roikkuen.

Sairauslomani loppuvaiheessa käyn ultraäänitutkimuksessa ja saan kuulla, että ensimmäinen solunsalpaaja-annos on riittänyt poistamaan munanjohtimeeni juuttuneen alkion.

Kysyn gynekologilta syytä väärään paikkaan päätyneelle raskaudelleni. Saan vastaukseksi, että meitä on vain kohdannut todella huono tuuri. Oma toimintani, työstressini tai mikään muu ei ole aiheuttanut tapahtunutta. Sen kuuleminen ammattilaisen suusta hillitsee itsesyytöksiäni.

Palaan töihin puolitoista viikkoa diagnoosin jälkeen. Arki on parasta terapiaa, vaikka sitä sävyttävätkin viikottaiset verikoekontrollit. Kokeilla seurataan raskaushormonitasojeni laskua.

Ehdin käydä kahdessa kontrollissa, kunnes saan soiton, että arvot ovat laskeneet raskautta edeltävälle tasolle. Kehoni on siis toipunut menetyksestään, ja vieläpä verrattain nopeasti.

Tuntuu väärältä surra, emmehän ehtineet yrittää lasta kauan.

Huomaan etsiväni oikeutusta surulleni pitkään. Tuntuu väärältä surra, sillä emme ehtineet yrittää lasta kauan, tiesin heti, ettei kaikki ole hyvin ja onhan esikoisemmekin vasta reilun vuoden ikäinen. Olemme nuoria ja terveitä, ehdimme saada vielä monta lasta.

Kerron näitä perusteluja pikkujouluissa kuulumisten ohessa myös ystävilleni, joista yksi sanoo:

– Hei, ei sinun tarvitse perustella tunteitasi. Sure vain rauhassa, sinulla on siihen lupa.

Nuo sanat sysäävät myös henkisen toipumiseni kunnolla käyntiin.

Jouluna en paketoi ultrakuvayllätyksiä sukulaisilleni, vaan keskityn nauttimaan perheestäni ja kaikesta siitä, mitä minulla jo on. Toisen lapsen aika tulee toivottavasti vielä joskus.

Piccolo

Tädilleni lääkäri sanoi muutama vuosi sitten, että imettäessa jos tulee rakaaksi niin se nostaa mahdollisuutta saada kohdun ulkoisen. Karmeaa kyllä. Voimia!

Sisältö jatkuu mainoksen alla