Sarin pelkoa hälvensi se, että hän hankki mahdollisimman paljon tietoa synnytyksestä. Kuvitus Jenni Väre
Sarin pelkoa hälvensi se, että hän hankki mahdollisimman paljon tietoa synnytyksestä. Kuvitus Jenni Väre

Sari Kontran synnytyspelko väistyi, kun hän sai apua ja ymmärsi, että ei olekaan ”huono synnyttäjä”.

Katseeni on painunut syliini, ja kyyneleet kastelevat pyöristynyttä vatsaani. Laskettu aikani on puolen vuoden kuluttua. Kirjava mekko piilottaa vielä odotukseni. Valitsin mekon aamuisen kevätauringon kannustamana mutta nyt en näe aurinkoa enkä mitään muutakaan.

Sormeilen itkuisena äitiysneuvolakorttini muovisia suojakansia terveydenhoitajan huoneessa.

– Minä en uskalla synnyttää tätä vauvaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ahdistukseni taustalla on esikoiseni synnytys vajaan puolentoista vuoden takaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muistan kuin eilisen, kun kävelin ruskan värittämien puiden alla yliaikaiskontrolliin, jossa sain kuulla synnytykseni alkavan vasta hiljalleen käynnistyä. Raskaus oli mennyt jo pari viikkoa yli lasketun ajan, ja supistuksia oli tullut jo useamman päivän. Olin nukkunut monta yötä kehnosti.

Toiveikkaana odotin pääseväni osastolle edistämään tulevaa, mutta sairaala oli niin täynnä, etten saanut jäädä. Ensisynnyttäjän arkuudella en tohtinut kyseenalaistaa mielipidettä, joten palasin hämmentyneenä kotiin entisestään kipeämmäksi muuttuneiden supistusten ja ylivarustellun sairaalakassin kanssa.

Palasimme sairaalaan seuraavana yönä. Siellä oli yhä ruuhkaa, ja aamun valjettua minut siirrettiin päivystysosastolle. Sain ohjeeksi levätä, eikä kukaan ehtinyt neuvoa minulle synnytystä edistäviä niksejä. Nauliuduin sänkyyn kovenevien kipujeni kanssa, ja synnytyssaliin viimein päästyäni olin jo todella poikki.

Sain ohjeeksi levätä, eikä kukaan ehtinyt neuvoa minulle synnytystä edistäviä niksejä.

Puudutteen saatuani synnytys pysähtyi kokonaan, ja vauvan sykkeet romahtivat useaan otteeseen. Mieheni seurasi naama valkoisena putoilevia käyriä ja entisestään heikentyvää oloani. Tunteja myöhemmin pieni poikamme saapui maailmaan kiireellisellä sektiolla. Hänen oli epäilty olevan ahdinkotilassa, mutta maratonsyntymästään huolimatta hän oli virkeä ja hyvävoimainen.

Synnytyskokemukseni oli kaoottinen, mutta patosin sen nopeasti jonnekin mieleni pohjukkaan.

Sairaalassa otin hämmentyneenä vastaan onnitteluja: enhän minä sitä synnyttänyt, vaan minusta syntyi lapsi. Samalla olin hölmistyneen onnellinen ja luonnollisesti aivan rakastunut pieneen poikaani. Kun minua pyydettiin pisteyttämään synnytyskokemukseni, annoin sen kummemmin pohtimatta kahdeksikon.

Oksitosiinihumalassa antamani hyvä arvosana synnytystiedoissani oli merkki, etten tarvitse keskustelua, puhelinsoittoja kotiin tai ylimääräisiä kysymyksiä lastenneuvolakäynneillä. Kaikki oli näennäisesti hyvin, mutta mielessäni myllersi monen vuorokauden mittaiseksi venynyt rupeama.

Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin edistääkseni synnytystä. Ystävieni oppikirjan mukaan edenneitä synnytystarinoita kuunnellessani tunsin itseni huonoksi synnyttäjäksi. Toisaalta tunsin syyllisyyttä ajatuksistani, olihan sektio kaikista turvallisin vaihtoehto juuri siinä tilanteessa, johon synnytykseni oli ajautunut.

Uusi raskaus ei tunnu vielä konkreettiselta, mutta pelko jäytää mieltäni. En tiedä, kumpaa pelkään enemmän: sitä, että sikiölle tapahtuu jotain vai sitä, että joudun jossain vaiheessa synnyttämään sen.

Ystävieni synnytystarinoita kuunnellessani tunsin itseni huonoksi synnyttäjäksi.

Sinä tarvitset apua, ystävällinen terveydenhoitaja sanoo jämäkästi pöydän toiselta puolelta. Hän kirjoittaa lähetteen neuvolapsykologille samalta istumalta. Saan lähetteen myös pelkopolille, jossa tapaan kätilön ja lääkärin. Kotiin lähtiessäni terveydenhoitaja muistuttaa, ettei ketään pakoteta synnyttämään alateitse. Saisin sektion pyytäessäni.

Tieto rauhoittaa, sillä en missään tapauksessa halua kokea samanlaista pitkää ja toivotonta synnytystä uudelleen.

Seuraavina viikkoina en halua ajatella raskauttani juuri ollenkaan. Pyydän myös läheisiäni välttämään asiasta puhumista ja vointini kyselemistä, sillä kaikenlainen pohdiskelu lisää ahdistustani. Ristiriitaisen tilanteesta tekee se, että samaan aikaan olen todella huolissani syntymättömästä lapsesta, jonka liikkeitä en vieläkään tunne.

Joskus ahdistus iskee lähes lamaannuttavasti. Eräänä aamuna roikun neuvolan oven kahvassa ennen kahdeksaa, ja terveydenhoitaja kuuntelee sykkeet ennen ensimmäistä asiakastaan. Kaikki on hyvin – pienen hetken ajan.

Piilotan yhä raskauden tuntemattomilta, jottei minun tarvitse vastata ylimääräisiin kysymyksiin.

Olen työkaverini kanssa konsertissa, kun kesken trumpettisoolon tunnen liikahduksen ja sitten toisen. Painan käden alavatsalleni ja kyyneleet kihoavat silmiini. Nuo pienet hipaisut kertovat, että sikiö on elossa. Mutta vielä pitäisi hoitaa synnytys. Työnnän ajatuksen syrjään ja keskityn konserttiin sekä todistettavasti elävään ihmisenalkuun sisälläni.

Liikunnasta ja vertaistuesta tulee henkireikiäni. Käyn lenkillä oman vointini mukaan ja vaihdan pitkiä viestejä samanlaisessa tilanteessa olevan ystäväni kanssa.

Piilotan yhä raskauden tuntemattomilta, jottei minun tarvitse vastata ylimääräisiin kysymyksiin. Työmatkoilla junassa ihastelen juuri remontoidun Naistenklinikan sektiohuoneiden kuvia ja haaveilen saavani vauvani ihokontaktiin heti leikkauspöydällä.

Toista lasta odottaessaan Sari käsitteli ensimmäisen synnytyksensä perinpohjaisesti ja ymmärsi, ettei ollut "huono synnyttäjä", niin kuin oli luullut.
Toista lasta odottaessaan Sari käsitteli ensimmäisen synnytyksensä perinpohjaisesti ja ymmärsi, ettei ollut "huono synnyttäjä", niin kuin oli luullut.

Muutama viikko itkuisen neuvolakäyntini jälkeen olen viettämässä iltaa ystäväni luona. Paikalla on useita minulle entuudestaan tuntemattomia ihmisiä, ja sattumalta yksi heistä on kätilö. Hän onnittelee raskaudestani, jolloin uskaltaudun kertomaan hänelle tilanteestani.

Kätilö kertoo todella monen odottajan pelkäävän synnytystä mutta rohkaisee, että pelkoa voi lievittää monin tavoin. Voisin valita synnytystapaan liittyvien asioiden lisäksi esimerkiksi synnytyssairaalan. Samaan hengenvetoon hän kehuu erästä pientä sairaalaa, joka sijaitsee oman sairaanhoitopiirini alueella.

Seuraavien kuukausien aikana tutkin, ihmettelen ja ammennan synnyttämisestä enemmän tietoa kuin olen siihen mennessä edes kuvitellut tarvitsevani. Tutustun kätilön mainitsemaan pieneen sairaalaan, luen arvioita ja perehdyn synnytyksen fysiologiaan. Käymme rakenneultrassa ja saamme kuulla, että pienokaisemme on tyttö.

Pelkopolilla käyn kätilön kanssa läpi ensimmäisen synnytykseni tapahtumia, ja kätilö on vilpittömän pahoillaan synnytykseni viivästymisestä osittain sairaalan kiireen vuoksi. Hän myös lukee kanssani esikoiseni synnytyskertomuksen, johon en ole halunnut koskea aiemmin.

Tunnistan synnytyskertomuksesta kellonajan 0.37, ja ääneni alkaa väristä. Vapisen. Tuolloin vauvan syke romahti ensimmäisen kerran.

Kätilö on kirjoittanut minun vaihtaneen asentoa sykkeiden löytymiseksi, mutta tilanne on mennyt aivan toisin. Olin torkahtanut synnytyksen väsyttämänä ja heräsin kolmen kätilön tarttuessa minuun. Hetkeen kukaan ei kertonut minulle, mitä tapahtuu.

Sen sijaan vieraat kädet tarttuivat minuun joka puolelta, käänsivät, nostivat paitaa ja laskivat housuja, tekivät sisätutkimuksen. Äänet puhuivat kiireesti, koneet piippasivat ja sitten rauhoittuivat. Vasta tilanteen ollessa ohi ruskeasilmäinen kätilö tuli viereeni ja kertoi, että kaikki oli hyvin. Vauvan syke vain oli laskenut huolestuttavan alas.

Tunnistan synnytyskertomuksesta kellonajan 0.37, ja ääneni alkaa väristä.

Tajuan synnytyspelkoni kiteytyvän tuohon yksittäiseen hetkeen, jolloin en hallinnut tilannetta ollenkaan. Tähän saakka olen ajatellut, ettei kehoni osaa synnyttää, mutta nyt ymmärrän, miksi kehoni toimi niin kuin toimi. Järkeilen, että turvattomuudentunne pysäytti synnytykseni. En olekaan niin kelvoton synnyttäjä kuin olin ajatellut.

Kesän aikana teen asioita, joista nautin: matkustamme perheen kanssa pitkin Suomea, ja poikamme nauttii vaihtuvista maisemista ja uusista leikkiympäristöistä. Vietämme paljon aikaa maalla mummoloissa ja kierrämme monet kesäjuhlat.

Rentoudun ja tajuan odottavani uutta elämänvaihetta kahden lapsen äitinä. Koen itseni vahvaksi ja hyvinvoivaksi. Luottamus oman kehoni toimintaan on palannut asiantuntijoiden tapaamisen ja synnytystiedon karttumisen myötä. Loppukesän neuvolakäynnillä kerron, että haluan yrittää alatiesynnytystä.

Neljää viikkoa ennen laskettua aikaa minulle tehdään synnytystapa-arvio sektiotaustani vuoksi. Menen arvioitavaksi valitsemaani pieneen sairaalaan, jossa synnytyspelkodiagnoosini otetaan vakavasti. Vierailun aikana ihastelen sairaalan kodinomaisuutta: koko synnytysosastolla on vain kolme salia hyvin lähellä toisiaan.

Olen rauhallinen ja määrätietoinen kertoessani lääkärille, että haluan pysyä synnytyksessäni tilanteen tasalla. Polkkatukka heilahtelee lääkärin nyökytellessä, ja koen tulevani kuulluksi.

Loppukesän neuvolakäynnillä kerron, että haluan yrittää alatiesynnytystä.

Ultraääni paljastaa kuitenkin yllätyksen: vauvani on perätilassa. Sektion jälkeen perätilasynnytys ei ole suositeltava.

Kotimatkalla sairaalasta soitan tutulle joogaopettajalle ja pyydän häneltä kaikki vinkit vauvan kääntymisen helpottamiseen. Naurahdan ääneen tilanteen päinvastaisuudelle: minä, joka vielä muutama kuukausi sitten olin varma, etten edes harkitse alatiesynnystystä, teen nyt kaikkeni voidakseni kokea sen.

Muutaman päivän kuluttua selviää, että vauva on kääntynyt itse raivotarjontaan.

Viimeisillä raskausviikoilla joogaan ja venyttelen paljon. Ikuistan itseni raskauskuvauksessa. Päätökseni yrittää alatiesynnytystä on koko raskauden ajan kestäneen työni tulos ja tuntuu hyvältä. Olen saanut käsitellä ensimmäistä synnytyskokemustani ja ymmärtänyt, että synnytys on voimakas kokemus, joka jättää jälkensä koko loppuelämään.

Tapaan psykologin vielä kerran ja yllätyn itsekin, miten tyyni olen, vaikka pelkään alkavani panikoida h-hetken lähestyessä. Psykologi muistuttaa, että tämä synnytys on kokonaan uusi synnytys. Aiemmat tapahtuvat eivät vaikuta siihen.

Paria päivää myöhemmin olen esikoisen kanssa matkalla kauppaan, kun taaperon huomio kiinnittyy ylitsemme lentävään kurkiauraan. Jos nuo osaavat lentää etelään, niin minä osaan synnyttää, päätän.

Psykologi muistuttaa, että tämä synnytys on kokonaan uusi synnytys. Aiemmat tapahtuvat eivät vaikuta siihen.

Kun supistukset alkavat lasketun päivän iltana, en hätäänny, vaan olen pikemminkin riemuissani lähestyvästä synnytyksestä.

Tunnit kuluvat, mutta pysyn rauhallisena. Tiedän, että pitkä käynnistyminen kuuluu asiaan. Pärjään supistusten kanssa puolitoista vuorokautta kotona tens-laitteen, jumppapallon ja liikkeen avulla, kunnes haluan lähteä sairaalaan.

Kätilö toteaa, että synnytykseni on käynnistynyt mutta vauva on vielä kovin ylhäällä. Iltapäivällä mieheni lähtee kotiin vapauttamaan pikkusiskoni lapsenvahtivuorosta. Nyt olisi oikea hetki panikoida, mutta ei.

Pyydän saada akupunktiota ja nappaan korvanappeihin lisää lempimusiikkiani. Kävelen sairaalan käytävillä ja ajattelen etelään lentäviä kurkia.

Yötä myöten supistukset muuttuvat kipeämmiksi, ja pääsen ammeeseen. Myöhemmin epiduraali antaa voimia pitkän synnytykseni taittuessa loppusuoralleen.

Aamuvuorossa on sama kätilö, joka otti minut edellispäivänä tsempaten vastaan. Mies saapuu aamun aikana tuekseni, ja iltapäivän puolella saan luvan ponnistaa.

Jakkara allani on jämäkkä, kun supistukset vyöryvät kehoni läpi yhtämittaisina aaltoina. Kätilö puhuu rauhallisesti ja kehuu minua supernaiseksi. Mieheni on vakaana takanani ja kohentaa asentoani.

Kaiken odotuksen, tuskan ja pelon selättämisen jälkeen minä teen sen: ponnistan maailmaan kauneimman koskaan näkemäni tyttövauvan. Hänellä on isänsä nenä.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla