Kuva: Anna Huovinen
Kuva: Anna Huovinen

En kokenut omakseni joogata, päntätä tai opetella synnytyslaulua – mutta yhtä asiaa treenasin ennen synnytystä.

Käytävä hissiltä synnytys­osaston vastaanottoon oli paljon pidempi kuin muistin edelliseltä kerralta, tutustumiskäynniltä sairaalassa. Puolimatkassa nökötti tuoli kuin pelastava saareke, jolle oli pakko istahtaa hetkeksi supistusten sahatessa alaselkää. Onneksi en vielä tiennyt, kuinka alkumetreillä olinkaan esikoiseni synnyttämisessä.

En ollut juurikaan valmistautunut synnytykseen. En opetellut rentoutumistekniikoita tai tehnyt hengitysharjoituksia. En joogannut, päntännyt synnytyskirjoja enkä opetellut synnytyslaulua. Mukanani ei ollut synnytystoivelistaa eikä edes soittolistaa.

Oikeastaan se on ihme, sillä yleensä haluan pitää langat omissa käsissäni. Stressaan, perehdyn ja ennakoin – huomattavasti pienemmissäkin asioissa kuin lapsen saattamisessa maailmaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lasketun ajan lähestyessä keskityin vakuuttamaan itseni siitä, että osaan ja pystyn.

Synnytys tuntui kuitenkin asialta, jossa olisi parasta edetä askel kerrallaan. Sitä en voisi käsikirjoittaa, joten suunnittelun sijaan päätin ottaa vastaan sen, mitä tulee. En olisi yksin, saisin apua ja ohjeita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lasketun ajan lähestyessä keskityin vakuuttamaan itseni siitä, että osaan ja pystyn. Juttelin itselleni. Olet vahva nainen. Olet ollut ennenkin tiukoissa paikoissa, pärjäät nytkin. Luota itseesi. Luota kehoosi.

Kun sitten jaksoin, pystyin ja synnytin, tunne oli huikea. Olen sitkeä! Olen rohkea! Kerrankin annoin hetken viedä murehtimatta seuraavasta.

Sittemmin, kun elämä on tuonut eteen tiukkoja paikkoja, tsemppipuheeni on kääntynyt näin päin: olet synnyttänyt kaksi lasta – selviät tästäkin.

Kirjoitus on joulu-tammikuun Vauva-lehden pääkirjoitus

Sisältö jatkuu mainoksen alla