Paha raskauspahoinvointi vei Niinan epätoivon partaalle. Nyt hän on aurinkoisen Aatu-pojan äiti.

Nakkikastike lentää vessanpönttöön. Samu pitelee Niinan hiuksia, kun Niina yökkäilee vatsaa tyhjäksi. Kun muuta ei enää ole jäljellä, suusta valuu keltaista mahahappoa.

Tuskan hiki kohoaa Niinan iholle ja häntä puistattaa. Hän kampeaa Samun avulla itsensä ylös vessan lattialta, ottaa hammasmukin ja purskuttaa raikasta vettä.

Raskaus on edennyt toiselle kuukaudelle, eikä mikään pysy Niinan sisällä. Hän on heikko, kalpea ja joka paikasta kipeä. Olo on niin tuskainen, että hän olisi valmis laittamaan kaikelle stopin.

 

Meille tulee vauva! Niina kiljui maaliskuisena aamuna ja hyppäsi takaisin sänkyyn avomiehensä Samun viereen.

Hetkeä aiemmin Niina oli tehnyt raskaustestin vessassa, katsellut odottaessaan pitkin seiniä ja lopulta kääntänyt katseensa tikkuun.

Sen näyttöön oli ilmestynyt sana ”raskaana”. Hän sulatteli tietoa ihan hiljaa. Olo oli epätodellinen. Sitten hän ryntäsi kiljuen juuri heränneen Samun luokse ja alkoi itkeä liikutuksesta.

Uutinen oli iloinen molemmille. Niinalle oli yläasteelta asti ollut selvää, että hän haluaa lapsia nuorena. Kun isosiskosta tuli äiti 19-vuotiaana, se vahvisti Niinan toivetta. Samu innostui lapsiajatuksesta Niinan vanavedessä.

Kun etova olo tuli, Niina oli iloinen. Raskaus tuntui nyt todemmalta.

Raskaus oli alkanut, mutta fyysisesti ei aluksi tuntunut miltään.

Kun etova olo sitten tuli, Niina oli lähihoitajaopintojensa viimeisellä työharjoittelujaksolla vanhusten palvelutalossa. Hän oli iloinen, vaikka pahoinvointi oli viedä huomion työtehtävistä. Raskaus tuntui nyt todemmalta.

 

Alkuraskauden pahoinvointi. Niin luki Niinan sairauslomatodistuksessa. Työharjoittelu oli pakko keskeyttää, vaikka Niina oli ehdottomasti päättänyt, että haluaa valmistua alkuperäisen suunnitelman mukaan kesäkuussa.

Alussa oli etovaa oloa aamuisin, oksentelua silloin tällöin, pientä ruokahaluttomuutta ja päänsärkyä. Oireet kuitenkin pahenivat päivä päivältä. Kohta Niina jo oksensi useita kertoja päivässä. Oksennusämpäristä tuli vakiovaruste.

– Ensin minua etoivat mausteiset ruoat. Sitten alkoivat yököttää kaikki lämpimät ruoat. Enää sisällä ei pysynyt edes lempparini, Samun tekemä nakkikastike.

Kerran hän yritti syödä kohteliaasti Samun vanhemmilla tortilloja. Pahoinvoinnin takia syöminen oli hidasta, tortillan pureskeluun ja nielemiseen kului puoli tuntia. Hän sai pidettyä ruoan sisällään vaivoin siihen asti, että Samu ehti kiikuttaa eteen ämpärin.

”Jopa Samun ominaishaju oli liikaa. Kolme kuukautta istuimme sohvan vastakkaisilla laidoilla.”

Kylmiä ruokia – kuten pakastemustikoita, jogurttia ja jäätelöä – Niina pystyi syömään ilman, että ajatus ällötti. Tosin nekin hän oksensi.

Shampoot ja voiteet oli vaihdettava hajuttomiin, mutta nekin etoivat. Kerran Niina oksensi suihkussa. Siitä lähtien hän pyysi Samun kanssaan suihkuun – Samu piteli Niinaa nenästä, kun tämä pesi hiuksiaan.

– Jopa Samun ominaishaju oli liikaa. Kolme kuukautta istuimme sohvan vastakkaisilla laidoilla. Nopea halaus oli ainut, mihin kykenin, Niina kertoo.

Neuvolasta Niina sai reseptin pahoinvointilääkkeisiin. Hän kokeili myös pahoinvointiranneketta, joka painaa ranteen akupisteitä. Turhaan.

– Neuvolassakaan ei voitu paljon muuta tehdä kuin tsempata, että koeta nyt vain jaksaa. Terveydenhoitaja rauhoitteli, että vauvasta ei tarvitse olla huolissaan. Vauva kyllä ottaisi omansa.

 

Sairausloma venyi kolmanteen viikkoon. Niina makasi päivät sohvalla ja soitti itkuisia puheluja Samulle ja äidilleen.

Samulle tilanne oli raastava:

– En voinut lähteä töistä kesken pois. Aina en voinut edes vastata Niinan puheluihin, hän sanoo.

Niinan mieli matoi maassa, koska hän ei voinut huonon ja heikon olon takia käydä missään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut vanki omassa kodissaan. Kaikki läheiset ja ystävät olivat töissä tai opiskelemassa, eikä Niina onnistunut pyytämään ketään seurakseen.

Hän turhautui ostoskanaviin, katseli ikkunasta kauniiseen kevääseen ja piipahti joskus parvekkeella haukkaamassa happea. Lohtua hän sai lukemalla Mutsis on -blogia, jonka kirjoittaja oli myös kärsinyt rankasta raskauspahoinvoinnista.

Kolmen viikon aikana Niina kävi ulkona kerran. Samu auttoi Niinaa pukemaan, ja he istuivat 15 minuuttia takapihan penkillä.

– Aloin vaipua epätoivoon. Olin joka paikasta kipeä. Päähän särki, ja silmiin koski. Särkylääkkeet eivät auttaneet, koska oksensin ne heti ulos. Iholla oli kylmä hiki, enkä kyennyt nukkumaan öisin.

Sitten tuli se musta hetki, jolloin Niina halusi luovuttaa ja keskeyttää raskauden. Hän aneli Samulta lupaa, mutta Samu ei myöntynyt.

– Oli kauheaa sanoa se ääneen. Mutta olin niin epätoivoinen, että en keksinyt siinä vaiheessa enää muuta.

Niina puhui asiasta myös äidilleen ja Samun äidille. Kun tilanteen vakavuus tuli kaikkien tietoon, äiti ja anoppi alkoivat soitella ja poiketa kylässä useammin.

 

Pahoinvointi hellitti sen verran, että Niina pystyi aloittamaan työharjoittelunsa viime tingassa. Hän pidätti hengitystään, kun pahat hajut saivat yökkimään. Hän nojaili seiniin, kun pyörrytti. Joskus hän joutui juoksemaan vessaan kesken kaiken, kun oli vaihtamassa vaippaa tai pesemässä vanhusta.

Niina soitti päivystykseen ja itki puhelimeen, ettei jaksa enää. Kun Samu tuli töistä, he lähtivät sairaalaan.

Välillä Niina oli yksittäisillä sairauspäivillä. Poissaolot herättivät puheita.

– Tuntui pahalta, kun monet työkaverini hokivat, että raskaus ei ole sairaus. Eiväthän he voineet tietää, mitä minä kävin läpi.

Niina ehti olla kaksi viikkoa työharjoittelussa, kun vointi taas paheni. Kahteen päivään hän ei voinut syödä mitään, edes neste ei pysynyt sisällä. Kuumekin nousi. Silloin Niina soitti päivystykseen ja itki puhelimeen, ettei jaksa enää. Kun Samu tuli töistä, he lähtivät sairaalaan.

Laboratoriokokeet kertoivat kuivumisesta. Niina joutui suonensisäiseen nesteytykseen, ja sairaalassa vierähti kolme päivää. Ensimmäisenä yönä Samu ei lähtenyt pois ennen kuin oli paijannut Niinan uneen.

– Sairaalassa oli parempi olla kuin yksin kotona. Jos iski epätoivoinen olo, painoin nappia, ja aina joku tuli luokseni. Eräänä yönä, kun en saanut unta, juttelin pitkään hoitajan kanssa.

Sairaalassa Niina pääsi myös ensimmäiseen ultraan. Oli ihmeellistä nähdä pieni elämänalku. Se antoi toivoa.

Sairaalasta kotiuduttuaan Niina kykeni jatkamaan työharjoittelua. Pahoinvointi lieveni, mutta ei loppunut. Niina painoi pitkää päivää, että saisi käytyä harjoittelun loppuun.

 

Raskausviikon 15 alussa Niina havahtui siihen, että hänen ei tarvinnutkaan pidättää hengitystä suihkussa. Hajuttoman shampoon haju ei enää etonut. Sitten hän huomasi, että Samun keittämän aamukahvin tuoksu ei ällöttänyt.

Ensin Niina ei uskaltanut uskoa, että pahoinvointi olisi oikeasti loppu.

– Oli ihmeellistä kyykistyä sitomaan kengännauhat ilman oksetuksen tunnetta. Oli taivaallista, kun sai syödä Samun tekemää nakkikastiketta yökkäämättä. Tuntui kuin olisin tehnyt monia asioita ensimmäistä kertaa elämässäni.

Alkuraskauden aikana Niinan paino oli pudonnut kolme kiloa. Vihdoin paino alkoi nousta ja vatsa kasvaa. Alkoi kauan toivottu ihana odotus.

Niina valmistui lähihoitajaksi kiitettävin arvosanoin ja ajallaan. Kesätöihin hän pääsi samaan paikkaan, jossa oli suorittanut viimeisen työharjoittelun.

– Tein siis ilmeisesti muutakin hyvin kuin juoksin vessassa, Niina naurahtaa.

”Ajattelin, että jos tästä selviämme yhdessä, selviämme mistä vain.”

Niina sanoo, että ilman Samua hän ei olisi selvinnyt.

– Samu kuunteli itkut, heräsi keskellä yötä pitelemään hiuksiani, juoksi kauppaan hakemaan jäätelöä, otti vastaan kiukutteluni, hoiti kotia. Silloin ajattelin, että jos tästä selviämme yhdessä, selviämme mistä vain.

Silloin Niina myös tiesi, että oli saamassa lapsen juuri oikean ihmisen kanssa.

 

Aatu, 8 kk, istuu pöydän päässä syöttösitterissä ja katselee kuulaansinisillä silmillään tarkkaavaisesti ympärilleen. Vatsa on täynnä kasvissosetta, banaania ja maitoa ja olo huoleton. Kohta on päiväunien aika.

Perheen vauva-arki on sujunut hienosti. Aatu on iloinen ja nauravainen lapsi, joka nukkuu ja syö hyvin.

– Olen niin onnellinen siitä, että en keskeyttänyt raskautta, Niina sanoo kahteen kertaan.

Aatua odottaessaan hän vannoi, ettei enää koskaan tätä. Enää hän ei ole aivan niin ehdoton.

– Ehkä uuden raskauden aika on sitten, kun olen vähän unohtanut, miltä se aluksi tuntui.

Mutta kaikki ajallaan. Juuri nyt elämä on täydellistä.

Perhe

Äitiyslomalla oleva lähihoitaja Niina, 19, myyjä Samu, 20, ja Aatu, 8 kk.

Heidi Iivonen pelkäsi synnytyksessä paniikkia ja välilihan repeytymistä. Jälkeenpäin hän ymmärsi, että oli pelännyt turhaan.

Kroppani vavahtelee vedessä hallitsemattomasti, vaikka yritän pitää sen mahdollisimman rentona. Makaan Jorvin synnytysosaston kylpyammeessa ja yritän olla vajoamatta pinnan alle. Se on yllättävän vaikeaa, kun sisälläni vyöryy valtava kipuaalto muutaman minuutin välein. Olen kadottanut ajantajuni, ja mieheni ääni kuulostaa kumisevalta ja kaukaiselta kuin hän puhuisi minulle unen läpi.

–Hengitä sisään. Ja ulos. Sisään. Ja ulos. Hyvä, ihan kohta helpottaa, mies kannustaa.

Olen käyttänyt valtavasti aikaa tähän hetkeen valmistautumiseen. Ensin ahmin tietoa kirjoista, sitten esitin loputtoman määrän kysymyksiä synnytyspelkopolin kätilölle ja lopulta buukkasin yksityisen synnytysvalmennuksen minulle ja miehelleni.

Olen myös hieronut välilihaani äitiystarvikeliikkeestä hankittua öljyä usean viikon ajan, jotta alapääni iho olisi joustavampi h-hetkellä. Ammeeseen halusin, koska tiedän veden pehmentävän kudoksiani. Yritän suojella välilihaani kaikin mahdollisin keinoin.

Etenkin sen jälkeen, kun näin televisiosta pahasti revenneen naisen haastattelun, olen vältellyt alatiesynnytystä kuin ruttoa. Nainen ei pystynyt enää pidättämään ulostettaan, ja hänen elinpiirinsä oli kutistunut vessojen lähettyville.

"Ihan kuin valtava magneetti vetäisi kohtuani raivokkaasti suppuun."

Esikoiseni syntyi suunnitellulla sektiolla, koska pelkäsin meneväni ponnistusvaiheessa paniikkiin ja saavani vaikean välilihan repeämän. Toisen raskauden aikana sain tietää, että todennäköisyys vaikeaan repeämään on häviävän pieni. Peräaukon sulkijalihaksiin asti ulottuva välilihan repeämä ilmenee vuosittain alle prosentilla synnyttäneistä. Päätin psyykata itseni tähän hommaan. Enhän koskaan voita mitään arvonnoissakaan.

Nyt joudun kuitenkin siirtymään ammeesta kuivalle maalle, koska pääni meinaa painua pinnan alle supistusten aikana. Tällaista kipua en ole kokenut koskaan ennen. Ihan kuin valtava magneetti vetäisi kohtuani raivokkaasti suppuun.

Painan ilokaasunaamaria kasvoilleni ja makaan synnytyssalin sängyllä selälläni. Kätilö kertoo, että sisätutkimuksen jälkeen hän ja synnytyksessä mukana oleva kandi pitävät kahvitauon, ja me saamme mieheni kanssa levätä hetken. Huolestun, koska mies ei pakannut lähtiessä itselleen mitään evästä. En halua odottaa synnytyssalissa yksin, kun hän lähtee hakemaan ruokaa. Hetkessä kuitenkin käy ilmi, että haukkapalat voidaan unohtaa.

Kohdunsuuni on avautunut kolmesta sentistä kahdeksaan sillä välin, kun lilluin ammeessa.

Jos haluan jotain kivunlievitystä, se on otettava nyt. Tähän mennessä olen ottanut yhden Panadolin.

Saan kiireellisen spinaalipuudutuksen, jonka jälkeen minusta tuntuu siltä, kuin vesimeloni vyöryisi sisälläni alaspäin.

Kätilö sanoo, että lapsi syntyy vielä hänen työvuoronsa aikana. Katson kelloa, se on seitsemän. Vuoro loppuu kahdeksalta.

Olin kuvitellut, että ammeesta noustuani ottaisin supistuksia vastaan tens-laite viritettynä selkääni. Hämärässä huoneessa keinahtelisimme mieheni kanssa synnytysvalmennuksessa saatujen ohjeiden mukaan, ja mies hieroisi kipeää selkääni. Olin ehtinyt innostua huoneen nurkassa kököttävästä jumppapallostakin.

Tajuan, etten tule tarvitsemaan enää mitään kivunsietokeinoja, sillä synnytän nyt.

"Kerään kaikki jäljellä olevat voimani, pusken ja pusken, tuloksetta."

Paitsi että en synnytäkään. Vaikka kuinka ponnistan, mitään ei tapahdu. Vauva ei hievahda senttiäkään. Käy ilmi, ettei poika ole tulossa maailmaan pelkästään pää edellä. Vauvan käsivarsi on 90 asteen kulmassa pään päällä, siis sellaisessa asennossa kuin hän haistelisi kainaloaan. Kätilö siirtää vauvan käden sivuun, ja urakkani jatkuu.

Keskityn vyöryttämään poikaani kohti ulkomaailmaa. Kerään kaikki jäljellä olevat voimani, pusken ja pusken, tuloksetta.

Kuulen, kun kätilö suunnittelee ääneen välilihan leikkaamista, mutta kiellän toimenpiteen. En missään nimessä halua, että välilihaani leikataan. Olen siinä uskossa, että leikkaushaava on jälkikäteen kipeämpi kuin pieni repeämä ja paraneekin repeämää hitaammin.

Kun kaulasuoneni tuntuu katkeavan, synnytän 3650 grammaa painavan ja 49 senttiä pitkän pojan. Kätilö lähtee viemään vauvaa lastenosastolle, koska tämän keuhkoissa on vettä.

Yksinäinen kandi jää kanssamme synnytyssaliin. Vaikka pojan vointi mietityttää, en voi olla ajattelematta myös alapäätäni. Kysyn kandilta, voisiko hän kurkata, miltä “siellä” näyttää. En saa oikeastaan mitään vastausta, kandi vaikuttaa hämmentyneeltä.

Pian huoneeseen tulee yövuoron aloittanut kätilö, joka kertoo vauvan olevan kunnossa mutta tarvitsevan tarkkailua. Hän ilmoittaa lääkärin saapuvan pian huoneeseen tekemään ompelutyön.

"Tuntuu siltä, kuin jalkojeni välissä olisi mango."

Saan lääkäriltä lyhyen analyysin tulevasta operaatiosta. En ymmärrä sanaakaan. Jossain vaiheessa kysyn, onko repeämä paha. Lääkäri vastaa, että ei ole. Helpotus on suunnaton. Välilihani on selvinnyt alatiesynnytyksestä, ja saan pojan luultavasti hyvin pian rinnalleni.

Lähetän ystävälle viestin, jossa kerron kaiken menneen hyvin. Lisään loppuun lauseen: “Eikä tullut paha repeämäkään, jee!”

On synnytyksen jälkeinen päivä, ja osaston kätilö käy läpi synnytyskertomustani. Tuntuu siltä, kuin jalkojeni välissä olisi mango. Turvotus varmaan laskee muutamassa päivässä, ajattelen.

Kuvitus: Jenni Väre
Kuvitus: Jenni Väre

Poika on jo luonamme, ja olemme ihanassa vauvakuplassa. Keskustelemme kätilön kanssa synnytyksen nopeasta avautumisvaiheesta ja pitkästä ponnistusvaiheesta. Viimeisenä kätilö ottaa esille kolmannen asteen repeämäni. Välilihani on revennyt synnytyksessä kokonaan, peräaukkoon saakka ja olen menettänyt sulkijalihaksestani muutaman lihassäikeen. En saa happea. Tuntuu, kuin joku löisi minua pesäpallomailalla kasvoille. En ymmärrä, mistä on kyse.

Jos synnytykseen valmistautuminen olisi kouluaine, en olisi saanut kokeesta kymppiä, vaikka pänttäsin kuukausia.

En tiennyt, että yleensä ompeleet neuloo synnytykseen osallistunut kätilö, ja lääkäri kutsutaan paikalle silloin, kun kyseessä on pahempi repeämä. Myöhemmin sain selville, että kolmannen ja neljännen asteen repeämissä on variaatioita yhtä paljon kuin hypermarketissa sosemakuja.

Omani oli erittäin lievä, minkä olisi voinut päätellä siitä, ettei minulle tehty korjausoperaatiota leikkaussalissa. Sulkijalihakseni säikeet neulottiin synnytyssalissa.

"Miten paraneminen sujuu? Joudunko leiriytymään loppuiäkseni vessaan? Ja miten käy seksin?"

Olen kuitenkin yksi niistä, jotka kuuluvat tilastossa epäonniseen alle prosentin porukkaan: alateitse synnyttänyt nainen, jolle on tullut synnytyksen aikana komplikaatio, vaikea välilihan repeämä. Pahin pelkoni on käynyt toteen.

Tuntuu siltä kuin suljetunpaikan kammoinen olisi viety sukellusveneeseen. Olen kauhuissani. Miten paraneminen sujuu? Joudunko leiriytymään loppuiäkseni vessaan? Ja miten käy seksin?

Synnytykseni ei kuitenkaan omasta mielestäni epäonnistunut – päinvastoin. Suoriuduin haasteesta niin hyvin kuin mahdollista, joten annan synnytyskokemukselle arvosanaksi täyden kympin.

Istun alkuun hiukan kallellani enkä pysty kävelemään pitkiä matkoja. Paraneminen etenee hitaasti, mutta hyvin nopeasti opin hyväksymään tapahtuneen. Päätän uskoa, että välilihani tulee palautumaan. Jos ei ennalleen, niin jollekin mallille.

On hetkiä, jolloin olen hyvin turhautunut. Alle viikko esikoiseni sektiosta olin jo shoppailemassa harsoja Ikeasta. Alatiesynnytyksen jälkeen viihdyn muutaman viikon vaakatasossa, ja raskaat ponnistelut on kielletty ensimmäisen kuukauden ajan. Paranemista hidastaa se, että osa ompeleista purkautuu ennen aikojaan. Tästäkin huolimatta alapääni toipuu parissa kuukaudessa, kuten vaikeasti revenneillä synnyttäjillä keskimäärin, eikä repeämä pilaakaan elämääni lopullisesti. Ehdin vessaan ajoissa. Ja seksikin sujuu hyvin.

"Vaikka synnytyksestä on kulunut jo vuosi, mietin välillä edelleen, miksi välilihani repesi."

Jos saisin nyt valita, synnyttäisinkö kuopukseni alateitse, vastaisin kyllä. En halunnut toista leikkausta, koska edellisen sektion arpi oli niin hyvin parantunut enkä halunnut pelätä esikoiseni astuvan tuoreesta leikkaushaavasta läpi pomppiessaan päälläni. Tiesin myös, että hyvän imetysasennon löytäminen on helpompaa ilman leikkaushaavaa, jota täytyy varoa.

Vaikka synnytyksestä on kulunut jo vuosi, mietin välillä edelleen, miksi välilihani repesi.

Olisiko repeämä ollut lievempi, jos väliliha olisi leikattu? Tutkimustiedon mukaan ei, sillä episiotomian ei ole todettu suojaavan lisärepeämiltä normaalissa alatiesynnytyksessä. Vaikean välilihan repeämän tunnettuja riskitekijöitä ovat ensisynnytys, pitkä ponnistusvaihe, imukuppisynnytys ja avosuinen tarjonta eli se, että lapsi on tulossa takaraivo häntäluuta vasten. Itseeni täsmää näistä kaksi: ponnistusvaihe kesti pitkään ja olin ensisynnyttäjä. Kyse oli lopulta sattumasta. Mutta tällaisia synnytykset ovat, sattumien ketjuja, joissa hyvin harvaan asiaan voi vaikuttaa.

Vaikka pahin pelkoni kävi lähes toteen, selvisin siitä. Koen kokemuksen läpikäymisen auttaneen minua uskomaan, että jatkossakin voin selvitä ylitsepääsemättömiksi kuvittelemistani tilanteista. Kuten kahden leikki-ikäisen samanaikaisesta oksennustaudista – tai lastemme teinivuosista.

Lähteet: Suomen Lantiopohjan fysioterapeutit ry: Synnytyksestä toipuminen peräaukon sulkijalihasvaurion jälkeen, Petri Aitiola ja Jukka Uotila: Peräaukon sulkija-lihaksen repeämä synnytyksessä, Duodecim 10/2005

Julkaistu Vauva-lehdessä 11/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tiinan, 27, ja Tuomaksen, 32, tyttö syntyi raskausviikolla 39 + 3.

”Keskiviikkona ultrassa todettiin, että vauva ei ollut kasvanut lainkaan kahden edellisen viikon aikana. Synnytys päätettiin käynnistää ballongilla.

Ballongi laitettiin puoli kahdelta iltapäivällä, ja säännölliset supistukset alkoivat melkein heti. Lähdimme kotiin, missä ballongi irtosi kaksi tuntia myöhemmin. Välillä supistukset tulivat kolmen minuutin välein, välillä kymmenen minuutin välein.

Kävin vielä kävelylenkillä edistääkseni synnytystä ja menin nukkumaan yhdentoista aikoihin. Heräsin supistuskipuihin puoli yhdeltä. Särkylääke ei enää auttanut, ja lähdimme viideltä sairaalaan.

Välillä supistukset tulivat kolmen minuutin välein, välillä kymmenen minuutin välein.

Synnytyssalissa selvisi, että synnytys ei ollut edennyt niin paljon kuin olin ajatellut. Kohdunsuu oli vasta neljä senttiä auki. Kerroin kätilöille, että halusin edetä synnytyksessä mahdollisimman pitkälle ilman lääkkeellistä kivunlievitystä.

Varttia vaille yhdeksän puhkaistiin lapsivesikalvot. Vauvan päähän laitettiin scalp-anturi mittaamaan sydänääniä, enkä päässyt juurikaan liikkumaan sängystä. Supistukset olivat välillä todella kipeitä. Aloin pelätä, että vauva ei pääsisikään syntymään turvallisesti. Kätilöt saivat hyvin rauhoitettua oloani.

Minulle laitettiin oksitosiinitippa kymmentä vaille kolme. Kärvistelin supistuksien kanssa TENS-laitteen ja ilokaasun avulla. Mies seurasi tilannettani sivusta ja sanoi, ettei minun olisi pakko kiduttaa itseäni. Vastasin, että mie kyllä kestän.

Mieheni sanoi, ettei minun olisi pakko kiduttaa itseäni.

Neljältä pääni oli jo sekaisin ilokaasusta, ja olin niin kipeä, että pyysin jotain lääkettä. Sain kohdunkaulapuudutteen ja nukahdin hetkeksi. Heräsin ja totesin, ettei puudute auta. Alaselkäni oli ihan tulessa.

Kätilö tuli katsomaan tilannetta ja sanoi, että nyt tämä vauva syntyy. Meni kolme minuuttia, ja vauva tuli.

Vauvamme oli hyvin pieni, ja hän tuntui ihan epätodelliselta. Esikoinenkaan ei ollut suuri, mutta tyttö painoi vielä 300 grammaa vähemmän. Hänen syntymäpainonsa oli 2405 grammaa.

Kotona kaikki on sujunut hyvin. Vauva on topakka tyttö syömään, ja paino on lähtenyt nousemaan."


Vauva on kutsumanimensä mukaisesti pikkumyymäinen, pieni ja pippurinen.
Raskausviikolla 36 + 2.